Aateliskirjeeksi tai -kirjaksi kutsutaan erityisestiasiakirjaa, jolla tietylle henkilölleläänitettiin aateluus. Keskiajallaaateluus ei ollut perinnöllistä, vaan sen sai niin sanottuarälssivapautta tai ratsupalvelusta vastaan, minkä vuoksi aateliskirjeitä kutsuttiinkin aluksi rälssikirjeiksi. Myöhemmin asiakirjaa kutsuttiinvaakunakirjeeksi haluttaessa erottaa aatelismies tavallisesta ratsupalvelusta suorittavasta ja veroista vapautetusta.Pohjoismaissa aateluudesta tuli perinnöllistä vasta 1500-luvulla, mistä lähtien aateliskirjeen merkitys oli entistä suurempi sen ollessa automaattisesti voimassa sukupolvesta toiseen. 1600-luvulla Pohjoismaihin perustettiinritarihuoneita, jotka kelpuuttivat jäsenikseen miltei pelkästään vaakunakirjeiden omistajia, sillä niillä pystyi todistamaan kuulumisensa aateliin.
Tämän jälkeen uusien sukujenintrodusoinnista ritarihuoneelle tuli tärkeä toimenpide, jonka yhteydessä kirjeiden aitous tarkistettiin ja vahvistettiin.[1] Alkuperäinen kirje jäi tämän jälkeen yleensä säilytettäväksi ritarihuoneelle.
Vaikka keskiajalla kuka tahansa sai ruveta käyttämään omaavaakunaa, vaakunakirjeet alkoivat yleistyä 1300-luvulta alkaen, koska hallitsijan myöntämällä vaakunalla katsottiin olevan suurempi arvovalta ja vahvempi oikeussuoja kiistatilanteissa. Pianaatelisvaakunoiden, kuten aatelisarvojenkin myöntäminen muodostui hallitsijoidenprivilegioksi. Yleensä vaakunaehdotus lienee kuitenkin ollut aateloidulla etukäteen valmiina.[1]
Suomen ja Pohjoismaiden vanhin tunnettu vaakunakirje on Ruotsin kuningasEerik Pommerilaisen vuonna 1420 ahvenanmaalaiselle Björn Pålssonille myöntämä, josta on säilynyt kopioRuotsin valtionarkistossa.Autonomian ajan Suomessa vaakunakirjeet korvattiin muodollisesti Venäjän keisarin antamalla asiakirjalla eli ns. aatelisdiplomilla ja erillisellä vaakunamaalauksella, jotka kuitenkin käytännössä täyttivät edelleen saman tehtävän ja olivat edellytyksinäSuomen ritarihuoneeseen introdusoinnille.[1] Introdusointihakemukseen tuli vuoden 1869 ritarihuonejärjestyksen mukaan sisältyä aateloinnista todistavien asiakirjojen ohella vaakunamaalaus ja -selitys sekä kuitti Ritarihuonesalin seinälle ripustettavan vaakunan maksusta. Vaakunamaalaus oli ennen keisarin allekirjoitusta hyväksytettäväprokuraattorilla. Toisinaan tämä hylkäsi ensimmäisen ehdotuksen, jolloin oli laadittava uusi.[2]
Suomen ritarihuoneen kokoelmissa on säilynyt toistasataa vaakunakirjettä eri vuosisadoilta.[3]