*/ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }
The Project Gutenberg eBook ofMökistä maantielle
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.
Title: Mökistä maantielle
Author: A. V. Multia
Release date: June 18, 2024 [eBook #73861]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKISTÄ MAANTIELLE ***
MÖKISTÄ MAANTIELLE
Kirj.
A. V. Multia [Akseli Viljasalo]
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1925.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapeansalmen yli toistaan silmäilee.
Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyäuuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanhahautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsäseuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneetkinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaaoikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevallehautausmaalle.
Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, eisaanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.
Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria jatyöteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpäsitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneetsieluunsa. Hyvä, että leipä riitti…
Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneetulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkinniistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaanränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojenpientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli,pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin netahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitettyastiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.
Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttujavieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä.Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellävaleltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun jokuvieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kylläsiellä kuolleitten kelpaa köllötellä… Eihän tässä elävilläkään senparempaa ole.
Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.
Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kunpahakseen panivat.
Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oliuuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitävanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse,Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikastahammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkonsuuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toisettaas suurta ja komeata.
— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.
— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.
Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi jakauhistukseksi kinnarniemeläisille.
Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläisetälysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.
* * * * *
Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.
Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljonpahan kera joukon hyvääkin.
Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisinliikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolmekahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puoltaedustavat.
Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojenja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenähuolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, jaköyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestävalosta ja valistuksesta osalliseksi.
Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaikennousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä jakuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nytvallitsee.
Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaanpyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.
Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vaintalollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävätsepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat…Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.
TOINEN LUKU.
Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpiataloja.
Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi.Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovatsellaisia, että niitä kelpaa katsella.
Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies,kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsäne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästänykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmeneväja muihin pahoihin tapoihin taipuva.
Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäenrinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosienvieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunuttalo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudellaoli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä.Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, muttahuoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tulevapolvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.
Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäentalo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäällepaistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuutulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä,missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talonviljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan jaantavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkinon kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näymaantielle.
Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksikomean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti.Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa joRisumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinenpienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen japäivätyöläisten hallussa.
Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu.Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän jarikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista eiole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessakasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaankoskea. Se on isännän tahto.
— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- jatikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.
Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muutulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan jariihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänämetsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaavetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan,talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen,taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvääsuunnitelmaa toteuttaa.
Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet hetilasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saaväen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutullevieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pianpienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumistaodottaa.
Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvastikasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vainpitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nytsiellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistäruveten.
Aika ja tavat ovat muuttuneet.
Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen.Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaanehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.
Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssunimeltään.
— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.
— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vainkukaan kuulisi.
— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokossulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?
— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä.Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, ettäisäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samastakeitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisestatyöstään.
— Ei tule? perää isäntä.
Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.
— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.
— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinkarikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?
— Ju-juuri vissiin ni-niin!
Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaaisännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltäänlipoen, ähisten aukaisee korkin.
Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukanmaistellaankin.
— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.
— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin joo-osaan.
— Pirun hyvin osaatkin!
— Jo-joo!
Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssuhakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaasen »tehtaalleen» Kalman korpeen.
— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssunlähtiessä.
— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.
Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusiannos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.
Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntäon kunniallisten kansalaisten kirjoissa.
KOLMAS LUKU.
Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.
Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivatikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.
Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreänaama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin rusinaleipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.
Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun. Partakarvatkastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä hän kulaustenväliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun voima», vaikkakotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.
Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohtavalmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.
Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:
Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ——. trallallaa — —.
Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:
— Missä pirussa se viipyy?
Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaamyöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amaljahämmensi suurta vellipataa.
Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikoviakokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli kokokyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummuamyöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.
Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.
Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hänaina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:
Veel… lille… veel, lille… veel… lille…
Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljankädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi:
Pe… ru… noi… ta! pe… ru… noi… ta!
Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvanlisäyksenkin:
ru… sa… koita, ru… sa… koita.
Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskeavekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:
Kytölästä Risumäkeen vellin malli tuotiin, kun puuroa piti keitettämän, niin vellinä sitä juotiin. Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.
Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamatkintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaisethuulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.
— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.
— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.
— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samallaaivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.
— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.
— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hokihumalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minuapelännyt, kultuseni.
— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassasyleilyssä sanotuksi.
Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.
Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen jatotuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa,joita isäntä taas mielityönään harrasti.
Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkinsuhteesta sanonut.
— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojenperässä hypätä, senkin sonni!
Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.
Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jokahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käynyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekinvielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.
Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin,sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaanliikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.
Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.
Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäentihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa,jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.
Ja toisekseen!
Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei semitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekinjoutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin piankovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätäänehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.
Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.
* * * * *
Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansapohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.
Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta jaisännältä röhänauru.
Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äskenodotti.
— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.
— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.
— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan,vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.
Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmäävilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:
— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!
Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu eiole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!
Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.
— Kas niin!
— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.
— Kiitos, kiitos! Kas niin!
Ja taas mestari otti ja irvisti.
Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivanhänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:
— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tännehaettanut?
— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.
— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?
— En, en, epäsi Neulanen.
— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen… Maistetaasvälillä… Sellainen mies, että… hei kippis!… joka en kaikkienkanssa kuppia kallistele. No, hei!
Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulleryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale.Mutta ääneen hän sanoi:
— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile… Meinaan, etteiryyppää kuin…
— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minäkippistelen.
— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile… Juu,juu…
— Eri miehet, sanon minä… eri miehet, jotka lauluja laulaa ja tyttöjäkaulaa. Eikös niin, Neulanen?
— Juu, juu.
— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule, Neulanen,mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko minä, Neulanen?
— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan tuhautteli.
— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas… Mutta ryypätääsvälillä… Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet… Papiksi taivallesmanniksi paremmin passaisit… Kippis!
— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin kovinmukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.
— Joo… papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi… Jos minulla olisi tuosinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin… Kippis…ja näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen…
— Kyllähän se, isäntä…
— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää… uskotko Neulanen… Uskotko etten voi? Häh!?
— Uskon, uskon… Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.
— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu onkanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään sille,että rahalla saa ja hevosella pääsee… Näytetäänkö, Neulanen?
— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti ajatus, ettäjospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo isäntä oikeintähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei se muutennäin lojaalisti juota…
Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä isäntäpaljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja nuuskamälliäparantaen hän Neulasen korvaan supisi:
— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari Neulasentänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran eräässä asiassa…Arvaathan sinä missä asiassa?
— En voi kommertaa hoksaamaan… Mistäpäs minä, epäsi Neulanen.
— Sinä olet viisas mies… pirun viisas… Neulanen. Kuule, ruvetaanyhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan asiatniin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasipalkitsen… Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvinkorvannut? Häh!?
— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.
— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuinmuut… olen minä vain sellainen eppu…
— Juu, juu… Paljonkin paremmin.
Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuunkäydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikeinsulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleenkehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä jarehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoalauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:
— Perkele!
Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuinitseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:
Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleenkehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassaehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkintai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaiseekesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyypuolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää… Mutta eihän seole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnytkuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakinväärin, että paukkui… ja senkin se teki sadalla markalla… Eikä seuskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa… ei, piruvie, uskallakaan.Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirunvaikenemaan saisin… Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin…Perkele!
Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensaturvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:
— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi. Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.
Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutustatarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:
— No, hei! Kippis!
— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.
Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:
— Kaunis se on, Syrjälä… Hyvin sopisi Neulasellekin… Ja jos Neulanen haluaa, niin…
Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.
… niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen…
Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekinasumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio,tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä häntokasikin:
— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.
Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataahulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa?Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale.Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helpostipilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia… ei riennetä riitinkienedelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousiäkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:
Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.
Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen… eihän asiavielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvätsanat? En pentele sanokaan… Mutta mistäs se muuten…
Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot eivättahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla, etteipeli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivätjaksaneet täydelleen harkita.
Ahaa… nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taasaskartaa.
Ja se auttoi.
Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoivuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää SyrjälänTeemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias, javalmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa pitäätäydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.
Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja lupasihäntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki pois.
— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena. Kylläminä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan hänetmökistä maantielle…
Sinttyneet silakat ja vetelä velli painuivat kesäkuumalla aluksivastenmielisesti syöjien vatsaan. Mutta vähitellen vauhti koveni javellikuppi toisensa jälkeen tyhjeni. Näivettyneet, toissilmäisetsilakat vain itsekseen ihmettelivät, että miksikähän ne meitä oikeinluulevat, kun ovat jo kohta kaksi kuukautta kolmasti päivässänurkkakaapista pöydälle ja pöydältä nurkkakaappiin viskelleet, ettäkuivuneet niskat ovat rutisseet…
Kamarista kuului isännän voimakas kuorsuu.
Väki piti taas tänään tavallista pitemmän ruokalevon. Eihän sillä ollutkiirettä, kun isäntäkin kuului lepäilevän.
NELJÄS LUKU.
Räätälimestari Neulanen mennä viuhtoi jo maantiellä.
Ristimäestä lähdettyä eivät jalat aluksi tahtoneet isäntäänsä totella,mutta nyt käveleminen sujui jo suuremmitta vaikeuksitta. Etenkin, kunasteli keskitietä eikä pitänyt turhaa kiirettä.
Ja minkäpäs räätälimestari Neulasella olisi kiire ollut.
Hän oli niitä miehiä, jotka eivät liialla työllä itseään rasita.Sananparsi: »Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin», pitiräätälimestari Neulaseen nähden liiankin hyvin paikkansa.
Vaikka räätälimestari Neulanen oli jo viisissäkymmenissä oleva mies,ei hän mieheksi vartuttuaan ollut yhtäkään kokonaista päivää työnsäääressä pysynyt. Silloin, milloin hän ei selkänsä kipeyttä valitellenlaiskotellut, silloin hänellä oli aina joku muu tekosyy, jonka nojallasaattoi työnsä keskeyttää ja lähteä kylälle.
Viimeaikoina ei syiden keksiminen tuottanutkaan minkäänlaisiavaikeuksia. Elettiinhän nyt yleistä seurojen, yhdistysten, lauta- jatoimikuntien aikakautta. Näissä kaikissa tarvittiin joutilaita miehiä,joilla oli aikaa ja halua istua päiväkaudet kokouksissa tätä risaistamaailmata paikkaamassa ja parsimassa ja kaskuja kertomassa.
Ja mestari Neulanen oli kuin vartavasten luotu tällaiseksi uuden ajanedistys- ja kokousmieheksi.
Hänellä oli aikaa ja halua enemmän kuin tarvittuakaan.
Ja niinpä hän sitten olikin kaikkien niiden yhdistysten lauta- jatoimikuntien jäsen, jotka Risumäen kylälle olivat pesiytyneet.
Ainut seura, itsekseen kuollutta nuorisoseuraa lukuunottamatta, missäräätälimestari Neulanen ei ollut jäsenenä, oli pakanalähetyksenompeluseura. Siihen hän ei ammattikateuden vuoksi, voinut liittyä. Sitäseuraa hän suorastaan vihasi ja olisi hävittänyt sen niin, ettei siitäolisi jäänyt hajuakaan jälelle, jos hänen näivettynyt nyrkkinsä olisivain sellaiseen tekoon pystynyt.
Mutta se ei pystynyt.
Risumäen emäntä oli pakanalähetyksen ompeluseuran tuki ja turva.
Ja räätälimestari Neulanen oli monessa suhteessa Risumäen isännästäriippuvainen.
Ei sopinut suututtaa emäntää. Se voi vaikuttaa isäntään. Piruko ne akattietää. Ja silloin menee pian välit poikki kuin savipiipun varsi.
Räätälimestari Neulanen tiesi tämän ja siksi hän tyytyipakanalähetyksen ompeluseuralle vain nyrkkiä housuntaskussa pudistamaanja itsekseen kiroamaan.
Ja kostoa se oli sekin, paremman puutteessa.
Kyllähän se monasti kävi sisulle, kun näin vähään täytyi tyytyä. Muttaminkäs teki.
Akat, peijakkaat, olivat kahvikesteissään puhuneet, ettäpakanalähetyksen ompeluseurassa tehdään paljon parempi ja siistimpityö kuin esimerkiksi räätälimestari Neulasen verstaassa. Ja sehänse harmitti, kun sitä sitten vielä pitkin kyliä puhuttiin. Niinkuinei muka hän, Ryynäsellä, paikkakunnan ja koko pitäjän parhaallaräätälillä, Ryynäsvainajalla, opin käynyt, räätälimestari OptatusNeulanen kykenisi akkojen kanssa kilpasille, tekemään sellaisiavaatteita, että pakanapojat ällistyisivät, kun yllensä vetäisivät.
Ja mitäs ne akat!
Kursimista se heidän neulomisensa on. Paitoja ja alushousuja vainvärkkäilevät… fiinimmästä työstä ei puhettakaan. Kun kehtaavatkin,kelvottomat… suutaan soittaa… pirulaiset! —
* * * * *
Mutta nyt oli räätälimestari Neulanen lystillä tuulella.
Risumäen isännän viina oli hänen mielensä kirkastanut. Kintutkintuntuivat niin köykäsiltä kuin ennen poikasena kyliä kierrellessä.
— Hih, vaan! hän kiljasi ja hypätä loiskautti mielestään hyvinkinkorkealle, vaikka tassut eivät kohonneet tantereesta juuri ollenkaan.
* * * * *
Tietä pitkin yhä tallustellessa humala heikkeni vähitellenräätälimestari Neulasen aivoissa. Hän kykeni nyt jo taas tolkullisestiajattelemaan.
Mukava mies, tuo Risumäen isäntä, hän tuumi? Lojaali kerrassaan…Kutsuu taloon, vie kamariin ja ihan rotevat ryypyt tarjoaaja parakraahveista paasaa… Vaikka ei se sitä paljaastavieraanvaraisuudesta tehnyt. Johan nyt… On se sellainenaristooteles… kälmi ja ovela… peijakas. Omaa etuaan aina vainajattelee kuin auskultantti… Ja sydäntä sillä ei ole ollenkaan…Raaka se on. Väkisen toisen oman ottaa kuin pakteri pelloltakykkypalan… Monelta torpparilta se on jo omaisuuden viennyt, leivänriistänyt kuin Leniini… Armotta on häätänyt… Vääryyttä tehnyt jauhkailemalla pannut kuin paraskin patavisti. Aina sillä pitää ollajoku alustalainen kalvettavana ja piika hyväiltävänä… mokomallakinihramahalla ja mahometillä… Nyt se sitä Syrjälän Teemua ahdistaa,Teemu kun ei hyppää sen perässä pirtupullo taskussa… Vaikkasehän se taitaa suurin kommervenkki siinä olla, kun Teemu niidenraittiusrakkarien kanssa Hanssun viinatehtaan hävitti… sen panoksenpilalle pani, joka juuri Risumäen isännälle porisi… Siitä ne vihatjohtuvat ja paletit alkaa…
Eikähän siinä Teemussa muuta vikaa olekaan… se vain, ettei ryyppää…Mukava mies, osaava ja tekevä. Mutta se akka, Eva peijakas! Se sevain kulkee siellä pakanalähetyksen ompeluseurassa… Ja sitä minä enkärsi… Kostan… Rotesteeraan rotevasti… Paukautan kuin palikallakalloon… Vai että parempia vaatteita kuin räätälimestari Neulasenverstaassa! Kynsille kopautan, että paukahtaa… Laitan sellaisenpilanssin, joka pistää… Näytän, mikä mies Optatus Neulanen on…
»Sinä kun olet sellainen viisas mies», sanoi Risumäen isäntä. »Sotkesinä asiat kokouksessa niin, ettei niistä saa pirukaan selvää. Kylläminä vaivasi palkitsen… Vai enkös ole hyvin aina maksanut?»…Hyvinhän se on maksanut. Oikein riskistä ripauttanut… Vaikkapitkemmän tikun aina itse vetänyt… kälmi. Roisto, suoraan sanoen…Ja sitten se iski silmää ja sipisi: »Syrjälä on kaunis paikka. Kelpaisisiinä Neulasenkin asua.» Mitähän se sillä tarkoitti? Ei suinkaan seminua siihen asumaan päästäisi? Mutta jospa se hyvinkin… Palkkioksiniistä hyvistä töistä ja suplimaateista, joita olen hänelle tehnyt…Vääristä todistuksista ja muista… Pirtupulloista ja valheista…Jospa se hyvinkin vuokraisi Syrjälän minulle… Omat saunat ja kaikki…
Ja räätälimestari Neulanen oli niin iloinen ja onnellinen Syrjälänmökkiä ajatellessaan, ettei hän ollenkaan huomannut omantuntonsa pientälevottomuutta, vaan aivan ääneensä virkahti:
— Lähtee se Teemu siitä mökistään, että viukaa… Kyytänsä saavatpakanalähetyksen ompeluseuratkin… perskaleet… Kyllä Risumäenisännällä rahaa riittää… Ja minä puhun aivan akuraatisti niinkuinkäsketään… ja enemmänkin…
Räätälimestari Neulasen viimeiset sanat kuuli kankaan laidassamarjailemassa oleva Kulmalan Tihta, vaikkei hän niihin sillä kertaa senenempää huomiotaan kiinnittänyt.
VIIDES LUKU.
Räätälimestari Neulasen Risumäessä käynti tuli pian Syrjälän Teemuntietoon. Saipa hän osittain kuulla ne puheetkin, joita isäntä jaNeulanen olivat keskenään vatvoneet.
Humalaisten hiljaisuus on sellaista, että heidän sanansa kuullaanparemmin sivullisten korvilla kuin heidän omillaan.
Niinpä Risumäen isännän ja räätälimestari Neulasen keskustelun kuulitupaan vellipataa hämmentävä piika Amalja luultavasti paremmin kuinkeskustelijoista kumpikaan. Ja hän ei malttanut pitää kuulemaansa omanasalaisuutenaan.
Sunnuntai-iltana asemalla käydessään hän poikkesi Syrjälään kuten niinusein ennenkin.
Monet kupit kahvia hän oli Syrjälän Eevan nokikylkipannusta juonut, jase sama asia häntä nytkin veti Syrjälään poikkeamaan.
Ja siinä kahvia juodessa ja Eevan kanssa rupatellessa hän tuli kuinsivumennen maininneeksi Neulasen käynnin Risumäessä ja ne puheet, jotkaoli kuullut kamarista tupaan.
Ensin hän aikoi koko asiasta vaieta, mutta muistaessaan monet Risumäenisännän hänelle antamat pettäneet lupaukset, hän aivan kuin pienikosto mielessä tuli asian paljastaneeksi. Olisi isäntäkin pitänythäntä toisia parempana, kuten oli luvannut, niin ei hänkään olisitarpeettomia löpissyt. Mutta eipä pitänyt. Viimeisessä iltamassakin olikaikkia halaillut, jotka vain lähelle tulivat ja limunaatilla tyttöjäjuotellut. Ja sitten yötä myöten oli Kiusalan kylän kautta kotiinkoippuroinut… Sen huonomaineisen Sulka-Huldan perässä pihistänyt…Kittiäkös hän on tässä velvollinen tosiasioista suutaan tukkeamaan.
Ja niin se sitten tuli Risumäen isännän katala hanke ennenaikaisesti Syrjälän Teemun tietoon.
Mahdottomalta tuntui aluksi uskoa Amaljan puheitten paikkansapitävyyttä. Olisiko isäntä todella niin pikkumainen, että siitä Hanssunviinatehtaan hävittämisestä tällaista kostoa suunnitteleisi? Mitäänasiallista syytä ei pitäisi olla. Ja siitäkin on jo niin pitkä aikakulunut… pian kokonainen vuosi.
Aluksi Teemu Amaljan puheille hymyili, mutta sitten hän kävi jovakavaksi, kun Amalja lupasi panna päänsä pantiksi, ellei asia olisirikusta rikkuun niinkuin hän sen kertoi.
Mutta mahdottomalta se tuntui sittenkin.
Olihan Teemu itse mökin kivisen ahon laitaan rakentanut, pellotraivannut ja suotakin jo hiukan ojittanut.
Halla oli alkuvuosina suurimman sadon korjannut. Monasti oliottanut niin tarkkaan, ettei ollut juuri suuhun pantavaa jäänyt.Toissavuonnakin ihan kaikki vienyt…
Pettuun oli silloin aina pitänyt turvautua. Rahaa ei riittänyt niinpaljon, että olisi puhtaassa rukiisessa pysytty. Ja velkaa ei tehty.Sitä syrjäläläiset aivan pelkäsivät. Ennemmin nälkää näkivät.
Monena iltana he olivatkin vuosien kuluessa eineettä levolle käyneet jaaamulla murkinatta töilleen rientäneet.
Vallankin alkuaikoina. Silloin, kun mökki oli valmiiksi saatu, ja pienipeltotilkku, vastaraivattu, voimaton, niukan sadon antoi, sadon, jostavielä hallakin vei osansa.
Silloin se piti tiukalla. Ihan hengenpäälle otti… Oikein suoliakouristi. Vieläkin puistattaa, kun muistaa. Ihme, että henki pysyi.
Vaikka Teemu olikin mökkinsä rakennushirret saanut Ristimäestäsellaisella kaupalla, että maksaa sitten kun jaksaa, oli tuvantekeminen, asuttavaan kuntoon laittaminen, navetan ja muidenvälttämättömien suojien rakentaminen vienyt hänen vähäiset säästönsäniin tarkkaan, ettei niistä leivän lisään paljoakaan riittänyt.
* * * * *
Kyllähän moni oli sanonut, kun Teemun mökin laittamisesta puhetuli, ettei hänen olisi pitänyt Risumäen isännän kanssa kauppoihinlähteä. Kirjalliset, todistajien varmentamat kaupatkaan eivät hänenkanssaan ole kaikistellen pitäneet. Rahalla se on ne rikki riidellytja todistajat lahjonut… Kyllä ne tiedetään ja tunnetaan Risumäennykyisen isännän kolttoset. Pitäköön Teemukin vain varansa.
Mutta Teemu ei näistä puheista piitannut. Hän luotti Risumäen isännänsanaan kuin pukki suuriin sarviinsa.
Talkoolla vedätti mökin hirret paikoilleen. Sen vanhan ladon Risumäenraitin suusta. Eikähän siitä monta kuormaa tullutkaan, pienestäpöksästä. Lahojakin olivat hirret. Toiset aivan käsiin murenivat.Muualta täytyi hankkia lisää.
— Kaikenlaista sontaa se Ristimäki kehtaa myydäkin, puhelivattalkoomiehet. Pellolle ajettavaa törkyä. Ja hyvän maksun ottaa. Ei oleomaatuntoa ukolla. Eikä häpyä.
Teemun Eeva keitti talkoomiehille hyvät kahvit Ruusperin leskenmökissä. Oikein korpun kanssa ajajille tarjosi.
Ja hyvin tulivat hirret perille.
Lähitaloista olikin hevonen ja mies auttamassa. Risumäestä ei. Risumäkeläiset eivät joutaneet… Teemun talkooseen. Johan nyt.
Sitä kyllä vähän ihmeteltiin. Porttilan Kalle sanoi:
— Mitähän iso Risumäki on meinannut, kun ei ole renkiään talkooseenpannut. Köyhätkin tässä koettavat vointinsa mukaan auttaa. Suurrikkaanei kannata. Voi saamari sitä saituutta!
— Koskas sinä ennen olet Risumäen isäntää viinattomissa talkoissanähnyt? kivahti Aholan Manu.
— Enhän minä isäntää ole kaivannutkaan. Renkikin olisi riittänyt.
— Ei se pane renkiäänkään muualle kuin sellaisiin paikkoihin, joihinsitä käydään viinapotun kanssa pyytämässä. Sellainen se on Risumäenisäntä. Etkös sinä, Kalle, sitä vielä tiedä?
— Kyllähän minä sen. Mutta sitähän minä vain ihmettelen, ettei se edes Teemun talkooseen… Se kun on tämä Teemu taloon vähän kuin sukuakin.
— No, voi sun saamari! rähähti Aholan Manu nauramaan. Vanha mies, etkävielä sitä tiedä, että huono sukulainen on suttakin pahempi… Ja onkosTeemu sen perässä viinapottu povessa juossut? Häh?
— No, eipä ei… Eihän se Teemu sellaista.
— Ei. Ei se kulje viinapottu povessa eikä ketun häntä kainalossa, kutenmonet muut tekevät. Tähän tapaan se tarina jatkui.
Eeva kaatoi pöydän luona kahvia kuppeihin.
— Tulkaapas ottamaan lisää, hän kehoitti.
— Mitäs suotta, miehet estelivät. Kyllä se jo piisaa… Eihän sitä nytniin juoda, että revetään.
— Ottakaa pois vain, höpötti Eeva. Ja pankaa sokeria sekaan jakastakaa. Ne ovat hyviä korppuja… Ja puhtaita ovat… Nyykreenistäostettuja.
Ja talkoomiehet joivat, vaikka tavan vuoksi vähän estelivätkin,kolmannen ja vielä neljännenkin kupillisen. Eevan kahvi oli hyvää. Ihansitä lystikseen kinnasi.
Kiitellen siitä sitten erottiin.
Ja niin tulivat mökin hirret paikoilleen.
Seuraavana päivänä Aholan Manu ajoi vielä melkein kiitoskaupallatarpeelliset nurkka- ja muurinpohjakivet, ja niin pääsi Teemu mökkiäänrakentamaan.
Intomielin hän kävikin työhön käsiksi.
Maanlaatu mökin paikalla oli kovaa hiekkaa. Ei tarvinnut edesperustusta kaivaa. Mitäpähän vain ohuen routakerroksen mursi janurkkakivet väänsi paikoilleen.
Rakennustöissä Teemulla oli hyvänä apuna kolmitoistavuotias poikansa,Antti. Eihän Antista salvoksella paljon apua ollut, mutta raskaimpiahirsiä väännellessä ja nostellessa se tuntui. Ja muuna auttajana hänmerkitsi paljon. Sukkela ja huomaavainen kun oli.
Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan Teemu rakennuksella hääri. Kuinsivumennen keskipäivällä hiukan einehti, entistä lujemmin taas työhöntarttuakseen.
Hirsikerros hirsikerrokselta kohosi rakennus. Sattuihan niitä ainaväliin pieniä vastoinkäymisiäkin, mutta suuremmilta haavereilta tokisäilyi. Eeva oli Antin kanssa jo kesällä sammaleet nyhtänyt. Mökinpaikka oli silloin jo katsottu. Kelpasi niitä kuivia sammaleita nytvarauksen väliin ja salvokseen pistellä. Paljon niitä menikin…Nurkkiin etenkin. Ne olivat hyvin hatarat. Kyllähän Teemu ajattelialuksi uudet nurkat hakata, mutta kun tupa olisi näin lähes puolellametrillä pienentynyt, niin luopui tuumasta. Pieni siitä tuli näinkin.Ei sitä sopinut enää lyhentää eikä kaventaa. Ja pikemmin sai katonpäänsä päälle, kun entisiin salvoksiin hirret asetteli. Mitäpähänlahonneempien tilalle uusia veisteli ja vähemmän lahoja muutenpaikkaili.
Mukavalta se oman mökin rakentaminen tuntuikin. Ihan lystikseen sitäteki. Ja vaikka illalla olisi miten kovasti väsyttänyt, niin istahtaaei vain voinut. Piti milloin mitäkin paikkaa kohentaa ja kääntää…Vasta sitten, kun hämärä tuli ja voimat väsyivät, täytyi työstälakata… vastenmielisesti. Kun sitten pimeän pakoittamana hetkisen,ennen pois lähtöä, salvoksella istahti, niin voi, miten mukavasti setuolla rinnassa kiersi, kun ajatteli, että pian pääsee oman katonalle asumaan. Oikein suupieli nauruun venähti ja kyynel, ilon kyynel,poskelle valahti… Ja vasta sitten, kun oli hetkisen levännyt tunsimies väsymyksen raskaan painon. Päivän ponnistuksista olivat jalataivan jäykistyneet ja selkä kangistunut. Eipä tahtonut jaksaa kunnollaasuntoon kävellä…
Mutta aamulla taas, hyvin nukutun yön jälkeen, oli väsymys kuin poispuhallettu. Rakennuspuuhat virkistivät mielen ja antoivat voimiavaikeimmatkin vastukset ilomielin voittamaan…
Aamukahvitta Teemu olisi monta kertaa uutisrakennukselleen lähtenyt,ellei Eeva olisi ihan takinliepeistä pitänyt ja sanonut:
— Ehtiihän sinne nyt vähemmälläkin.
— Ei tule muuten valmista, oli Teemu nauraen hymähtänyt. Täytyy pitääpientä kiirettä.
Ja niin oli taas hyräillen lähtenyt.
* * * * *
Huhtikuu läheni jo loppuaan.
Vapuksi Teemu oli aikonut mökkinsä valmiiksi saada, mutta vaikka hänmiten raatoi, niin ei ehtinyt. Muuten se jo oli melkein valmis, muttamuuri ja lattia puuttuivat. Ikkunatkin jo olivat seinillä ja ovipaikoillaan. Itse Teemu oli lasinpuitteet ja ovenkin tehnyt. Saranat jalukon vain oli ostanut. Ja niinpä hän saattoikin uteliaille leikilläänsanoa, sitten kun tupa jo oli valmis ja lapset lattialla leikkivät,että kaikki ne tässä mökissä ovat omatekoisia, paitsi akka. —
Nyt siinä tuvassa vasta mukava oli iltahämärässä istahtaa ja ajatella:
Tuohon peräikkunan alle pannaan pöytä. Se on tosin vanha ja huono,ettei oikein kehtaisi uuteen tupaan tuoda. Mutta kun sen korjaa jamaalaa, niin eiköpä tuo menne siksi kunnes ehdin uuden, paremmantehdä… Tuohon ikkunattomalle sivuseinämälle pannaan sänky, aivanperäseinään pää kiinni. Ja mitenkäs se on. Eikös siihen sovi vielätoinenkin sänky. Jahkapa mittaan… Sopii, kyllä sopii. Sängyt ovatsitten siinä. Nurkkaan täytyy tehdä Eevalle kaappi, jossa se saaastioitaan säilytellä… Ja tuonne uuninnurkkaan toinen, ruokiavarten… Tai mitä nyt Eevakin sanonee… Joo.
Tällaisissa ajatuksissa Teemu työnsä päätettyään tuvassaan useiniltaisin istui niin myöhään, että Eeva väliin pelkäsi häntä jonkunonnettomuuden kohdanneen.
Kun Eeva sitten Teemulta tämän viipymistä uteli, vastasi hän:
— Viivyinpähän vain… Katselin siellä mökillä ja suunnitteita…
— No, mitä sinä siellä katselit? Näkeehän tuon vähemmälläkin.
— Muuten vain…
Ja keskustelu katkesi siihen.
Eeva ja Teemu olivat luonteeltaan aivan erilaiset. Edellinen jäykkä,suoraluontoinen töksäle, jälkimmäinen sovittelevampi, maltillisempi jamietiskelyyn taipuvainen.
Eeva saattoi väliin tyhjästä kiukustua ja turhasta pauhata kuinporokello. Silloin häntä ei huvikseen kuunnellut. Puhetta tuli kuinturkin hiasta. Ei siinä sanoja punnittu eikä niiden vaikutusta udeltu.Huudettiin vain huudon vuoksi, että suupielet vaahtosi… Eeva olimuuten tekevä, terhakka ja osaava ihminen. Kyllä häneltä työ sujui.Eipä löytynyt juuri naista, joka hänelle kyntti, ja huonot miehetkinolivat helisemässä. Ensimmäisenä hän leikkuupelloilla hääri jaheinäniityillä liikkui. Ja kyllä siinä silloin laiskemmatkin paraansapanivat, kun Eeva reuhtoi mukana… Eivät kehdanneet vätystellä. Olisipian pilkaksi pistänyt… Nauranut ja naurattanut.
Toisenlainen oli Teemu. Hän ei liikoja puhunut eikä turhia tolissut.Sanoipahan kuitenkin silloin tällöin joukkoon jonkun leikillisensanan, joka väliin kirvelikin, kehen se sattui. Mutta työmies hän olivertaa vailla. Ei juuri sellaista työtä löytynyt, josta hän ei olisisuoriutunut. Sanottiinkin, kun vaikea työ eteen tuli, että olisipatässä nyt Syrjälän Teemu, kyllä hän tekisi.
Kylällä luultiin, että se oli Eeva, joka Teemun huushollissa isännyyttäpiti. Mutta se oli harhaluulo. Kyllä Teemu sentään perheen päämiesoli. Teemun suuttuessa ei Eevan auttanut muuta kuin vaieta. Setapahtui tosin harvoin, että Teemu Eevan suun tukki. Mutta milloinse sattui, oli mukinat heti lopetettava. Ennen nuorempana, vieläryyppyyn menevänä, pienessä pirinässä ollessaan ei Teemu sietänytEevan rompotusta ollenkaan. Oli silloin suorasukaisempi. Ihan kirotatäräytti, löi nyrkkiä pöytään, että astiat helisi:
— Suu kiinni, akka!
Mutta se tapahtui aniharvoin. Vuosikausiin ei enää ollenkaan. Teemustaoli tullut aivan raitis mies. Ei kannata ryypätä, oli sanonut. Hukkaansiinä raha menee. Sama kuin järveen heittäisi…
Jo vuosikausia Teemu oli oman mökin laittamista ajatellut. Ei ollutsiitä kuitenkaan kenellekään mitään virkkanut. Oli tuuminut, ettäkukapa mulle maata sen verran luovuttaisi, että mökin sijan.
Viimein tämä oman mökin kaipuu oli käynyt niin voimakkaaksi, että sitäei voinut enää mitenkään vastustaa… Melkein väkisten täytyi lähteäsiitä Risumäen isännälle puhumaan, kun se mieluisin mökin paikka olijuuri Risumäen maalta löytynyt.
Höylisti oli Risumäen isäntä Teemun arkaan pyyntöön suostunut. Ihmeteltävän myötämielisesti.
— Mitäs muuta. Tee vain mökki itsellesi, oli sanonut. Osta tuo latotuosta raitinsuusta. Siinä on vielä hyvät hirret.
— Mitähän se maksaa? oli Teemu kysynyt.
— Kyllä siitä hinnasta aina sovitaan. Maksa sitten kun jaksat, oliisäntä sanonut.
— Paljonkohan siitä maasta pitäisi maksaa, ja minkäverran minä sitäsaisin?
— Ota niin paljon kuin haluat. Kyllähän sitä kangasmaan syrjää siinäriittää.
— Enpä minä sitä liikoja… Milläpäs minä sen maksaisin… Muttasaisinkohan minä sitä pari kolme tynnyrinalaa?
— Riittääkö se?
— Eiköpä tuo riittäne.
Se on hyvä paikka, se Kiviahon syrjä.
Mutta ettet sanoisi minua nylkyriksi, niin pannaan siitä vaikka parisataa tai sataviisikymmentä vuodessa ja leikkuuaikana kolme työpäivääteiltä jokaiselta.
Teemun mielestä siinä oli hintaa jo liikaakin, mutta kun isäntäei suostunut alentamaan, niin hän myöntyi ennenkuin rakkaastamieliteostaan luopui.
— Koskas se sitten mitataan ja erotetaan? oli Teemu kysynyt.
Mitäpä mittaamisia ja erottamisia siinä on. Kyllähän sinä tiedät, mitäsulle kuuluu ja sillä hyvä.
Eiköhän sentään selvyyden vuoksi
Mitäs turhia! Kyllähän miesten puhe muutenkin pitää paikkansa.
Sovittiin siinä sitten niin kuin isäntä tahtoi. Teemun uudistetuistapyynnöistä tehtiin kuitenkin jonkinlainen kirjallinen sopimuskahdeksikymmeneksi vuodeksi, oikeudella jatkaa sitä sitten vieläsamoilla ehdoilla yhtä pitkäksi ajaksi. Renki ja päivämies, panivatpuumerkkinsä isännän kirjoittaman sopimuksen alle. Paperi jäi isännänhaltuun. Missäpä minä sitä säilyttäisin, oli Teemu sanonut.
Paluumatkalla Teemu kyllä isännän suopeutta ihmetteli, mutta olikuitenkin niin iloissaan mökin paikan saadessaan, ettei siihen senenempää huomiotaan kiinnittänyt… Kyllä hän muisti, miten Risumäenisäntä oli Heinälän leskeltä mökin viennyt. Mutta heilläpä ei ollutkirjallista sopimusta. Ainoastaan suullinen kauppa. Sitten Heinäläkuoli ja todistajat kuolivat… Vuoden kuluttua isäntä ajoi lesken poismökistä ja vuokrasi sen räätäli Neulaselle…
Mutta ehkei se minulle niin tee, Teemu ajatteli. Ja onhan meilläsitäpaitsi kirjallinen sopimus… Kyllä se pitää, vaikka suupuheetpettävätkin…
* * * * *
Nyt oli mökki niin valmis, että siihen voitiin muuttaa.
Eteinen siitä vielä puuttui, ja tupaan johtavat portaat olivatpuolitekoiset. Mutta mitäpäs niistä. Ne olivat puutteita, joita omaamökkiä vuosikausia kaivanneet eivät huomanneet. Tai jos huomasivatkin,eivät niistä välittäneet. Ehtihän ne tehdä…
Oikein hevosella ne Teemun tavarat tuotiin, vaikkei niistä täyttäkuormaakaan karttunut.
Aholan isäntä oli sanonut, kun Teemu häneltä hevosta epäröiden pyysi:
— Ota vaikka kaksi, jos haluat. Maksu ei tule kysymykseen.
Se olikin reilu mies, oikea miesten mies, Aholan Matti isäntä.
Monta vuotta Teemu oli perheineen Aholan porstuanperäkamarissa asunut.Ja hyvä oli ollut asuakin. Vuokra oli halpa, ja talonväki laatuihmisiäisännästä ruveten. Hyvin siinä oli toimeen tultu. Varsin mukavastiolisi voitu vieläkin asua… mutta kun se oman mökin kaipuu olisuuri… niin minkäs teki. Muuttaa täytyi hyvästäkin talosta.
Olisihan sen Aholan maaltakin mökinpaikan saanut, mutta lähemmäksirintakyliä mieli veti…
Ja niin täytyi mukavista ihmisistä luopua.
Hyvästellessä tuli isäntä vielä portille ja jälkeen huusi:
— Jos vastakin hevosta tarvitset, ennenkuin oman ostat, niin kyllämeiltä saat, kun vain käyt hakemassa. Ja samaan hengenvetoon lisäsi:
— Poiketkaa talossa muulloinkin kuin ohi kulkiessanne.
Niin oli sanonut Aholan isäntä. Eivät ne kaikki alempiaan niinkehotteleisi. Kiitteleisivät itsekseen, kun eroon pääsisivät. Kyllä netiedetään ja tunnetaan tämän puolen isoiset. Ei niiden hyvyydestä köyhäkostu… Eihän Risumäen isäntäkään tuntenut entisen torpparinsa poikaa,vaikka poika oli monet päivätyöt nuorempana taloon tehnyt, ennenkuinvasta sitten, kun poika lyseon koulusta pappina palasi.
* * * * *
Hyvä oli omassa mökissä asua. Oikein se tuntui mukavalta.
Ja kaunistakin täällä jo oli.
Tupa tosin oli pieni. Hädintuskin Teemun vähäiset huonekalut siihensopivat. Kun sängyt, pöytä ja tuolit oli asetettu paikoilleen, niineipä lattialle liikoja tiloja jäänyt. Sen verran vain, että liikkumaanpääsi.
Mutta kaikki oli niin siistiä ja puhdasta; Miten soma se tuonurkkakaappikin tuolla peränurkassa on. Voi hyvänen aika! Aivanhan seon kuin Risumäen uusi piironki… melkein kuin opettajan kaupungistatuoma astiakaappi… Kelpaa sitä siihen astiansa ja tavaransajärjestää…
Ja entäs hellan luona oleva hylly! Sehän on kuin itse apteekinhylly, täynnä keittoastiaa niin, ettei kahvipannulle tilaa riitä.Siinä on pata, siinä kasaria kaksi ja… Niin, oikeastaan siinä eimuuta ollutkaan. Onnellisissa silmissä näytti kaikki niin suurelta,loistavalta.
Ja tuvan seinät! Voi komeutta suurta! Puhtautta ne loistivat kuinpappilan tupa. Lattia hohti kuin hiekalla hangattu kehlon pohja. Jatiilenvärinen muuri paistoi kuin kirkon seinä kirkkaimpana kesäpäivänä.
Kelpasi sitä sellaisen loiston ja komeuden keskellä elää ja hengittää.
Kauan siinä ensimmäisenä iltana Syrjälän asukkaat uutta mökkiäänäänettöminä ihailivat. Katselivat joka paikkaa pienessä tuvassaanja painoivat kaiken näkemänsä mieleensä, imivät sieluunsa niinvoimakkaasti, ettei kuva sieltä koskaan kaikkoaisi…
Kun tupa saatiin kaikin puolin kuntoon, eteinen valmiiksi ja portaatpaikoilleen, ryhdyttiin joukolla pihamaata ja lähintä ympäristöäkaunistamaan.
Teemu itse tarttui tulisesti kuokanvarteen, öillä päiviä jatkoi…Ja pian pieni peltotilkku Kiviahon karuun syrjään syntyi, ja vuosivuodelta kuokos laajeni…
Eeva lasten kanssa pihamaata puhdisti, kantoja kiskoi ja liikoja puitapoisti. Antti poika hääri oikeana puutarhurina. Hän oli kansakoulussaoppinut vähin yhtä ja toista. Ja kaiken taitonsa ja kauneusaistinsa hänherkällä lapsen mielellä käytti oman mökin ympäristön somistamiseksi.Pian pieni lehtimaja pihanurkkaan ilmestyi ja kaunis kuusiaitarakkaimman paikan maan päällä jo syksyyn mennessä maantiestä eroitti.
Syrjäläläiset viettivät näinä aikoina elämänsä kauniimpia hetkiä.
Pian pihakoivuihin ensimmäiset linnut ilmestyivät… Käen kukunta jarastaan raksutus etempää korviin kantautui…
Jos kaikki päivät kauniita olivat, niin illat vielä ihanampia. Etenkinlauantai-illat… Saunan suloinen tuoksu tuulen mukana jo kaukaasieraimiin tuli, ja saunassa uusien vastojen ihana kosketus ihon pintaahellästi hyväili, viikon vaivat ja vastoinkäymiset ruumiista poiskarkoitti ja mielestä loihti. Ja kun saunasta tultua sai verkalleenkivelle istahtaa, ja lämmin kesätuuli ruskettunutta, mutta nytpunoittavaa ja höyryävää raatajan ruumista hyväili, niin voiko ihminenmilloinkaan suurempaa nautintoa tuntea ja parempaa työn vaivojenpalkitsemista toivoa…
Ja entäs ne suloiset sunnuntaiaamut!
Milloin et kirkkoon kiiruhtanut, sait nukkua tavallista myöhempään…Ja herättyäsi avoimesta ikkunasta pihapuissa visertävien lintujenlaulua kuunnella…
Se oli jotakin niin kaunista ja pyhää, että herkimmällä hetkelläkyynel, ilon kyynel, silmäkulmaan herahti…
Ja nyt. Nytkö heidän pitäisi tästä rakkaaksi käyneestä majasta muuttaa?Sanoa ikuiset jäähyväiset vanhojen päivien varaksi ajatellulle tuvalle,savuttuneelle saunalle, Haavoittuneelle navetalle, pienille pelloille,pihamaalle… Kaikelle sille, jolle he olivat vuosien vaivat uhranneet,raataneet varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, että selkä onköyristynyt, käsi kovaksi ja känsäiseksi käynyt.
Tämäkö on Jumalan tahto?
Eikö löydy maassa oikeutta? Rikkaatko täällä vain määräävät ja rahanvoimalla lain ja oikeuden päälaelleen kääntävät? Eikö köyhällä olemitään sanomista? Eikö köyhän puhetta kuulla silloin kuin rikkaatrehkivät ja totuutta vääräksi vääntävät?
Minkä kuolemansynnin he ovat tehneet, että heiltä vanhojen päivienpieni pesä aiotaan särkeä, katto pään päältä riistää ja omanrakentamansa mökin ovi iäksi sulkea?
4 — Mökistä maantielle.
Tätä pientä piennarta, karua kankaan syrjää ja vähäläntää tölliäkö isonRisumäen isäntä on vailla? Eikö hän ilman tätä voi tässä maailmassatulla toimeen? Tarvitseeko hän tämän elääkseen, kuten he tarvitsevat,vai saaliin himostako hän tähän matalaan majaan aikoo kyntensä iskeä javanhukset tielle viskata?
Ja millä oikeudella?
Väkevämmän oikeudella. Rahan voimalla.
Eikö köyhällä ja vähäväkisellä ole oikeutta, lain turvaa?
Ei silloin, kun lain kirjain vääräksi väännetään ja totuudelta rahallasilmät puhkaistaan.
Mutta onko se oikein?
Totuus maan perii, sanotaan kuolemattomassa sanassa.
Missä on silloin totuus, kun vääryys rehoittaa ja vilppi ja viekkausvaunuissa ajavat?
* * * * *
Tällaiset ajatukset askartelivat Syrjälän Teemun aivoissa sinä iltana,kun hän piika-Amaljalta Risumäen isännän aikeet kuuli.
Väsyneenä hän viimein vuoteelleen heittäytyi ja oikeuden voittoonluottaen pian makeaan uneen nukahti.
Mutta hänen vaimonsa, Eeva, valvoi vielä myöhään, ja vasta aamupuolellayötä vettynein silmin vuoteelle vierähti.
Voi, miten raskasta!
KUUDES LUKU.
Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.
Päivät olivat harmaita, painostavia… Tuuli vinkui viidakoissa jahonteloita heinänkorsia helisti.
Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuinkiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.
Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa. Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.
Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkienrinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltäkunnolla korjatuksi.
Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensämenettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhallamaahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuulipudotteli puiden kellastuneet lehdet… Hyinen kylmän henki nurkissatohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimmankäskystä aikaista talvea vastaanottamaan… talvea, joka tänä vuonnakylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoipuroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien ylilevitellä.
Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassatyössä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminenoli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikkavastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistämökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännänja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloaselvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun hesateen koittamia teitä patikoivat…
Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.
Vähäväkiset odottivat jännittyneinä vuokralautakunnan kaikkivoipaavaikutusta. Isännät, manttaalinomistajat, käsiään hykertelivätpuolueettomien punnitsijain päätöksille… jos ne hyviä olivat.Karkeasti kirosivat, jos pahasti panivat.
Risumäen isäntä hyppi ilosta, kun sai tahtonsa toteutetuksi… kälmi.Oli saanut opettajan, joka oli vuokralautakunnan puheenjohtaja,uskomaan, että Syrjälän Teemu on pyytänyt vuokralautakuntaaratkaisemaan hänen ja Risumäen isännän välistä riitaisuutta.Räätälimestari Neulanen oli pyynnön vielä vahvistanut.
Ja nyt vuokralautakunta on menossa Syrjälään sovinnon henkeä hieromaan.Risumäen isäntä seuraa mukana. Kyyräilee jäljessä kuin hiirtä vaanivakissa… Silloin tällöin Neulasen kanssa supisee. Pakosta pitää isännänpelissä mukana olla, vaikka vähän ilettääkin, selvää miestä. Laki jareklementit eivät kuulu muuten mukautuvan.
Syrjälässä on vuokralautakunnan tuloa jo kauan odotettu. Kulkevilta olikuultu, että tänään tulevat.
Tavallista aikaisemmin on Syrjälässä jalkeilla oltu. Aamiainenkin onalakuloisina syöty, ja jännittyneinä nyt vuokralautakuntaa odotetaan.Äänettöminä liikutaan edestakaisin ja askareet toimitetaan. Tavantakaakurkistetaan ikkunasta maantielle. Ja kun mitään ei näy, raskaastihuoaten käännytään hetkeksi pois päin, mutta pian taas takaisinpalataan.
Teemu on oikein pyhäpukimissa ja Eevakin on, harvinaisia vieraita,ankaria lakien ja oikeuksien noudattajia varten itsensä siistinyt.
Painostava ja alakuloinen on vanhusten mieli. Ei ole lähettyvilläketään, keltä neuvoa kysyisi… Lapsetkin, aikuisiksi varttuneet,suurin kieltäymyksin ja puutetta kärsien kasvatetut, ovat maailmallemenneet, pois pienestä pesästä pyrähtäneet omaa onneaan etsimään.Kukapa heitä, vanhoja, nyt kuulisi…
Rauhattomina he mökissään liikkuvat, yhä vain maantielle tähyävät.
— Nyt ne tulevat, ilmoittaa viimein Teemu, ja hänen sydämensä pampattaapahemmin kuin raskaimman ponnistuksen jälkeen.
— Tulkoot, äännähtää Eeva painokkaasti. Eivät ne meitä kumminkaanpuremata nielase.
Kello onkin jo kohta kymmenen, kun vuokralautakunnan jäsenet, saapuvat Syrjälään.
Aholan isäntä, vuokranantajain edustajana, astuu ensinnä tupaan jakuulumisia kysellen kädestäpitäen tervehtii. Sitten tulee opettajaViisainen, lautakunnan puheenjohtajana, ja räätäli Neulanenvuokranottajain edustajana, ynnä pari muuta lautakunnan jäsentä. Heeivät kättele, muuten vain hyvää päivää toivottavat. Viimeisenä vääntääRisumäen isäntä. Hetken hän ovensuussa seisahtaa kuin ajatuksiinsavaipuneena ja sitten kuin hiukan häpeissään, epäröiden ojentaa kättä.
Hitaasti tarttuu Teemu ojennettuun käteen, mutta Eeva ei ole sitähuomaavinaan, Juudaksen kättä, selkänsä vain kääntää ja Aholanisännälle puhelee.
— Onpa siinä vieraille istuntakin, sanoo Teemu, kun tulijat eivät hetiistuunnu.
Painavat siinä miehet hitaasti puuta, mutta opettaja Viisainen astuuarvokkaasti pöydän ääreen avaa salkkunsa ja ottaa sieltä esille joukonpapereita. Räätäli Neulanen muuttaa opettajan rinnalle pöydän päähän.Risumäen isäntä painautuu aivan ovensuuhun.
Ollaan kotvan ääneti. Pidetään juhlallinen lepohetki. Opettaja Viisainen selailee vain papereitaan nimensä mukainen ilme kasvoillaan.
Ulkona sataa kuin saavista kaataen ja voimakas tuuli pieksääsadepisaroita Syrjälän mökin matalaa ikkunaa vastaan kuin kuolinkellojasoittaen… raskaasti, rauhattomasti.
Tuvassa vallitsee painostava hiljaisuus.
Opettaja Viisaisen paperien rapina antaa kuitenkin hiukan eloa tähänsynkkään tunnelmaan. Muurin raossa sirittävä sirkkakin on hetkeksihellittänyt. Sekin ikäänkuin vierastaa outoja tulijoita. Kuuntelee…pienen pirauksen päästää… ja taas vaikenee. Kun se on kotvankuunnellut, virittää se pian voimakkaan virtensä, sirittää niiniloisesti, ettei moista ennen kuultu…
Sirkan siritys havahduttaa tuvassa olijatkin.
— Onpas tässä talossa sirkkoja, virkkaa opettaja Viisainen yhä vainpapereitaan silmäillen.
— No, kuuluupa olevan, aivan kuin Egyptissä ennen vanhaan, jatkaaopettajan puheeseen räätäli Neulanen.
— Omiksi tarpeiksi, urahtaa Teemu.
Taas istutaan ja tuumitaan.
Keskustelu ei vain tahdo päästä alkuun. On kuin kaikkia painostaisijokin salaperäinen, sanoin selittämätön…
Teemu luo tutkivan silmäyksen tuvassa istujiin, etenkin Risumäenisäntään, ja Eevaan päin kääntyen sanoo tälle.
— Panehan pannu tulelle. Harvoin meillä tällaiset vieraat poikkeavat.
Eeva noudattaa äänettömänä annettua kehoitusta.
Toiset istuvat yhä totisina paikoillaan, lipevyydestään kuulu Neulanenkin.
Mutta viimein pääsee opettaja Viisainen tehtäväänsä käsiksi. Aluksipari kertaa rykäisten, kuin arvokkuuttaan korostaen, hän ottaasuunvuoron:
— Kinnarniemen pitäjän läntisen piirin vuokralautakuntaon maanviljelijä Vilppi Risumäen ja mäkitupalaisen TeemuSyrjälän yhteisestä pyynnöstä kokoontunut paikan päälleselvittämään erimielisyyttä, joka mäkitupa-alueen lunastus- jaitsenäistyttämisasiassa on syntynyt maanomistajan ja maanvuokraajanvälille. Vuokralautakunnan puheenjohtajana minä julistan kokouksenavatuksi ja kehoitan asiallisia väittelyittä sopimaan riitaisuutensa.
Sirkan laulu on taas vaiennut. Laulaja aivan kuin kuuntelee.
Teemun silmät sumenevat. Kuuliko hän oikein… yhteisestäpyynnöstä… selvittämään erimielisyyttä… joka lunastus- jaitsenäistyttämisasiassa on syntynyt. Kenen yhteisestä pyynnöstä? Mitäerimielisyyttä? Eihän hän ole tänne ketään pyytänyt… eikä hänellä olekenenkään kanssa mitään erimielisyyttä ollut. Veroni olen maksanut jataksvärkkini tehnyt… Ei, nyt minä en ymmärrä.
Hämmennyksestään tointuen hän katsoo ensin pöydän takana olevaanopettaja Viisaiseen, sitten allapäin istuvaan Risumäen isäntään jaluihukatseiseen räätäli Neulaseen. Mitä nämä miehet ajattelevat? Aholanisäntä ei ainakaan voi olla näiden kanssa samaa mieltä, ei koskaan.Sellainen reilu omantunnon mies ei alennu koiruuksiin.
Sitten hän sanoo verkalleen:
— Minä en oikein ymmärrä, mitä opettaja äsken sanoi, ellen väärinkuullut. En minä ole tänne ketään kutsunut, eikä minulla Risumäenisännän kanssa ole ollut minkäänlaista erimielisyyttä mökkiä koskevissaasioissa. Veroni olen maksanut säntilleen ja taksvärkkini tehnytaikanaan. Vai enkös ole, isäntä?
Isäntä pyörittelee lakkia käsissään ja on kuin kuumilla kivillä istuisi.
Räätäli Neulanen mulkoilee pilkallisesti, heiluttaa jalkaansa ja sylkeäruiskauttaa lattialle.
— Tuota, tuota, aloittaa Risumäen isäntä yhä lakkiaan heilutellen jalattiaan katsellen. Onhan se maksanut… Mutta viime ja tämän vuodenverot ovat maksamatta…
— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanutvastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.
— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minultaon vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut…
— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.
— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalistiveronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synnytällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemminolemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja,joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.
— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäenisännältä.
— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemusanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan,elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.
Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:
— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.
Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla… Selvin päin ei tahdo kehdataoikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs,tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollutperääntyä aikoinaan… Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii,suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kunse pirtupullokin unohtui kotiin… Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin…
Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oliniin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkinhiljaiseksi heittyi.
— On ja ei, myönsi ja kielsi hän kaksimielisesti. Kuten räätälimestariNeulanenkin tässä jo sanoi, on Teemu tahtonut tänne vuokralautakuntaa,käskenyt minun sitä pyytämään. Aikaa en muista, mutta niin on asia.
Nytpä taas möit sielusi paholaiselle, ilkkui itsekseen räätäli Neulanen. Pelkäsinkin jo, että minut vain permeen panit.
Isäntä jatkoi:
— Ja vuokraa taas ei ole maksettu sitä määrää, mitä minä olen pyytänyt.
— Paljonko isäntä on vuokraa vaatinut? tiedustaa opettaja.
— Tuhatkuusisataa vuodessa.
— Sellainenko on sopimus?
Syntyy hetken äänettömyys. Risumäen isäntä pyörittelee hermostuneestilakkiaan. Räätäli Neulanen viheltelee hiljaa, rummuttaa sormillaanpöytää ja altakulmain luihusti luimistaa. Aholan isäntä puhelee hiljaaEevan kanssa, seuraten kuitenkin toisella korvallaan kokouksen kulkua.
— Sopimus on ollut kaksisataa markkaa vuodessa ja kolme työpäiväätaloon elonleikkuuaikana, vastaa Teemu asiastaan varmana.
— Mistäs niin halvalla tällaisen kauniin ja yytsiikaavan lukaalinsaa, tokasee taas Neulanen. Eiköhän se ole pötypuhetta. Julkaisematonmanifesti…
— Puhu sinä, Neulanen, vasta sitten, kun sinulta kysytään,- sanoo Teemupainokkaasti.
— Minä olen tämän vuokralautakunnan valtuutettu jäsen, ja minullakansan valitsemana luottamusmiehenä on oikeus puhua ja päätelläjuristi sen selväpiirteisesti ja loojaalisti missä hyvänsä, inttiNeulanen.
— Puhutaanpa asiasta ja maltillisesti, huomauttaa opettaja.
— Se on oikein, vahvistaa Aholan isäntä. Ja Neulasen puoleen kääntyenjatkaa:
— Ei tässä turha suukopu eikä tuulenpieksentä auta.
— Ei autakaan, myöntää Neulanen. Mutta kun asia on näinriitillis-juristista laatua, täytyy kaikki lainpykälät ja parakraafitottaa huomioon, että kysymys pysyy oorningissa.
— Minkälainen se sopimus sitten on ollut? kysyy opettaja nyt Risumäenisännältä.
— Ei meillä mitään varmaa sopimusta ole ollut, valehtelee isäntäsilmää räpäyttämättä. Hän oli jo voittanut omantunnon syyttävän äänen,vaimentanut sen kokonaan kuulumattomaksi.
— Sepä perhana, kivahtaa Teemu, jota isännän kieräily kismittää. Vaiei ole ollut. Eikös isäntä muista, kun yks'kolmatta vuotta takaperinsopimus tehtiin. Isäntä itse sen vielä kirjoittikin. Ja renki-Jussi jaHeinälän Matti panivat puumerkkinsä alle.
— Tuo paperi tänne, sanoo isäntä, äänessä ilkeä, pirullinen sointu.
— Tännekö? kysyy Teemu ihmetellen. Sehän on mahdotonta! Paperi jäiisännän haltuun… ja todistajat ovat kuolleet. Mitenkäs minä voin sentänne tuoda.
Opettaja on ymmällä. Eipä taida asia aivan selvä ollakaan. Mutta lakiaja asetuksia on noudatettava.
— Onko ollut kirjallinen vuokrasopimus? hän kysyy.
— On, vastaa Teemu.
— Ei ole, väittää Risumäen isäntä.
— Toinen sanoo on ja toinen ei, jatkaa opettaja neuvotonna. Mahdotonhantässä on selvyyttä saada, kumpi riitapuolista on oikeassa.
— Tietäähän sen, kumman sanalle tässä on paino pantava, puuttuupuheeseen Neulanen. Ainahan ne lakimiehetkin tällaisissa asioissajuristeeraavat ja funteeraavat ja sitten paukauttavat kutenpaktumi edellyttää. Aina siinä arvokkaamman sana on painavampi jatraamallisempi.
— Mahdoton sitä on tietää, virkkaa verkalleen Aholan isäntä. Ja Risumäen isännän puoleen kääntyen kehoittaa:
— Eiköhän olisi parasta, että sopisitte asian keskenänne. Eihän siitänäinkään mitään tolkkua tule.
— Täällä olisi kahvia, sanoo Eeva väliin. Olkaa hyvät ja ottakaa.
— Se minustakin on paras, lisää Aholan isäntä kahvia hörppiessään.
— No, Neulanen kanssa, ettei kielen kannat kuiva, kehoittaa Eevaräätäliä, joka ei äskeistä tarjousta ollut huomaavinaan.
Neulanen äkämystyy Eevan piikikkäästä huomautuksesta, tohautteleeleveihin sieraimiinsa, rypistelee otsaansa ja vasta monen kehoituksenjälkeen ottaa kupin käteensä.
Vastahakoisesti, happamin naamoin Risumäen isäntäkin kahvinsa juo,altakulmain luimistelee, kieltään lipoo, ja pitkin seiniä ja väliinulos ikkunasta katselee.
Toiset tyhjentävät kuppinsa mielihyvin. Opettaja ottaa vieläkolmannenkin kupillisen ja Eevan kahvia hyväksi kiittelee. Juotuaanhän sytyttää savukkeen, palaa entiselle paikalleen ja silmäilee taaspapereitaan.
Aholan isäntä täyttää piippunsa kotikasvuisella, Risumäen isäntä pistäähellankulmalle muljauttamansa nuuskamällin uudelleen huuleensa jaräätäli Neulanen pikanellipötkön poskeensa.
Aikansa tupakoituaan opettaja katkaisee äänettömyyden.
— Jahah, jatketaanpas taas, hän sanoo. Minusta tuntuu, jos asianomaiseteivät sovintoa tee, että vuokralautakunnan on vaikea tätä asiata nytratkaista. Toinen väittää, että on tehty kirjallinen sopimus ja toinen,että ei ole. Kumpaa tässä on uskottava?
— Yhtä hyvin Teemua, virkkaa Aholan isäntä rauhallisesti.
Vuokralautakunnan toiset jäsenet eivät halua ilmaista mielipidettään. Ääneti vain istuvat ja valmista odottavat.
— Kun asia on näin hämärä ja kun asianomaiset eivät tällä kertaa voikumpikaan väitettään todistaa, niin minä ehdotan, että kysymystä einyt tässä kokouksessa tämän paremmin vielä ratkaista, vaan pidetäänvastedes määrättävänä päivänä uusi kokous, johon asianosaiset tuokootkaikki näytteet ja todistukset, joiden nojalla tahtovat oikeuttaanvalvoa. Onko tämä vuokralautakunnan yhteinen mielipide? Tai minä kysynensin:
— Haluavatko asianomaiset sopia asian keskenään ilman vuokralautakunnanvälitystä?
— Saahan sitä yrittää, vastaa Teemu levollisesti.
— Ei, jyräyttää Risumäen isäntä.
— No, mitäs vuokralautakunnan jäsenet sanovat?
— Yhytään opettajaan, kuuluu useammasta suusta.
Aholan isäntä ei vastaa opettajan kysymykseen. Mutta Risumäen isännällehän sanoo:
— Sovi pois sinäkin. Mitäs turhia rettelöit.
— Ei passaa, murahtaa Risumäen isäntä.
Ja räätälimestari Neulanen supattaa lähellä istuvalle Tupalan Kallelle:
— Tällaista suurta replatsuunikysymystä ei passaa mitenkään ilmantaktillisia vaktoja ratkaista. Kaikki ropleemit pitää olla akuraatistiselvillä ennenkuin vuokralautakunta voi asian justeerata ja jetsulleensaada.
Eeva kuulee Neulasen puheen ja hellan luota virkkaa tälle niin kovasti,että kaikki kuulevat:
— Eiköhän olisi paras, että räätäli Neulanen justeeraisi ja replakoisiomat asiansa ensin ja vasta sitten toisten asioihin sekaantuisi.
Räätäli Neulanen ei vastaa mitään. Hän on silmittömästi suuttunut.Äkeissään hän työntää oikean käden etusormen poskeensa, pikanellipötkönsieltä lupsauttaen nykäisee, sieraimiinsa tuhauttelee ja puhisee.Nousee äkkiä seisomaan ja harppaa kiivaasti ovelle. Mennessään hänpaiskaa pikanellipötkön kynnyksen eteen lattialle, että lätkähtää jaovea sulkiessaan kivahtaa:
— Voi, perskutavie, tuota akkaa!
Tupaan jääneet naurahtavat Neulasen äkäiselle poistumiselle. AinoastaanRisumäen isännän ilme on muuttumaton. Hän pelkää, että miten tässä nytkäy, kun puolustaja meni pois.
Opettaja Viisainen istuu äänetönnä ja ajattelee otsa rypyssä. Kysymyson todella pulmallinen. Mutta jonkinlainen päätös tässä on kuitenkintehtävä. Hän silmäilee lakia ja tutkii asetuksia. Miten tässä toisentai toisen riitapuolen etuja ja oikeuksia kokkaamatta osaisi toimia?
Ajateltuaan asiaa puolin ja toisin hänen katseensa kirkastuu. Hän ottaakynän käteensä, kirjoittaa ja kirjoitettuaan lukee:
»Kinnarniemen pitäjän läntinen vuokralautakunta on tämän asian tutkinutja katsoo tällöin selville tulleen, että vastaaja, mäkitupalainen TeemuSyrjälä ei ole voinut nyt toteennäyttää, että hänellä ja maanviljelijäVilppi Ristimäellä, jonka tiluksiin n.s. Syrjälän mäkitupa-alue kuuluu,olisi ollut kirjallinen sopimus tai suullinen välipuhe sanotun alueenvuokraamisesta, vuokraajasta ja -maksusta, mutta ei vuokralautakuntavoi myöskään sopimusten olemassaoloa kieltää; tähän nähdenvuokralautakunta päättää vastedes määrättävänä aikana pitää paikanpäällä uuden kokouksen, johon kantaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä,jos aikoo kannettaan jatkaa, tuokoon vuokrasopimuksen tai muutennäyttäköön toteen oikeutensa Syrjälän mäkitupa-alueen omistamiseenja viljelemiseen, ja johon vastaaja, maanviljelijä Vilppi Ristimäki,saapukoon, jos haluaa oikeuksiaan valvoa. Julistettiin ja annettiinsäädetty valitusosoitus.
Aika ja paikka kuin yllä.»
* * * * *
Vaitiollen ja huokaillen vanhukset vuokralautakunnan lähdettyä jäivätmökkiinsä. Huolten harmaat varjot liikkuivat heidän ohimoillaan jakalpeat kasvot kuin kauhusta värisivät…
Hiljaa ja totisina he vierähtivät vuoteelle.
Uni oli sinä yönä Syrjälän matalassa mökissä tuntematon käsite.
SEITSEMÄS LUKU.
Kylälle levisi pian tieto vuokralautakunnan käynnistä Syrjälässä. Siitäpuhuttiin kuin paremmastakin tapahtumasta.
Kuten tavallista, jakautuivat mielipiteet kahtia. Toiset pitivät Risumäen isännän puolta, toiset Syrjälän Teemun.
Kylän talolliset, paitsi Aholan isäntä, ja harvat säätyläiset, olivatRisumäen isännän kannalla. Ajattelevammat heistäkin olivat puolittainpuolueettomia, mitäpähän vain maata omistavaan luokkaan lukeutuvinatalollisten tapaan ajattelivat.
Mökkiläiset ja yleensä kaikki pieneläjät pitivät Teemun puolta,vaikkei hän heidän leiriinsä varsinaisesti kuulunut. Teemu ei ollutniitä uuden ajan seura- ja kokousmiehiä eikä maailmanparantajia, jotkapunaiseen lippuun itsensä sokeaksi tuijottavat. Työtä tässä maailmassaon tehty ennen ja on tehtävä vastakin, jos elää meinataan, oli Teemuaina vakavasti päätellyt, kun hänen päähänsä uusia aatteita aiottiinistuttaa ja punaista vaatetta hänen silmäinsä edessä heilutettiin.Mutta vaikka Teemu pysyttelikin erillään yleisistä työväenriennoista,eivät tämän liikkeen paikalliset johtomiehet, kiivaimmatkaan heistä,häntä karsain katselleet. Ainut, joka Teemua vainosi, oli räätäliNeulanen. Mutta hän ei ollutkaan paikkakunnan työväenliikkeenvarsinaisia johtajia enää sen jälkeen, kun hän eräässä kesäjuhlassajärjestysmiehenä ollessaan oli itsekin joutunut toisten hoidettavaksi.Muutenkin oli yleinen luottamus räätälimestari Neulaseen vähän niinja näin. Isäntien kanssa ryypätessään hän moitti aina tovereitaan,kun tarvittiin, ja hengenheimolaistensa parissa parjasi isäntiä,manttaalipösöjä ja porvareita sen kuin kerkisi.
— Ne ovat niitä Neulasen tosia, sanottiin aina kaikista epäiltävistäasioista. Mutta niistäkös Neulanen välitti. Joka paikassa hän ainaesiintyi päältä päsmärinä.
Nytkin kyliä kierrellessään hän koetti selittää äskeistävuokralautakunnan kokousta oman mielensä mukaan.
— Kyllä se nyt lähtee Syrjälän Teemu mökistään, että viukaa. Ei olejuristipykälien mukaan tehtyä kontrahtia, ja suullinen supliikki eipidä mitään lain edessä. Eikä sen tarvitse pitää. Vulmahti vaaditaan…Kieräilee se, Teemu… ja akka rompottaa… peijakas!
— Mutta jospa se kontrahti sattuu olemaan, oli epäilty.
— Eikäpä ole. Valehtelee. Isäntä on sanonut, että ei ole… kuulkaa…on sanonut, ollutkaan mitään sopimusta. Ja tuomarit eivät ilman vaktojausko… herrassöötingit eivät ensinkään. Kuulkaa. Paktumi siinä ollapitää ennenkuin paukauttavat.
— Mutta eipä vuokralautakuntakaan ole vielä asiasta lopullista päätöstäantanut.
— Vai ei ole, perskutavie! Mutta minäpä sanon, että on antanut. Olinhanminä itse päättämässä ja päätöstä ylöspanemassa… Kuulkaa. Kyllä minätiedän. Pois vain pöksästä… niin on päätetty… tai paperit kännäänkuin konttorin hyllyltä…
Ja räätäli Neulanen valehteli edelleen, että korvat heiluivat. Paniopettajan suuhun sanoja, joita tämä ei koskaan ollut lausunut… teettivuokralautakunnalla päätöksiä, joissa ei ollut pontta ei perää.
— Mitäpä päättömän puheista, sanoivat ne, jotka eivät uskoneet. Muttane, jotka uskoivat, epäilivät:
— Jospa Risumäen isäntä on hyvinkin oikeassa. Ja vaikka asiat eivätrikulleen olisikaan aivan kuin isäntä sanoo, jota emme mitenkään voiepäillä, niin kyllä isäntä rahalla ne kantilleen keikauttaa. On senähty ennenkin.
Mitenkäs kävi Kulmalan Heikin?
Suurilla lupauksilla Risumäen isäntä houkutteli Heikin muuttamaanmökistään talon saunakamariin, lähemmäksi, muka jalkavaivojasäästääkseen. Otti mökkiin uudet asukkaat joilta sai joitakin markkojaenemmän. Lupasi, että Heikki saa muuttaa mökkiin takaisin, kun tuleevanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Heikki uskoi lupauksiin ja muuttimökistä, johon hänelläkin oli pieni osuus, Risumäen saunakamariin,siinä hyvässä uskossa, että pitäähän se, isäntä, puheensa.
Kului vuosia.
Raskaasta raadannasta Heikki ennen aikojaan vanheni. Hartiat painuivatalas kuin luhistunut kuopan katto, kasvot rypistyivät, kouratkangistuivat ja hivuttavan taudin vaikutuksesta huulet valkeaan tahnaanpeittyivät.
Ei ollut Heikillä varoja lääkärin apuun turvautua, ei rohtoja ostaa.Kymmenien vuosien kuluessa hän ei ollut saanut säästetyksi edes senvertaa, että olisi voinut vaivoilleen lievitystä hakea. Se vähäinenpalkka, minkä Risumäen isäntä hänelle jokapäiväisestä työstä maksoi,oli mennyt aina viimeistä penniä myöten suuren perheen elatukseen.
Kurjuutta kesti kauan.
Vaimo nääntyi. Lapset nälässä ja vilussa värisivät. Ryysyt päältätippuivat.
Mies kamppaili kuoleman kanssa.
Apua ei tuntunut tulevan mistään.
Viimein saapui pelastava, lohdullinen kuolema katkaisten koviakärsineen kulkijan raihnaisen elämän.
Itkusilmin mietti sureva vaimo miehensä ruumiin ääressä, miten sensaisi hautaan. Arkun oli lasten säästöillä saanut ostetuksi. Muttaei siinä kyllin. Ruumis oli saatava kirkkomaahan, siunattuun multaanmaatumaan. Kirkolle oli pitkä matka. Hevosta tarvittaisiin. Mistä sensaisi? Uskaltaisiko isännältä pyytää? Jos suuttuu vielä… maantielleajaa…
Viimein kärsivä, nääntynyt vaimo rohkaisi itsensä ja pyysi.
Ei kehdannut isäntä kieltää. Pelkäsi kait pitäjäläisten puheita…tai olisiko paatunut luonto sillä kertaa muuten hellinnyt. Hän lupasihevosen. Ja käsiään hykerrellen hän tällä jalomielisellä teollaanvaimensi omantuntonsa tuntemat tuskat.
Suuri ei ollut kulkue, joka Kulmalan Heikin hautaussaattueen muodosti.Pienet olivat pidotkin kuolleen kotona. Ei siellä puheita pidetty, eivainajan eläessään tekemiä töitä kiitellen ylistetty.
— Muistattekos, mitä silloin pitäjällä puhuttiin?
Kylläpä oli kitsas, Risumäen isäntä, kun ei kunniakkaampaa hautaustatoimittanut miehelle, joka neljäkymmentä vuotta oli moitteettomastisamassa talossa palvellut.
Ja mitä tapahtui Kulmalan Heikin kuoleman jälkeen?
Muuttaa sai leski lapsineen Risumäen saunakamarista.
Omaan mökkiinsäkö?
Ei, vaan vaivaistaloon.
Isäntä oli lupauksensa pettäen mökin muille myynyt.
— Vieläkös tämä tarina muistetaan?
Ei ole rikas Risumäki aina ennenkään rehellistä peliä pelannut eikäsanassaan pysynyt.
KAHDEKSAS LUKU.
Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.
Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkollenimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.
Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuodenKinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehenkanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.
Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kunsalaa pirtupulloa puistit… Rahalle ahne…
Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassaollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränäryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajanalkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaanpois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkuntoistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksiapulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseenvirkaansa.
Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herranimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mieskeskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten,jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillälieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillienjättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä,posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut,ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädettavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, äänikäheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.
Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra.Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumartelevaja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinentoveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloillamuistivat.
Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä.Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämävoimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään.Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennytkysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla sekoetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisenansiomahdollisuuden riistää… Poliisit porhalsivat pitkin japoikin, hävyttöminä hääräsivät… viinat ja mäskit maahan kaatoivat,keittovehkeet särkivät… käräjiin manasivat miehen, joka omakseen taiperheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksikorpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat,pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssäja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset jasuurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin.Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat nerikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitälukemaan talutettu…
Mutta köyhää kansaa kuritettiin…
Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus piantaantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkinolla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausiakannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kuntehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin…
Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässäpihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jossait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkinpoliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suunnimismiehille.
Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamatnimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hikihatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikastatoiseen.
Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisiolla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarienperässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänelläoli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heilläkahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kunmuu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitontahommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässämaailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irtisaadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää,hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksiatuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näinveti.
* * * * *
Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan jayön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut…
Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luistiheti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.
Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän olinyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainenon asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan.Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, eiveroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä…
— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi janeuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?
Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:
— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.
— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin.Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikeinlain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhananreilusti maksankin.
Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen javielä kolmanteenkin kertaan.
— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.
— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varmasiitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssumitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.
— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.
— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.
— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.
— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!
Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasenluokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysihäntä käräjillä puhumaan puolestaan… tietenkin maksua vastaan… niinkuin hyvä on ja asia vaatii.
Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhanväärienvalojen tekijän.
— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olenselvitellyt.
— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jossinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kylläminä siitä sinulle maksan… Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sittensopuhinnalla vuokraan.
Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:
— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksitehnyt.
— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.
— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.
Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen saimukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jotiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen… Ja muita ei tarvitakaan,perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myötenkallistaa.
Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Elleisovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.
— Pa… paljonkos i… isäntä tu… tuota pu… pulittaa siitä? oli Hanssun ensimmäinen kysymys.
— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.
— No, y… yritetään pu… puhua, vakuutti Hanssu. Mu… mutta sa…saisinko mi… minä vä… vähän vö… vörskottia, y… yhen sä… säkine… etukäteen? Va… vanhat va… varat ovat lo… loppuneet, eikäty… tyhjä pa… paukaha mahassakaan.
— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, etkenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niinpiru sinut perii…
Hanssu vannoi ja lupasi.
Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Tekimitä teetettiin…
Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekiväthänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.
Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaasairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.
Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuollakupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari,vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kunemäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näinhuonolla kelillä saadaan kirkolle:
— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.
Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.
Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin.Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kutenvaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiinja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjänuutta hautausmaata.
Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliinasetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi jaVelho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarinviimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä.Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin ainavainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt,niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.
Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä.Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat,mittailivat ja nostelivat.
Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarinpituutta muistellen.
— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsiVelho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen,niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikäpullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille jajatkoi:
— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, jahyppäsi arkkuun.
— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmäsiinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.
Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät,paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittanikauas sen luota.
— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.
— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.
— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili,hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannenpäälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon,kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, taivaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalallakurkkuäänellään:
»Me kuin eläin maan päällä, Olemme kuoleman salvoss', Keitä muulta apua saam' tässä surkiass' alhoss'.»
Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi jasäikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuvakasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.
Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiinelonmerkkejä…
Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enääentiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.
Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa jauhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää…
YHDEKSÄS LUKU.
Ja sitten se tuli kova kolaus, putosi kuin meteoori taivaalta, haaste Syrjälän Teemulle.
Mäkelän vanha ja vakava lautamies sen kävi sanelemassa.
— On käsketty, hän sanoi, minua haastamaan sinut syyskäräjiintoisena istuntopäivänä vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä jametsänhaaskauksesta. Kantaja on Risumäen isäntä.
Tämän sanottuaan hän harvakseen lisäsi:
— Ei tämä minun syyni ole. Lautamiehenä täytyy ikäviäkin asioitatoimitella. Koeta nyt pitää puolesi, rehellinen mies.
Se oli kova isku Teemulle, vanhalle, raihnaiselle raatajalle.
Aivan se sanoma aluksi henkeä salpasi, rintaa jäyti ja painoi mielenalakuloiseksi.
Käräjiin?! Oikeuteen?! Vastaamaan veronmaksun laiminlyönnistä jametsänhaaskauksesta.
Voi, hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?
Enkö ole veroani sopimuksen mukaan maksanut? Kontrahti tehtiinkahdeksikymmeneksi vuodeksi ja sellaisella sopimuksella, että sitäsaadaan jatkaa vielä yhtä pitkäksi ajaksi.
Olihan hän aikanaan uutta sopimusta pyytänyt, mutta isäntä oli siitäverukkeilla kieltäytynyt. »Asu vain, kuten tähänkin asti», oli sanonut.Mutta sitten oli yhtäkkiä mielensä muuttanut ja tahtoi suurempaa veroa.
Ei suinkaan hänen ollut pakko sitä maksaa? Ei olisi jaksanutkaan. Jaolihan mökissä hänenkin omaansa. Olihan hän sen itse kuivan kankaansyrjään rakentanut. Hirret vain oli talosta saanut. Ei kaikkianiitäkään. Omilla varoillaan oli lisää hankkinut… Navetat, saunat,ladot oli itse vähitellen vuosien kuluessa tehnyt. Ei niissä ollutpienintäkään osuutta isännällä… Pellot kuokkinut ja ympäristönsomistanut…
Nytkö ne kaikki häneltä väkipakolla riistetään? Vanhojen päivienvaraksi rakennettu katto pään päältä revitään… En ymmärrä tätä peliä.
Ja mitäs se metsänhaaskaus merkitsee?
Polttopuut olen maahan kaatuneista pökkelöistä sopimuksen mukaanottanut. En ole muuten metsää haaskannut. Vai tarkoittaisiko isäntäsitä, kun menneinä sotavuosina suurimman hädänhetkellä petäjiäkoloin… pettua pureksin?
Eihän se toki niin julma ole, että siitä syyttää. Hädässä siihenryhdyin… Luvan sain… Nälän pakottamana puunkuoria kalusin…
Sekavina risteilivät ajatukset Teemun päässä. Vaikka hän mitenmuisteli, niin mitään asiallista syytä hän ei isännän omituiselle,tunnottomalle menettelylle löytänyt.
Ehkäpä se tahtoo häntä nöyryyttää, hän ajatteli. Auttaisikohan, josarmoille antaantuisi?
Heikkoina hetkinään hän olisi ollut valmis vaikka polvillaan isännältäarmoa pyytämään, rukoilemaan, että tämä peruuttaisi päätöksensä.Kohtahan heistä, vanhuksista aika jättää. Pian saisi isäntä kunniallisinkeinoinkin mökin haltuunsa…
Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei voinut armoille alentua.Kenties se olisi ollut hyödytöntäkin. Ei ollut isäntä ennenkään sääliätuntenut. Kylmästi, sydämettömästi oli saaliinhimosta niin monastiraakuuteen asti mennyt, petosta ja vääryyttä hyväkseen käyttäenköyhiltä leipäpalan käsistä riistänyt…
Saman se epäilemättä tekisi hänellekin, kun muutenkin syyttömästiahdistaa… Ei. Ellei oikeus ja totuus tässä maailmassa enää mitäänmerkitse, niin paras on taittua kuin taipua.
Vaikka hän lopuksi näin voimakkaasti kykenikin ajattelemaan, niinsittekään hän ei mielestään pystynyt enää tarpeeksi kovaa otettatapahtumain kulusta saamaan. Paljon on tämä maailma entisestäänmuuttunut. Väkipakolla se koettaa tarkoituksensa toteuttaa. Ei siinävanhan, vapisevan vastaanpitäminen mitään merkitse. Säälittä se heikottallaa alleen ja eteenpäin rynnistää…
Mutta laki ja oikeus!
Eikö se ole sama, yhtä pyhä ja kallis tänään kuin eilenkin, niinhuomenna kuin tulevina tuntemattomina aikoinakin… Eikö se suojaa niinköyhää kuin rikastakin? Eikö se suurempiakin vääryydentekijöitä yhtäkovasti koettele kuin pienempiäkin puristaa?
Niinhän sen pitäisi.
Ja jos se sen tekee, niin kärsitään ja kestetään…
Mutta pienestä toivonkipinästä huolimatta tuntui elämä Syrjälänmatalassa mökissä entistä painostavammalta, tulevaisuus kolkolta,kammottavalta.
Ei ollut elämä leikkiä tähänkään asti ollut, mutta entistä synkempänäse nyt eteen tuli. Ei edes kaikki pelastava kuolema saapunut tästäpiinaavasta painostuksesta loppua tekemään. Missä sekin viivytteli?Tahtoiko sekin kiusalla ilkkua?
Pieni, pimeä, matala, rakas tupa vain yksin kuuli vanhusten raskaat,syvät huokaukset, jotka päivien tummaan hämärään ja yön hiipiväänhiljaisuuteen hitaasti haihtuivat…
KYMMENES LUKU.
Käräjäpäivä oli nyt käsissä.
Pyhävaatteisiin pukeutuneena vapiseva vanhus lähti käräjille. Yksinmeni. Ei todistajia tavoitellut eikä niitä puolestaan puhumaanpyydellyt. Niin luotti asiansa oikeuteen, ettei edes asiamiestä ottanutitselleen.
— Oikea asia puhuu itse puolestaan, sanoi Teemu vaimolleen, kun tämäkehoitti todistajia hankkimaan ja lakimiehiltä kysymään neuvoa.
— Kyllä ne sinut siellä pussiin panevat. Osaavat ne selvänkin asianhyväkseen sotkea ja sekoittaa. Ota vain asiamies ja kysy viisaimmiltaneuvoa.
— Enkä ota. Minä luotan lakiin ja oikeuteen. Ei sitä leipää köyhänkäänsuusta niin vain riistetä eikä kattoa pään päältä revitä. Näytteet jatodistukset vaaditaan isännältäkin. Ja mistäs hän ne ottaa. Ei mistään.Ja yksinäni menen minäkin.
Ja niin hän lähti.
* * * * *
Oikeuden istunto alkoi vasta kello 10 aamulla, mutta jo paljoaaikaisemmin oli lainturvan ja oikeudenetsijöitä käräjäpaikallekokoontunut.
Juurevien maalaismiesten keskellä hääri hoikkakinttuisia salkkuherrojahienot sikaarit hampaissa. Mitä lienevät olleet asianajajia jaherrassöötinkejä. Kovin olivat kohteliaita, kun talonpoikaista miestäpuhuttelivat. Höylisti apuaan tarjosivat. Oikein kilvan kyselivät,eikö kukaan lainopillista neuvojaa tarvitse. Tarkkaan tiedustelivat,minkälainen asia kullakin oli, ja sen kuultuaan kantapäilläänkeikistelivät ja sanoivat:
— Tjaah… Jos antaisitte asian ajettavakseni, niin voisitte voittaa.Muuten siitä ei tule mitään, tai jos tulee, niin korkeintaan nahkaksimenee.
Teemultakin eräs tiedusti, mitä varten on tultu käräjille.
— Mitäpä se vieraalle kuuluu… Tulimpahan vain… vastasi hänvältellen.
Olkapäitään kohauttaen poistui salkkuherra ja teki seuraavalle samankysymyksen. Siitä täisikin saada asiakkaan, koskapa menivät kamariin,kovasti papereita kallistelivat ja keskenään supattivat…
Mutta kas.
Tuolta astuu tomerana käräjäpaikalle jo itse vallesmannikin, kuuluisa Karl Adolf Pihlgrén. Salkku on hänelläkin kainalossa. Mitähän se sillä?
Ja vallesmannin jäljessä tulevat Risumäen isäntä ja Raitalan Hanssu.
— Mitähän se tuo Hanssukin käräjillä? ajattelee Teemu. Jokohan ovatviimeinkin viinankeitosta tavanneet ja käräjille käskeneet? Eipä seolisi liian aikaista. Mutta mitäs ne tuolta vallesmannin asunnolta päintulevat? Olisikohan isäntä Hanssun puolesta vallesmannille puhunutja asian sotkenut? Ei suinkaan se sentään ole sellaiseen ruvennut…Kaikkia ma kans ajattelenkin.
Teemu ei tiedä, että isäntä on käyttänyt Hanssua vallesmannin luonasitä varten, että vallesmanni panisi tälle sanat suuhun. Neuvoisi jaselittäisi, miten Hanssun on oikeuden edessä puhuttava.
Mistä Teemu, yksinkertainen, rehellinen mies sen arvaisi ja aavistaisi.
Pönäkkänä astuu suuri vallesherra. Nöyränä köyhä kansa hänelle tietäantaa. Jotkut julkeimmat sivumennen silmää iskevät, aivan kuintahtoisivat sanoa:
— Siinä menee tämän paikkakunnan laki ja oikeus… Pirtupinnarienystävä ja vääryydellä ratsastaja.
Mutta mahtimiehet hänelle tuttavallisesti naurahtaen nyökkäävät:
— Terve, terve!
Ja Karl Adolf Pihlgrén hymyilee heille vastaan ja huultaan lupsauttaa,että verestävät ikenet ja madonsyömät hampaat näkyvät:
— Ka, terve, terve!
Risumäen isäntä vilkuilee hätäisenä väkijoukkoon. Mitä hän tähyilee?
Hän etsii räätälimestari Neulasta, jonka puheitten mukaan piti jovarhain aamulla saapua vallesmannin luo viimeistä voitelua saamaan.
Missäs mestari viipyy?
Kyllä hän tulee jahka joutuu. Laillisen esteen takia on vain vähänmyöhästynyt.
Eilen oli sisuksista niin pirusti purrut ja vääntänyt, että siihenpaikkaan luuli kitkahtavansa. Rohtojakin oli ryypännyt, mutta mikään eituntunut auttavan.
Akalle tuli hätä käteen. Sängyn vieressä itki ja ulisi:
— Voi, voi, voi!… Jos sinä nyt kuolet, niin minkäs minä sitten jään?
— Jää tänne! oli mestari mahaansa pidellen kiukussaan kivahtanut.
— Voi, hyvä isä sentään, ulisi akka kahta kauheammin. Voi, voi, mitenon vielä jumalaton, vaikka viimeiset hetket ovat käsissä. Sano tokijoku hyvä, imelä sana, ennenkuin tästä elämästä erkanet.
— Siirappi! sihisi mestari hammasta purren.
Mutta siitäkös se akka yhä yltyi. Pappia hakemaan ihan väkisin yritti.Hameen helmasta mestari hänet viime tingassa ovella kiinni sai,lattialle selälleen nykäsi:
— Perkele! Vai vielä pappia! Tullaan tässä lojaalisti toimeen ilmankin.
Yötä myöten oli tauti sitten vähitellen helpottanut. Aamulla ylösnousunaikaan vielä vähän nipisti, mutta mojevan ryypyn saatuaan maha asettuialalleen, kuuntelemaan, perskutavie, akuraatisti rupesi.
Nyt räätälimestari Neulanen on pienessä pöhnässä. Hyvä vatsalääkeon tämän saanut aikaan. Siksi hän taudin tapaamista tutuilleen näinreippaasti kertoi.
* * * * *
Korkea oikeus asettuu arvokkaasti pöydän ääreen
Lainmiekkaa heiluttaa tällä kertaa joku nuori hovioikeudenauskultantti.Hitaasti ja epäröiden päätökset tekee ja sanelee nuori, kokematontuomari.
Jo huudetaan oikeuden eteen maanviljelijä Vilppi Risumäki jamäkitupalainen Teemu Syrjälä.
Vallesmanni Karl Adolf Pihlgrén ilmoittautuu isännän avustajaksi.
Oikeuden puheenjohtaja lukee yks'toikkoisella äänellä kanteen ja kysyy:
— Onko kantajalla vielä mitään lisättävää?
Vallesmanni pyytää kohteliaasti kumartaen puheenvuoron.
Mitään erikoista lisättävää ei hänellä ole. Sitä seikkaa hän tahtookuitenkin erikoisesti painostaa, että koska vastaaja ilmeisestivastoin parempaa tietoa ja aikoinaan tehtyä sopimusta tahtoo asiassakierräillä, että oikeus, koska minkäänlaista kirjallista sopimusta eiole olemassa, ottaisi huomioon etupäässä juuri todistajien lausunnot,todistajien, joiksi kantaja pyytää ilmoittaa räätälimestari OptatusNeulasen ja työmies Hannes Raitalan.
Teemua aivan päästä pyörryttää. Mitä? Kuuliko hän oikein? Todistajiksi Neulasen ja Raitalan Hanssun… Ei. Onko hän aivan sekaisin?… Eiväthän nämä tiedä asiaan tuon taivaallista.
Mutta nuoren tuomarin ääni kuuluu pöydän takaa:
— Myöntääkö vastaaja kanteen oikeaksi?
— Ei.
— Onko vastaajalla mitään muistuttamista sitä vastaan?
— On paljonkin, vastaa Teemu.
— No, mitä?
— Kanne on aivan aiheeton.
Ja Teemu selitti juurta jaksaen, miten hän oli mökin rakentanut,minkälainen heillä oli isännän kanssa sopimus, ja miten hän, koskasopimus ei ole sitä edellyttänyt, ei ole suostunut maksamaan sitävuokraa, mitä isäntä nyt vaatii.
— Ja mitä metsänhaaskaukseen tulee, niin siihen minä en ole syyllinen.Polttopuiksi olen lahoja pökkelöitä kerännyt, ja siihen minullasopimuksen mukaan on ollut oikeus.
— Pyytäisin, että vastaajalta kysyttäisiin: Kuka petäjiä on kaatanutja kolonut? Kieltääkö vastaaja senkin, keskeyttää nimismies. Onkosiihenkin lupa ja sopimus ollut?
Ja tuomari kysyy.
— Ei ole ollut sopimusta, ainoastaan suullinen lupa, myöntää Teemu.Nälissäni olen niitä kalunnut. Mutta siitä on jo niin kauan… Eikäisäntä niistä jälkeenpäin maksua ottanut, vaikka sitä tarjosin.Maksan mielelläni vieläkin, jos kelpaa. Sen teen ja täytän aina, mitäoikeudella ja kohtuudella vaaditaan.
Nimismies supisee jotakin tuomarin korvaan.
— Jaahah… jaahah… vastaa tämä. Vai hiukan höperö ja hermostunut. Jajatkaa.
— Kutsutaanpa todistajat sisään. Ja kun todistajat saapuvat:
‒ Onko vastaajalla mitään muistuttamista todistajia vastaan?
— Ei. Mitäpäs minulla. Ihmettelen vain, että mitä ne tähän asiaantietävät.
Todistajat tekevät valan ja sitten heitä kuulustellaan. Neulasta ensin.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan, kysyy tuomari.
— Paljonkin, vastaa Neulanen.
— Tietääkö todistaja, onko Syrjälän ja Risumäen välillä ollutkirjallinen vuokrasopimus, ja jos on ollut, niin minkälainen se onollut?
— Ei ole ollut kirjallista, valehtelee Neulanen silmää räpäyttämättä.Suullinen supliikki vain Ei mitään vaktoja eikä vulmakteja. Hyvänhyvyyttään se isäntä on tämän Syrjäläisen antanut mökissä näinkin kauanasua. Ei sitä kaikki tekisi… Akuraatisti veron vaatisivat, ihankomtantisti tahtoisivat.
— Mitäs vastaaja tähän?
— Summassa se tämä Neulanen puhuu. Ei hän ole ollut sopimusta tekemässäeikä siitä mitään tiedä.
— Vai en ole ollut! Sepä pirhana! Paninhan minä siihen nimeni alle,aivan lojaalisti vulmaktin oikeaksi todistin.
— Sinäkö?
— Juu, juu. Aivan seekeristi.
— Mutta sehän nyt on kumma! Eihän sinua näkynyt mailla ei halmeillasiihen aikaan. Renki-Jussi ja Heinälän Matti siinä todistajina olivatetkä sinä. Mutta he ovat kuolleet.
Tuomari koputtaa ja sanoo:
— Pysytään asiassa.
— Asiaa tämä onkin, vastaa Teemu ääni väristen.
Nimismies supattaa taas tuomarille.
— Jaahah… jaahah… myöntää tämä.
— Todistaja siis tietää, että sopimus on ollut sellainen, kun kanteessasanotaan.
— Aivan rikasta rikkuun.
— Mutta äsken sinä sanoit, ettei mitään sopimusta ole ollutkaan,huomauttaa Teemu Neulaselle.
Neulanen hätkähtää, mutta pian hän siitä selviää:
— Niin. Minä tarkoitin, että nyt ei ole enää uutta sopimusta ollut. Sitä minä aanasin. Älä sinä sotke ja sekoita.
Tuomari kirjoittaa hetkisen ja kysyy sitten:
— Mitä todistaja tietää metsänhaaskauksesta?
— Voi, veikkonen, paljonkin!
— No, mitä? Kertokaa!
— Vuotta en enää akuraatisti muista, mutta sen muistan, että pirustioli petäjiä Petkelkorvessa kaadettu… Aivan senttimenttaalisestihakattu ja kolottu.
— Kuka niitä oli kaatanut?
— Heh, no, tämä Syrjäläinen.
— Myöntääkö vastaaja?
— Olen sen aina myöntänyt.
— Todistaja saa poistua, käskee tuomari ja kirjoittaa.
Teemu tuijottaa paikoillaan. Kummat ajatukset hänen aivoissaanaskaroivat. Mitenkähän tässä käy? Väkevämmän oikeudella tässä nytväännetään… En pysty nyt väitteitäni todistamaan… Raha on tehnyttaas tehtävänsä…
Tuomari kehoittaa:
— Käskekää toinen todistaja sisään.
Silmät selällään tollottaa Hanssu ensin tuomaria, sitten vallesmanniaja Risumäen isäntää, viimeksi Teemuakin vilkaisee.
— Mitä todistaja tietää tähän asiaan?
— Jaa, mi… minäkö?
— Niin, niin. Mitä tiedätte?
— Em… mi… mi… mi…
Nimismies rykäisee varsin kuuluvasti.
Hanssu säpsähtää. Hän huomaa, että hänelle se tuo vallesherra yskii…yskiipä hyvinkin. Niinhän se sanoi, että rykäsee, jos vikaan menee…
Jokohan se nyt jo sitten meni vituraan… Mites se taas käskikäänsanomaan? Kas, kun en muista, vaikka äskön vielä ulkoa osasin… Ja kunvallesmanni katsoo häntä tiukasti silmiin ja rykii, niin aivan ymmällesiinä Hanssu menee:
— Herra puheenjohtaja. Pyytäisin, että todistajalle luettaisiinedellisen todistajan lausunto ja kysyttäisiin, yhtyykö hän siihen.
— Ni… niin, änkyttää Hanssu ja huokaisee helpoituksesta.
Ja nuori, kokematon tuomari tekee työtä käskettyä. Ja kun hän sittenkysyy:
— Yhtyykö todistaja tähän lausuntoon? vastaa Hanssu silmät pyöreinä:
— Ti… tietysti y… yhytään.
Ja pari pientä kysymystä Hanssulle tehtyään, tuomari viittaa hänellekädellään:
— Saatte mennä!
— E… entäs ne ja… jalkavaivat? mutisee Hanssu mennessään.
Tuomari kirjoittaa taas, ja kirjoitettuaan hän kysyy Teemulta:
— Onko vastaajalla vielä jotain sanottavaa? Teemu havahtuu kuin unesta.
Hän on masentunut, murtunut mies. Nyt hän jo huomaa, miten hänelletulee käymään… Maantielle… Pois vanhain päiväin varaksi tehdystämökistä… Kylläpä ovat katalia… Ja hiljaisella äänellä, melkeinkuulumattomasti hän vastaa:
— Ei mitään.
Ja kun asianosaiset hetken kuluttua kutsutaan uudelleen sisään,päätöstä kuulemaan, ei Teemu tahdo jaksaa pystyssä pysyä. Jännitys onlauennut, vanhan voimat ovat pettäneet ja hän on täydellisesti uupunut,murtunut mies.
Oikeuden päätös on lyhyt ja selvä. Mutta lyhyydestään huolimatta paljonpuhuva.
Teemu tuomitaan luovuttamaan Syrjälän mäkitupa-alue rakennuksineen,kaikkineen, sen omistajan, maanviljelijä Vilppi Risumäen vapaastihallittavaksi, muuttamaan mökistä pois, maksamaan rästiin jääneenvuokran korkoineen ja korvaamaan Risumäen isännän oikeudenkäyntikulutniin ja niin suurella summalla.
— Voih…! huokaisee Teemu tuomion kuultuaan ja vaipuu voimattomanalattialle.
Hänet talutetaan siitä pois.
Hetken kuluttua hän toipui sen verran, että muutamien hyvien ihmistenavustamana pääsi asemalle, junaan ja viimein kotiinsa… siihenpieneen, matalaan, rakkaaseen mökkiin, josta hänet vääryydellä javäkipakolla pois ajetaan…
Mutta vallesmanni, Risumäen isäntä ja räätälimestari Neulanen istuivatsinä iltana sangen myöhään nimismiehen kamarissa. He nauttivat elämästäja Risumäen isännän pirtupullon tuttavallisesta pulinasta…
YHDESTOISTA LUKU.
Käräjien jälkeiset päivät olivat Syrjälän matalassa mökissätukahduttavan painostavia… Yöt kammottavia.
Synkkä alakuloisuus lepäsi koko tienoon yllä.
Tuskaisena valitteli tuuli metsissä, aukeilla mailla aivan hyytä henki.
Kohinalla sadekuuro toisensa jälkeen maahan iski, tuulen tuomana mökinmatalia ikkunoita armotta pieksi…
Tavallisina vuosina näihin aikoihin oli jo täysi talvi. Nyt tuntuisiltä kuin sitä ei tulisikaan.
Viikon kestäneeltä tautivuoteelta oli Teemukin jo jalkeille jaksanut.
Keuhkokuumeeksi oli kunnan kiertävä sairaanhoitajatar sairautta aluksisanonut, tarkemmin tutkittuaan sitten sydänkrampiksi arvaillut.
Ja sieltä sydämen kohdalta se kovemmin jäytikin. Ei tuskallisen kovastikouristanut, vaan hiljalleen painoi, varsinkin silloin, kun kauantoimetonna istui paikoillaan.
Ja nyt täytyi istua. Ei jaksanut vielä töihin tarttua. Kovin oli huonoatuvassa liikkuminenkin. Työhön tottuneelle vanhukselle kävi pitkäksivuoteessa oleminen. Liikkua piti, vaikka vaivoinkin.
Hitaasti kuluivat tunnit. Verkalleen päivät, syksyiset synkät päivätiäisyyteen vierivät…
Alakuloinen, arka oli asujanten mieli. Poissa oli entinen toimeliaisuusja reippaus. Raskailta tuntuivat jalat, kankeilta kädet. Ja rintaajäyti. Kalvoi kuin nälkäinen lapsi äitinsä tyhjää nisää…
— Mitenkäs kävi? kysyi Eeva Teemulta, kun tämä taudistaan toipui. Olihän sen jo muilta kuullut, mutta mieheltään varmuutta tahtoi.
— Vaikea oli tähän kysymykseen vastata. Kerrassaan raskaalta tuntuitotuus tunnustaa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niin täytyisanoa kuin asia oli, vaikka se miten kovasti koski ja rintaa kouristi.
— Huonosti, huonosti kävi, huokasi Teemu. Kohta meillä ei ole kattoapäämme päällä. Isäntä voitti… Minä hetkenä hyvänsä hän saattaa ajaameidät mökistä maantielle…
Valtavaan, tuskaiseen itkuun purskahti Eeva tämän kuultuaan.Suonenvedontapaisesti hänen hartiansa nytkähtelivät ja suuret, kuumatvesihelmet valuivat silmistä esiliinaan, jolla hän kyyneleitäänkuivasi…
— Niinkö onnettomasti kävi? Johan minä sitä aavistinkin. Etkä sinä vainkysynyt lakimiehiltä neuvoa, vaikka kehoitin. Voi, meitä poloisia!Mihin me nyt tästä menemme?
— Niin se kävi. Mitäpä siinä olisivat neuvot auttaneet. Hukkaanolisivat ainoat pennit menneet. Isännällä oli ja on rahaa enemmän. JaNeulanen ja Hanssu puhuivat kuin käskettiin. Vastoin parempaa tietoaanvalehtelivat ja väärin vannoivat.
— Niinkö tekivät? Mitä sinä sanoit? Ettäkö ihan väärin vannoivat?
— Niin tekivät. Silmää räpäyttämättä Neulanen vannoi ja valehteli.Hanssu ei ollut vielä niin paatunut. Aluksi hän hämmästyi, sanat ihankurkkuun tarttuivat. Mutta kun vallesmanni vähän auttoi, niin viimeinrohkaisi Hanssukin itsensä ja puhui kuin puhutettiin.
— Ettäkö itse vallesmannikin oli tässä asiassa isännän puolella?
— Oli.. Kuinkas muuten. Näyttää se sillekin raha kelpaavan, rahaniinkuin pirtukin…
— Voi, maailmaa pahennusten tähden, ja voi niitä, joittenka kauttapahennukset tulevat, sanotaan kuolemattomassa sanassa! Kyllä seJumala vielä kostaa tämän työn niin isännälle kuin vallesmannillekin.Antaapa vielä osan Neulaselle ja Hanssullekin. Hiuskarvaakaan ei Hänentietämättään ihmisen päästä putoa… Ja mitä ihminen kylvää, sen hänsaa myös niittää…
— Kunpa kostaisi, kunpa kostaisi! Minä en siihen ainakaan kykene. Eikäminulla ole haluakaan.
— Kosto on Herran kädessä. Hän yksin antaa jokaiselle ansion mukaan. Eisinun tarvitsekaan kostaa. Kuule, ei tarvitse. Kyllä Herra sen aikanaantekee. Suuret sotajoukotkin hän kykenee kurittamaan ja maahan lyömään.Ei paina paljon Hänen käsissään isännät, ei vallesmannit. Niin ovatkuin akanat tuulessa…
* * * * *
Nöyrinä ja kuuliaisina vanhukset alistuivat kovaan kohtaloonsa.
Elämää oli edelleenkin ajateltava, niin synkältä ja toivottomalta kuinse näyttikin.
Heti parattuaan Teemu tallusteli Aholaan. Sieltä oli ennenkin hädänhetkellä avun löytänyt, sinne nytkin turvautui.
Aholassa tiedettiin, miten käräjillä oli käynyt. Aholan isäntä olilautamies, ja nyt hän juurtajaksaen selitti Teemulle asian.
Neulasen ja Hanssun valallisesta todistuksesta tällainen tuomio johtui.Hän oli kyllä tuomarille koettanut selittää, että nyt ei taida mennäniinkuin pitäisi. Todistajat taisivat puhua vastoin parempaa tietoaan.Mutta ei ollut tuomari huomautuksesta mitään välittänyt. Laki onlaki, oli sanonut. Hänen täytyy tuomita lain kirjaimen mukaan, vaikkatietäisikin, ettei asia aivan niin ole. Kahden todistajan lausunto onotettava huomioon ja se pitää, varsinkin silloin, kun todistajia eiole yritettykään jäävätä. Niin oli sanonut. Vanha tuomari ei olisiniin tehnyt. Kyllä se olisi tarkemmin tutkinut ja tuuminut. Kumma, kuntämä nuorimies uskalsi asian heti lukkoon lyödä. Paha, ettei vanhatuomari ollut itse oikeutta jakamassa. Poikaset ovat aina tottumattomiasilloin, kun miehisen miehen mieltä kysytään. Toiset lautakunnanjäsenet yhtyivät tuomariin. Mäkelän Mattikin. Minä vain olin erimieltä, mutta se ei auttanut. Sääsken ääni ei kauaksi kuulunut. Janimismiehen sotkeminen ja asiaan sekaantuminen oli kanssa paha juttu.Yhtenään se siinä tuomarin korvaan supisi ja häklätti. Kun olisitymmärtänyt edes lykkäystä pyytää tai kun olisit älynnyt ilmoittaatyytymättömyyttä päätökseen, niin asia ei olisi ollut vielä tykkänäänmenetetty niinkuin se, ikävä kyllä, nyt on. Kyllähän minä olisin sinuaneuvonut, jos tiesin, ettei sinulla ollut avustajaa. Mutta en tiennytennenkuin vasta oikeuden edessä. Ja silloin en antamani tuomarinvalanperusteella saanut sinua neuvoa enkä ohjata. Päätöstä tehdessä koetin,kuten jo sanoin, puolestasi puhua, mutta se ei auttanut. Loppu olisurullinen, sen myönnän.
Näin Aholan isäntä, vanha lautamies, vakavana Teemulle puheli.
Äänettömänä kuunteli Teemu Aholan isännän sanoja.
Kyynelkarpalot kohosivat hänen silmäkulmiinsa ja leuka liikutuksestavavahti. Jumalan kiitos, hän itsekseen huokasi, että tässä maailmassalöytyy vielä oikeitakin ihmisiä, kuten tuo Aholan isäntä. Kovasti ovatviimeiset ajat ihmisyyttä ja oikeamielisyyttä alas painaneet, muttavielä on siemen hyvääkin jälellä.
Pienemmät pensaat on paha muassaan vienyt, mutta suuret, juurevat puutyhä paikoillaan totuutta julistaen seisovat.
Kotvan kuluttua Teemu sitten ääneen isännälle virkkoi, varsinaisenasiansa ilmoitti:
— Kolmattakymmentä ajastaikaa siitä on kulunut, kun tästä talostalähdin. Omaan mökkiini luulin muuttaneeni, omaa maata kuokkineeni, jaoman katon alla luulin saavani kuolla kupsahtaa sittenkun päivätyönion päättynyt ja elo leikattavaksi tuleentunut… Mutta se oli erehdys.Katkera pettymys. Petoksella minulta on kaikki mennyt: parinkymmenenvuoden raskas raadanta ja vanhojen päivien varaksi tehty pieni pesä.Tyhjempänä olen tässä nyt kuin täältä lähtiessäni. Silloin minullaoli vielä kuin koko elämä edessä. Nyt se on taakse, saavuttamattomaanetäisyyteen vierinyt…
Taas putosi heleä helmi vanhuksen kurttuiselle poskelle, siitälattialle valahti.
Hetken häiriintymättömän hiljaisuuden jälkeen Teemu taas isäntäänkatsoen verkalleen virkkoi:
— Vieläköhän olisi Aholassa kahdelle vanhalle tilaa ja suojaa? Paljonsitä ei tarvittaisi. Olen menettänyt niin uskoni muihin ihmisiin, ettätoisten puoleen en uskalla enää kääntyä. Pahasti pettivät nuorempanakinmiestä, pahemmin vielä, kukaties, vanhaa ja vapisevaa pehmittäisivät.
— Kyllä sitä on ja täytyy olla, vastasi Aholan isäntä. Tule sinä vainmeille takaisin. Porstuanperäkamari tyhjennetään taas sinua vartenkuten kerran ennenkin. Saat asua siinä niin kauan kuin tahdot, javuokra on sama kuin ennenkin: kolmemarkkaa kuukaudessa. Tai jos se onliikaa, niin tingitään.
— Minä tulen niin mielelläni, Teemu hyvillään vastasi. Ei ole liikojavaadittu. Pilkkahinta nykyaikaan. Hyvästi nyt vain, ja kiitoksia!
Ja isännän estelyistä huolimatta hän lähti kiireesti köppäsemään Syrjälää kohti. Kertomaan vaimolleen sitä suurta ilosanomaa, jonka hän Aholassa nyt kuuli. Jalat tuntuivat keveimmiltä, mieli iloisemmalta. Ja rinnanaltakaan ei tällä hetkellä taas ollenkaan jäytänyt.
— Siunattu olkoon Aholan isäntä, huokasi Eeva Teemun viestin kuultuaan. Herra hänelle hänen hyvyytensä palkitkoon…
KAHDESTOISTA LUKU.
Nyt ryhtyivät vanhukset muuttoaan, raskasta ja kipeältä tuntuvaamuuttoaan vähitellen ajattelemaan.
Kevätkelien aikana he olivat kevein mielin tulleet Syrjälän matalaanmökkiin, mökkiin, jota luulivat omakseen.
Raskain, alakuloisin ja turtunein mielin he syksyn synkimmilläänollessa tästä mökistä nyt poislähtöä tekivät.
Kauniit unelmat leppoisasta levosta omassa, matalassa majassa pitkän jauuvuttavan päivätyön jälkeen, olivat nyt auttamattomasti pettäneet.
Saippuakupla oli särkynyt.
— Taivaan linnuilla on pesänsä, metsän pedoilla luolansa, muttaIhmisen Pojalla ei ollut sijaa, kuhun hän päänsä kallisti, huokailiEeva. Mihinkähän hekin olisivat tästä joutuneet, ellei Aholan isäntäolisi ottanut heitä takaisin taloonsa. Tie vaivaistaloon olisi ollutheidänkin edessään, kuten niin monen muun vähäpätöisen eläjän täälläajallisessa ahdistuksessa… Eivät edes lapset auttavaa kättäänrunsaimmin ojenna. Heilläkin on oma, kova ja iloton elämä edessään,monet vaivat ja vastoinkäymiset voitettavinaan. Milläpäs he enemmänauttavat kuin voivat. Hukkahan tässä olisi jo aikapäiviä tullut eteen,elleivät lapset olisi vähästäänkin murenta murentaneet. Paljon heiltäei liiennyt. Hyvältä tuntui pienikin apu, kun se ilomielin, vapaastatahdosta ja lapsenrakkaudella annettiin.
* * * * *
Odotetut syyskylmät saapuivat vihdoinkin.
Parina viimeisenä yönä oli maanpinta jo hiukan routaantunut, pienimmätlätäköt kuivuneet. Läpinäkyvä, ohut jääriite kuin hieno, täplikäsharso, oli äsken vielä niin likaiset lammikot peittänyt. Kuraiset kujatja ajotiet olivat käyneet roustanteelle. Järvien rantamatkin jo jäähänjuuttuivat.
Vielä vähän viileitä päiviä ja pakkasia, ja hyvä talvenpohja oli valmis.
Yhä puhkui pohjoinen kylmää. Kuulakka taivas peittyi pilveen-… Jasitten eräänä aamuna, kun ihmiset unestaan heräsivät, he huomasivat,että valkoinen vaippa oli kaiken karun ja kolkon ylle viihtyisestilevitetty.
Heti ensimmäisellä rekikelillä Syrjälän vanhukset aikoivat muuttaa Aholaan.
Vähäiset tavaransa he olivat hiljalleen kokoon keränneet. Hitaasti hepoislähtöä valmistelivat.
He toivoivat salaisesti, että Risumäen isäntä vielä viimetingassamuuttaisi mielensä, peruuttaisi päätöksensä, ja antaisi heidän,kaikesta huolimatta, jäädä tähän rakkaaksi käyneeseen mökkiin, jonkahyväksi he, muun työn lomassa, olivat monet pitkät ja vaivalloisetvuodet uurastaneet.
Mutta se oli turha toivo.
Hermostuneena odotti Risumäen isäntä mökin tyhjentymistä. Ja kun se eihänen mielestään tarpeeksi pian tapahtunut, niin hän ryhtyi häätämään.
Ja helppoahan se olikin.
Oikeuden päätös oli voittanut lainvoiman. Mitäs muuta, kun ulos mökistäja äkkiä.
Ja niinpä sitten eräänä päivänä tulivat poliisit. Nostelivat vanhustenvähäiset tavarat taivasalle. Mökin oven lukkoon lupsauttivat janaulasivat laudan oven päälle poikittain.
— Ei tämä meidän syymme ole, poliisit puolustuksekseen puhelivat. Viranpuolesta täytyy tehdä tällaisiakin.
Sanaakaan sanomatta katselivat vanhukset poliisien puuhia. Eiväthe valittaneet, eivät kovaa kohtaloaan surkutelleet. Tyytyväisinä,kirvelevin mielin ahdinkoonsa alistuivat ja syrjässä seisoivat. Muissamietteissä he näyttivät elävän. Missä lie mieli liikkunut, missä ajatusajelehtinut?…
Vasta poliisien poistuttua he elämän kovaan todellisuuteen havahtuivat.
Hävityksen kauhistus oli käynyt tämän matalan majan yli. Rajumyrskyraastanut pienen pesän, sen rikki repinyt kuin tuulispää heinäsuovan…
Siinä oli valkoisella lumella, talven ensi lumella, hajalle heitettynävanhusten koko omaisuus kuin markkinatorilla kaupustelijan tavarat.Markkinamelu vain oli ympärillä vaiennut, ja siinä he, kaksi vanhaa,nyt viimeisiä rippeitään kyynelsilmin, pakahtunein mielin kokoilivat.
Ennenkuin he mökiltään viimeisen kerran illan hämärtyessä lähtivät,niin kaikkia rakkaita paikkoja he vielä kauan ja äänettöminä katselivat.
Tupaan ensiksi yrittivät. Vasta ovella kylmään todellisuuteenhavahtuivat, kun suurilla rautanauloilla lyödyn laudan siinä poikkipäinhuomasivat. Polvilleen olivat lysähtää sillä hetkellä.
Niin se riipaisi rinnasta.
Toinnuttuaan he silmäilivät tovin toisiaan. Nyyhkyttäen käänsivätpäänsä ja salaa itkivät.
Vielä kerran Teemu katsoi ovea. Meni lähelle. Käänsi salpaa, jokatuttavallisesti narahti, mutta ovi ei auennut. Sen edessä oli suurillanauloilla lyöty lauta. Toinen pihtipieli oli halennut. Niin kovastiolivat poliisit sitä hakanneet. Hellävaroen Teemu siveli pihtipieltä,joka oli seissyt siinä paikoillaan kolmattakymmentä vuotta ja nähnyttyynet ja myrskyt. Ja oli kestänyt. Mutta nyt heti ensi hetkinä särkyivieraan käsissä. Oikein sitä ajatellessa sydäntä kouristi ja mieltäviilsi. Ennenkuin hän portailta astui alas, niin vielä kerran häntarttui salpaan kiinni kuin hyvän ystävän käteen, ja puristi sitä kauanja lämpimästi. Vanhan leuka vavahti kerran pari, ja jalka tuntui niinsanomattoman raskaalta portailta etääntyessä.
Kuin tahtomattaan hän asteli ajatuksiinsa vaipuneena saunan luo.Nokinen seinä sieltä ystävällisesti katsoi vastaan ja ovenripa kuinkättä ojensi. Saunan suomia hyviä löylyjä muistellen ei Teemu huomannutseinän ystävällistä katsetta eikä ojennettuun käteen tarttunut.Puolittain tylsänä hän katsoi nokista saunaansa, joka hänen edestäänloittonemistaan loittoni. Jo teki mieli tarttua ovenripaan kiinni,mutta ei enää ylettänyt ja voimat eivät riittäneet.
Sillävälin, kun Teemu saunan luona käveli, sillävälin Eeva aukaisinavetan oven. Seisoi kynnyksellä hetkisen ja tuttuja seiniä äänettömänäkatseli. Aikoi siitä jo pois kääntyä, mutta ei malttanutkaan. Vieläpiti astua kynnyksen yli ja pilttuun syrjiä käsin koitella. Jos oliennen navetta rakkaalta tuntunut, niin rakkaammalta se nyt viimeistäkertaa katsellessa tuntui. Yhtenään sai vapiseva käsi nousta ylös jasilmäkulmaa koskettaa…
Mutta kumpikin työntyi ovesta sisälle. Teemu kosketti kädellään orttaja Eeva hinkalon laitoja kolisteli. Se oli vanhusten hyvästijättörakkaalle aitalle, jonka sisältä menneinä vuosina suvi-illoin olikuulunut sipinä ja suhina, kun nuoret siellä laskeutuivat levolle…
Pihamaan penkille vanhukset vielä hetkeksi istuutuivat, katselivatrakkaita paikkoja ja koettivat painaa ne ikipäiviksi mieleensä.
Hitaasti he viimein vilun pakottamina lähtivät myttyineen liikkeelle.Portilla vielä hetkeksi pysähtyivät, katsoivat taakseen kauan jakaihoten…
Sitten he verkalleen ja äänettöminä lähtivät astelemaan ensi lumenpeittämää tietä Aholaa kohti.
Sydän oli surusta haleta.
Askel oli sanomattoman lyhyt, jalka raskas… Ei liene ristintie senvaikeampi kulkea.
KOLMASTOISTA LUKU.
Vielä samana iltana, sangen myöhään, Aholan isäntä haetti Teemuntavarat Syrjälästä taloon.
— Ei niitä nyt taivasalle yöksi jätetä, sanoi, ja käski rengin lähteätavaroita noutamaan.
Ei ollut Aholan vanha isäntä uskoa korviaan, kun Teemu hänelle kertoihäädöstä.
— Että se kehtaa ja ilkiää, hän sanoi, kun Teemu tarinan lopetti.
Ja kovasti tätä tekoa muuallakin ihmeteltiin.
Pakanalähetyksen ompeluseurassakin siitä pauhattiin.
Hiljaa akat asiasta ensin keskenään kuiskailivat.
— Olettekos kuulleet, miten Syrjälän Teemulle on käynyt? sanoivat. Poison asunnostaan ajettu ja suuri lauta on lyöty oven päälle.
— Niin on. Ja tuvan muuri on, tiemmä, myöskin särjetty, tiesi toinen.
— Niin on särjetty. Ja saunan kiuas yksin kivin maan tasallehajoitettu, lisäsi kolmas.
— Ei. Mutta mitä te sanoitte? Ettäkö tuvan muuri on särjetty ja saunankiuas hajoitettu?
— On. Aivan yksin kivin on revitty, ja ovi saranoiltaan heitetty.
— Voi, tässä maailmassa! siunailivat akat reiteensä lyöden. Vai ettämuurit revitty ja kiukaat hajoitettu. Voi, herrajutina, sentään!
— Kyllä sillä Eevalla nyt varmaankin on paha olla?
— On.
— No, tietäähän sen.
— Kolmasti oli, kuulemma, pyörtynyt, kun poliisit tuvan tyhjensivät. Niin oli kovasti koskenut.
— Jaa, jaa. Vähemmästäkin se luonto heltyy.
— Ei ole jaksanut, Eeva, edes ompeluseuraan tulla.
— Kipeä kuuluu olevan.
— Eikä täällä näy Risumäen emäntääkään.
— Mikähän sille on tullut?
— Se häpeää.
— Ihan varmasti se häpeää.
— No, eihän se emännän syy ollut.
— No, eipä silti. Mutta olisi hänen nyt sentään luullut jotakin asiaanvaikuttavan.
— Luuletko, ettei ole koittanut? On. Mutta mitäs hän isännälle mahtaa. Se vain juo ja pörrää. Kerrankos hän on sitä torunut.
Nyt akat siirtyivät lähemmäksi toisiaan ja henkeään pidätellen hiljaasupisivat:
— Pian sieltä Ristimäestä taas kuuluu kummia.
— Ei. Mutta mitä sinä sanoit? Mitä kummia?
Ja aivan yhtenä korvana nyt akat olivat.
— Piika-Amaljan on tainnut käydä hullusti.
— Sis… sohi
— Häh!?
— En tiedä, mutta niin huhutaan.
— Soo… oh!
— Ilmankos se niin karttoikin ihmisiä toissapyhänä asemalla käydessään. Sivuttain kulki ja kasvonsa peitti.
— No, tietäähän sen.
— Näkyykö se jo?
— Sanotaan näkyvän. Laihtunut on kasvoiltaan ja iho on käynyttäplikkääksi.
— Niin on. Ja kovasti kuuluu hameen helma edestä lyhenneen. Ei ole Amalja, omilla jäljillään. Ei ole. Ei.
— Hullusti on tainnut sitten käydä.
— Mutta kellekähän se…?
— ???
— Isännälle… Risumäen isännälle kuuluu olevan. Äidilleen on, tiemmä,tunnustanut.
— No, siinä sitä ollaan!
— Mitäs emäntä nyt?
— Mitäs se. On maar iloinen, kun edes hetken on saanut levätä.
— No, on sillä emännälläkin siinä olemista, en minä muuta tule ja sano.
— On sillä.
— Kahdeksan lasta on itse saanut kantaa… Luulisi sen jo isännällekinriittävän.
— Ei siinä ole helpolla oltu.
— Ei ole. Ei.
— No, ei.
— Ja vielä sellainen harmi ja risti hartioilla…
— No, sanos muuta. Ja kun se tämä Amalja olisi sillä edes ensimmäinenyli aisan potkaistu.
— Eikös se ole?
— Vielä mitä! Vai ensimmäinen. Ainakin kolmas sanotaan jo olevan.
— Eihän?
— No, on. Kolmas on. Kyllä ne asiat tiedetään ja tunnetaan.
— Koskahan se tämä Amalja saa? kurottautuu taas joku kysymään.
— En tiedä. En ole ollut varpaita pitelemässä. Mutta eiköhän sieltäkeväällä ala itku kuulumaan.
— Mitähän isäntä nyt?
— Mitäs se. Ei se ole ennenkään mitään meinannut. Juo ja mässää kahtakovemmin.
Keskustelu oli nyt kääntynyt alalle, jossa jokainen akka oliasiantuntija, ja josta ei tahtonut loppua tulla.
Huonokuuloinen kiertokoulunopettajatar yritti alussa puheenaihettakääntää, mutta turhaan ponnisteltuaan viimein itsekin sen pyörteisiinkuumeisena heittäytyi.
Vasta sitten, kun tavanmukainen kahvivirsi oli veisattu, saatiin tappitämän kaikkien mieltä kiinnostavan asian eteen, ja ruvettiin muista»päivänkysymyksistä» keskustelemaan.
Ensin kuitenkin lausuttiin vielä muutama sana Syrjälän Teemunhäätöjutusta ja oikeudenkäynnistä, ja ihmeteltiin, miten kumman tavallase nyt niin kävi.
— Raha siinä, luulen ma, pelasi, sanoi Kulmalan Tihta.
— Niinkö?
— Niin. Raha ja väärät todistukset.
— Elä nyt! Mistä sinä sen tiedät?
— Sattumalta kuulin majailemassa ollessani.
— Keitä sinä kuulit?
— Neulaselta.
— Ei, mutta mitä sinä sanoit? Neulaseltako?
— Niin. Ihan mestarin omasta suusta.
— Elä nyt!
— Lähtee se, Teemu, siitä mökistään, että viukaa, hihkui mestarimaantiellä. Kyllä Risumäen isännällä raha piisaa, ja minä puhun kuinkäsketään.
— Sanoko se niin ja uhkaili?
— Sano se.
— Ja sinä kuulit?
— Tottahan minä sen kuulin. Ja sitten se vielä uhkaili ompeluseuraakin.
— Vai ompeluseuraakin?
— Uhkaili se.
— Mitäs se seuraa?
— No, tietäähän sen, Neulasen. Se puhuu ja uhkailee, mitä, kulloinkinpäähän mällähtää.
— Sinun olisi pitänyt olla käräjillä todistamassa.
— En minä. Mitäs minä siellä. Pelkään minä sellaisia paikkoja.
— Että totuus olisi tullut ilmi ja väärinvannojat joutuneet syytteeseen.
Juttuihinsa ja kahvinjuontiin kyllästyneinä, akat viimein hajaantuivatkotiinsa.
Mutta pian rupesi kylällä kuulumaan, minkälaisilla keinoilla Teemu olisaatu mökistään lähtemään…
Korvat kuumina kuunteli Risumäen isäntä niitä puheita ja hyppyytti Neulasta talosta taloon muka valheita oikomassa.
Ja Neulanen oli elementissään.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaikenkauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vainjokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistäei ole jälellä muuta kuin muisto.
Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät.Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivätsinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden onmäärä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyytenkuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimintyöskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jokaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuenkovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn…
* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissaasuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaanvieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevätliikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinenalakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni,kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolemaheikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti.Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsioli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niintarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänytjälelle…
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tautiEevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksipäästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaatolisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heilleauttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkinihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivätvaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edeskuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremminmiellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaantähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pianhän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, ettäsairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat jakääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivatvanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyensalaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemunhengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuunalkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemunmieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroonpiinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen jauudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksenmielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdanmuodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jokulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinenpäivä. Aina se mielessä pyöri.
Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, jokaoli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen,siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullustamökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, ettäasia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteenja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti,kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsäedessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseenhän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevanetuoikeuden.
Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuinilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanutselvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonkaedessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhanpitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Muttatässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt,että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi javoimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun ontästä lähdettävä.
Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vainasioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edessiellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niinsalaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu?Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänentekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloinosoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli.Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisivoinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanotja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle,joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollutmiehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkinsaattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän,ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantiavarten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariinturvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaanponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit… Se meni kuin menikin jo yliymmärryksen.
Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain.Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankinkauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltäkirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvienvakojen uurtamalle poskelle…
* * * * *
Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitämukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivosetnäyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessähän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistäraskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vieläviikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voiminelämään, hän ajatteli.
Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsälaittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukonjatkona talon töissä.
— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.
— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toistenmukana, että tuppi heilui.
— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä.Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksise on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hänpuoliääneen lisäsi:
— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omastamökistään ulos kuin koiran pellolle?
VIIDESTOISTA LUKU.
Pimeiden iltojen aika on käsissä.
Vilja valmistuu pelloilla. Ruiskuhilas on jo ehtinyt riiheenkin jasuvitouot odottavat sirppiä.
Maamies myhäilee tyytyväisenä omaa, hiljaista myhäilyään, jonka sävynoutokin huomaa hänen silmiensä kirkkaasta hohteesta.
Tänä vuonna tulee tavallista parempi sato. Ruis näyttää antavan yliodotusten. Suvivilja on rehevää ja suurijyväistä, ja peruna pudistaaniin, ettei tahdo mahtua penkkeihinsä.
Tyytyväisinä istutaan Aholassa pimenevinä syysiltoina avotakan hiipuvanhiilloksen ääressä. Näperrellään mitähän näperrellään, ja sana sillointoinen tällöin naapurille heitetään. Muualla tässäkin pitäjässä on joaikoja sitten avotakka rautahellaan vaihdettu, mutta Aholan isäntäei ole vielä tätä esi-isien rakasta uunilaitetta nykyaikaiseksimuuttanut. Ja on siellä Aholassa vielä toinenkin isiltä peritty tapakäytännössä, puhdetöiden teko. Nyt ei tosin ole vielä puhdetöiden aikakäsissä, eikä takkaan ole tehty tulta myöskään lämmittämistä varten.Illalliskeittotulien jätteet siinä nyt hiljalleen hiipuvat. Tuliolisi jo sammunutkin, ellei isäntä olisi siihen aterian aikana pariatervaskannonpuolikasta lisäksi heittänyt paremmin niinkuin näkemistäsilmälläpitäen. Lamputkin kun ovat vielä kesäkunnossa, ja nykyaikaisiasähkövaloja ei Aholaan ole vielä laitettu.
— Ehtiihän ne sitten hankkia, jos lamppupeli pettää, on isäntäsanonut. Ja kun lamppupeli ei ole pettänyt, niin sähkövalot on jäänythankkimatta.
Vankka ja maittava illallisateria on nyt syöty ja tyytyväisin,kylläisin mielin miehet istuvat hiipuvan takkatulen ääressä. Laiskastikulkee tarina. Hämärä peittää jo avaran tuvan, ja vain vaivoin näkeenaisväki korjata ruuanjätteet pöydältä ja pestä astiat. Miestenliikahdellessa heijastuu raukea valo väliin pöydällekin ja varjotseinillä liikkuvat. Silloin naiset kiihdyttävät hetkeksi työtään,mutta pian taas pimeys palaa entiselleen pahoittaen astianpesijätvarovaisuuteen. Naisväki supattaa keskenään omia pieniä asioitaan.He eivät tahdo häiritä tuvan torkkuvaa hiljaisuutta eikä miestenrauhaa, kun nämä siinä käsiinsä nojaten, silloin tällöin kylläisinäröyhähdellen, melkein äänettöminä päiväntapahtumia mietiskellen,istuvat.
Takan hehku sammuu vähitellen. Naisväki on lopettanut työnsä jaistujista yksi toisensa jälkeen siirtyy päivän ponnistuksista lepäämään.
Isäntä ja Teemu jäävät viimeisiksi.
Teemun mieltä riipaisee niin omituisesti. Sitä aivan hytkäyttää kuinensi kertaa ripillä käydessä ja sydän takoo, että melkein kuulee senäänen, ja veret kohoavat kalpealle poskelle. Kohotkoot, ajatteleeTeemu. Eipä sitä tässä hämärässä kukaan näe.
— Nyt minä kysyn, hän päättävästi ajattelee. Tehköön isäntä sitten mitähaluaa.
Mutta vaikka ajatus olikin kypsynyt jo päätökseksi, niin mitenkään sitäei tahtonut saada sanotuksi.
Se asia oli jo koko kesän pitänyt Teemun mieltä pienessä jännityksessä.Ensin se oli kuin sivumennen iskenyt, eräänä lauantai-iltana, jolloinhän palasi kytöojalta Terva-ahon poikki. Illalla hän ei sitä senenempää ajatellut. Saunassa se tosin kuin salaa hiipi uudelleenmieleen, mutta maatapannessa hän ei sitä muistanut enää ollenkaan. Eikäse aamulla herätessäkään vaivannut mieltä. Mutta maanantaina siinäkytömaalle vievän tien haarassa se taas yhtäkkiä töksähti mieleen.Se tuli kuin pilvistä pudonneena, ja veti kuin vetikin astelemaanTerva-ahon kautta, vaikka toista tietä olisi ollut lyhyempi matka.
— Hullutustahan se kaikki on, hän ajatteli. Milläpäs minä, ikäloppumies sellaiseen…
Mutta vaikka hän miten koetti sitä ajatusta mielestään eksyttää,niin aina se vain sieltä piilosta sukelsi esille ja vaati huomiotaitselleen. Toisinaan se piti päiväkausia pienessä jännityksessä eikätahtonut antaa iltasin unta. Väliin se hiukan hellitti, mutta pian taasentistä voimakkaampana tuli esille.
Se oli merkillinen ajatus! Se oli yhtä hullu haave kuin opettajansanojen mukaan sekin, että maat otetaan rikkailta pois ja annetaanköyhille. Niinpä niin. Hullu haave. Se on viisas mies, opettaja, kun seosaa sanoa niin mukavasti, että hullu haave. Mutta mitäpäs ne lukeneeteivät osaisi. Hullu haave se on se hänenkin ajatuksensa, ei siitäkoskaan tule mitään. Kumma vain, että se istuu niin lujassa tuollapäänupissa.
Tästä merkillisestä ajatuksesta erille päästäkseen Teemu iski työhönkaikkine vanhan miehen voimineen. Ja oli aikoja, kun hän selkä märkänäoikein kaivoi ja väänsi, ettei hän väsyneenä muistanut sitä hulluahaavettaan, ei sittenkään, vaikka hän aivan vaistomaisesti joka aamu jailta kulki Terva-ahon kautta työmaalle ja työmaalta kotiin.
Mutta nyt syyspuolella, kun päivät lyhenivät ja illat pitenivät, seajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään rauhaan.
— Jos voisi edes Eevalle siitä puhua, hän ajatteli, niin ehkäpä sehellittäisi. Mutta ei se Eeva sellaista ymmärrä. Pilkaksi löisi kokoajatuksen ja nauraisi. Voisi vielä sanoa hulluksi. Parasta on pitääkaikki vain omana salaisuutenaan.
Mutta kyllä siinä oli pitämistä. Toisenkin kerran se pyrki huuliltaEevan korvaan ja vain kovasti pidellen pysyi sisällä. Olihan hänsentään vielä mies, vaikka vanhakin, että tiesi mitä teki ja puhui. Jatätä asiata ei sanota kellekään, ei edes isännälle, joka sen paraitenymmärtäisi, ja jolle sanottuna siitä saisi joko luopua tai ryhtyä sitätoteuttamaan. Toteuttamaanko? Ei, ei! Se olisi liian suuri onni ja ilohänelle, omasta mökistä ulos ajetulle…
Koko kesän aina tähän iltaan asti Teemu oli voinut salaisuutensasäilyttää. Mutta nyt sen pidättäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä.Aivan siinä hiki nousi otsalle.
Kun autio tupa hämärtymistään hämärtyi ja raukea hiljaisuus vallitsi,ympärillä, rohkaisi hän viimein itsensä ja suuren salaisuutensapaljastaakseen jo kerran rykäsi. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun jatupa tuli yhtäkkiä säkkipimeäksi. Sydän jyskytti haljetakseen ja kokoruumis vapisi jännityksestä.
Isäntä liikahti noustakseen.
Nyt tuli Teemulle hätä käteen.
— Tuota… tuota… hän tapaili yskien… Muistaahan isäntä… hm…sen Terva-ahon?
Mitäs se Teemu nyt? ajatteli isäntä. Tottahan hän sen pienen ahopahasenmuisti. Menneinä vuosina siinä oli ollut halme, mutta nyt se jo olisuurimmaksi osaksi metsittynyt. Lamminpuoleinen syrjä oli enää autiona.
— Kyllähän minä sen muistan. Kuinka niin? hän kysyi.
— Muuten vain.
Seurasi pitkä äänettömyys, ennen kuin Teemu jatkoi:
— Minä tässä vähän olen itsekseni… hm… tuota… ajatellut, muttataitaa olla mieletöntä, että eiköhän isäntä… tuota… tuota…antaisi siitä minulle pientä mökin paikkaa…
Tämän sanottuaan Teemu tunsi painuvansa kuin maan alle. Pitkään aikaanhän ei kuullut ei nähnyt mitään. Mitähän hän oli isännälle sanonut? Eisuinkaan hän ollut vain päättömiä puhunut?
— Vieläkö uskaltaisit yrittää? kysyi isäntä. Samalla hän ajatteli, ettäparas olisi, kun luopuisit siitä puuhasta. Helpompi sinun olisi tässäviimeiset vuotesi elellä.
— Kyllä, vastasi Teemu aivan kuin asia olisi jo ratkaistu, ja lisäsi:
— Oikeitten ihmisten kanssa.
Isännän teki mieli aluksi vastustaa, mutta nähdessään Teemun innon hänsanoi:
— Kyllä se minun puolestani passaa. Koska sinä aiot aloittaa? Oletko jositä ajatellut?
— Nyt heti vähitellen olen meinannut.
— No, kyllä se passaa, passaa varsin ihmeesti. Mutta tehdään ensinkirjallinen kauppa ja eroitetaan maa niinkuin lait ja asetuksetvaativat. Minun eläessäni voisit kyllä muutenkin rakentaa ja asua,mutta jos minusta aika jättää, niin sinun on turvallisempi olla, kunlailliset paperit ovat taskussasi.
— Paljon kiitoksia! Kyllä minä isäntään uskon muutenkin, mutta tehdäänvain niin kuin isäntä tahtoo ja hyvä on.
— Mennään sitten huomenna heti aamustapäivin sitä paikkaa katsomaan,että voit aloittaa työt milloin haluat.
— Miten vain isännälle paraiten passaa!
Teemu nukkui sinä yönä hyvin rauhattomasti. Heti päivän valjettua häntoisten vielä makeimmillaan maatessa nousi ylös ja lähti kiireestiastua köppäsemään Terva-ahoa kohti.
Hänelle oli alkanut uusi elämä.
KUUDESTOISTA LUKU.
Talven ensi lumi on peittänyt maan.
Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkastaantavaksi.
Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puitakaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkojatasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.
Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen sielläole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, onkattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevanpienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaakuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoistaon, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.
Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäenkohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikonpäivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovatlisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi,mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien,oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussutTeemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa,mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanuthevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaankirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääköelämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovinhuolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.
Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä.Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut,mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva onvapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaallemiehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä.Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukijaon tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:
— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?
Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva ontulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaenhän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovatruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.
Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niinkyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisimitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellenymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Muttaaholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijatkävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä jakäydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Muttamikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisiparemman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistäkovemmin ja kuume nousi.
Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista,poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänenpuheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaanhourailussa.
— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa…kaunis muuri… vallesmanni… ja valkoinen lattia… Risumäenisäntä… Neulanen nauraa… Ei se satu minuun… poliisit tulevat…kirkonkellot soivat… voi, voi miten ne soivat… Nyt mennäänTerva-aholle… vaunuilla ajetaan… kellot… poliisit… kieltäkää.»Ne särkevät oven… Terva-ahon oven…
— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojenaikana tuli sisälle.
— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista jakirkonkelloista.
— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntätovin kuluttua ääni väristen.
Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi.Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut jakuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kunsinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitätuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, ettätullaan poisajamaan.
Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivääviikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtenapäivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaanSyrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhönmenemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamustailtaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikinlienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsärakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänämuuttaa.
Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholanporstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään.Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se eiollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnutisännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntäoli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaantässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vainpennisi parempiin tarpeisiin.
Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista,jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän eikoskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän eitarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan oveltayönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidänhyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillämyöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta.Kaikkea riitti yllin kyllin.
Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloinlämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen,ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaanrehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioitapuhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisenilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.
Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heilläoli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkinTeemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, ettäsitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudetja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa,ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.
Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla,kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningasomassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikäsiellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä saivapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämäniin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi,niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaasyleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, jamonta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehensyliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäenkätensä alas.
Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinähetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet,jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseensuuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Eihän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseenajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä sekaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisenkurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.
Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vainvahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut,etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kaisillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti onsitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneenja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Eisitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihanhullusti.
Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui,kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luonaon pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja onsanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tuleepian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessaoorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaaneivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu,mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää.Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhanse sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojenkanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksylläpuhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niinkävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannutniin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niinminulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähänvallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?
Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, jakappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen.Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruusja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnostapuuttui.
Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielinmuistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpäsitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämäpaljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkeeihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vainjouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalistiasioita justeerailla.
Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suoikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassakylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näinajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraantai veisti hirttä, että kangas kumisi…
Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkaillatyömaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaanpuhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päällelevitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talonporstuanperäkamarissa.
Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.
— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Elleisuorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.
Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eevaistuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua.Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpiseetuskin kuuluvasti.
Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi jatahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi,ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä.Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toisethuoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa,tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulosikkunasta.
Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu,että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen…
Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henkisalpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuukuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.
Hiljaa ja rauhallisesti päättyi Teemun vaellus.
Kuulumattomasti putosi viimeinenkin hiekkajyvänen hänen elämänsätiimalasista, kuin santaan valahtaen…
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MÖKISTÄ MAANTIELLE ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.
Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.