*/ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }
The Project Gutenberg eBook ofKalevalan laulumailta: Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.
Title: Kalevalan laulumailta: Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa
Author: Into Konrad Inha
Release date: April 14, 2019 [eBook #59278]
Language: Finnish
Credits: Produced by Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALEVALAN LAULUMAILTA: ELIAS LÖNNROTIN POLUILLA VIENAN KARJALASSA ***
Produced by Jari Koivisto
KALEVALAN LAULUMAILTA
Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa
Kuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellätapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään
Kirj.
I. K. INHA
Helsingissä,Tietosanakirja-Osakeyhtiö,1921.
SISÄLLYS:
Ensimäisen painoksen alkusanasta. Minne ja miksi? Kuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.
Suomenniemen poikki Vienan Karjalaan.
Oulussa. — Matkan vastukset kelirikon uhatessa. — Karjalaisia nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. — Puolangan vaarat. — Rajan poikki. — Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan kuulu. — Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.
Karjalainen kotimme.
Ylä-Kuittijärven jäällä. — Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi. — Karjalainen kylä. — Karjalainen talo. — Kielimestarimme. — Kotiudumme.
Runonkeruussa.
Entinen runonkeruu. — Aion löytää ennen löytämätöntä. — Kuutamossa erämaassa. — Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa. — Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. — Jälleen Jyvöälahdessa.
Hävinnyttä runoa etsimässä.
Kadonnut perhesormus. — Voassilainji Kostja. — Talvikalastus erämaassa. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Pistojärvessä ei tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. — Lähden yhä edempää etsimään. — Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä. — Tapaan Martiskan pojan. — Sohvonja ja hänen kalevaiset rekilaulunsa.
Martiskainen Teppana.
Lohi-Pekka. — Teppana suostuu laulamaan. — Vanhat runot oikeassa ympäristössään. — Nykyinen runontaito. —- Kirvas kevätaamu. — Porojen juonia. — Pietarin herrat poroilla ajamassa.
Äijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.
Äijäpäivä. — Miten sitä vietetään. — Keino kulkutauteja vastaan. — Kelloja soittamassa. — Maura itkee Kustille. — Vedet aukeavat. — Panettelijan rangaistus.
Maataipaleella. — Puhuttua vettä tukkijoelle. — Ortjo ehätyssavulla. — Kenttijärvi. — Löytöretkellä. — Kostamus ja sen kalmisto. — Karjalainen jaama. — Hepo ei juossut, mutta kyllä reki rasasi. — Leipä ja otsan hiki. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Kontokki.
Kiitehen järvi. — Akonlahti vahva loitsupaikka. — Luvatonta kruununviljan jakamista. —- Pohatat tyrmässä. — Naisien suru, kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. — Ylhäisiä piirteitä kansan käsityksissä.
Gaudeamus igitur. — Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. — Monimuodollista kosimista. — Sukukokous, jossa asiata joka puolelta harkitaan. — "Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne". — "Paikan kokka". — Uusi yritys. — Uhittelevaa kosimista. — Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. — Sulhanen saa rukkaset ja tarjoo "paikankokkaa". — Yleisö sekaantuu asiaan. — Intohimoista joukkokosimista. — Syvässä vedessä suuret kalat uivat. — Patvaska. — Kustin jalka noidutaan. — Mietteitä Komalahdella. — Varahvontta loihtii tuulta.
Rajakyliä myöden.
Väittelyä sivistyssanoista. — Maanselän suot. — Lönnrotille kiitos hyvästä käytöksestä. — Eräs Vienan puolen kylä Suomen puolella. — Häväistyt jumalat. — Karhun tuhoja. — Juhannuksena omalla puolella. — Omituista veneen tukkimista. — Jälleen Jyvöälahdessa. — Tyttöjen naimahuolia. — Senin kirje.
Lönnrotin koti-ikävä. — Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan kanssa. — Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, — Vaikea hiihtotaival. — Tuhkasen viero ja muut vierot. — Patriarkka. — Skiitta. — Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa. — Koljasu. — "Ettekö ole tupakkaa juoneet?" — Kuisman parannuskeino. — Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin. — Lepopäiviä Kuusamossa. — "Voi jospa useinki niin tekisivät!" — Vaatetushuolia. — Saaren luostari ja sen vaiheet. — Syy vanhan vieron kammoihin.
Vienan Karjalan pohjoiskulmilla.
Louhen perikuva. — Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. — Odottamaton runosaalis. — Niskan koski. — Pääjärvi. — Suomen muistoja Sohjenansuussa. — Ihana matka Pääjärvellä. — "Ka hyvä tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa." — Jalo tervehdystapa Ahvenlahdessa. — Huono vastaanotto Jälettijärvessä. — Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. — Kamala yö. — Tyttöjä saattajina, miehet jäivät juomaan. — Tapaan jälleen Kustin ja Varahvontan. — Tyrhy. — Valtatiellä. — Vienan meren rannat. — Kieretti. — Stanovoi. — Vienan meren alusmalli muistuttaa viikinkialuksia.
Lönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.
Vuodentulon enteitä. — Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. — Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. — Synkkiä oloja. — Köyhä leski. — Lönnrot uhataan köyttää. — Hän nolaa pahimman riidan haastajan. — "A siitä laki ei sano ni mitä." — "Lyö kirves kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun sekaan." — Passirettelöitä Kieretissä. — Nopeata oikeuden käyttöä. — Lönnrot runoilee ikävissään. — Vienan meren jäällä. — Pelättäviä jamstjikoita. — Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. — Eksymisen pelkoa. — Maanmiesten kesteissä. — Eräs suomalainen tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. — Lönnrot vaihtaa postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. — Ensi kerta poron pulkassa.
Vienanmerellä ja Kemijoella.
Vienan merellä. — Rantain luonne. — Kannanlahti ja Nivan koski. — Pitkin Kuolan rannikkoa. — Kemi. — Eräs karkotettu. — Kemijoella — Usmana ja Usman koski. — Lohenpyynti. — Kemijoen kosket. — Tukkiliike. — Tukkipäällikön viinat. — Yötä taipaleella. — Paanajärvi. — Kemijokivarren rakennusmalli. — Vanhoja ampumaneuvoja. — Jyskyjärvi. — Ala-Kuittijärvellä. — Eräs saituri. — Halpoja päiväpalkkoja. — Jälleen kotona.
Vienan Karjalan häätapoja.
Salaisia neuvotteluja. — Leikkihäät. — Naimahommat rajan takana. — Kosimatapoja. — Varauskeinoja naimaonnen rikkomista vastaan. — Kakrapokot. — Vihkiretki. — Karjalan pakanalliset häät tapoineen, temppuineen. — Lahjain antaminen — Itkut. — Katshotus. — Käeniskuleivät. — Pään poustiminen — Kostjat ja kutshut. — Jäähyväisitkut. — Turkilla prostitus. — Morsiamen otsipaikka. — Huihipaikka — Sulhanen ja morsian neuvotaan. — Varotus. — Myötämeniäiset. — Otsapoklonaiset. — Okahvin häät. — Saajannainen ja patvaska. — Lönnrotin kirjottamia häärunoja. — "Tulovirsi" nykyisin laulettuna.
Uhut.
Vienan Karjalan suurin kylä. — Kylän eri osat. — Lönnrot Uhtuessa. — Jamasen veljekset. — Kaunis Toarie.
Tsenan Kettuset. — Lönnrot Tsenassa. — Mari. — Karjalan naisten tunteen herkkyys.
Lönnrot Vuonnisessa.
Matka Vuonniseen. — Kaksi soutajaa. — Karjalaista sadunkertomistapaa. — Ontrei ja Vaassila. — Odottamaton tuttavuus. — Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan saattamana. — Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. — Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.
Martiska.
Martiskan runontaito. — Martiskan pororuno. — Martiskan viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.
Helmikuumeessa. — Pistonjoen helmet. — Itsekin helmijoella. — Pyydystystavat. — Karsikot ja lumoukset.
Vienan Karjalan valtatiellä.
Vienan Karjalan valtatiellä. — Eräs Lönnrotin muistelma. — Ervasti Kivijärvessä. — Isossima ja hänen pirttinsä. — Taloudellinen sauna.
Venehjärven pokkouhri.
Miikulan pokot. — Matkalla uhrijuhlaan. — Uhritoimitus ja uhriateria. — Kaunista rahvasta.
Lönnrot ja Arhippa.
Arhipan runojen merkitys. — Runollinen näköala. — Lönnrotin kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.
Arhippainen Miihkali.
Latvajärvi. — Miihkalin kiitosrunot. — Hänen murheellinen elämänsä ja kuolemansa. — Miihkalin kasvonpiirteet. — Jäähyväiset Latvajärvelle.
Vienan Karjalan kartta.
Rohkeata kartan oikomista. — Lähteet, joitten perustuksella se on tapahtunut. — Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista oikeampi kuva. — Vienan Karjalan yleinen maanluonne.
Kansa ja asutus.
"Arkankelin elämän katumus." — Maanviljelys. —- Karjanhoito. Kalastus. — Metsät ja niiden omistus. — Kaupan entiset vaiheet. — Nykyinen "Ruotshikauppa." — Tukkiliike. — Ero kansan kesken rajan kahden puolen ja sen syyt. — "Varastussodat." — Suomesta tulleita sukuja Vienan Karjalassa. — Vanhaa ylimyksellisyyttä kansan luonteessa. — Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista. — Huononeeko polvi suvustaan? — Taikausko. — Kunnallinen itsehallinto. — Tulevaisuuden mietteitä.
Kotia kohden.
Ero Vienan Karjalasta. — Hyryssä. — Vaikutuksia omalla puolella. — Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. — Jälleen maantiellä. — Sotkamo ja Kajaani. — Jälkimuisto Vienan Karjalasta.
Ensimäisen painoksen alkusanasta.
Ryhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalastakuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteenkorjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jossaattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.
Ajatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaantekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinäyhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotinaikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman,mutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kauttavoittavat jokaisen lukijan suosion.
Sen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjanaja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin nesisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat.Näyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niinrunsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinenkirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaittenrunollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitäpaitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuinainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolestaovat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassayhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakinmielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan,vaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.
Vienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeenkun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaanliene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla.Toiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsinsuuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannaltakatsoen tarjoaa.
"Kalevalan laulumaiden" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkinvuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonkaVienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin jajoka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistanion tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niidenoikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.
Tutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkinkoettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoittenrunollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinenrunotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannaltaarvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muistasitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottukuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiitalauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannaltakatsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheetalkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuinvaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkunverran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansanrunoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaansäilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinenrakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se onkokonaisenakin elävää kansanrunoa.
Teoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaankarjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttääkansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taidariittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samallatavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaanhuulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinutne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaanenimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseenmuotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmänovat kirjottajan huomiota herättäneet.
Paikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa,jossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässäKirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.
Vienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeenkuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuuluteokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipanlaulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittaviamuutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietojanäinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvinrunsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoinkuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.
I. K. Inha.
Vertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.
(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuranrunotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)
Olimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiinOuluun,… emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemmevielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulunylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki,aina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vieläMaanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseenVienanmereen.
Vuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleethuvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaallamielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossaniille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa,joilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaanosan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttuniin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa.Runonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi.Olimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tulinyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.
Matka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. OlinKuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään VienanKarjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas,herkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinkavanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta sillointuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanutjokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansamuusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sittenNuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoillevesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne.Ja tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassavähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa,tutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runojavielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitänerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen kokoolemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitäse merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvinkuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, jokaviehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen,joka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuinsalokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä separasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisenmuinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.
Toivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, jokasyrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelleauttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin.Minun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasinkuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemminyliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun"kielimestarin" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jottavarsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinenkäytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja,joita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkinja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja olitoivoaksemme riittämään saakka — puolet minun matkani kustannuksistasuoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeudenlevyihin, — muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahanja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin nerunonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.
SUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.
Huolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut jaoikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi.Mutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa,että junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinkopaahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä,rautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisinakoskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkinkiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista,rintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn joOulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan,että suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, eiainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.
Lunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa,ja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseenselkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias,jonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevanpuutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niinlähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneenylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivansulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelinsanottiin joellakin olevan viimeisillään.
Ja niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimmealuksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä,epätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansatakaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikköoli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mielimatkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulkitie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylenlevyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, ettäjaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, pelätenmustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksellapainamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Muttakaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa.Siinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylenlevyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Ylipäästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinäoli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormammeVellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oliyöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimmesiihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkinhevosiaan.
Mutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolenpenikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettuaajaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämäpieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkeinvie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joenpohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin jasoitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa jahyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen— ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.
Metsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jopehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoikokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminenon keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa javastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivätjännitystämme.
Tie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin,nyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itäänpäin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljonenemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeatakuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuontuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, jakaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisellajalaksella, ettei kuorma kaatuisi.
Tuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevastaojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa,johon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänenhalkotietään.
Ensimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmallejalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle.Jälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikeallajalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti,jotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkinmäärä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissapyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään.Onnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti ylipäästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttuatulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikkaolikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnansyltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Eiajattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta,jonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johtimetsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti jokaaskelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkösnyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen allapohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme,eräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen javeteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä jaonnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvanläpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, etteikuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimmepahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotkaolivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaaltataivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosilumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian ollaniin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollutmuuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteäkuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, parimiestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksenjälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toisellepuolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Keskenhuutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, jostahän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentäsyltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin,rämmittiin… tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta,mutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvanalla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojanpoikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti,ja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielätoista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää,eikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkinonnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumenja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä jahäntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettäväojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolellasaatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmastaoli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassaaavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.
Mikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoistavarmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä,hehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soidenvalkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, ettäoltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleilläoli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johonmatkamme piti.
Tämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontaloudenalkuperäisiin oloihin.
Kuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissäniinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillennousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti,että talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä.Niinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensäsuojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, "polantaa", kuten täällä päinsanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuuäkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellämuuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikkalumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen jahevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.
Alakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat jarimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassaoli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissajäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan japoltteli tervojaan.
Olemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme,ja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkeaja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maakelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan,pieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaakirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikäresuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutellanäitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienankarjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessakaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon.Niitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyitalvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki jaantaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Javaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuullatylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaakyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata,jossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiinauliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä jalahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.
Edellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätäoli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävilläseikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissävalituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensäkuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outoihmetyttävä punavärien runsaus.
Mutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä.Kaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni saikulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Monioli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleeltalöydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän olivaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänetlöytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuormanpäälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessäpirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärilläännähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, ettäPuolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevälläheltymyksellä.
Niin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, olisiinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näidenlumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkienkohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilonrusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tälläkansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Muttanyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se onsaanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja sielläsilmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuinhienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo,emmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonkamoinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalankansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä.Se on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaaitseään iloisella mielellään… Runo on kuin onkin ilon lapsi, jokamurheestakin luo elähyttäviä voimia.
Kun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksija kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täälläolla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat jametsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn.Hiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkammepiti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme,kohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhäetäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat,Isovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksylläniskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvatvalkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataalunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot,joita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.
Tuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulenpuolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittutalven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkeinmahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalatpohjasivat.
Erään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne,jonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäinyksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstainpäässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikaltamatkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita jakorpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemmalaskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoinsaavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissäasuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria — saadakseenjoskus nähdä ihmisiä.
Kaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaitakulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimmekappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään,sieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, hallitennäköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.
Moniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikkaolimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pistikuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvainrikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä,joita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia,iänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoiltasaakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdasluonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkuntoisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tiensivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaalähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aletaKuittijärviä kohti.
Muutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskellepientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuinsanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuviakoiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jotaemme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sensyrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikämyöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemminajattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.
Tulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisellarannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin,Arhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.
Latvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkinvastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleenSuomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontuiympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoiuskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. "Ei ole kuin tuli javesi", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, jaLatvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verranjauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässävanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa.Mutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesälläviipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimmekylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen,joka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen,koko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apuaenää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muutapanisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiäuunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana jakuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla— olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat — oli koetettujos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut,eikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimmeLatvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt.Silloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme,eikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hänhäveliäästi vastasi: "Ka paninhan mie nännistäni maitoa." Niin avutonon sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui VienanmerenKemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.
Toisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista,saavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajallehajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköalaYlä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomenajettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolentultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainenrunorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämärunko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesienympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvija Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärvenpohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrellasuuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvienvälillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinenmaa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemmeyksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.
Vuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentäänolleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useitamelkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievarisekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton.Saatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa olihyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissauutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajaltiSuomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotiapitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja "Venähen mallista",oli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutustasuinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalanimpi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa,keveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella jasulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaakatselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.
KARJALAINEN KOTIMME.
Ajoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessaolivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimmenäin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanutkuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemmeja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavallematkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivätkuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmillatahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokinjää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääseeparemmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivatterhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaaterävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa nekulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.
Mutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmättaas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisihepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivätnousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomiasinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohtirannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti,molemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välilläja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsittikatse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomiakaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.
Mutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntuise kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväälläajellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisestatullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin ettäsitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkansuuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavanintonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen,pelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisensäkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytyttilämpöä meidänkin rinnassamme.
Ylä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaisetsalmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesienpohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahdenkylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliinrakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuammenäimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talotja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivatmeidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemenkirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa "Venähen mallia".Edelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaammannäköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahastikallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensapuolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkinantoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensinäkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisenakultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotkaolivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osanvuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansaenimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsaetäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.
Vähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielälumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salotalkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkinraiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloilleluovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuinsuinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystätuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseenasuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänäsiitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirrekuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasisuurimpien kylien ympäristössä.
Jos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niinolisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneetKeski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärvensivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien väliselläkannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksenpoikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkinmatkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen,Vienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, onJyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.
Asunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimmeerään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oliuutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikinpuolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, ettäemäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johonolimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissätaloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin jamuutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkinoli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleenkarjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynytkiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmänkuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleitavieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan;molemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivatSuomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivatkalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin sitenjotakuinkin toimeen.
Talo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu,kaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajankaton alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisestaulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samallatasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviinasuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessakarsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole oveamuualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessaon ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisenakäytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen "sarajaksi" sanottuunparveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolellaon avara pirtti, toisella puolella pieni "tsunala", jota käytetäänvaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone.Tanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, "komitsat",toisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei oleensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempienrakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset,ilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoenvarressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyttäydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissaasutaan.
Emäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo jasyvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi japuuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksioivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen.Tuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiäja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuinhäneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska nealussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkäkysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.
Väleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä.Se kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaanhakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään "Ruotshista" tulleitarunonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.
Sitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiinsekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään,vanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunutmeidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaankyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänytkielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssäränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kunei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vainomasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut,ennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteliitseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita — ja pianväsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut,sillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jotatoverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirjaetsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuinkäsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikkavastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissatiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestykselläsanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassapulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihinkysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä,kun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoapienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikkaolisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksihän täällä kaukana kotikylästään raatoikin… Venehjärvessä eiollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudestahuolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa sillointällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidänpalveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän saimeiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksihän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan,ennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tullanäkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttäja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttäolemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se olisamovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiönerikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella jataidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa.Silloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen,mutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassaja valaa "tokanoihin", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muittenherettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonkooli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan ettäse lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istuija syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvätyöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteenasemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennenluullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätäherrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessaole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat,kuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaakädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinenylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurtahuvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaistenhän itsekseen hymähteli.
Hiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija,taikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan,opettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illallakokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näinvähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut,silloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, jatämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassapakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.
Minä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia,puunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaaakkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muitaseutuja näkemään, runoja keräämään… runothan ne olivat minutmatkaankin viehättäneet.
Olikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusiarunoja hakemallakaan löytyvän — vaikka me itse sitä salassa toivoimme,— mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja,joitten täyttäminen oli suotava.
RUNONKERUUSSA.
Varhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliistaKalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneetlaulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalanaiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmintärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielälaulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi.Siitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, jokakäsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt.Työn suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius(Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräysoli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta senjohtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muutakyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme kokojoukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt jasisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitävielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaanmeidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessamielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niintyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen,joku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikkarunotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samojalatuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muitaparempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä,joka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissärunotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat LatvajärvenArhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden HumuvaaranKainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisisemmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellistenkerääjäin tähyävä silmä?
Jyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoistaköyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennellarunonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksihän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksijäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltäkevään kuluessa useitakin toisinnoita.
Suomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun.Se on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järvenläpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskeeYlä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärvenjo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivatsieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itseyrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon,niin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliävielä näytti kestävän.
Ajoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, jostapistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä"pohja". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta senerottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoijäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näinedessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriämaan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehenhevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitänäissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä onhietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi.Paljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimmekautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jollaei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yölläväkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomainsalojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssatapellessa — povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä,niissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivatkaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleenyöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossasyötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu jaauringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäisellesalolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivätkuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaanja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitätervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.
Keveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon,joka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuestalukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnytja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet,saivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltäkysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvärunon taitaja, ja sinne siis ajoin "Mustaa Miikulaa" tapaamaan. Tiepainui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, jostahelposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minunsiis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi.Taitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee,oikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.
Pirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minunlaadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoivierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovinvaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän,vanhauskoisena, piti niiden laulamista "reähkänä", s.o. syntinä,etenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta "viina mielen villitsi",minulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollutmoneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaaja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikäaikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että neolivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhusalkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla,yrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.
Laulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevankuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähtilaulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavansäkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaankansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemäänhuomattavimpia piirteitä.)
"Joko mie laulan laiha poika, Mies veretön viekiittelen? Laulan laihoista lihoista, Kupehista kuuttomista, Kun ei tässä lautshat laula, Eikä ikkunat iloile…"
Mutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi jokakerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavatyhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.
Jo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusennimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovathänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:
"Kuin nyt saanemma sanoiksi, Ongervoiksi ottanemma? Tuoll' ois sata sanoa, Tuhat on virren tutkelmoa, Vatshassa Vipusen vanhan, Suussa ankervo Vipusen… Viikon on Vipunen kuollut, Kauan ankervo katonut…"
Annoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jotteijouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotkaolivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntuipyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esillesekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi… niin,Väinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa… Mutta ei, tämäolikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:
… "Mistä tuonne tie meniski?"
ja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:
"Otahan matala mato, Keärmes kekryin kääntyväinji, Se siun maahan opastaa, Se ne Tuonen toukat syöpi."
Neuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuseltakieli… Siihen takertui runo.
Uskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija.Miikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: "Lemminkäinji,Lemminkäinji!" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaanLemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä japisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, jatunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen,en kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nytyhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljonaukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessäVipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästion tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäinPäivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:
"Mikä lienet miehiäsi. Kukapa urohiasi?"
niin tämä siihen vastaa:
"Mie olen lieko Lemminkäinji, Viishaima Vipusen vanhan, Ongervoisen oppipoika!"
Ja Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhävastaa:
"Viisasi Vipunji tänne, Tänne Ankervo asetti."
Runon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa.Siinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihtiTuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuinkuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan,niin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistuikoskeen ja Päivölän isäntä hukkui.
Tämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennenenemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaaMiikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolenrunosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenäkokonaan.
Hän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkävähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nytylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hänpettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.
Runonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärvenmieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oliollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkinmaininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oliollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsahän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärvenvanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt.Mutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin,etten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaanJyvöälahteen.
Miikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näilläseuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolellaolevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeavarunostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli "vanha viero",joka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältärunot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnollisetepäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät lauluntaitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja häntosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikkahuonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:
"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan jasitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, eimillään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä,oli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoiminulle, mutta ei muuta."
Palasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltäpikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie eipäivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle,sillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukkaastui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies ettäkyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä,joilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö olilumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oliniin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomatonraikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoinmetsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoinedelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraanviettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.
Yksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankinosottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti,vaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankinpoissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini jaVarahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koskaoli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kunpiiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät.Toverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpäoli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonutpaikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.
HÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.
Konsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, jokaon sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikkiheinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesisiitä apeutuu kumman haikeaksi.
Samalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entistensukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet,mairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus.Joskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, jatulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomastiluonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan,kuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneetmuistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella,lievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaanväsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runonnurmettuneella haudalla.
Luulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minuaniin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät.Kun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielärupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa enottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita,jotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keliperältäkin kesken sortuisi.
Varahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillaniperältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan.Lystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä japoikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviätuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksioli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oliyksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarastirakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimmanmukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuinainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidätlähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myösolimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekinpoikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin,lauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiinmuistoon ja liitettiin kokoelmiin.
Tällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonkaMusta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakinvanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankintuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivatunohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. VoassilainenKostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkinosanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästäkaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaanoli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitärunoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneenTuonelan joen poikki… ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestäsotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaapyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.
Talvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kylläolisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei oleerämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsellaniitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävätkoko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotkaeivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojenpolttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkinniin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla.Jäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloillalevitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon,johon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja jahuolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkinkoettaa.
Elias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaanv. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samallajärvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:
"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaanolevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos eivarsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saatisuohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaansano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneetsuot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia jakankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla.20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oliasettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidäntullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullutKoljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mielilähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle,kuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täälläsanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella,padalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässäoli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi,isoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia(muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vastajään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäkikeittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa.Ukko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä einyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänämaassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin hetimyöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän,ennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös kokopaikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntäusein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oliPetrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntäkäyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpätuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki eikaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitäpäästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansaolleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemallatungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen,vaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähäruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahenkyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin,rattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhunlentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myöslyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiänLappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuinpohjaseen päin."
Sitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki silläpuolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oliturpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponenmiehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmäntilapäisiä.
Salmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiinselkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty,mutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksenpoikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiäja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinenasumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kyläoli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homaltaperiytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järventakana. He olivat niin "jäykkiä", Europaeuksen sanoja käyttääkseni,ettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.
Se talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, javaikka asukkaat olivatkin "vanhaa vieroa" ja sen mukaan ennakkoluulollakatselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty.Emäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runojataitavan isännän sisar — Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolellatavanneet — leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksipainettua sarkaa eli "sviitkaa" vanhan malliseksi "kostoksi". Semmoisiahameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmatmoista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhatihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuukantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu.Se sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi "sarahvana" jättääosan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksuasarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasirunoja, samoin kuin veljensä, "Hökkä-Petrikin", niin ei hän kuitenkaanruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko pitivielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperillepannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivatlaulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä,josta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivatpäältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa,nauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päiväntyön suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltähymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posketpunottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo olimuutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä,että se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'eirunoja osattukaan, — taikka ei tahdottu laulaa.
Muuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloiuseita kauniita runoja, niistä varsinkin "karjan luvun" sekä kauneillasanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisestiesitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kyläYlä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhäämierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoillatapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltänaitu tai mieron kiertäjä.
Kun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimäänvielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka onMaanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekinsaamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainenpanee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenenpoika hän on; "Martiskainen Teppana" eli tarkemmin "MartiskainjiTeppana" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänytedellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enäähevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joitaPistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolmepenikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiäkohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneetlumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poronkannatti.
En ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan —täällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivatnuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minuaepäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Neovat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavatniitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.
Astuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, japorot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan kokopuolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaamminkuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niilläpääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olinkertomuksista kuullut.
Somaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, muttamelkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Eiole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella taineljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä.Poron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihnajatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn"käsäkseen". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteenvahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikkatoiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoillaenimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurtavaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkinkeväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja porojuoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, kolutenkaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osastasiitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaaporo ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle,mistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihnamolempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärienulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi,niin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkatvaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoinkaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersipuut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui,poikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tulisemmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi jalaukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun olisyötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä jalaskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.
Kaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoiSuomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tunteepäällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään.Tiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljonetäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamonkirkon piirissä.
Tiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut.Väestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta,se oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaisetyleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudetja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovatvanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monetsuomalaiset emännät, kangaspuut ja — äpärälapset. Paastoa ei pyhitettyja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassapidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.
Olin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa jakutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittuerästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänellejuotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka häntapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hänlopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Muttalaulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan,jolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kunharvoin saatiin.
Harmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperitja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksilaulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suurija odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopaloukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväisetja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan eikehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaanpaikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.
Minä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensäkautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minullatoivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiinierään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Muttakauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi,että oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhojarunoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän olilaatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään,että oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolanmatkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheidenkäsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Josolisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyttuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, muttakirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onkosisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä,niin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikkaoikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältäkuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.
Sohvonja — se oli hänen nimensä — tienasi siten päiväpalkan ja hyvänhumalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa,minkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensämukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.
Väinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissutseuraavan runon:
"Oi emoni kantajani, Suorita minut sotahan, Anna vainovaatteheni, Isäni ikutavarat, Niin me lähtemmä sotahan, 5 Muinoisia muistelmahan, Kuin ennen minun isäni Kulki suurissa sovissa, Taitavissa tappeluissa, Mieleni minun tekisi, 10 Tahton käyä tappeluuhe, Isän entisen poluilla, Oisko siellä onni mulla, Ei niinkuin ennen isällä, Jonka surma sortisiellä, 15 Tappoivat, pahoin pitivät. Niinpä mieleni tekeepi Käyä kostamah kovasta, Jospa oman onnen päällä." Niinpä kerran kiirehesti 20 Luokse vanhan Väinämöisen: "Kuules veikko Väinämöinen, Lähes mulle kumppaniksi Tuonne Pohjolan sotaahe, Kaikki on kansani kaonnut, 25 Vanhukset on sinne vaipun, Isä ensinkin hävisi Taistelussa, tappelussa. Tahtoisin kostoa kovasti, Jos saisin avun Jumalan. 30 Saisinpa isoni sauvan, Jonka vei ne viholliset, Se ei ollut suuri eikä pieni, Vain oli kullasta komia, Alatikki arvo suuri. 35 Kuin saisin isoni sauvan?" Tuostapa vanha Väinämöinen: "Otamma Jumalan kanssa, Kera meille kolmanneksi. Lähtekäämme tappeluuhe, 40 Jos se vuotanoo veremme Vihamiesten vintiöllä." Niin me lähtemmä sotahan. Ottakaa orihit kumpi, Jotk' on kuuluisat, komiat, 45 Kaiken puolin kasvulliset. Pannaan värkitki väliihe, Rauasta rakennus päällä, Vaski lyyäh vatsan alla, Ettei piirrä pistomiehet, 50 Eikä sais sapeli sortaa. Lähetäänpä nyt ajamaan Kohti Pohjolan kotia. Ajan päivän, ajan toisen, Ajamma kohta kolmannenki 55 Jopa Pohjola näkyvi, Kirjokannet kiimottaapi, Jo kuuluu kumina sieltä, Valitus on vaskitorven. Sotahan suorittaa väkiä 60 Kaikki kansa Pohjolasta. Varuilla on vaimokansa, Sotajoukkokin surussa Tuota tuimoo tappelua. Niin se vanha Väinämöinen 65 Sanovi sanalla tuolla: "Nosta se Ukko suuri tuli, Iästä iso vihuri, Jotta sammuttais savunki, Painais peällä paksun pilven 70 Nuilla Pohjan poikosilla." Nyt me mennähän mereltä, Otamma orihit maalla. Sano seppo Ilmarinen: "Minä tavon isonki miekan, 75 Eli kaksi pienempäistä." Niin se vanha Väinämöinen: "Ei piä ennen ruveta, Ennenkuin kuuluupi kopina, Savun tuisku tuiskahtaapi. 80 Nostakkaa nokipetäjä, Eli kuiva koivunhalko, Johon aina ampuisivat, Ettei meitä milloinkana." Otetah oriit käsillä, 85 Aja siellä, aja teällä, Ajetaan ajoin peremmin. Jopa sieltä Pohjon joukko Tulevi tuhansin miehin, Eikä suurta, eikä pientä. 90 Vaan on kesken kerrallista, Meill' on ne terävät miekat, Säilät niin säkenehivät. Kuin se vanha Väinämöinen Nosti miekkansa yleese, 95 Komia on kuin koiteen tähti Eli armas aurinkoinen. Tuotepa tuo Pohjan kansa Peljästyi kovin peältä. Niin se seppo Ilmarinen 100 Nosti miekkansa kahesti, Syttyi kuin tulipaloki, Läikky kuin armas aurinkoinen. Jopa siitä Pohjan joukko, Loppu taito, loppu, 105 Kaikki kaulat leikkelivät, Peätki pistivät pinoihe. Mennään Pohjolan tupiihe. Jopa Pohjolan emäntä Kantopa heille suuren kauhan 110 Kukkurina kultoansa: "Ottakas omenat meiltä, Eli kaikki kasvuaine, Heität maamme maksamatta Sijoilla on entisillä." 115 Siitä seppo Ilmarinen Sanovi sanalla tuolla: "Missäp' on isoni sauva? Ei me täältä ilman lähte." Niinpä on Pohjolan emäntä: 120 "En tiiä isosi sauvaa." Niin se seppo Ilmarinen: "Jos en saa isoni sauvaa, Katso katkon kauloasi, Elipä luontosi lopetan!" 125 Siitäpä Pohjolan emäntä Etsivi isonsa sauvan, Valetun vaskirenkahilla, Kullalla peältä on kuvattu. Siitä Pohjolan emäntä. 130 Kumartiihen kontallehen, Pyytää armua alati, Rukoilee niin rohkeasti, Vannoo täyen valansa: "En minä sinä ikänä 135 Ei minä, ei minun sukuni, Lähe on suurihin sotihin." Hyvästi hyvät puheenne, Paremmat kuin lausehenne. Olkoon onni teillä, niinkuin meillä. 140 Anna Jumala miulla Kaikki kansa rauhallissa, Luojan luovulla ilolla.
Vapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsiteltyVäinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee"passariaan" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitäikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsistapidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraarekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalastamaasta, "nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niinjopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä."
Lähten tuosta matkalla, Niinkuin lintu liukas jeällä, Nopiana nostamatta. Ajoa nyt karettelemma, Hyvä on juosta, hyvä mennä, Hyvät on miun hevoset.
Kun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyyväittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittiiVäinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edeskymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.
"Pannaanpa paras etehen, Kellä se kenttä katkieepi, Aho poikki aivan ruttoon…"
Mutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittuvarsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska
"… on varsan haltijana Vaivaloinji vanne vyöllä, Syömeltä syönki poikki."
Kun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vieläenemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,
"Panisinko pataa kantamahan. Eli suosii sotkemahan."
Joukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, ettäsanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. MuttaVäinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, "tietäjä iän ikuinen, osaamuutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella."
Sen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja Väinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:
"Terve tupa tultuvoni, Pere kaikki kasvuinensa! Onpa vaan oroset meillä Hevoset kuin hernehellä, Ei piä pahoin piellä, Eikä suitin solmiella, Kyllä ne mänöövi tiellä."
Kalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissätavallisia yöjalkaretkiä.
Semmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun seluottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisestikäsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisiollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaanminun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa,mutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansarunot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi.Kirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihanniillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kuluijotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni,sillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastikettaistuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkinjäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.
Osasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän olioppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runotkarhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkinvaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta,eikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulensynnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia,toinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä mukatuli runon synty.)
MARTISKAINEN TEPPANA.
Teppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassasyntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivanSuomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta.Hän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotinparhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä,vaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oliminulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana olikieltäytynyt laulamasta.
Meidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkinkyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantainkertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siiskiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.
Vielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runotheltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä olitaipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, jokaoli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänenmuistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana,"Kajaanin tohtorin" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori olinoutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän jaantanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, ettätämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassalokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näyMartiskaa tavanneen.
Näitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkinepäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossaaina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi.Jonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisestatapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloinoli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitätullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuinpirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloonlaulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi senvuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.
Laulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen,ja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkunkopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oliluvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoistasovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisenmerkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisenmiehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen.Hän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle,ikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausuivihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan,kylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hänoli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänenmökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomenherralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseenheittänyt.
"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?"
Paljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä — taisynnjistä, kuten karjalainen sanoo — kolmin markoin ja vielä antaapäälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuinoli itse maksanut… ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia jokaloitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukonperässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivankoukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui,pirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisestiastuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko,joka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan.Se oli tosiaan oikea noitain mökki.
Mutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitätiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt,etenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojenalkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskelivahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän olikaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkinhinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnonkappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntämerkitsevästi silmiin ja sanoi: "Tuossa on sinulle hyvää rieskaa,ukko!" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, ettähän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.
Mutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaitajoka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vaintoisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolellaolevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaanhyötyä. "Apteekit!" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvinruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, "mitäolivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanutmonta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet."Hänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitäjärkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute,jossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lieneeeukko siinä uunin liepeellä potenut.
Iltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkinhalukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa,kuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaanviihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otinesille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotinhäntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti,iski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: "Oiskohan tuotamaistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?…" Hän taipui ottamaantoisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.
… "No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mievähän alkaisin muistella… kun siitä vain ei reähkää tulisi."
"Mitä joutavia", arvelin, "noista synnyistähän reähkä tulee, vaan einäistä runoista."
Sen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut ollapudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta,että "valehuuksia ovat kaikki". Vipusen runoa, jota olisin halunnutkuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaanensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hänlauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäenne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessanija kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä.Nuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisellahalveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista monirunon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin eteväsoittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisentenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee senlämpöisen henkäyksen.
Kuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runoOsmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunonladulle:
"Savu saarella palavi Tuli niemen tutkaimella, Suuri ois' sotisavuiksi, Pieni paimosen tuleksi…"
Siinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu…
Kun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisistaajatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki,ellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistotaivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisallaelävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja,joissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa jatäysipätöisyytensä… Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen,mahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.
Ja monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloivarsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanhajalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä,kuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneetja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansansielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneenveistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, jakaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.
Väsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaanlaulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä,jota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaanköyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niinviihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokistenorsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisiasalolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaaja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Kokotalokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansalähellä runojen aikaa.
Mutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltanaseisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoilianteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteittenhetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatunylösnousemuksen.
Teppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille,hänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Muttaosaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseenolivat ennen kirjaan panemattomia.
Ani varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkinkaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimmelähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pistelinenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhaluasuoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisiaeläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sentoivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojatolivat siihen sanoneet: "Katshohan että pysyt kelkassa." He pitivätvarsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaanlähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päinkallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannuthurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaanheittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadanmetrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltistiedelleen.
Nyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaankäydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niidenrinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin pitipaiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi,ajoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alassuolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan.Niinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat… kelkka kiitikuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivatsuoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen jakantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, muttaonneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimmeporot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköönsaakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niidenedellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkeinpiti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonetmielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikallalaukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.
Annoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, ettäporoni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimiesistui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa,mutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuinriidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanuthievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani javalmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassapyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädintuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjataliitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista,ettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niinriivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen porominun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan,ja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut.Porot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinenpenger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasipoikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasisuoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon,että oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka ettävatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, muttasitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimmene jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläisetsaappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa.Niin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, muttatuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hännäkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreiköntaa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin,mistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, jokakimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet.Kun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriäkuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle jatoiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoinkiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, seläähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena.Vähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimmanriivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juostahölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeenja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä,taivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäilipilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelleaamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilinäskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissahalusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilunhalua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sentehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnansyltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain jasamassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni.Siitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.
Pistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin; Suomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta matkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella. Tässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.
Hyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksikorkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu,heillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiintakamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimmanmenijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat.Keskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli,jota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaankotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppiasvierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivatsamalla jalolla kielellä: "Quam celerrime iter faciamus" s.o. antaamennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaanpysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroakylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaaajettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivatja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitäperäämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeanasärkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: "Non sumvulneratus!": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, silläoli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varaltatoisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan,niin vieras hymyillen hoki: "quam pigerrimum, quam pigerrimum", s.o.niin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porotlaukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläisetolivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestäsuoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.
Ajoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessäaivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan.Uhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonkavuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa.kestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Muttajos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkinselkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuinolisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas onsilloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvätja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansahengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessälumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistuatielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.
Näin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. VienanKarjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varmankäsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansankesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret ettävanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdinvaltoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissäon yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessälaulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni,ja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvilaulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista.Ne varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus,joka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmänajan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.
Mieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, ettäkansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä,hyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.
Mihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavataarteitten haudalla.
ÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.
Kun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivattalvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki,viitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin,makasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, jajää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta josulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidäntaloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivatvielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettääyksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Muttane olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaistenelämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneetmuuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidäntäytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat.Maisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketäänhaluttanut yrittääkään sinne päästä.
Sattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.
Äijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä einukuttu ensinkään, "molittiin" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamullasyötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa.Silloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmänantimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niinvarhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlaineniloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa.Syömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaanoudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikkimuutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, jameille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin.Lahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kunliharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi,silloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkinpuute, ne kun ovat vielä enimmäkseen "Ruotshissa" kaupoilla.
Heräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, jokakuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta),jommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaanmuuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoistakuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaahartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajanja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiinkokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisellaoli lupa käydä "svonjimassa", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus,sanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Jakävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkinlapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivatäänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä.Tsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltäylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen,yli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, setäyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivätpäänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaaliruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niittenheläjämistä.
Äijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissaporstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusiapukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteistaloistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikanamielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomenpuolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.
Kisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisillakimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikkatuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeitaliikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisinja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa.Tyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevatliikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, "purlakoilla",on enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä.Toverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, metaas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, muttasekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimmekisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivathyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.
Piirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivatpääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan kerallasyventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runojakuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta,kysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvonttavääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisellapuolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleenlevottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti… pitkäkseenlattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivatkangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunanedessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminenhänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä.Kun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan,mutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloinhän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti,niin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odottikotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitäpuheliaimmalla tuulella.
Silloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitäpyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikkatauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuorahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla,joka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vainluottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää"tohtoria" — ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkiarunonkerääjiä myös lääkäreinä — ei siltä laiminlyöty vanhojakoeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että sielläoli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksitopakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinenVuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa,jossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja.Tauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvastivakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.
Suli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesivälkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kellojasoittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä,vuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pistiläpän minunkin kouraan ja sanoi: "Ka soita siekin vuorosi."
Kun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinentytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohivainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraantoverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Muttaeivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseenilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen.Hän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana — Odysseus antoisitoa itsensä mastoon kiinni. — Laskettuamme verkot, jotka olivatveneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin jakokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.
Seurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäineneukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa,häissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemäänKustille — se oli toverini käypä nimi, — kun hän oli jäänyt poishauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimattaeukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätäilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän,pitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenytneitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:
Suurien seämies valloissako olit, Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun, Kun et kaunehien kananimysien keralla lähten kaunehien spoassujen kajokellosie kalahuttelomah? Osornjikkaloatuinenko olit, Orheijen maijen ottamainje, Kun et lähten näien orheijen allisien keralla yksih matkoih oimun koalelomah? Osornjikkaloatuinenko olit, Omattomien ottamainje, Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie kaunehien kananimysien keralla kaunehien vetysien peällä kajon katshahtelomah? Kuien kukkahien seämies valloissako olit, Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien vetysien peällä kujin silmittelömäh?
Niin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.
Jo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toiVuokkiniemestä sulkapostia — kiireelliset postilähetykset varustettiinsulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää — japostin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samanapäivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja ainaVienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat.Tuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, jokahengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaisetkiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkejaalkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen.Pientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreastipuhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahdenpuolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alkuoli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansasatavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiinvainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvävuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaanniin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.
Kelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.
Ennenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pienivälikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.
Olimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaastija hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitäsäädyllisyys ja hyvä tapa vaati.
Mutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkinkorviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna olisattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnytepäilyttäviä asioita.
Hänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisikuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoihaitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impienkesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissammevarsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton.Mutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.
Suutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin,staarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. "Kemih tyrmäh työnnetähmusikka", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsuaseuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.
Ja niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä jokasuunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi.Suutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunanviereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkäännäyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena.Staarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan,jotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.
Kun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarostakeskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi jakaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksensuuruutta — siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi— ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisellaanteeksipyynnöllä.
Mutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoitaas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkunaikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.
Mutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaansuutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarinpyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaanhuudahti:
Pitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:
"Jumala prostiu."
Ja se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihentoimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.
Tyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimmepoissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneettyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänänaimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänäpäivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.
KÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.
Olen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossaoltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin jakäsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla.Usein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimmesiten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisikyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedotenimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita,jotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joitaehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sainiitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissasanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesienemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta saikertoa, mitä tiesi.
Nämä "reähkät" ["Reähkä" merkitsee samaa kuin suomen "synti". Siitätulee "reähkä" on siis sama kuin: "se on synti"] taiat ja luulotuksetvalaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistäon samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, ettäniitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enäämeidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansanviisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavatjuurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovatvarsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihinnähden vaarinotettava.
Auringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan,vaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuushuononee.
Kun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.
Karjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijatvalavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monetsäädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.
Kun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähänkäsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.
Käsiään pestessä ei saa räiskäyttämällä poistaa niistä vettä; siitäkintulee reähkä.
Vesikauhaa ei saa jättää korvoon yöksi, muuten tulee reähkä.
Kun pirtti illalla lakaistaan, ei rikkoja saa viedä pihalle, siitätulisi reähkä.
Halot ovat aina pantavat uuniin leikattu terävä pää edellä.
Hinkalon edusta pitää raivata ja puhdistaa yöksi, jotta kodinsuojelusenkeli voisi siinä istua ja lämmitellä.
Jos talo syttyy palamaan, niin palava talo on kierrettävä rieskallamaidolla ja jumalankuvalla. Tuli ei silloin pääse leviämään.
"Sieklan" (seulan) alitse kulkemisesta voi pahoja seurata, varsinkinvaimoväelle. Sentähden sieklaa ei saa orrelle asettaakaan.
Jakkaraa ei saa jättää jalat ylöspäin, sillä siitä on samoja vaaroja.
Naitu nainen ei saa juoda kupin eikä lautasen laidalta, sillä silloinsyntyisi hänelle leveäsuinen ja paksuhuulinen lapsi.
Tuohuksia (kynttilöitä) jumalankuvien edessä ei saa sytyttäätulitikulla, vaan tuli pitää ensin panna päreeseen tai toiseentuohukseen. Tuli olisi sitä paitsi otettava liedestä tai tuluksilla.
Reähkä tulee saunasta tullessa, ellei tuvassa pese kasvojaan ja käsiäänuudelleen ja samalla itseään siunaa.
Kun lempeä nostetaan saunassa kylvettämällä, niin pannaan vastaan"tuulen kopra", arvatenkin jonkinlainen laaja oksa.
Maata pitää ruveta oikealle kyljelle ja nousta ylös vasemmalta, muutointulee reähkä.
Monta seikkaa on karjalaisen otettava huomioon taloaan rakentaessaan,jotta se menestyisi ja tulisi varjelluksi pahasta: — Taloa ei saarakentaa tien paikalle, sillä muutoin voi piru siihen tulla.
Kun taloa rakennetaan, on kaivettava reikä otsihirteen ja pantavasiihen elohopeata. Silloin talo menestyy.
Kun kurkihirsi pannaan, tuodaan metsästä ukon murtaman puun sälöjä jane pannaan kurkihirren pään alle. Silloin saa katto olla rauhassa, eikätuuli vie sitä konsanaan.
Kurikka (vaaja), jonka vesi on ajanut rannalle, on pantava uunin alle,kun uunia rakennetaan, jotta ei syöpäläisiä tulisi huoneeseen. Samanvaikutuksen tekee puuvaarna, jossa on kesseliä (eväskonttia) pidettytyöpaikalla.
Kun läävää tehdään, on otettava kynnyshirreksi rannalla kasvava puu,jonka alin tuore oksa on järvelle päin. Lisääntyy karja.
Kaivon paikka on katsottava kesällä kauniilla säällä, auringonnoustessa. Vaikka olisi miten kuiva aika, on kaivon paikalla ainakaste; siihen kun kaivaa, tulee kaivoon vettä.
Tai otetaan rannalta kaksihaarainen paju, haarat puserretaan kopriin japää jää ilmaan. Koprat polvia vastaan kävellään polvet koukussa. Kuntulee vesipaikka, niin pää vääntyy alaspäin.
Jos tahtoo estää veden kaivosta toiselta pois, niin tulee kenenkäänhuomaamatta upottaa siihen eläväähopeata, joka on pantu linnunkynään.
Veljesten erotessa talosta isä jakaa kokonaisen leivän, ristiensilmänsä, niin moneen osaan kuin veljeksiä on. Kukin näistä ristiisilmänsä ja syö osansa.
Kaikenlaista kotielämässä vaarinotettavaa:
Reähkä tulee, jos syö tai silmiä ristii vasemmalla kädellä.
Syödessä tulee pöydällä olla pöytäliina (skaatteri).
Leipää ei saa aloittaa illalla. Jos aloitus on välttämätöntä, pitääleikattu kannikka panna talteen hyllylle ja vasta seuraavana päivänäsaa sen syödä.
Leipäviiplua ei saa katkaista seläskättä, s.o. itsestään pois, vaanitseensä päin.
Leipäviiplua ei saa katkaista muuta kuin toisesta päästä. Joserehdyksestä sattuu katkaisemaan molemmista päistä, niin pitää hetinopeaan halkaista viiplu keskeltä.
Pyhinä leivottu ensimmäinen rieska taikinasta kuivataan ja survotaan.Kun nämä murut syötetään elukoille (lehmille), eivät nämä makaa öitämetsässä.
Kerän pohjallisiksi pitää aina panna jotain syötävää, tavallisestileipää, ja kerän purettua syödä tämä. Kerän pohjalliset näet toisellailmalla (haudan tuolla puolen) syötetään.
Proasniekkana, s.o. juhlapäivänä, ei leipoja ja ruoan laittaja saamaistaa ruokia ennenkuin murkinalla, eikä antaa toisen maistettavaksi.Reähkä tulee.
Joulunpaaston aikana ei saa syödä kalaakaan kahtena päivänä viikossa.
Joulun aattona ei saa syödä mitään.
Keskiviikko ja perjantai ovat pyhitettävät joulusta laskiaiseen asti,niin ettei saa syödä maitoa eikä kalaakaan.
Pääsiäispaasto, "suun pyhä", kestää seitsemän viikkoa. Ei saa kalaakaansyödä muuta kuin kahtena päivänä.
Tsajusta tulee yksinkertainen, tupakasta kahdenkertainen, kahvistakolmenkertainen reähkä. Pyhäiset ihmiset eivät juo kuin "travaa", s.o.meriheinistä keitettyä teetä ilman sokuria.
Samovaarasta ei saisi juoda teetä, se kun tulee kranasta niinkuinpaholaisen suusta; kattilassa pitäisi keittää.
Piippu ja paperossi riippuvat käärmeinä suupielessä "tuolla ilmalla."
Ristittä ja vyöttä ei saa koskaan, ei maatessakaan, olla, jos tahtoovaroa reähkää.
Vyöttä ei saa kolmen kynnyksen yli kulkea; rikkojalle tulee reähkä.
Miehen palahvanan (kauhtanan) tulisi olla harmaata sarkaa ja paidanmustan. Liiviä ei saisi olla ensinkään.
"Reähkä tuloo, kun piät paitaa housujen seämessä." (Tavallisestikuitenkin jo pidetään.) Etenkin suurina pyhinä, silmiä ristittäissä, onpidettävä paita päällä.
Nutussa ja paidan kauluksessa ei saisi olla nappia, vaan paidassanahmot, nutussa nyplät. Alushousuissa pitäisi olla jonkunlainenkurenauha.
Jupkaa, s.o. lyhyttä hametta, ei saisi pitää ensinkään. Jupkasta tuleereähkä. (Muoti on nuoremmassa kansassa voittanut tämän reähkän.)
Kostoa (s.o. liivihametta) ei saa riisua jalkojen, vaan pään kautta.
Rätsinän (paidan) päällä tulee olla alusvyö. Koston päällä tulee naisenpitää toista vyötä, muuten tulee reähkä.
Peretnikan eli esiliinan tulisi alkaa jo rinnan ylipuolelta, sekin onreähkä, kun se alkaa vasta lanteilta.
Korkokengistä ja rypytetystä vaatteesta tulee reähkä., (Tästä ei enääpidetä lukua.)
Reähkä tulee, jos tytöt tai naiset paastoaikana ja etenkin suurinapyhinä pitävät ruskeata eli punaista. Koston tulee olla leveäharteinen,kaitaharteisesta reähkä. Punainen vaate polttaa kantajaansa kypeninätoisessa maailmassa.
Vaimoihmisen tulee aina pitää hiuksensa katteessa, muuten tulee reähkä;tytöille ei otsipaikka riitä ulkona. Naiselle tulee reähkä, jos hänpitää tyttöjen otsipaikkaa.
Leikatut miehen hiukset pannaan oven päälle vuorilaudan taa, nurkansalvokseen y.m. piilopaikkaan, ettei linnut voisi viedä niitäpesäänsä, varsinkaan ei puuhun, sillä siitä olisi seurauksena alituinenpään kivistys. Jos puu varsinkin sattuisi olemaan kituva, rupeisimieskin kitumaan. Naisen tukat poltetaan.
"Tuulelle urosen tukka, Naisen tukka tuleh."
Partaan ei saa koskea, siitä tulee suuri reähkä, jos sitä leikkaa.Parrasta lähtevät karvat pitää työntää kauluksen kautta ihon ja paidanväliin, josta ne saavat tippua lattialle.
Kynsistä leikatut palat pitää katkaista ja pistää kauluksesta ihon japaidan väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina jasuoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja Jeesussaisi syytä itkeä. — Lapsen kynsiä ei saa lyhentää leikkaamalla, vaanpuremalla.
Maamiehen on hyvä tietää seuraavat seikat:
Ei saa peltoja kyntää, ei kylvää eikä reissuun lähteä vuoden kuluessasinä viikonpäivänä, jona oli plahveshenni (Maarianpäivä). Mutta josedellisenä päivänä heittää peltoon jyvän tai vie auran pellolle,kyntää edes yhden vaon, niin saa plahveshennipäivänä työtä jatkaa.
Ennen Lehti-Iivanan päivää (Juhannusta) ei saa lehtiä rauta-aseellataittaa, ainoastaan käsillä.
Pokrovasta (1:nen p. lokak. vanhaa lukua) ei enää saa maata liikuttaa,ei kyntää eikä muutoin.
Naurismaata sylkiessä pitää sylkijällä olla kontti alassuin selässä. Siten saadaan nauriit kasvamaan suuremmiksi.
Kun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkinvakoa ja sanotaan: "Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!"
Karjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:
Lehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä.Ensimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palavapakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi javitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä jahiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään.Lähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.
Ensi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillälehmät rupeisivat makaamaan metsässä.
Paimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen ettälehmät.
Jotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvastavaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.
Jotta saataisiin tietää, onko elukka "metsänpeitossa", pitää ottaapitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistäyhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.
Kun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskeallalangalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaastaotettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukankynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muutenpiessä alkaa laittajaa vaivata.
Karhua ei saa kirota eikä sanoa "karhuksikaan", sillä sen hampaitarupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaaahdistelemaan.
Äkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä selannistuu.
Kun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensinannetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaanmaata, pitää turve heittää eteen.
Jos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.
Kun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmastikotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaantuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretäänkolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti jakolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaansarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.
Metsämiehen tietoja:
Kun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa,eikä katsoa niitä koko pyytöaikana.
Pyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.
Kun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta"ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä", niin ampujan onni pilautuu.
Kun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa,niin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat(mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssynpilaajalle paha, jopa voi kuolla.
Keärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.
Vihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät jasitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.
Jos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerranruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä nekolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseenpalaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle jaanna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että seseuraa sinua aina uskollisesti.
Tärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoinakalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:
Nahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskelläparvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin,riihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen.Tällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetäänsyksyllä tai keväällä.
Nuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puutaja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puustakaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaamurtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissäolevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi,heitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pilapäästetään.
Varastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.
Siima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tulija sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.
Pilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia jane poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukonkaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen,sanotaan: "Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi."
Täydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.
Kun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhunsiltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseeteivät silloin pysty.
Sylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.
Tuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.
Tuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.
Vuodenaikain ja ilmain enteitä:
Jos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jospohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.
Kun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.
Jos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä.Pääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niinei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovatlevottomia, tulee rauhaton kesä.
Pääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihaniloisesti, leikittelee ja "pitää kisua puoleh ta toiseh", tulee hyvävuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.
"Toivo poarmaista keseä, Mäkäräistä vuotta vuota,"
kaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessasanotaan:
"Pyhä Ilja kormilitsa, Yles touvot, kasvattele, Ales lehmät lypsättele."
Jyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesälläsitten hirveämmin.
Jyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitätulevat paremmin kotiin.
Jyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä "metsä" nousisi suurempaanraivoon kesällä.
Jos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se onmusta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.
Kun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.
Pitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:
"Syystä on sykysyn rusko, Talven jatkuo keväästä."
Kun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.
Kun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat,tuiskut, tuulet tai sateet.
Muita enteitä:
Kun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.
Palmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden. Virpoessa sanotaan:
Viikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.
Kun nainen saa lahjan, "kostintsan", niin hän tällä heti hivutteleeylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, jaettä hän siis toistekin saisi.
Kun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaase kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.
Kun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.
Koira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.
Huoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.
Jos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan: "Koppelo kojin kavokse."
Kun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaatalosta. Sanotaan: "Metso miehen peän menokse".
Joka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä,tulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kalasamoin merkitsee suurta vahinkoa.
Niinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuolemanennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.
Vainajat:
Kun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän"rikkojen" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alleei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitääpäällään. Jos nyt henki ei ala kyllin "terävään" lähteä, vaan sairas"muokkautuu", on henki "karkautunut". Loppua jouduttaakseen menee jokupirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolmekertaa.
Kesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientarestanyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.
Kuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta,langat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissäänitselleen. — Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.
Ruumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä.Arkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoinviedään se haudan päälle.
Kuolleen arkku, "kropu", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtinpäältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöilleitketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.
Kun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- taipatakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi.Lyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetäänvainajaa sukulaisille kummittelemasta.
Kuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.
Kuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näetkypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä "tuolla ilmalla".
Lapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.
Sillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin"vesivihkolla." Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisisilloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi "poloiniekan"selkää.
Vanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, jokasitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.
Kuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosenkaulaan. "Jumalan hyvie", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksiannetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaanköyhille.
Vainajain "muistinpäivänä" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä,kukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajansukulaisia vainajia.
Stroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroamaitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle javiejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.
Parannuskeinoja:
Ruokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaaja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensinpujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta,sitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.
Ukon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin.Ensin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan jakipeitä paikkoja niillä painellaan.
Tapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloinsaadaan, on hyvää palaneille.
Näärännäppy ("koirannäppy") poistetaan siten, että pyyhkäistäänleipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitääpyyhkiä hännällä.
Kuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoovarmaan pistos ja mahatauti.
Kivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama.Vainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti,menee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: "Heitäpois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan",tai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajanristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkunvaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään."Tuulipaikkoja" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.
Jos on "hinkautunut" metsästä tai vedestä, niin pitää sairastaprostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä,että sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee,on takausmiehen lupaus suoritettava. — Jossakin syrjäisessä paikassakumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:
"Vesi (metsä) kulta kormilitsa, Tule omies ottamah, Pahojas parentamah; Anna pois miun hyväni!"
Kumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.
Kun vedestä tarttuu "hiimosti", pyydetään myös kala ja siitälaitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun(joten tulee "kolme yhdeksää" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaanpunaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on"arpavalkiet".
Kun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensinliikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tuletauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähänmaahan, jottei tulisi tauti.
Jos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaatervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineitapolttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksikylään leviämästä.
Varahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiäänseuraavalla tavalla:
Silmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hänmeni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiinmetsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle,lähteen reunalle.
Kolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliinlepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua pitiVarahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäensilmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemäänmetsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvonttapukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanutkatsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvettiVarahvonttaa lukien:
"Neitsyt Moarie emoni, Rikas äiti armollini! Kun juovuit joven takana, Niin juovu jovesta poikki; Satut aitojen perillä, 5 Kun kuulet hätäsen eänen, Pakkohisen parkuossa, Hätähisen huutoassa, Tuos mulla simani siipi, Vasta varjopuolissani, 10 (hyppii ja lyö vastalla) Jotta kulmat puhki saisin, Läpi reikamet repisin Ihosta inehmisraukan, Emon tuoman ruumisesta, Vaivasesta vartalosta, 15 Ennen päivän koittamista, Auringon ylenemistä, Jotta saisi sairas maata, Heikko henkesä levätä."
Viskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitäpihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. — "Jakyllä se auttoi."
Huonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempiaparannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksisiellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiinsaada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiinkorvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonkahän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta"pyhällä voilla" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voinasemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitäelinajaksi.
Ei ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetääntehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.
Suomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluulojaja "merkkejä", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samallatavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseenpidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. VienanKarjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseenniin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan.Ne hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminenehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muutamielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä jaulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.
Ainoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimmekuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiinkokoon.
RUNONKERÄÄJÄT.
Vienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakinajatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuostasyrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaakylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä noutiLönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet jajuonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suorittipääosan omasta runonkeräyksestään.
Tähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mielituon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavatpaikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnuttamökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhojamarmoreita.
Vaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella,missä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työnmuistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnollakatselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaanmielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoonpääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella ontapahtunut.
Topelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi VienanKarjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaisetlaukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat moninverroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän olisitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän eipäässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymäänluonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että joaikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksisaivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita.Julkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:
"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutamapitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemenpitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jututvilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, sielläsoipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllämonella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossaodotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi,mahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua."
Tieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanseläntakana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögrenoli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hänlaulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jov. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren eikokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt.Kirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalankautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemenkirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.
Runoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrotoli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja olisiellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle.Verraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Muttajuuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoistarunoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloinaika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloinlyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit.Vuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä saijohdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasikokoelmiaan täydentämään.
Lönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmasrunonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvellerajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta AkonlahteenKiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi,vaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka,tapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolletärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi.Tällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen,ensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa,jossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hänVuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kauttapalasi Kajaaniin.
Viides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannaltasydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen,Jyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenanja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen,tavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopullasamaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta eiole tietoja.
Kuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulkihuhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkinTshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen,Vuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hänsamana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emmemuuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.
Näin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat.Myöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksihän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksikävivät runot.
Seitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain.Yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulkiKiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleenkyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillämatkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nythänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta.Runonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainestenkokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksivuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen,kävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosiedelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa jaretkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaankarttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivojasitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta jaImandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkienlapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkunajan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeenja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja SuomenKarjalaan.
Siihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli joviidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältäpohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillämatkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaamonipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät,varsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivatkäytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.
Lönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonkamielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, ettähän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin,jotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kauttaMiinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta häntuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa,Jyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven jaPääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.
Tämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, jokasilloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuinLönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kauttaRoukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärvenja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahdenläheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin,Kenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen,poiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajantaa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmenkautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjäeli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulkisieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan jaKananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin jaSaareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen,Kemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden,Kiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntäkäytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään KajaanissaLönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketenensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.
Europaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat ollaneljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiinvuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoittenjulkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koskakokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uudenkeräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva),joka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisellamatkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka olilaaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vieläaivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliämyöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksiaja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvienpiirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiinpohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiinainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, jatoisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestettytieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikinpuolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisistaettä aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan jasukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuriniistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puoleltamuuttaneita.
Mutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö ainajäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjättuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä,jonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, olitanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.
Runonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella,ja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetäänluonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saaasianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsasalassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos nevieraille ilmaistaan.
Lönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan setoiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsipuutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta jaolemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Setunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienanpuolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyäkansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niinkaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä,kun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen,pätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä sehallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerrankulki rajan poikki — se onkin ainoa, josta hän itse monella sanallakertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaaopasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oliliian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:
"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kauttajoki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse.Vielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä."
"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylenvaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettäkyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskinväen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtäjalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin.Siinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidasjäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enääntuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta.Jos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitääsitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa.Muutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten.Toisilla kannaksilla pidin joen sivua."
"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva olisylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muuosa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareitaoli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässähongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään."
"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niintuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuineteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuutaei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pianpilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten,etten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdinpuolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää eiyhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä olisyynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa,hakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaanpäässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleenivanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakinpian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen
"Läksi saamahan sanoja, Ongelmoita ottamahan, Vatsasta vanhan Kalevan, Suusta Antero Vipusen."
Hänkin:
"Toki läksi, ei totellut, Astu päivän helkytteli Naisten neulojen neniä, Astu toisen torkutteli Miesten miekan tutkaimia, Kolmannenki keikutteli Uron tapparan teriä."
"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhunavopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samallalailla
"Torkahti jalansa toisen, Vaapahti vasempensa, Suuhun Antero Vipusen, Mahtipontisen povehen."
"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani,joita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monenturhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla.Siinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä.Rupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella.Päivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon."
Samat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisenrunonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalanmaahan.
ALIJÄRVEN VASSELEI.
Ja niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakinkulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverinijäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua,samoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli erimurrealoilla vertailtava.
Rinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänätoinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdallaMaanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä onmelkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty.Siitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain javälivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kauttaaavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokeaTshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestäja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseenJyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyyVienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.
Tätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakkaArkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahtija Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliämainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksenkylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakeminvarressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistäon runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempienreittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjenvarrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus.Mutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.
Tuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kauttaolisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsinvaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin senvarrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiäoloja.
Saattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi.Vapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa,sillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinenpikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloakatsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi,minun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttuaairoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä,salmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerranvesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana eipääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot.Korkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävätrannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.
Seitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimmeKyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuinkelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihintervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinnekevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivatviidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkotoli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan.Rannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savuapihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksienisäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langatlimaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinäolla rinnan sekä taikaa että tarvetta.
Haastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän,ja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskiaja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaistatuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, jokaoli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissahelmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho.Hätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakanlohenpoikasen eli kuujan.
Vielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempanaEnonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsakohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöteivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi,Jyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä,joka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla,oli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisenpyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaansitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monetajat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestäylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apuayksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.
Kyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se onniin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovatkovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseenkaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellämukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, muttapudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on parimyllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä olisitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, muttameidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaanvilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä,ja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen jamaalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.
Alijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivatedelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitälaulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini "kostitalossa" otettiinminut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana.Hänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyväsaada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.
Vasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa.Muistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut ylläänhän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runojalaulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavallaenää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia.Mieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisialaulujaan.
"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitämie osaan äijän." Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitämuistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikkayhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneenaina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneethänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikinja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuinmoiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitämuistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhanrunon harrastus.
… "Vaan njiitä ammuisia lauluja — en velj mie njiitä enämpi maha."
Hän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosisilmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä jatoista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin.Kun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuininspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minullaoli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiävanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi "kanteleensynnystä", "maailman luomisesta", "Sammon taonnasta" ja "Kullervon ilonpidännästä saaren impien keralla". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, jokaoli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestänitoista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli jatoisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei sekoskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jaksonsäkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi,ikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahdennuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeisetsäkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiinihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvanioli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden.Siten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel saieloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.
YLÄMAAN POIKKI.
Oltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhainmatkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurienkonttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi ollapuolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle — senverran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevatmiehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia,joitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin.Taakat painoivat pari kolme leiviskää — valokuvaustarpeita oli mukanasuuri määrä — ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perillekantaa.
Soudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköäKenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tummanpinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi.Muutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemänvirstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja ainavälillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Muttasuotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään,etten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaaedessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinäoli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyihikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.
Työlästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella olipaljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, muttane lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerranluiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuammetulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä.Soudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi.Tuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään,mutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järvenpäähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle,jossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitäniin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.
Tukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoestakulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivattämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta jaÄänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivatkaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhönvielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiäkymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin.Tytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo "puhuttua vettä" vietäväksieräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkienvälissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessäluettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimmeperille kaikella kunnialla.
Matka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalleKenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järvenrannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeenon puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan,oli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kyläoli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen,että matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläisettulevat "ehättämään" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä VienanKarjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huutokuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulkijoelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järvenpoikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, silläjärvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassasuorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikeallepaikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälleKarjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessammejärven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkunajan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässäoikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä,olivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä,jotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.
Tämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus.Hän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollutkelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitäeriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suurestikiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä,mitä rajan takana tapasimme.
Kenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jotakolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää,viljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinätalvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.
Runonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaanBorenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, RiikoisenSimanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja.Tapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaanseuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneetennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkeinvain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, "rätsinöissä". Näittenvaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkainaompeluksilla kirjaillut; nykyään "muiskarätsinät" olivat vanhanaikaisetja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koskarikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajienhuonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleetpaidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukotniitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niinehaudatuiksi.
Kenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisinSuomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivatsuomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavatuskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei olemahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näidennaimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässämaassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia.Heitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet hesäilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä heraatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miestenkierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apunaviljan korjuussa.
Kenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaajokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästäeteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllältija toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkinvaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentäkoskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihinmerkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä javarsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemmeavautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestämerkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuuttapäästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässäpainossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntuisiltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallistajyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaaja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.
Koko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevanMaanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti,päättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen.Kummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuriluku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammallamolempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oliVuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainenja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivataallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedäkäsistämme.
Koivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo,jossa Genetz oli aikanaan laulattanut "Krikku-Markke" nimistä miestä.Nyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavanmuuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.
Matkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja januottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihensaattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, etteiniitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotkaovat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausiayhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassaja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, ettäajatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka.Se on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainenmuualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausiamelko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hänyhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.
Kuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin olialavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville,joita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oliJuurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä,ikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Eiainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiestenpiilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntuisiltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillärannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen,että viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsisen nähneen ja vielä hyvin muistavan.
Mutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, jokaosoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskistamuistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileäpystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajanaihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinentehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellyttisomuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kunkerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavatteollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteäniin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesijuoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi senpaisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisinkannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järvenpoikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenytviimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää olipettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, eihän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mieskauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolenpenikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivätjoutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipuihyiseen hautaan.
Vihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme.Vaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriälaajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaansillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevantyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminentoinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivatsuostuneet niinkin matkaa jatkamaan.
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, jaruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuinmahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä,niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikkooli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niinjuhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhojapuita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimastatai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanhatapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; sielläsaa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita olikaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässälehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua jalahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassasammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimattaoli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä,ennenkuin se maahan ennätti.
Hautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistärakennettu katos, "kropnitsa", ja tämän päässä katettu risti. Toisetkropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvansammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä jaastiankappaleita — vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyäänliittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynythautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niinsyvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänytviimeiseksi asuinpaikakseen.
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehtykivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina."Varassussotain" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänäpyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan,joka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmentoisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanutitsensä lampeen.
Miitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonkaKostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa "kevarikyydillä",sillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli "jaaman" varressa.Sitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla,mutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat.Meikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, muttaVienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosellakulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.
Mutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuureessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonenoli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoistakuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi.Olisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoiajomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti,korvat lupossa ja huuli lerpallaan.
Mutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi.Lyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puunrungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkeakuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleethyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienytvoiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokinkruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyiitse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille.Se mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleethalukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipäsaa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköönruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki.Enimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomenpitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen onvieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.
Päivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja montakertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reenjalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaayksi reki tehnee?
Samaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkelläänhän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyiKostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällätaipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:
"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä(Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmienlypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallanyksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missäoli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisestipelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinutarvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua jaryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkuasammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, ettäkaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saadaniitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenenvirstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua.Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksillamikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassahyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikkakuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasinensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosinolisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisihuomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsienhalki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaamminolisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa eiollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani."
Kontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennenAkonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaanvielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinäolivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli,irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivatilmaan naavatukkoja.
Kontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin jajommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärventielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajistaoli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen,ja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hänoli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaastipuolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuviapuita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat,niinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyenkiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortuilähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoillaahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, jajylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaaahoviitain maireassa vihannuudessa.
Maat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, javihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittainedessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet.Selkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne olialamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselällesaakka.
ETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.
Vesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaanArkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niintarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin.Luvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osaAunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovatArkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Samaon asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinenkolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistönkahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläinkeskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talotkummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvienpuolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, ettäehkä luonteensakin puolesta.
Asuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita.Jaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajaltikaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansakuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaanrakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Eikysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassajotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukonmaailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääksenirehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oliMiinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin.Heillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika,kyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi.Poikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidänaikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa "kolatshuja",pieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaaminun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreentarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko olijätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotainkummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen "eäneenitkevän" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävijotenkin tähän suuntaan:
"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä,höyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peäkibiä ta maha tyhjä'." Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladullepäästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.
Luvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, onherättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensävuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niinpaljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämähautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta.Varsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain japitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainenkuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missäänmuualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettujahautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossasama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärvenlähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljonkömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaanlaatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossaniinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseniainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkinvanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitävastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivathuonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemallikulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivatparia vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit jaheiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin,minä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiinhalutumpi.
Luvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sittenvielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkinmutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinenaivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.
Edellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja senjälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaakolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovatsiksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavatmaisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaansilloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoillataikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivatsitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaapitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaanluontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannaltanäkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katseleesitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeatrakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloinoli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oliyksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias,Minin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhattaruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksikotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajatvenäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita,niitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussaopetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarinammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsintarpeen.
Sama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitseematkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879par'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisenrajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettäKiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahojaoli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se olisittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissäkylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työnjohdosta.
Esimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oliesiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntäsiitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksenkuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.
Kiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiotatoinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidonpuutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksiharvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta,jota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monistasuurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanhaisäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.
Hän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä.Hän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolenvarakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneetmaanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollutyksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaanseuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuoripolvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinävanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottomansuuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkotpuhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin,riita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitoksetolivat saaneet rappeutua.
Nokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven väliselläkannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi.Outo tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaankulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseniNokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohikiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että "rahanjakaja" oli tullutkylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaantahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivatNokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitäoli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisillamatkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolellakerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottuväkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaanTshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene,joka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat.Kellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkiaerään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynäse, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsamenettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkinja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivattahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovatne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todellaryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.
Nämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkinNokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet montaoivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Joniissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäintiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo ristipuuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sentein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntäoli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntälaulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulajaHarkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivatrunot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruvetasemmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneetja nuorempina "kirjaankin laulaneet". Loitsuja lienee osattu, muttaniitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päinpuhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.
En ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani,jonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin.En oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista,mikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuinolin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoaja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielelläannettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajanpitkään painosti mieltä.
Ehkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan,osaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissäolimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessaja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröiitsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin,luultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten "uusimman uskonmolijain" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaakannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten"villiuskoisten" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänytheillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät "nihilistoiksi",jotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolleliikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta —Pohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta — ja siitä alusta oli uskoversonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille enkoskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytäminulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisisaattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaauskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanutvähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissäettä sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita,jotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eriuskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaisetolivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää,mutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketäänolisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä,joihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, muttaniistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaavapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu kokojoukko harhaoppisia kirjoja, "enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa",kuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten "uusimman uskonmolijain" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiinmuuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys olikielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uudenvaimon keralla hän eli siitä huolimatta.
ISÄIN PERINTÖ.
Toveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerranKiimasjärvessä. Retkeilin silloin "Kaitain" kautta, kapeatametsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisimelkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vainkävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä januottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka olipassitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillärajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneenrajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevanhiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimmeuudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisenmiehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.
Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiinviimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin,joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköäkasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, muttasiellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noinpuolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat,jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas,mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran.Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä,melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä,että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiinmännyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivatkalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjenvarsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamaltamieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alletultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vastatoisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkinollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli venevedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle,joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkääntahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinenkulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia jaliekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivatkiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkilläei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni,että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaaruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missäpilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaakoivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemätmutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaistentörmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleenpieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimmelenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joenyli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme.Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niittenasuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.
Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon — olimme Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.
Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jotamainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmonmies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänenvertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut.Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksenmukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssatuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan olluttalossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattomankuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidänlautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, mitenvoisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakinnahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänellehuomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojallaoli oikeus saada kievarikyyti — "kyytiprokunaa" vastaan tietysti— joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksitäällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoiniin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihinvetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaistenmiesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielinkielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen,saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkinystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaanmitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensäjuoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpäitse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänenvaltansa alla.
Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.
Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilinja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen,että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja.Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa,niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksainselittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressamaailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, jakoko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näinsuureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä,perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitäolisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonkanykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasiheille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni,enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneetrunot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa,varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan jaajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitäkuulleet ja tainneet.
Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas,harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että heunohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysäitse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, muttatsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloinarvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiastanyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin.Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa,ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkinvasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikallakuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiinminua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisihukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksillakuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä,ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpiasäkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan,vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti heniinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivätkaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myödenkuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo jaVäinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti,kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhottelevahuudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinkauros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydetlensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyinoitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousiRyysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sittenja vaati, että se oli… luettava uudestaan. Ja minä luin senvilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoaniin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.
Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat silläkuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltainiloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinäystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, ettäRyysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.
Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvikuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei olluthätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia.Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa,tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellänäyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakintunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassaveneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liianhyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessäoli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.
Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeatajoutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme.Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka.Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta… mikäjälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiinmiehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nytVarahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä,puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasinkumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa olitapa.
He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koskatie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempiaseikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oliVuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleenkolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkinmyönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä olimatkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisenvirstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, ettäniin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istuaodottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa olineljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleetVuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivatpadan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita jahousut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi jasaikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin."Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet,seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohiponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaankatsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuinhäntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussakilluen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattuiohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.
Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolintyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisiaina.
KYYKKÄKISA.
Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt.Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaanvanhakin, että siihen kannattaa tutustua.
Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitähuolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle,kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylänlaidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiäkaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta javanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivatkahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.
Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria"kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästäpuusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauvaeli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi,niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sittentanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikanmittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka.Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maanolla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saatanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojenrintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, joson paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.
Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voialkaa.
Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteenja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäiseevastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Josheität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaanvastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykätkauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoatervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainenon niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Omanpuolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehdenvastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saadavastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata,kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyymaahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneenkuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle,ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisestipaikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.
Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansanakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekäomansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinenpuolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan,kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksipois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnytpuolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolellelentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksivastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkääantamaan."
Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleenkummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin.Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi".Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan,niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansavastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selänottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosenselkään ainakin.
Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiävierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niinsiirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan,vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaajaosaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen,kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kunse on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaankonoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiävierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavatkaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niintätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikinkono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten,että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisataas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivatviimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiseltapuolelta kaikilla paalikoilla.
Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkinsitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuitauroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiinratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiinratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätäpyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuinnuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitäpäättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiinkisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiinmuuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, ettähän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jovanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen.Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskatenjatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.
Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienetpoikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat,mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysisankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaittenja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomenpaitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmatihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä,ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi lähenilähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, heolivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvinyleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaanlaitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievinkäsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmävärikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivattuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.
Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoittikisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan.Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivatsaaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesänynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisitaikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin severestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, mitenohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, jakun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivatkaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinälaihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikinoli tarpeen.
KIVIJOKI
Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa onpuolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemiatavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö KemijoenPaanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaankuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myödenKiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksiataivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetäämyötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön,koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen.Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaanjokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkankäyvän kylläkin vaikeaksi.
Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassaseurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteäSuomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan,josta vaimo oli kotoisin.
Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen.Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa,rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevatkuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotkailta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevänveden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuinsyvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niinhiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa,ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminäviritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtaviamutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran,päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohjaonkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen onollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolellepalteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täälläkarussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa,oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannatmetsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkinluvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita japensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnanjyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat jakorvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.
Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päiväalkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johtimeidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa.Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoiliikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitettyvahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa olipienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muutasisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuasväsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia jamielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.
Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä ontavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollistarakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on jokutervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvätsateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuinlämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset,nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.
Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunneslevolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaanei pääse uusia itikoita.
Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla,jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oliliesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme japatamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoiväleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksipilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiinveistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälleja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla olitulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, silläaikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada,vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savunkeskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heilläVenehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuintäällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koskaolisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.
Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennenlienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisiakuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että nemahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen,ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähänposkia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli jaedessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitäse asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteenalatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta jasuojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossakiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuitujaselitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enäätavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen,samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.
Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessatölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita,joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksipienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun eiollut kuppeja matkassa.
Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikkiolisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhäänkalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksikostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.
Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta,jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä.Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omainaskelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua,joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti seajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojentulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näinyksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkinjutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muutakuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.
Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaanpuoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka olikiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvonttaja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, ettäminäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintäoli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme.Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielelläänasuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollutainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä ettävarsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksiolikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoinhän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka sitenkärsikin kovasti vilua.
Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneelläkulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa,että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jotoisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillämolemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitävastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta olikoskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa venerantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmasveneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköydenkuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamiakierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kylläkoetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaankivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaaitsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmisnauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.
Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhävaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalataulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kutaylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivatja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikojasitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineenlähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi"nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkilläänupottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet,saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.
Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muitaihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita — melkein kuinNikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä olivene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti,jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivattaipaleella telat jo aivan lahonneet.
Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassahalkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekinpuolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisiaja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivatjätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, jokaoli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulkikynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui ainajonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisiahautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksiaoli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata koskenpoikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaavenettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisestikesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolense kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oliniin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, jasitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle.Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaakiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä saivaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.
Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea,Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikkalyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaanja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkinveneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oliuskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensaTshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäönjälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkatenväistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekinsattunut vahinko.
Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea.Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o.käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensaveneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.
Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen: Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä, kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet, Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.
Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusmankylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit,ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemmevoineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopultaaukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienonmyötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sentiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskeavielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanseläntasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoosen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin monimuu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajankainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soitaeikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, jaaivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesienlähteistä.
Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johonJaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihensaakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimmejoka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin KuismasenJaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestänisuotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidänvetävän sitä niittyä pitkin — uuden taipaleen poikki. Ei auttanutmuuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupuaväsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivantämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, ettätaival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen.Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat hetahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Tekimieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämänniemen poikki.
Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaanja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehensuosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassapirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujuimielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa.Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkälläsävelellä:
"Tuuti tuuti kaksin lapsin, Tule Jeesus kolmanneksi, Moarie neitsyt neljänneksi, Iso viisas viienneksi, Emo kulta kuuenneksi, — Sepän Simana seitsemänneksi…"
Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuammevain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimmekaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoanjärvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niinlähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirinvuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksimaisemakuvaksi.
Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta,joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaanKuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinantaloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekinlähteä mukaan.
Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitämoniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoastapaljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdinsitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitinja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.
"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työntekijää tervehtimään.
"Hyv' ois apu", he vastasivat.
Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntämutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois,ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni jaVarahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät,mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliinrunsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toistesamalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelinvain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaankastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.
RAJALLA.
Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niinlähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvatnäkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.
Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niinkauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatukokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäistenrunonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksialähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja sevarsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsiystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muistoentisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaanvarmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin,emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kutenomalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin ainavastattiin tervehdykseemmekään.
Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättäomalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.
Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraantyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat — Suomea kohti. Se oli tuossaaivan lähellä… sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevänkesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömänvallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneetnäköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille jasinettyviin etäisyyksiin.
Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta.Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samallapoikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoimäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Muttasen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteensuloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailinkuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.
Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olinluullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinenkuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinenpyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä.Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsipeilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsapetäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislankahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensämereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sentoveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistojakeräten paisui, kuta edemmä ehti… kohti etelän maita.
Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se olitäältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjankulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteenikuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessänisen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot,auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaistensiemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatuskesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihinvihannassa luonnossa.
Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa jaelämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'enollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuumamuisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo… täälläLapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanutainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsänkuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt… Ei noussut edestupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takanaensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealleilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsänja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat.Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla….
Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomenpuolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltälöytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavontölli.
Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä,näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kellovain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.
Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavallisettalonpaikat — kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto:harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut,tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar.Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullatvielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkäveisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua,luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikostakatseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikkioli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin,jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi jatuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauankulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeellelevähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasenkuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.
Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksijauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisinrajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillensen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuolyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus olisaanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalanivarjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runonviettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vettenkeralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taasmielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivatedessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti…
Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutuitörmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan!Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikkiMaanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sittenraskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatukaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airotrikkoivat järveltä pinnan.
Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.
Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja,jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiäjoustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hiemanetukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltänuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyikasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa javilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.
Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se olivetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle,karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle.Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmällemieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisensinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltäloi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui,ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.
Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojaintäytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammestalampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidänmekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäintaa.
Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitäihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihenotsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantainpeltotilkkujensa keskellä.
Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekinnukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseensuuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaakaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.
Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisinhämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinönsotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoakorukirjaista…
Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsänja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle.Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkastapakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltäpalattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa jatavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut.Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia jalatvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakinkoskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kunkaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niinrunsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enääsopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupakaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, elleiSuomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.
AKONLAHDESSA.
Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välilläoleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikkaedellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta.Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikeallarannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovinaavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä.Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettuveneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämäpieni kaivanto — jonkun pohatan kustannuksella laitettu — oli ainoitaparannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.
Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kyläKiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuistenlahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihinvirheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeatakäsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassaoli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen.Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuuluiolevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksilienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.
Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa senpuolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minävalokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkinkuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkinavaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhankansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saadakuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni,ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneenajuoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaanoli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkeauutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.
Akonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä seon ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita VienanKarjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsujaja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa.Poahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka eitaitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulallaarpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljonavomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.
Tämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä,joka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suurennälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaistaapua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät,nälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiininhoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansakuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, jokatalollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista.Varastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaantavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.
Akonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten,etupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitäjakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua,koska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi?Jos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessaviipyisi kuukausimääriä — yleisenä vakuutuksena näytti olevan, etteipyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi — ja sitä ennen ennättäisi köyhäväki kuolla nälkään.
Lisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apuaetsimään.
Mitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville,koska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivatkymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivatuhanneet piestä kaikki "herrat" (tällä sanalla tarkoitettiin ainanimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta),tai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakintapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshinakanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiinoikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmatisännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi "Kemin tyrmään." Rangaistustuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että heolivat toimineet puutteen auttamiseksi — eivätkä paremmin ymmärtäneet.Taikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikkalakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksirangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari olihuomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidänitsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivatvoineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, silläluultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle.Eivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistäriittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossaeletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisenvuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaikettalvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.
Tullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poikaparastaikaa "Kemin tyrmässä". Meidän odotellessa vierashuoneessasamovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikkiMunankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. Heeivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiinmeitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika,keneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja heolivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koskaomassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivatkuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet — niitä oli useampia— olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensäkirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella,joten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen "piissarin" apua.
Lieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi,mutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiäloppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolletahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitäniissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkinniin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun,sitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä janyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vieläkotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, ettäheitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa,mitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa jamiehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään,se onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkääntottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitäkirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvinvoinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimmehyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru.Kirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan "kostintsoiksi"(tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivätrahat ehkä tulisi perille.
Meihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoittenmurhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa,jolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä jahienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukanahistoriasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, ettäkansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt ollavanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinenoman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.
Monta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa,tavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää,vaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi,mutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, jokatuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus,vaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisijulki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoinkuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.
Selvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaankulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistäänhäviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.
HELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.
Karjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä,mikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaanvaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.
Ei sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassatoisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirienkanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaanja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät,joita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainenvielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiatvaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, "prasniekkansa",jolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotkasilloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistävakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotonane, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, jokamuutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvinharmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta.Ja vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa jasaattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekatovatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen onmiltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoriaettä vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.
Vuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää,Akonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää,j.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidänhelluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koskakylä on Kuittijärvien ja Kiiteen—Kiimasjärven vesistön keskivälilläja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljonrahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkinäkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljäpenikulmaa.
Helluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen jailmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, japaikalla tilasi itselleen uudet "puksut". Ne neuloi majatalomme emäntäyhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan,emme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitälähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivathenkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koskameillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättätahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matkanoin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran.Soudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossarantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoiKontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia,niin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällävälillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviälaaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkeallaMaanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.
Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jottaperille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu,samovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoinvieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi,viritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka olivasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaaoltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokistakasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltäyhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa,mutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin olipuute, "purlakoista" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vieläkaikki "ruotshimiehetkään" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono,kun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistettataivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla,sammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, ettäsilmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoistapalttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitävain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.
Naisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaanvarakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikälitietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainenpaita, "sarahvana", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, "kosto".Mutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehtypuku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleetkiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässäon tytöillä "otshipaikka", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaanotsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päätjäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellävain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetäänhuoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujennaisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uudenmallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkinotshipaikan asemesta "sorokka" niminen myssy, josta riippuu niskaankirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kauttaja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusipuku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisellaoli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkallakantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuuskantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivätheidän vaivojaan.
Jos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtätyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuusja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomenpuolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyittentakkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja,kellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monenmallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihinknalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys,ne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoreteivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehetaina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.
Ankarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla,kurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain olipienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan.Helteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakanpajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.
Sillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäinpitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamustaoltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillätulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuusmoisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on joedellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinätpesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuinuudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinenja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on.Edistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidutettä maalatut.
Kun pirtti on siistitty — se tosiaan toimitetaan erinomaisenperusteellisesti — leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaisetsyövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätätapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi.Leivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipäämonenlaisia piiraita, "sultsinoita", "kalitaisia", "kakkaroita","kalakukkoja", "kiiseleitä" ja kuka heidät kaikki tietäneekään.Pääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaanjauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoitavalmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliinpannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoonvehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominentapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä jaapulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainenkatsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joitajo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin janiihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtinkiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuutsajun kanssa juotava maito. "Kolatsuja", pieniä kovia rinkeleitä, onvarustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.
Odotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä jahikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa,toiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikkihajaantuvat aluksi "kostitaloihinsa", s.o. niihin taloihin, joissatavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään.Kylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.
Jäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleenpuoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleenpuolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhätoisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtuijotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot,ristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan.Samalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen"tuulipaikkana" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he sitentoimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivattäynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiinvesipaikkoja.
Katkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajankuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässäjo on päivällinen, "poavoshna", syöty, ennenkuin sinne ehditään, jakäydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukkopienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoinkylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, jajokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.
Miitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverinikeralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikkakaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kunvaremmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonnemiehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaisettuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo hetikeväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopatoiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty,istuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinäkäytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kuntoinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itsevaloi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunistakannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa ainatsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidonpäälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta jaPietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaankuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällävaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysinmäärin nauttivat näistä herkuista.
Varahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla olluteräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeäänkysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanutvaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niintäytyi se sanoa, vaikka tinkien:
Vieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): "Mikäs nimion tällä teän kasakalla?"
Varahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): "A velj… miullaon nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista…" (murheellisena)"ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin… No se onVarahvontta."
Näistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiinhänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta olipian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluunperityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidäntäytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi,mitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hänsanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin "kiiseli", tuo hyytelöntapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöinmetsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monetläsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkutmuutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosenjuurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen oniskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi,jotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.
Siten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtuija nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissavähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaanavioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäintarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvätkisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivätasianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovathyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollutnyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oliyleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, ettäkylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneetviedä emännät mukanaan.
Toisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurellajännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Senpiti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti,pyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaanodottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.
Karjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämäliian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista.Korkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin onusein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisatpantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinnemahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuumaja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnäännuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmisetsyrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisenaaamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hikivalui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.
Kisat tavallisesti alkavat "käsikisalla", joka on aivan lyhyt jajohon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poikaaina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen jatoiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas,ikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei oletässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhanvain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin,että pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja ettäheidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjäuuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminentapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen,viittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. "Iro tulou!"Ne monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurintai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niinettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on "humaus", "pitkäkisa", "katrilli" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hiemantoiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussavähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Muttakaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkintuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiäpajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Muttakaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhäetelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täälläniitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittuensinkään.
Vanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan janaidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuinparvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.
Sillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytötkokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseenkeskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojattäälläkin olivat "pahoja" ja halveksivat tyttöjen seuraa, olitytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maatarötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvinsopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltistinämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla,"urosaikaisemmalla" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivätolevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskinolivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella,kuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he,totisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivatlikemmä "poikainsa" vartaloa.
Oikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukollauimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella.Varahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, jaseurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen japuhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallistasukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaanukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikäaihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollutmielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisivalaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan,ja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen jatuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neronkilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, ettäaihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanainosavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samallakuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.
Miitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta.Näitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin montapöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympärimahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömäänsamalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisillaliinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö.Miitrei kehottaa: "Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne", ja tämäntehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkinpöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisestapolvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, silläsormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kylläalkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää saloltatulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikinjokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraatistuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaaruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin ettävieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän jokalajia söi.
Karjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia.Nyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa,joka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettukuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, taimelkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se eitietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsinmaukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa.Sitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpäpaistettua "rahkamaitoa", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa,"kalitaisia", "sultsinoita" ja muita piirakkaita, "marjasankeja",joissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia"vehnäkakkaroita". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänäomituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan omanmaan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavallakäsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan,mutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidettyjuhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat jasuolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.
Aterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sittenisäntäväelle "passibot syöttämästä, juottamasta", johon isäntäväkivastasi "tervehyyeksi", jonka jälkeen jokainen riensi käsiäänpesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jovaralla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaanihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoapuuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hännärkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaanole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävätvieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on,sitä suurempi on tietysti kunniakin.
Ennen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansanurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäninoudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissamuissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puoleltatulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi samajuhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidänjo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneenpermannon poikki seinästä seinään.
Ja seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta sillointapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään,pidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.
KOSIJOITA KYLÄSSÄ.
Istuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden "tiekan"(lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen.Olimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessäännäyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut nonsint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimmekirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta.Hän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinuthengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia keskenerotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta,joka kävi punssista, — sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa— saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun "Gaudeamus igiturin", jaaamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitäseuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.
Kosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisiatemppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansallehyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyysaapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaatuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla.Onhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeentäytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miestenkesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa,saadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavatsalaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jottapoika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään.Mutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitälupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sittenuseimmalle armotta "aparat". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niinei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla,että kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämminpojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kunjulkinen kosiminen oli tapahtunut.
Kestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylänpojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä,tokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinenjännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenätuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa,sillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevankehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempääsalolta.
Kaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päinjokaista venettä — nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vastailtapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujenjulistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puolettariennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteenuteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkinainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.
Aivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaalaukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin.Kosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), velija joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Useinsulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikätule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkinnäytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin.Mies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä olisulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.
Kosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavallatavalla.
Pirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoisetainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväkipyysi heitä istumaan "suureh tshuppuh", jossa Jumalan kuvat ovat.
Talonväki: "Mitä vierahat sanovat?"
Kosjoväki: "Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?"
"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos."
Nämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vastailmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan jasanoo:
"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupeaheimokuntaa laatimaan?"
Näin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaanratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoonkutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestitnoutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästälähin sanotaan "antilaaksi", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sillepuolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan jalähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: "Mitäpäalat tuumaita? Tuumaitse meihin päin." Jos talossa on annantamieli,kutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niinainoastaan moniaita.
Pirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneetorsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin olihelteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksijoka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsinviereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin,annettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisiaei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen senmukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toisetkehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteethyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä.Ratkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole,jos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaamminväitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotustulla hyvinkin pitkälliseksi.
Tälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan.Pirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähäkäydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat.Näitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaistenhe silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pianratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nytkoolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jottaennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiinvaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullenkylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan "hyvääntapaan" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.
Ja hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunutmyöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkeneinsilmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttösisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niinankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.
Kummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksenhieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt "kumartaa jalkaa" kokoheimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaakumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen japainaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näinhänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotkasukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpäoli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekinseikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.
Antilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pienituohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaavirittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinensukulaisensa, ja sanoo; "Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin".Sitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppuhieman toisenlainen.
Varsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän eikumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo,puhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle,sanoen:
"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne."
Siinä se nyt oli… tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta. Moamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.
Tuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä!Ylimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsiantaetsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pianse näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.
Ei suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiinmiesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaankauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat jaheimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaanseutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraitatyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, "paikan kokassa" vain, kutenvakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuripätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin.Lyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntuisiltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman.Poika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle "paikan"s.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntälähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuutarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetäänsen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten jaheimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunausniinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistäavioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikkaei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vieläon muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkintapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvenavietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa jaheidän tietämättään.
Rukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloonneuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, ettäoli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kauttariensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta,ja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkinpinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki samantien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloonvain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tullapirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavanvuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenetveneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti.Järvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekkavähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasisuutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkinennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaisetpuvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Hetikosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat sielläkisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestätoiset.
Tämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näyttihiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollutisää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näinköyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenäja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli,koska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jomakasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua.Kosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, ettäisännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijallejulkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoaenemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulospirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaanhuutivat tytön ulos… Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, joshän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämäpikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta olivielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleetja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, mitentämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossamiestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt olimielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien.Jännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätäpunakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, javähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumisja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästikieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämäväittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun,niin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassahukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle,vetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivätvastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloinkosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kunvetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun jasen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää — toraaoli jo kestänyt ainakin tuntikauden — vaan siirryimme loitommalleodottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämätapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monenhyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa,meteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihanayökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaidenpiiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.
Kun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan,ei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästätälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneenhänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vastennaittajansa tahtoa.
Sillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaansaatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkuntalasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaanpaikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasenkotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan keskenpuoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan"huono saamamies", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naisetVienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensisijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa,vaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovattois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia,kun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinenkotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisotoikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakintasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa sielläjotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivatmiehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.
Monta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämäolivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muunmuassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minäolin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö eisanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntätulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamopäättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.
Lopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä,vaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. "Patvaska"on häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikkitarpeelliset "varaukset", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoarikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olenyllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskanvirkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, jaylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteennuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikkiyrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänäpilkattiin ja sanottiin hänen saaneen "housunsa täyteen rankkia" — seoli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, — niin hän nolonnäköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänenmahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanutkepin — jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaanruoska — ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.
Patvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisiajuttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivatriitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana,joutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisenpatvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana,loitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen olipaikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Olisanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennäriiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannutkouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoistapäästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaakajoavansa Sallisen asetuksiin.
Siihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiinpaluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen.Muutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytötkaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia javähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajatolivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osaKontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin.Kontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellytsinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helleoli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärinvaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteenrannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti"pristanillaan". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollutsanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneetjäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä.Varahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut,piti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoikoivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaankellutellessa, laskimme väljälle.
Ajatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, jamielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinenkuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisenelämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakinpiirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin jakohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan.Elämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaanjärjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen,paitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka,että he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneethillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiinjärjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoaksenisynnynnäisen kurin alainen.
Mutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassasalissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän.Varahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänenpäähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän eiolisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuanijonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selällänimaatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan jaaaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyennenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, jakuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:
"Toisinpa ennen tuulet tuuli, Toisinpa viehkurit veteli"…
Hän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotinpäätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää,sinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa vetilehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivathelteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahtitäys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.
RAJAKYLIÄ MYÖDEN.
Akonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään,joka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulkivuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä olimatkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitäoli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksikäynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki,mitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiinselityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiäolevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet,niitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, javalokuviakin nähneet. — Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyäännäistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen jasanoi: "Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?"Varahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oliharmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään:"Elä paremmiltasi kysy!" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaantuumasi, että "kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on seotto?" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon,niin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli.Hän vastasi: "Se on 'tipografia'." Kauas ovat jo sanat vaeltaneet,vaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessäpidettävä.
Kankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keliolla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvinpääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toisetsuot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneitakuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvuaja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen.Ne olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituistaviehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujenvälissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.
Mutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaanastua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkinsyrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoieräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, "jonka yksi sana maksoienemmän kuin monta kymmentä muiden." Lönnrot neljännellä matkallaankulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:
"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan olitullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkääntuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahdenkesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulmanpitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut ollaperillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaentänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkiallaolisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla jarämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodanaikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vieläolivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä.Akonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavanaystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,huolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinäpäivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, jokaedellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonnakaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman jahauskemman vaikutuksen."
Kuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomenpuolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiinomassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleenkarjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensapuolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamastaVienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväenottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet,ja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankinraatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessaninäin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihallemessinkisiä jumalankuvia… "Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä nenyt enää saa puhtaiksi"… niin toruen painui eukko rantaan ja pesisiellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian…vierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minunoli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki eitoki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.
Kuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, jaheidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet.Kun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa.Tämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen jakuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidäntiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella.Viikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotkaverkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinenpalokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaanlaajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä.Tulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissäsammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Jasanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulensyytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunullevahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillämuutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkeinjärjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä.Muutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljonmetsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli mukasillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikinonnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät senarvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkätmatkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkinsinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän,vaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä olikarhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitäedellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankinmätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvikuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa,koska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomenpuolelle.
Varahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoikäydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minäsuoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaallakotimaan kuulumisia saamassa.
Oli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksisikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan.Rajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viianginjärven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyrynrantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystäsaimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, etteiolisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka veneoli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sittenmatkalla "hämmentää ojassa vettä", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämäneuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseenojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmatsaattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksiaikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaanlakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niinpaljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistysole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.
Kapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille,poikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat eräänlahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin.Verrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanallasäällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omallapuolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntuisiltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa.Kuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurilleja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemmekirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellärajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, jotenpääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossaVarahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaentavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niinkoleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessakodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.
Kauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme.Meidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertääsieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville.Lauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleenmatkalla.
Ystävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä olipoissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, muttakaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkintytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman hävetentunnustivat.
Iltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisaty.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, jakisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonkaseinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiäkarttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita jakalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyynmyötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella,jossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäinpuvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saadakokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita,jotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksivähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä.Seinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Seninmaalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen jamaalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivinkäsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papinpojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.
Tässä huoneessa pelasimme usein iltasin "uraa" arpanappuloilla javietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimmetuttavallisessa keskustelussa.
Minä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästäSenin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään,kiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiintöihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsimuun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonkatiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävänkunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihinharvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, olikotyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillätarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takanasuorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoakohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan eikuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin,valaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmallaomallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiatylenmäärin kaunistetussa valossa.
Hetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältätoiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoihieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivannuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerranprasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovastimielistyneensä häneen, sillä "ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niinlystiä tyttöä", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttääitseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, ettenminä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonutraatajaa, vaan hauskan kumppanin — ja hänet tiesin muutoinkin kelpopojaksi.
Mutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseäännuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiinsotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten eläämiehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan.Tyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harvetakeskustelumme.
Tyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsäkanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaamaanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraatyötä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytärettä äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verranansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.
Mutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotkaasuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talonhaltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossaasua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä,sillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsäsaattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin,jäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?
Maanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tulirantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimmelaskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet javirrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankararaemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivatlaskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua jaauringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä jaaaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimmekirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkäpäätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.
Kun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety.Tuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietettyparhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia.Palatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkuilaajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja olirakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaanhän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.
SUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.
Matkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on silläpaikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen.Kylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on kokoVienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänämeitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja meajattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajiasiellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänenLönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: "Hyvästi vastaanotetut,punasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi,asuttavaksi."
Kylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen jamaalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntäoli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidänpuolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edeskäskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateensuojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotainpihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiäja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneammetoisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliinrakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellälattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihinkärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimojakotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraittenkanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juurikiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtintoisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainenkuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraistavälitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta,kuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen"varassussotien" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, ettänäin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niinemme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmintämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hänrantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: "Ja tuotame kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla."
Tuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kunäkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkinlakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimmetaas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkielilionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistätiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.
Ankara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneensaareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilmanäytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuulikääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisialaineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä,eikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret,jotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä onsiis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaakauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkäoivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihentarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksipäiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, ettäharvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkinUhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saariensalmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikeallepuolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitänuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyälaskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.
Vastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että"etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta", ja hyvän sään toivossaahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä jasousimme itse.
Uhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään — se on niin suurikylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista — vaanlähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.
Kuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laajaerämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa,niitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaapohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyyTuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljälläpenikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autiopirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imberginkartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.
Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa,erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiinuurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisistarantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovatniin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niinsileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkeivarsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuorenyli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiostapäästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mäntyjaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikääniskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanutkaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolankankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaansyvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailmanriemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvienrannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli senrintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilonpiirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassasekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa,ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niinviljalti tilaa.
Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä olikuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niinsanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että senvertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikkiniin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sorminnoukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisiallamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljonvettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkinrantoja kiertäen järven poikki.
Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, muttaemme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme,vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oliniemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja montaraskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varastonvalokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänytpuolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi,ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseenja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissäkiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärällepolulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päinja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisinaviimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myöstäytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.
Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan,jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivunpökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, käviosoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivallaamputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitäpuoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota enollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan— en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähänhäveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukonoveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehänoli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan.Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksenmukaan.
Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneenpistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan,saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pianpitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleetsaada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvinlaajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkunpenikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat,että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoinolisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.
Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäinvaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulmanpäässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitullamaanselällä.
Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa.Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkäsiitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassaelelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten olisaareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkinsiinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoonja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitupois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuinluterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiinsaastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoistaastioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten olierityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiinpesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisaUhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisenpuolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuoturuokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin häneneteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikkaluultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiatsekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanhaisäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiinlaskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sittenolisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsäympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömmevietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä jakoetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthänvierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim.avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, olikopuoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivätvain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.
Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmallekohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä,laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenäsaattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näyttikorkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin— seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa.Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, jasitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.
Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaostaeikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin,sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä,somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä.Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämänmainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovatsiksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan,sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka,samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuins, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten"njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensikirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".
Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet,leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen mallion yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistellaankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa olisileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillähyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiseltapuolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitäkatsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, senäkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain.En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä,kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitähetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakinsuuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Silläpuolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niilläonkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimmesoutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyäsaari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkinlaaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin,ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.
LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.
Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niittenseutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänelläei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runojakarttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutujakäymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänäsivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotkaolivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin joolemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäinhän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies jahaikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanillekirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:
"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näyttikamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.'Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielelläen konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivälläveet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänytminua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niilläseuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste enenää pääsiskään."
Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista javaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmistaretkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin,kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistävähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrotoli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollutsaaliista toiveita.
Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä,kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaanmatkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojenpuutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan jamatkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkinihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella jakaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassaja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessaolivat omiaan mieltä masentamaan.
Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoinmainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaaPistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään,jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulkiedelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoenvarressa.
"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolletaikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomenpuolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennenkäydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miestenja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän joskorkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossapitämään."
Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivatniin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niinsuuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olestaveitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"…
"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talonasukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävinvast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän,vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä,jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelenmuun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottutakki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvänpuukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" … "Vaikiampatayötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttävastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, etteiarveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseentaloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähäsiinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuulikovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiänpirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellätoinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myöson lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."
Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoamukanaan kuljettaa.
Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaanvirstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.
"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälinkylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisisuoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaanjoka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaanhalki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkansuunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemminkuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevänmiehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljeneteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensinpiti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta,vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenkiperille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmiskylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssamennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minunodottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinuttoisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunanpäällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneitakirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinenslavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi,ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtävänivenäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutamanpaikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.kreikan) kieltä."
"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoatäällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pienivähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansastakuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaanmuutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavallaeroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eliuskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssaolevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin.Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannallaKieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä onylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotkapienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässäja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansapitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidänvirkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei jokuvapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselleesivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät jahautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansamaksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaapapin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papinuskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuinmillä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se onproklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."
"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyinkaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näilläseuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljäpoikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienanmeren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitsevillemyytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäinpalvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukatjalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessaapuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun häntoisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivatmatkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonkityötä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdinVaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jotamieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoistaerottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuinmoni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näilläseuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaankiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinäkirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidänsanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta'miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkinmoittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsijumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamiatyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativatminua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutkiherrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäretei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkälaske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."
"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaamonasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka onjärveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennenisoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulmanpituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oliminun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin,missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarinpäällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonkakysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kieletosaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsäviljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessäkammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuanipian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunutniihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaanvenäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, jakäski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sittenyön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikkaseuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamatolivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, jokakaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä olikisyytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempikarttaa kuin kohdella."
"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessausiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minullelevitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkunityynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla jakuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikallakuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänkipuolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukkovyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä ontapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kärenpuolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pääneljän tuuman."
Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolastakotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelistakeinotteluistaan.
"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty,kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillärajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) porojavarastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, silläVenäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamankikerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poronraidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroakaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omistajaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannanpuoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonkatähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittuatalutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löilihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poronraidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kunjälkiä ei minne näkynyt menevän."
"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä,näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylösrannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähdenkeksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itsesuksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehetkysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? — 'Vastikään mentiintuonne.' — Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansajälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."
"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansanäki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli,'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku,suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä.Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahuttiruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestätultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miestentuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksitullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaantultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei nienää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosenriisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vastatoisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukallamaata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottuahypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,akka?'"
"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joillaen tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."
Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:
"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneellematkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterinmuotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, josminulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan.Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssanitoimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla… Kirkossakävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa.Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutkikatseltavaa."
Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolellajoulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:
"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmentalonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saahani mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaankun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasiemäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämmemeni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteliilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuunja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin kokoyömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipunsuustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? josvaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissäolemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitäparemmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkiaelämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasikilähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!'Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Olisinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänelläoli poika Saaressa raatajamiehenä."
"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinentoisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitäsyötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässäolevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Eipaljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin.Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesänyli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuismarupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratinläpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuismatoivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta.Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."
"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa.Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha porojavarastella ja syöä."
"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevanaitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uuttaKieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteenen ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaanusiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen,että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaaollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet jakun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet,siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat…Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksipettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja jaheittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissavarastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaanSuomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillärikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuuluni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullutsemmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittainveloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsummanonpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koskapettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä elirasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnäNärhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssatielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissahän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä.Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kunkotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässätalossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksiruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannutsemmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisitalonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltäottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaaolevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteitaja muita kirjotuksiani."
Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasiUhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkäänja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten jarasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessaviheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosiKuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Muttauudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hänohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynytsuuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka pitiLappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:
"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, jaluultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä.Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näetnykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä,jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas parijalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."
Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavattiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminenjohtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivatNikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla.Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisiamenoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiinja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin olikohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikäuhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampainmuittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi.Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, ettähe mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtäleppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinensotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakinkerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla,luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kauttapääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajistasilloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehetmestattiin.
Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. Hekokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen jahallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaanja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukanaerämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja senvastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessäkuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine käviniin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Muttasiitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassaaina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempäävainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallankäsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiinmaan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka sielläasui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla.Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle,jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkeinautioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollutmitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinäsiveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuinnäkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljonvaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaittenkarjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.
Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulallaon heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossakäydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oliviimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saarenentisiä munkkeja.
Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhallevierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystäkovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistälaitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. VienanKarjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisinpaikoin järjestään joka mies.
VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.
Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järvenkoilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältätullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen,jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista,sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata.Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuinarkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissäei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.
Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueenulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitäpohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä.Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä oleollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen.Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku vertaloitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin,kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissäsäilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottainkaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että neolisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitärätsinämarkkinoita toimeen panemaan.
Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntäoli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. JaLouhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikkase oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellenväärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynytkreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntäkarjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaajalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta,kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen keskenkumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että senvalokuvasin.
Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilmaoli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisestiaivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi,niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri senverran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia,jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Muttailtapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoiauringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiösaa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiääenemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloinvirtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeamminkuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrataselälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja,että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet.Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielänähtävän mahtinsa lisäksi.
Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivänselvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontankeralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienanmerelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimmesiitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järvenpohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuliminua saattamaan.
Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verrankuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydäkaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljonaikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissämainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: KiestingistäLohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitäNjilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleenSuolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä,ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoenrannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta,ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannallaolevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.
Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vastakaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin.Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisikirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Jatapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietystikirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksunkauniista taidostaan.
Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan jasisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa,Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.
Runon alku lähti:
Anni tyttö, aino neiti, Läksi voatteijen pesulla, Räpähäisen räimemähe, Nenähän utuisen niemen, Peähä soaren terhentyisen, Pitän laiturin nenähä. Iski silmänsä itähä, Loip' on silmän luotehella, Keksi mustasen merestä, Sinervöisen lainehilta. Jos olet kalani karja, Niin sie uimaha uleha, Vesi peälläh vetäy! Jos olet lihani lintu, Niin sie lentämäh levähä! Tulipa pursi Väinämöini, Tulipa on näillä valkamilla, Vaskisilla valkamilla, Teräksisillä teloilla j.n.e.
Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittäpyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavatmyös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassatakoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempiaovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpätyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhanaarteen perille.
Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon"oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinenpyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhänoriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaaltatähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hänkohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosinruno sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämänjälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.
Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi.Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolellaoleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestäkotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kierteleväukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhanArhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisestikarsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimattasäilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.
Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jotatämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressamäärin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen jasanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikkahän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.
Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta kokojoukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taasmuiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontuijoukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidänkäytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinäsuhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaanmitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, ettäkylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.
Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, muttaliika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeenlyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen.Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei olekovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassaerämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus ontuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestäjuoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka onpuhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakkayhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioittenkehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinenkohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollutainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaansileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynytastumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienytmukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden,siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla onkuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaavettä, vaahtoavia laineita.
Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla,ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivatpystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Jokisitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuunpieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuunkylän kohdalla Pääjärveen.
Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta onPääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapatovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katsekäsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistäetäisyyksistä.
Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuinovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät jasiitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä jajuhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässäMaanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen,Kuusamon korkein tunturi.
Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, onKivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen,muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaanäkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinenKoutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskeelaajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevatKannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta silläpuolella kukkulat ovat melkoista matalammat.
Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä. Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.
Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua jamaalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kyläsen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojenisännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit,ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuritämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maammeeteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito eisen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydääntäältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies.Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuinlänsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevastiäännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltäänsuuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.
Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivanaavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillattäynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaanolisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niinpaljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suottaruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oliniukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuolion verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudutolivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssakertovat sen puolen tarinat.
Onneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaajatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturikuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkinlähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturitasuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutuiillan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevanmyrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti,että kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan,poukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävätolivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomenpuolella päilyi Maanselän päällä paksu savu — sitä oli jo kohonnutpäiviä ja viikkoja — joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäenmäkiä ja laaksoja.
Kuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt.Samalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys,on se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisintahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävytputoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleenKivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin sielläkäydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta taiseitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos senolisi tahtonut kunnolla nähdä.
Puolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jokauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyisieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikkavierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita jasyytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempäätuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voittiuskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen jaullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihallapiippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niinnäin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviäänsaattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minunkohdalleni tultuaan hän lausui: "Ka hyvähän tämä ois vieras, niitupakkoo polttaa." Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltinpiippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on,kuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihenensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemallarukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, senilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivathe siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaikosielunsa autuudeksi.
Majuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoitojo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, eiainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oliollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.
Majuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen,joka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata,mutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuinUhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädelläoli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevanKuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainenTiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkinkartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä onJelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä,puolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesimatkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.
Ahvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkinparhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oliaivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisiaja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivatuutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoinolen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntätervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidänsisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsaja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:
"Terveh siulla ammuin nähty!"
sekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hänkehoitti istumaan ja alkoi sitten "pakauttaa vierasta" maan tavanmukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulontoiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin,jopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin,joita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan jaluontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseniihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut,vaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämäkaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni,millä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleenJelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.
Jelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä olivastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, jaseuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta —muistaakseni kuusi ruplaa — että vetosin virallisiin matkakirjoihinisaadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.
Mutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nytjulki.
"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitähyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji(tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienetvanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?" Mitäsaatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaistamuuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, jaheitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. Enedes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessälikaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, jasiinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanutnukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavanaaamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka seKarjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun setaival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, silläniitä rahoja en tyhjästä maksanut.
Saattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka pitiensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestälähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla jasoilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivatyöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidankuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämmeepätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivinja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuaksenirosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainenkysyi vain osaa ottavasti: "Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt?Niitä kohoo ihosta näin helteellä", heitti aironsa ja rupesi etsimäänvillapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoinrauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.
Nämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkallatapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekösiitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vainsyntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahintamaankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana… He olivatJelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksivaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskiakolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kunjoki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asianaivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivanuuden luontoiset.
Maat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asuimissä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, muttakun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitäpääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkinkävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitäkoskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaikenirtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua,johon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellätäällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaanvaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällämahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneetkoko jokilaakson maasta paljaaksi.
Mäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolenvirstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiinjälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vainoli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin ettäoli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaapitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Kenei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinkarasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni joonnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkinsiitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.
Järven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammottikatsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt.Yksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani.Se oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikinrakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalletuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossaisännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltuJelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin.Minut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiinpuuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin javietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivätisännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivatvain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Muttaystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistinvarotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassaoltiin rosvoja.
Toivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisinsulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin,nukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinnesaapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka olilattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovinummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kunolin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkinpuoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikinylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinätaisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään jakuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen jakantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmivalveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovijälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain,jonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin ettäolin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nytaikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli jokusata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, jaoivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vainhereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka mitenolisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, muttatoiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdinjoksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää jasilloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksipieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti— ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään,makasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. Heastuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varmasiitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikallakuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti,kuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton allakäänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos heyrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, ettäsain kysytyksi, mitä he tahtoivat… Sanoivat tulleensa pitämäänminulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma olitulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: "Läkkä veljet pois, en mieukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut". Siihen he tyytyivätja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuliukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttuisynkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneenvalkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuinräjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt jarauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsikuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistätohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistäänläheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat,ja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksikattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin ettälattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoillenisateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsinviihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika,kun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstäoli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavanaaamuna — hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä poislähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmallaperhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetääntuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.
En kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseenija vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan,jos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minuntarvinnut viettää talossa toista yötä.
Auliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoriailoisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn.Semmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille.Syy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, ettänuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hänoli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nytjuotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikäsitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisenasitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden.Naistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleethumalassa.
Uudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli olihyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverinija Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidättapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynytonnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneetTyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.
Tyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksikelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneetsiistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuinrunsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksitäytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä,joka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässäKieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssäsaapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinneoli vielä matkaa neljä penikulmaa.
Nyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaanjalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavatveneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohdenkaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat.Etelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitäsaattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnanpienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi.Jalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkainjälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.
Maisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täälläoli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta.Tällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota eiollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoitoisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan mertakoivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsänjäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimmelikemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretinjoen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjääpuhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemmekauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että olitultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistäsopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahdenpohjukassa saarien takana.
Kieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneenVienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski olipar'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkinKoutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala onvähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo,koska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toisetovat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään.Ennen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvankuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyäänumpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisistajalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset.Vähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsainajettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestärakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuuttaosotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat,kuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle,jos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot,eivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähänmaitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuinsitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoinodottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta,kunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö!Niin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainenpieni silli, "haliee", se kerrassaan suli kielellä. Pieni "botska"maksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niinrunsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin jakaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhonkauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.
Tuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähänpukuamme ja muotoamme — näytimme jo jotenkin rehjuilta — kunsaapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa olevalappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa.Sen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin;s.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, jakutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteenArkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkunajan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikömeille olla "djesjatskoi" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari,sillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja).Kiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen.Kävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitäystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuotapikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut,kannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiävehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät.Meidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, javastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meilläoli matkassa — meillä oli niitä hyvin suuri valikoima — ja toivoimme,että Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.
Mutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meilletarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamonluostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen — luostarioli Kuolan pohjoisrannikolla — Gottlundin tietojen mukaan oli joutunuterään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollutarvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edeshänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyttärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näittensyrjäisten seutujen entisyyteen.
Olin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksisulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa ollahyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan "katajallaommellut"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpitaidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettäkoossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rautaVienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvinvanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut.Tapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samallatavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla.Laivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervastikertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Keminkaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen merenrannalta tullen karjalaisella kielialueella.
LÖNNROTIN MATKA KUUSAMOSTA VIENAN MERELLE V. 1837.
Levättyään Kuusamossa jonkun viikon Lönnrot heti uuden vuoden jälkeenlähti jatkamaan matkaansa perimmäiseen pohjoiseen. Hän matkustiKuusamon kirkolta Tavajärven kautta, Nuorusen ohi, OulangansuuhunPääjärven rannalle, sieltä järven poikki Majavalahteen (Majuolahteen),Heinijärven ja Jelettijärven kautta Kierettiin ja KieretistäVienanmeren rantoja pohjoista kohti Kannanlahteen, josta hän poroillaajoi Kuolanniemen poikki Kuolaan.
"Koutalan ja Oulangan suun välillä oleva ylänne, Nuorainen, onhuomattavimpia, sitäpaitsi on lähellä Oulangan suuta Kivakka sekäuseita muita. Yleensä on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä.Muuan saarista, Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkeinkokonaan kaskettu. Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvatpohjoispään asukkaita lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviäsuomalaisia kuin he itse, asuvatkin samoin j.n.e. — Ainoastaankaksi kylää, Kuva ja Tumtsa, jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä,ollen samalla äärimäiset suomalaiset kylät Venäjän puolella, kentiesmuodostaa vähäisen poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin,tuskin ollenkaan, on maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla.Näistä kylistä alkaa kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole sitenkäsitettävä, että lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä."
Matka Majuolahdesta Vienan merelle muodostui erittäin seikalliseksi;hädin tuskin Lönnrot pelastui ryöstöstä, ehkäpä surmasta. Ei oleihmettelemistä, että hänen mielialansa sen vuoksi oli ylenmäärinpainostunut ja koti-ikävä kaiken aikaa kalvava.
Seikkailuistaan hän päiväkirjassaan tarkoin kertoo — muutakirjoittamista olikin näillä kulmilla vielä vähemmän kuin matkallaUhtuesta Kuusamoon.
"Matkan ensimäinen puoli (Majuolahdesta Heinijärveen) kuljettiintiheän metsän läpi, niin ettei puoleen aikaan nähnyt muuta kuinpuita ympärillään ja lumen taivuttamia haaroja ja oksia päänsäyläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja karisti joukoittain luntakyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä, että seuraavana vuotenaoli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo huuetta metsässä. Vasemmallanäkyi Majavaara, joka kaukaa näytti hyvinkin muhkealta, mutta jotalähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä. Niin käy monien suuruuksien,jotka läheltä katsoen menettävät arvoansa."
"Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kunsanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät, kuten muiden kylienasukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevanvarkaita kaikki tyyni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa,voitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnytpoikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessaettä Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka onsuuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinenrunosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylänohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässämetsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissäedes ole saatavissa. Toimitin siis niin, että Majavalahdesta tultaisiinparia päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemäänedelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä.Tuskin olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5tai 6 miestä tunkeutui Kontrattalan talon pieneen pirttiin kysyen,eikö minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoitodellinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pianoli siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitävaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu.Jos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivätymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksisaamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakintoista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, taikuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaaj.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta,osaksi ei sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestäänpäässeet asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaanmaan varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näilleseuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevanRuotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevansekä Suomea että Venäjää. — Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennenmiesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivattappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiinkaikki kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kylläniitä, jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevanparasta olla liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa, kunnes netulivat, joiden piti kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavanpäivän kotona, varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia javanhempia henkilöitä, jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamiarunontoisintoja. Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin jaalkoi kysellä matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaikenmoneen kertaan, ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloinmuuan heistä sanoi: entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle.Näin heti, ettei hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan,jonka vuoksi olin suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskinhänen heti pitämään suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonuttulla ulosheitetyksi pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hänei näyttänyt huolivan ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hänkuitenkin alkoi vaieta. Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkötahtonut ottaa kyytiä Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstanpäässä Jäletjärvestä eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydinMajavalahdesta. Mutta silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalleja sanoi, että kyytiä ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että setäytyi ottaa siitä kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatavavaikenemaan. Sanoin, etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonutmatkustaa askeltakaan, vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua,jota vastoin muille antaisin vaikkapa kaksikertaiset kyytirahat. Enpäolisikaan toisin menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättäkeskenään, kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisestisaatoin ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos,neuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle silläaikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivätrohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikkakoko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään senenempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minuapyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan enkuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisempana pirttiinjäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä,että he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneetuseat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähääennen kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaanja erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneentai tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleenvanhan ukon. Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näinepäiltävän tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta,ja tähän vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos eisaataisi mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisikoko kylän maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkärihänen tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisenrangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestäei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskinkysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näetsattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymysmaksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaallaon, kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempääpunnintaa. Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissatapauksissa voi matkaansaada, olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkinsietämiseen mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditäheitä Kemiin tai Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskellapaikkakunnalla. Harvoja esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkäänkarkulaista olisi vangittu ilman erityistä haetuttamista. Kuinkalukuisasti näitä on Tuoppajärven tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitätoiste, mutta muuallakin kuin Tuoppajärvellä on harvoja kyliä, joissaei olisi useita karanneita sotilaita."
"Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleenvaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanuttämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuottamyöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä.Puhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotiin.Kysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: 'miksikä ei, silläeihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edesole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa.' Lisäksivielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen,kun hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullutsiunattuun tilaan."
"Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikävielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuottatäällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikkitai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niinsanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, muttaluultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunuttänne."
"Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuanleski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisenvoi kuvitella elävän. Hän kysyi minulta, osasinko ennustaa kädestä;kysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasihaluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään.Hän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua,sillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän jokaaamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi'Jumalan sanaan'. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiinjotakin, milloin poikkileikatuita jyvättömiä tai hallan panemiatähkäpäitä, milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja.Poltto- ja pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaaeikä muita vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minäolin siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämäänparempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsiaulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta,mutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon.Hänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15ruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan."
Lönnrotilla oli sitä suurempi syy pelkoon, kun samassa Jelettijärvenkylässä oli usein ennenkin ryöstetty matkamiehiä.
"Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka useinon ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesinja sanoin; eihän kuulu olevan luvallista"…
"Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minuapyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidäneilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantainatuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin,etten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänäolisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen,tai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies,oppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljänpenikulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnuttehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; — mutta kun kieltäydyinottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaanulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää,mutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minutainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun erästalon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan.Ainoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: 'Milma jo hätäytelläalettiin, kun teitä tässä viikon pi'in ja käskettiin pois ajamaan.'Kovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojenettä ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässytrauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika,oli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilpän pojan kanssaSärkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaatietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välilläon puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonkaluona matkustajat syöttivät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinähe meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, ettäenhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin,missä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamiahaukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä.Koko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minultapuhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiinUuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eritaloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä,joka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadellaentisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaanKierettiin. 'Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevannesiihen oikeutetut.' Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdokerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistävaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, ettähän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hänsiellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ('piti pyhävellenään').Mies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, olikoettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut,sillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miestenavulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekäänei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivatSärkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneetuhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneetveteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiinvielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, ettähe olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanutheidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuumainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Miesei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää,mitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi… Kuultuani tämänkertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätäväkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen.Jos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jositten aikoja niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaakoko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies,joka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinutottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juurikun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelittoissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä(toisesta kylästä), mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille,joka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuaniKemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi on Kemin piiriä,mutta Särkiniemi Kuolan piiriä. 'A siitä laki ei sano ni mitä, se nimeillä tapa' j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni,80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastuiperäti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamiasanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa,toinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistänäin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: 'siinäsinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripustasinne jaloista kattoon savun sekaan.' Keitettiin näet paraikaamökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna,kun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi.Tämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin,sillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkeintuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkäänlörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes vanha Mihkalienää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut,että aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat.Tämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksien täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkallatarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, muttakylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minävastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitäsinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanutomaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahanarvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkinvielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloinvoinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehetolisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liianvoimakkaaksi."
"Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaapitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,kunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,joka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanutkomean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,lukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitäpois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimeinsaavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyiuseihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevansuuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joidenalapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaaKierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, jaihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousunkohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,mutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesattodistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, janiin onkin asian laita."
"Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla olimukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta,jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksioli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimmehevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljelläruokavaroistani. Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaankalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivätilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.Suomalainen sananlasku: 'milloin lientä leivätöntä, milloin leipeälihatta', toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisinmaksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänelläitselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hänvei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissakeittämään minullekin."
Kieretin kauppalassa oli Lönnrotin käydessä toista sataa taloa ja yksiainoa katu. Talot enimmäkseen olivat kahdenkertaisia, kauppala josilloin harjotti kalastusta ja jauhokauppaa. Korkeampia virkamiehiä eiollut ja alemmat aikoivat sen tien pakottaa runonkerääjää matkaansajatkamaan, koska muka hänen passinsa ei ollut siinä kunnossa,että se oikeutti kauppalassa viipymään. Ellei Lönnrot olisi ollutäskeisistä kokemuksistaan niin väsynyt, niin tuskinpa hän olisikaanviipynyt, sillä hänen oli mahdoton edes saada semmoista asuinhuonetta,jossa olisi voinut rauhassa työskennellä ja yksin yönsä maata."Sossedaateli", jonkinlainen oikeusviranomainen, kutsui kyläoikeudenkinkoolle, pakottaakseen vieraan oikopäätä lähtemään kauppalasta; muttasilleen aie kuitenkin jäi, ja kauppalaan tullut ispravnikka sittenhuomasi passin oikeaksi, joten siitä ei ollut enää huolta. Tämä seikkalienee saanut sossedaatelinkin muuttamaan mieltään, sillä hän osottisitten jonkinlaista virkaintoa Lönnrotin puolesta.
"Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, ettäsossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,oli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,että hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiinsaaneen vihiä, vaikken minä siitä ollut kenellekään kertonut. Mistähän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä,joka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänetulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaanispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksipäiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän ei milloinkaantarkoittanut muuta, kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltämuutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niinhän tietysti on peloissaan."
Lönnrotin mielialoja näissä ainaisissa rettelöissä kuvaa runo, jonkatapaamme hänen päiväkirjastaan Kieretin kohdalta:
Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies Toisia tutkimahan paikkoja vierahien. Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa, Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa. Vieras kieli, ja outo eläntä ja muut tavat ouot, Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat, Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen, Niin menivät päivät, kun savunen katoaa, Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä. Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö. Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina: Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin, Tai Otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat, Heitäki mielemmin katselisin kotona. Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat. Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.
Matka piti Kieretistä edelleen pohjoiseen päin pitkin Vienanmerenjäätä. Kevättalvella tällä tiellä oli suurikin liike.
"Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavientulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä,niin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle(Jäämerelle) kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkeehevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa.Aina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan japoroillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omastapuolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban,Kuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännättavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen sekä kalastusneuvot;he saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisentalonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojastatätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaankalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat,markkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan, ettäviettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona".
Lähtö Kieretistä tapahtui helmik. 6 p. iltapäivällä.
"Paha onni saattoi jamstjikaksi (kyyditsijäksi) erään Heinäjärvenmiehen, joka itsekin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahtalevottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, jakun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: 'kun ei vaan oltaisrasboinikkain kera tuumailtu.' En rohjennut nukkua, vaikka matkustimmepitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10virstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka onensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40virstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemminpuolin Mustaajokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseenköyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinämäärin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnytyhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johonjamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söinaamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisialauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan 'ruskiapäsni' (venäläisiä lauluja), minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksinedelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2penikulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, muttaminulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaaedellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minunrekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta enymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenutkysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakinkumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heilleperille saavuttua antaa 40 kopeekkaa 'viinarahoiksi'. Sillä he eivätkuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonutantaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksivoittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan,jos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkinolin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta,jopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein olimahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minuaKoutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvelläsaavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, ettäolisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksijo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,nimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamuaika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa senseurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa.)"
"Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolellaKoutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesinyöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täälläoli yhtä vähän kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissakylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä;he olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tailähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakinäsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuinmuissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotkaolivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissasaunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja.Toista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotiasukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinäpaimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää,siis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänellemaksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsanousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja('vetureita') lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Seoli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäinkuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelosärmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Seei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisestiovat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseenkelkkaan oli laitettava, hän vastasi, että se tehdään puoliympyränmuotoisesta laudasta, siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaanja halkaisija asetetaan ylöspäin. 'Sillä', hän sanoi, 'tämä kelkkaon tuleva rikkaimman isännän Merikkäisen tytölle; vähempivaraisillekiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.' Tämä vähäpätöinen etu, jokarikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakin nähden, lienee sydämellisestihuvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukkoei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansatakaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minnetahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisenhautauksen. Kysymykseeni, eikö hänellä ollut halua useiden muidentavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyäkreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän kokoasiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallanpiloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta."
"Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremminrakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,kuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolellakaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoakamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pesty, niissäon useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista jasuhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiputvaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinävoi keittääkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiinolevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaantalonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovatrikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla."
"Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienenpuoleiseen kylään,jossa oli 30 taloa. — Samana päivänä iltapuolella tulin perilleKannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,täällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkinvarakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiintilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempikyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkinkuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneetviisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioillaliikuin."
"Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n penikulman pituisellekyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli sillointällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtienpoikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopayhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaamatkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumenmuodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaanmyös pihaksi: 'Paljo pihkaa tiellä.' — Aikaisemmin ei kulku näidenlahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kuin näetosaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyttuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdämonta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkkituulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minunkuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,joka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli 'viehkoitettu',mutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässätoisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muoriei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selänreen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,minä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, seainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla onniin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskustapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuanMustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaanoli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tiepolveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollistaajaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollutniin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraanvastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuinse saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivatveteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltuakuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan.Toiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivathänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaanhuolimatta voittanut itselleen muuta etua, kuin että hevonen olisikuollut jään alle ja hän itse jäälle… Asioiden näin ollen jäälläKnäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minullemieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestäkatosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosenjäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missäsekä posti että minun jamtsjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan,seikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammintoivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksipostiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, muttaensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän olilyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattomansuuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hänsynnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuinvähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääsevänijonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohtasain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi, täyttäen lattian.Näin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, ettäolin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherranluo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti,mitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittivät,niin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään.Sitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassapirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta),vasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perheeli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylistelikotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleenimuistui täällä, mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä.Huononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaaylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa.Miksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaankehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? 'Oma maa mansikka,muu maa mustikka'… Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeenvenäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuinosasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensapuhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hänolisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kunosasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä.Niinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oliosannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoiminulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi,tai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljokovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva,kun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, enkuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, ettähänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitävarten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n,ja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhdenyksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääteenimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'inkonjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbininfinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, jokaparaiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttääkaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisellakielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoinkuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudettasuoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, ettäkoko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysiminua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanhatynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiinpöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vatitäynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitettylihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksenohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minuavarten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näyttiäsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,että hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensinhieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähääennen tehnyt pitkänpuoleisen retken lappalaisten alueelle ja olisieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan… Lappalaiset eiväthänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verrankääntynyt venäjänuskoon, että oli antanut parran kasvaa, jota tekemäänkehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistäajaakseen pois partansa, mutta Kurtti — se oli mainitun kielimestarinnimi — kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntäparrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahdenja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoipestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minuakestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenäiltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jotavenäläiset nyt ivalla sanoivat 'sossedaateliksi') oli tullut erotetuksija lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksinyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuliolla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.Minä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitäsanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,että tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäniaamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämäänalmuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa,vaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat taioikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti — kunnes ikkuna avataanja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissaseuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä,missä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat ovensuussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalannimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa.Edellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle.Kyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla,oleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisestikylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan jailtapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapanasyödä toinen ateria."
"Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sentiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita,joita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurttioli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitunpostiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoivälttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, ettäusein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkämuista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonuttähän suostua. Mutta hän kuvasi, miten suuresti hän tarvitsi käypääkelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloinposti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioontämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisestivoin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahatmäärättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaallahopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, mitenkelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitäkiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponninpoikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa,että hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtähyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, teinitselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaidenväliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitäkorjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkäänenää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonostikäyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. —Harjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. — Sitten kävin taasparin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vieläkerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,mutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannallalikellä lahden pohjukkaa; idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaamainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu;muutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luinkolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaitalumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevankokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennenollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. — Kirkkoja on kaksi,yksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla,on varsin sievä asema, mutta se on vanhettunut eikä enää käytännössä.Maanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikinlukuun otettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, onjokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattujanaurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskintäällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytätähän aikaa vetävään työhön."
"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensikerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;en tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,että kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkinniin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltämetsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,ellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätävyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vieläpahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässäänulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoimennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandranjärven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitäänhätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseenpostiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneenkyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäinerään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,mistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet ainaedeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämäonkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,jolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin.Sitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tienvarsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,että kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvatvenättäkin."
Kuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapinkautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuunalkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiinpalattuaan lausui:
"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähänasti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikatVenäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompataetsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?"
VIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.
Jäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretinkauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Keminkaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiinpäästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kauttaja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laivameren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noinparinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksiainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä.Laivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissaodottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään.Mutta hätää ei ollut "Ptishoffilla" mitään, se oli hyvin varustettuja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaankatseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Muttameren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneethänen huomiotaan — nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia,joista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hännuorempana ollut mursunpyynnillä "Uuella maalla" (Novaja Zemljassa) jasiellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu,jonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.
Laiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolenvuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkäänpäästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, muttakuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillämeidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoillatavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehuaesiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joitatäytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkinnousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivanympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljonravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmatlohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomerenkalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat "meren olevan pohatan"siitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä onjuuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, muttameressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.
Omituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta.Venäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakinon. "Ptishoffin" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsävaltamerillä purjehtinut — muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin,— ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa,vaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisenvuoksi mitä vaarallisimpia. "Ptishoffilla" käytettiin englantilaistakuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremminkuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaanpommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevätkartat.
Jos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi,niin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitystenkanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässärannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme.Kalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkeiaivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämäharva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoistakohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes neKannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivanmeren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään,eikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi,Lapin luonto kaikessa alastomuudessaan.
Semmoista on tämän "Karjalan rannan" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäinse alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustallasotkuisemmiksi.
Kieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoensuuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullaksenienimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat nemetsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksiKoudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vieläpuhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassaSalla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.
Yhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki.Hyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, muttasitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan merenrannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineennäytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskeeImanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki,ainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa selaskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena,jonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikkakoski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, jahyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitäsyvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturinpitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien ylija kantaa laellaan melkein ainaista lunta.
Kannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkinKuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta,sitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oliUmba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinnelähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidänsanottiin sieltä tuoneen.
Muista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähdenhuomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi.Se oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana jaylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.
Poikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillälaiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle.Semmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään.Ranta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollutvaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiintavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiämatkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisenkansallisuuden katoamista.
Kusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimmekeskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas,itsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallistahitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä joonkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen olitämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkunpienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejävälähtelevän laivamme ympärillä.
Ensimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostarion. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saaristonsisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta,aavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokominkäymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollutaikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmilläkuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka olikarkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissapoikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaistakuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimmevoineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turhasinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetynpaikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin.Aina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosipyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomatkosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajiatavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaayhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltäsaakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiinmuita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- taiseitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentäruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksisuuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullutkalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivathuonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivatpyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin säänpidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivatkokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sittensaapuivatkin "pyhään kaupunkiin". Monastirista ostettiin tulijaisiksikoruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkinmunkkien valmistamia esineitä.
Se merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala jakaripaikkoja täynnä, että "Ptishoff" täälläkin pysähtyi seitsemänvirstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungistasoudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavaratja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, muttamuutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.
Olimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli.Kemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, jasen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joistakaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellutenemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä,että eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, ettähän "kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan". Arvatenkin olimies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvonttakertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka eikuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan eräänköyhän kosijan kanssa.
Kemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, jokaoli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, jakun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidätsijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattusana "arestantskija". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka.Meille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saantioli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin.Luteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monentuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimmemissään sisämaassa asuneet.
Unta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitäkuunnella… ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa jakouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuistaoopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskinhuoneessa… se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamunanäimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen,turpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, muttanähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänenvaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa jaarvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin,niinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänenoli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunutviinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittumuutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä laulelilauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan olikerran ollut.
Kemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossakarjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassaoli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla.Kaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat.Maantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrinpituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tieoli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsirattailla kulkemaan.
Kemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotkaosasivat "paissa karjalaksi".
Kemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkallesisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimmesaaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin javanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jorakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymäänsamovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.
Matkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneetolivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään venesentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuonkosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettukerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahanlääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullutmitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassaodottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempiavirkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärvilleasti päästykään?
Olimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen,mutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä ettäeteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesikuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroinenemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvanaikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen,koskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoinon kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä.Laajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutamakylä on joen rannoilla.
Noin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisenvaltavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yliparisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyinopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevanrikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariinasettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaankauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella.Olimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkinluulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteensitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimminteki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, javaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeenja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähtityytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssatekemisiin.
Koskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossavesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksihuuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin vedenkevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen.Kalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakinmahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsinousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut.Toisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissähyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannallalohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistäJäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkojapinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidänkatsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohilivahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu,arveltiin kai tulevan toisella kerralla.
Pohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassatyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua,kunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdälohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella jakohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhdenkuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollutkoskimatkan jälkeen hengästynyt.
Usmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritiePaanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummintutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiinpari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille,jotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksanpenikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulkuvastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävimatka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella,viettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisenveneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmellematkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme jatukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimmeistua jalat koukussa.
Vaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maallekävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivatpitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä,melkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmananja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene olitaivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkinkuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niinmainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:
"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvanavaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihinpohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen.Me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantamakädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksenalle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen,voisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää.Kun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneettutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan,sillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskunvaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näetpohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesikyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymäänetelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen venesärkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttälaskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken allaodotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.Kaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuinkiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta,jolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri,vaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla,jouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanatsoutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisestiantamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista,joita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan jahuopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Muttatämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputoustakulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisenkallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassavirtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa,puolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos jokuvahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovastasounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut."
Muutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojankädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitäsyystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea.Vaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja,niinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt,kun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivankeskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä,kun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.
Kemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt.Enimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takanaon aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi,joitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja.Semmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä.Mutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitäkuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivatpaanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat vedenalla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämmehyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaapensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, etteitällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa,vaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin,että nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää,etteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkäänsanottavasti joelle.
Kemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisialauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänäkoskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniitapölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään,mutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettomansuoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa,hylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsätolivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuunsanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivatmetsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät nelauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiinkaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineetkaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkiväthylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneetvetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiinlauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa,se oli rahvaan käsitys.
Erään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia,jotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jokotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehetvastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä jamutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansaja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kunolimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jotäydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoimeidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa javiinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan,mutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponenmaistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisestipuhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvanhänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustallejoukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uudentuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle,johon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaenlakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olinunhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisenkanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.
Meidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, "hartshivoa", juurilaskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta,joka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettävirtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.
Kemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana,Vuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurjaon lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskeeKemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin eiKemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitäänvedenlisäystä kummaltakaan puolelta.
Yömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikkaoli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaavilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koskapelkäsi "tshitshiliuskoja" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinutvähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvellatoitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoityttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:
Varahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisitavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvinhaluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä jaalakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikämatkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänetvaivasta ja asetuimme itse soutamaan.
Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossaoli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinneodotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkeavirkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitäpäästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapuituomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidänpuolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet javielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat jamaistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven.Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oliläkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin"näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oliuseita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan taikahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämänsutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoimatkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeenja Akonlahteen.
Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset.Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se onmelkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahdenpuolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja.Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.
Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen,mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla.Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksija joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi.Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaaksenikahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistäalaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossaTshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät,aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järveneteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.
Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempanaylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäinolivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisestioli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kutenylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissäkylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaankyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen,Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentäänvielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaankerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousellametsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen olitarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli,kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikäniitä kannattanut hukkaan päästää.
Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kunovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä onKarjalan vanhimpia.
Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kunoli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useitavirstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka onkoko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli koskenniskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonkapäästä päähän nyt oli kuljettava.
Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saaretonpinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyierämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.
Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pienikylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viidenpenikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmenkestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettuahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimoolisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksimelkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensäja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkinmukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana.Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meilleteetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille,joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoikaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansankaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannallahierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään.Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänenpoikansa oli tarjonnut… arastellen korvaamme "tshuhutti", että teeoli jäänyt maksamatta.
Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisenKuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin.Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan allase painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selänhuljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta.Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivathauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, etteiyksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannutpuolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi,että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisellaravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejäkestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vieläsäästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa,jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla ainapitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkastaviisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloonja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!"Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaanoin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä.Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstanmaamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.
Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimmesieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona"olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntäyksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välintapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkanpäässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vastanaimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerrankumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennänuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.
Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olinkasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksimaan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein,miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkävoi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kustioli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.
VIENAN KARJALAN HÄÄTAPOJA.
Viettäessämme keväällä Jyvöälahdessa kelirikon aikoja olin sillointällöin ihmetellyt, mitä hartaita pakinoita toverini piti talon naistenja muittenkin tuttavien eukkojen kanssa. Hän istui hyvin myöhään heidänseurassaan tarinoimassa, tutkieli ja tiedusteli, ja emäntämme miettija kertoi, otti takaisin sanan ja kertoi uudelleen, mietti, muistelija kertoi taas pitkät jutut ja kutsui toisinaan tuttaviaan avukseenmuistelemaan. Jotain hauskaa heillä oli tekeillä, sen saattoi nähdä;toverini tuon tuostakin puhkesi nauramaankin ja eukot sitä innokkaamminkertoilivat. Lopulta en malttanut mieltäni, vaan yhdyin minäkinsamaan seuraan, ja pian sainkin kuulla, mitä tässä puoleksi salaakuiskailtiin. Toverini uteli tietoja karjalaisista häistä, ja niittenmonenlaisia temppuja vaimot yksissä tuumin muistelivat. Kun nämä häätovat hyvin monimutkaiset ja pitkälliset, oli niissä juttua moneksiajaksi; mutta yhteisin ponnistuksin he saivat kokoon kertomuksen,joka varmaan on hyvinkin täydellinen kuvaus sen paikkakunnan häittenmallista.
Näin syntyi seuraava seikkaperäinen kuvaus Vienan Karjalan häätavoista,tarkemmin sanoen siitä, miten niitä Jyvöälahdessa vietettiin, silläjonkun verran yksityiskohdat eri paikoissa vaihtelivat. Valmiistakertomuksesta minä sitten valitsin pääkohdat ja aloin miettiä, mitenne saisi kuvatuiksi. En tahtonut valokuvauksella varsinaisia häitähäiritä, koska en tyytynyt yhteen taikka kahteen kuvaan, vaan aioinottaa niitä kymmeniä.
Niin pitkällinen valokuvaustyö taas hämärässä pirtissä, jossa useimmatmenot tapahtuvat, olisi ollut liian häiritsevää sekaantumistahäämenoihin, sulhasen ja morsiamen juhla olisi voinut valokuvauksenrinnalla jäädä melkein sivuasiaksi. Päätin sen vuoksi laittaa sitävarten erityiset leikkihäät, palkata sulhasen ja morsiamen ja kaikenmuun tarpeellisen hääväen ja kutsua koko kylän ilmaiseksi pitoihin.Siten saatoin hallita ja vallita häätilaisuudessa mielin määrin.
Tuumani saavutti kylässä ymmärrystä ja myötätuntoa ja tuota pikaa oliminulla sekä sulhanen ett morsian — molemmat naineita, vaikka eriparikuntaa — patvaska, moamot, veljet, rist'moamot, rist'toatot,sanalla sanoen, koko virallinen hääkansa. Näille oli myös ostettavajoku verta semmoisia yksinkertaisia lahjoja, joita häissä annetaan,liinoja, nenäliinoja y.m. Teetä ostettiin naulakaupalla, vesirinkelejäsuuret kimput, sokeria joku toppa, ja näin olimme täysin varustetut.Ruokia ja juomia emme ruvenneet laittamaan, ja rahvas näyttierinomaisesti tyytyvän näihinkin yksinkertaisiin valmistuksiin. Sitäkokoontui kylläkin runsaasti, lähitaloista ken vain kynsille kykeni,niin että avara pirtti oli jotenkin täysi, enkä luule että he näissäleikkihäissäkään pahasti ikävystyivät.
Moniaan sunnuntain puuhasimme näin jotenkin tarkkaan aamusta iltaan,järjestellen hankkimastamme "aineistosta" ryhmiä laaditun kertomuksenmukaan, milloin pihalla, milloin pirtissä, ja saimme siten työnsuoritetuksi yleiseksi mielihyväksi, ketään häiritsemättä. Hauskaa oli,että rahvas niin älykkäästi käsitti tarkoituksemme ja oli sitä kohtaankaikin puolin suosiollinen.
Kun loppukesällä palasimme Vienan mereltä pitkältä kiertoretkeltämme,niin pääsimme sitten oikeisiinkin häihin ja saatoimme käsityksemmeeri kohtia varmentaa. Okahvi ei tosin ollut rikas, sen enempää kuinhänen sulhasensakaan, mutta häät kuitenkin itkettiin, laulettiinja menoiltiin alusta loppuun, varotuksineen ja muine temppuineen.Mekin saimme osamme sekä itkuista että lysteistä, ja näimme menottodellisemmassa ja melkeinpä surullisemmassakin valossa kuinpitämissämme leikkihäissä.
Näitten tietojen ja vaikutelmien nojalla laati toverini K.F.Karjalainen matkalta palattuamme koko naimahommasta, kihlonnasta jahäistä itkuineen ja menoineen kuvauksen, joka siitä pitäen painamattamaattuaan nyt saatetaan ensi kerran julkisuuteen.
* * * * *
"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnonkalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopavuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan millointaivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaanja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdäänsuunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun kerallaeletään ikuisessa onnessa ja autuudessa — ja muita lukemattomiahullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin keskenavioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hänon 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutavakorusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naidavain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen,vaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiinmenevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitähän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja,kostoja y.m. — Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa.Harvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käyniinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossaintilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan kotivarakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, etteijäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana,ja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenäsekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen häntuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken VienanKarjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansakera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi jokuhätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisiselässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.
"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja parikolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolellapäivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikellekylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetääntoinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitellaasiaansa tytön isälle ja äidille.
"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon jalukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta onvanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokuntasuostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästäalkaen, ja lausuu:
"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'
"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytönsammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niinsuostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka kädenlyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasenja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.
"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikillanimillä, ketkä kihlotaan.
"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekieheiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.
"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa,kummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamoitkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sittennaisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty,niin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsaitketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sittenpois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonkajälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla onsitten koko viikko tukka hajallaan.
"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset,niin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu.Aparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedähäneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomastikyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa.Ei näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylöstuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhatpojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseentuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihinvarokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansavasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Muttajos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niinpotkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansasaa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan olevielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa,että sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen,joka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella ontavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin(eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaanvettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta onkuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassasaatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka.Sulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, taiotetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaanviimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jolleinäidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttötulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä)uunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseenlempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaaavioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoanapäämääränä.
"Mutta jos vastaus on myöntävä, niin vanhin kosjoväestä kutsutaantshunalaan keskustelemaan siitä, koska ventshälle (vihille) lähdetään,koska häät pidetään, ynnä muista naimakauppaa koskevista asioista.
"Se viikko, joka kosjomista seuraa, on antilaalle puuhan ja kidutuksenaika. Hänen tulee ommella lahjoja tuleville sukulaisille, käydävieraissa heimon luona kutsumassa näitä häihin, ja kerätä hääapujaympäri kylää, jos tyttö on varaton. Kutsuminen ja häälahjan antaminentapahtuu itkemällä, tytöllä apunaan yksi tai kaksi 'itettäjää', s.o.ammatti-itkijää. Jokaiselle täytyy itkeä kaksi virttä, pyyntö jakiitos, ja kyllä siinä kurkkua kysytään ja selkää myös, sillä kiitosta,passiboa itkettäissä on tuon tuostakin antajalle jalkaa kumarrettava.Sukulaisesta pohatasta talosta annetaan lahja joka hengeltä,kaikenlaista vaatetta, sulkkupaikkoja, rätsinöitä, käsipaikkoja y.m.'Kakrapokot' kaiken viikkoa ahkerasti ompelevat (kakruiaan). Se pokko,joka on paras ompelija, ompelee 'katshotuspaikan', joka on ahliskoistasiitshaa, s.o, ehta punaprikullista karttunaa (18 kop. arsina).Sulhasen moamolle ommellaan neljä rätsinää, joista ainakin johonkinpannaan hopeanyplä. Jos eukko on vanha, niin kaulusta ei 'krupiteta',vaan laaditaan se 'oikeuksilla', s.o. vanhan kansan tapaan.
"Vihille suoriuduttaissa tulee sulhanen aamulla jonkun heimolaisensakeralla antilaan kotitaloon ja istuu perätshuppuun. Antilas istuunaisten tshuppuun. Sulhanen seuralaisensa keralla astuu antilaaneteen, kumartaa päätään ja lausuu hänelle tulleensa hakemaan häntäventshälle. Asian sanottuaan he poistuvat. Antilas nousee ylös, suoriu,syö ja juo. Hankitaan antilaalle joku vanhempi nainen johdattajaksi,'ventshämoamoksi', ja kerätään tyttäriä tovereiksi puolikymmentä.Sulhasen puolesta ventshätoatto yhdessä ventshämoamon kanssa pitäänenäliinalla obrasaa parikunnan päällä, jonka jälkeen koko ventshäväki,yhteensä kymmenkunta henkeä ja enemmänkin, lankee maahan obrasain eteenanomaan näitten siunausta matkalle. Sulhasväki lähtee ulos edellä,antilas ensinnä kumartaa jalkaa kaikille pirtissä olijoille, pyytäenheidän siunaustaan matkalle. Ennen lähtöä vielä patvaska tshunalassavarottaa parikuntaa, suojellakseen heitä rikkomukselta, mutta itse hän,vanhan taikauskon edustajana, ei lähde kirkolliseen vihkitoimitukseen,hänen tehtävänsä kuuluvat vasta varsinaisiin häihin ja vanhoihinhäätapoihin. Kierrettyään parikunnan hän sytyttää kolme taulanpalasta,joista sulhasen ja morsiamen tulee niellä kummankin yhden, kolmaspannaan riehtilän alle, joka on lattialla.
"Kirkon pihalla sulhanen ojentaa morsiamelle paikan, josta hän taluttaamorsiamen kirkkoon. Kaikki ventshäväki käy kirkkoon taajassa joukossa,ettei vain kukaan pääsisi rivistä läpi kulkemaan. Kirkossa seisovatparikunta ja ventshätoatto ja -moamo karttunaisella lattiaverholla.Pappi saa antilaalta lahjaksi paidan, kirkon vartija saa pitääkarttunan ja saa vielä rikkaammilta 'avainpaikankin'. Ventshätoatolleantilas kotiin tultuaan antaa 'uterannikan', s.o. tavallista paremmankäsipaikan, vetshämoamolle taas kolme arsinaa siitsaa hiomoiksi.Molemmille itketään ventshävirret. Paluumatkalla pyytää sulhanenantilasta vieraille sulhasen taloon, ja samoin koko ventshäväkeä,jos nimittäin asuvat samassa kylässä. Jos sulhanen on toisesta,etäisemmästä kylästä, niin on hänellä hääkylässä joku sukulainen taituttava talo väliaikaisena kotinaan.
"Häät alkavat lauantai-iltana. Neitoset lämmittävät kylyn ja pyytävätitkien antilasta kylyyn, jossa hänen
"kuten impien itkuvirressä, vanhaa kukkakieltä käyttäen, lausutaan.Kylystä tullessaan ei impi muka jaksa kävellä. Itkien pyytää hänhevosta mäellä — jonne on kokoontunut paljon rahvasta menoakatselemaan — mutta pääsee kuitenkin monen mutkan jälkeen pirttiin.Matkalla hän kuitenkin lepää, hänelle tulee kantaa pihalle tuoli, jollasaa istahtaa, ynnä makeisia välipalaksi 'Venäjän kiukaissa vertittyjäarmahaita vehnäkrinkelisie', pitää 'kajon armahat kalanluisetpeäkampaset hajon hoalatella' ja 'kaunehin kätösin hänen kaunehiekanalieminöisie kajon kampoailla', sillä 'omilla kaloveh kätösilläh' eihän nyt voi niitä kampailla.
"Kylyn jälkeen tuodaan hänelle ensimäiset lahjat, sulhanen itsepirtissä tarjoo niitä tarjottimella. Pitkien verukkeitten jälkeenantilas koskettaa niitä kädellään ja sitten hänen isänsä tai läheinensukulaisensa ottaa ne vastaan. Samalle tarjottimelle pannaan morsiamenvastalahjat. Saajannainen määrää, mitä millekin on. Sulhasjoukolleja sulhasen sukulaisille aiotut lahjat ottaa vastaan patvaska taisaajannainen. Tässäkin tilaisuudessa itketään runsaat kyynelvirrat.Antilaan lahjat ovat: rikkaille sulkkupaita, kostovaate, lakkivaate,kultapassementta, mesimarjoja (rusinoita), sakuskoja, kolatshuja,saippuaa, sirkkala (peili), suka (kampa). Anopille on kostovaate,paikka ja hiemavaate. Natoloille (morsiamen sisarille) kostovaate,heimokunnalle kaikelle ahliskoista siitshaa, vanhoille mustaasiitshaa. Anoppi vastaa 'kostintshat', antaa sulhaselle paidan japuksut, eli hyvän käsipaikan, sulhasen sisarille kostot, moam'akalle(sulhasen äidille) rätshinän, paidan y.m. Samoin hänen tulee antaalahja jokaiselle lahjain tuojalle, varsinkin saajannaiselle, jokatavallisesti on sulhasen sisar, ja saajannaisen lahjoja pitää jokakerta parantaa.
"Kostintsain tuojat syötetään ja juotetaan, heille itketään, sittentuodaan heille takaisin tarjotin, jolla anopin kostintsat ovatkäärittyinä samaan huiviin.
"Lauantai-iltana, sulhasväen lähdettyä, antilas kolmen itkijän kerallaitkee moamoltaan ja toatoltaan sijaa, s.o. makuuvaatteita, jotkaantilas sitten saa mukaansa, perinät, potuskat y.m., ja näillevaatteille rupeaa antilas sitten maata.
"Sunnuntaiaamuna nousevat kakrapokot anivarhain 'sreäppimään', s.o.leipomaan kaikelle hääväelle. Laaditaan kalitaisia monenlaisia,sultshinoita, rostjokaa, kahdenlaista kakkaraa, kalakukkoa, rieskasiaja anopinpiiraat. Kun murkina on valmis, niin lähtevät tytötitkettäjien keralla tshunalaan herättämään antilasta.
"Aamupäivällä alkaa häätaloon kokoontua rahvasta, nuorta ja vanhaa, japian ovat kisat täydessä käynnissä. Antilas itkettäjineen kuljeskeleeympäriinsä rahvaan kesken, pyydellen lahjaa. Ken vain näyttää vähänkinsiltä, että häneltä kannattaa pyytää, sen kaulaan heittäydytään jaitketään, kunnes lahja heltiää, ja lahjan päälle vielä itketäänkiitokset.
"Vähän ajan kuluttua kaikuu pihalla pamaus, sulhasväki saapuu'katshotusta' pitämään.
"Pöytä on vielä keskiakkunan edessä, mutta patvaska asettaa pöytiäsuuresta tshupusta pitkin huonetta, kaksi ja kolmekin pöytää pääkkäin,panee skaatterit (pöytäliinat) pöydälle, kylvää suolaa liinain alle,ottaa sulhasen kodista tuodun leivän, toisen leivän morsiamen kodista('käeniskuleivät'), leikkaa kummankin leivän keskeltä pyöreän palasen,panee reikään suolaa ja asettaa sitten palaset paikalleen. Leivätpannaan perimmäiselle pöydälle hieman alipäähän.
"Sulhaskansa istuu seinän puolelle, morsiamen heimokunta kootaan stolainpäihin ja toiseen sivuun niin paljon kuin vain mahtuu, parikymmentähenkeä ja enemmänkin. Antilasta itkettäjät itkettävät tshunalassa,kunnes ristitoatto tai veli lähtee häntä suorittamaan. Täydellisenarkipuvun päälle pannaan paraat vaatteet, joita itkijät itkusanoillapyytävät. Ristitoatto tai veli tarjoo rätsinää, jonka nostaa antilaanpään päälle, ikäänkuin ylle pukeakseen. Antilas kahdesti lykkäärätsinän luotaan, vasta 3:nnella kerralla ottaa hän sen päälleen.Koko suorituksen aika itketään. Sama temppu on jupkan eli hameen, jakoston tai sarahvanan kera. Esiliinan (fartukan) ja otshipaikan antilassitä vastoin itse panee päälleen. Otshipaikkaa on vain yksi, samoinjalkineita ja sukkia vain yhdet, mutta kaikkia muita vaatteita kahdet,rätsinästä alkaen.
"Antilas tuodaan sitten pirttiin ja menee naisten tshuppuun. Hänenkerallaan tulevat puolenkymmentä 'kassamiestä', jotka ovat läheisiäomaisia, ristimoamo ensimäisenä, sitten muut tädit ja teätinkät. Kuntulevat tshuppuun, niin poapo, s.o. kätilö vetää uutimet (saviessan)umpeen. Patvaska antaa poapolle kriivennikän, jonka jälkeen tämä avaauutimet ja sulhanen saa nähdä toivottunsa. Rahaa on vielä annettavamorsiamen seuralaisille, kakrapokoille, ja antilaan kumarruttajille.
"Sulhaskansa sitten asettuu pitkin sivuseinää pöydän taa, sulhanenkeskelle, pöytää ja morsiamen miehiset sukulaiset lattian puolelle.Antilaalle annetaan tarjotin, jolla on kaksi lasia, joku morsiamenheimolainen valaa niihin viinaa tai muuta miestä väkevämpää, ja morsianrupeaa tarjoamaan, sulhaselle ensiksi, kehottaen tätä venäläisilläsanoilla — ehkä ainoilla, mitä hän osapuilleen taitaa — tyhjentämäänlasin. Sulhanen ei kuitenkaan saa ottaa, vaikka antilas uudelleenkumartaa ja kumarruttajat, jotka seisovat hänen kahden puolen,painavat kassasta, että kumarrus tulisi sitä syvempi. Kolmastiantilas samalla tavalla uudistaa tarjomuksen, mutta sulhanen ei saaottaa. Antilas tarjoo silloin ristitoatolle, omalle heimokunnalleenja kakrapokoillekin, ja nämä kaikki juovat, taikka ainakin ottavatpikarin, kohottavat sitä, tarjoovat osansa jollekin tuttavalleen,taikka laskevat lasin takaisin tarjottimelle. Jokaiselle tapahtuutarjous samoilla juhlallisilla menoilla. Sulhasväestä sitten joku ottaasulhasen pullon ja alkaa siitä samalla tavalla tarjoilla läsnäoleville.Viimeksi kaadetaan molemmista pulloista kumpaankin pikariin, jotkasulhanen ja morsian sitten ottavat. He kilistävät pikareita yhteen,kohottavat ne huulilleen, mutta eivät juo, vaan viskaavat sisällyksenkolmessa erässä ristiin pöydän alle, luultavasti antaakseen maistiaisiatulevan kotinsa haltijoille. Pikarit ovat pöydälle takaisin pantaissaasetettavat aivan lähekkäin, kiinni toisiinsa, muutoin tulee parikunnanvälille riitaa ja epäsopua.
"Kun näin on juotu — kummastakin pullosta tarjotaan kahteen kertaan —niin alkaa jälleen lahjain jako.
"Sulhasen puolesta pannaan tarjottimelle paperiin käärittykatshotuskosto, koko sulhaskansa nousee seisomaan, ja se tarjotaanjuhlallisesti kaikki nimet mainiten antilaalle, jokainen päätäänkumartaen. Kahdesti tarjotaan, vasta kolmannella antilas koskettaakädellään tarjotinta, ja sama mies, joka viinaa valoi, ottaa hänenpuolestaan vastaan koston. Katshotuskosto on sulkkunen, jos suinkinsulhasen varat myöden antavat, eikä vielä ommeltu. Yhtä juhlallisestitarjotaan sulhaselle antilaan lahjat. Sulhanen saa aina punaisenpaidan. Ottaessaan sen vastaan hän pudistaa sitä kolme kertaa ja ennenvielä veti oikean jalkansa alitse. Kaikki sulhaskansalle menevät lahjatjakaa patvaska ruoskallaan, johon 'varat' on kiinnitetty.
"Patvaska sitten panee lakkiin hopeata ja vaskea ja puistaen niitäkuuluttaa: 'Piettiin rauhassa ja tervennä katshotus, ei tullutvaaraa eikä vahinkoa.' Siitä rahvas nousee pöydästä pois, ainoastaansulhasväki jää. Sulhaskansa luo pöydälle paljon rahaa ja patvaskakehottaa tulemaan 'peärahaa' (polvirahaa) ottamaan. Antilaan heimokuntaottaa kaikki, vaikka pöydällä olisi tuhansia, sulhasväki niitä riiteleepois, ja kun on siten kotvan tingitty kahtaanne päin ja antilaan heimoon aina puolentanut ottajaan, niin tyytyy talonväki 3-5 ruplaan, jotapaitsi otetaan tsässyönään 15 kopeekkaa. Sulhaskansa hyväksi lopuksikiittelee, kun on niin vähään tyydytty.
"Sulhanen menee jälleen antilaan kera tshunalaan patvaskanvarotettavaksi, riehtilöin, kivin, viikattein, kuten ennenkin.Varotuksen aikana ovat itkijät oven takana itkemässä. Sen tapahduttuajuodaan ja syödään ja pöydät käännetään, niin että peräpöytä jääasemilleen, toinen tulee siitä ristiin periseinän mukaan ja sillekannetaan samovaarat. Kolmas pöytä viedään pois.
"Morsian jaksetaan, niin että vain arkivaatteet jäävät, ja alkaa itkeähäälahjoja rahvaalta.
"Antilaan puolesta annetaan patvaskalle ruoskapaikka, sitte vyöpaikka,joita 6-7 sukulaisnaista tarjottimella kantaa. He tulevat pirttiinkuin vieraat, ristivät silmänsä, tervehtivät ja kantavat tarjottimenpatvaskan eteen, joka rupeaa lahjoja jakamaan. Patvaska ottaaruoskanpäähän ruoskapaikan ja vyöpaikan, puistaa kumpaakin kolmastikädessään, sitoo vyöpaikan vyölleen ja pistää ruoskapaikan sen alle.Sitten hän ruoskan päällä antaa saajannaiselle ahliskosiitsahiemat,sulhaselle ahliskopaikan, jota tämä kolmasti puistaa ja sitten paneevyön alle, sitten sulhasväelle järjestään jokaiselle paikan. Kun lahjaton annettu, niin pannaan tarjotin pöydälle, patvaska sulhasen puolestalaskee sille ruplan rahaa, jonka jälkeen naiset ottavat tarjottimen jarahat, kiittävät, hyvästelevät ja lähtevät pois.
"Seuraava meno on vajehus. Antilas puetaan tshunalassa jälleen samoinkuin katshotuksellekin ja tuodaan sulhasen eteen, jolle hän taastarjoo jotain lahjaa. Antilaan kolmasti kumarrettua sulhanen tarttuuhänen käsivarteensa, pyöräyttää häntä kolmasti ympäriinsä, koettaenpolkaista antilasta varpaille. Vaan siinä kuuluu välistä älä pääsevänsulhaseltakin, kun reipas morsian seisoaltaan tallaa hänen jalkojaan.Vaan sen voi pian kostaa. Pyöritettyään vetää näet sulhanen antilaanviereensä istumaan, panee sormuksen hänen sormeensa ja leikillään'poustii hänen päätään', tukistaa häntä kahden käden hyppysilläänkolmesti ristiin. Eikä se aina taida olla niinkään leikkiä. Kerrottiineräästä parikunnasta, että morsian oli vajehuksella polkaissut sulhasenjalkaa niin rutosti, että se oli kauan hellänä ja turvoksissa. Sulhanentuosta suuttuen oli taas poustinut niin kovasti, että morsiamenpäästä oli lähtenyt tukko hiuksia. Häissä sillä parikunnalla siis oliensimäinen tappelu.
"Vajehuksen jälkeen morsian jälleen riisutaan arkivaatteihinsa ja alkaasitten itkeä, miten
"'Visan omattomat viihyttämäiset vihaisin kätösin visan liikahutettih hänen visan nuorukkaisie viklolieminöisie, vaikk'ei niitä viekkahill ilmoilla seätelijä viihyttäjäinji ole vihasin kätösin visan liikahutellun.' 'Voi kaunehih ilmoih seätäjä kantajaisen, kun kajon omattomat kannetuiset omien kantapyöräsien alla kajon alennettih kajon nuorukkaiset kanavaltaset, vet kaikki katoan vartuvoltan kaunehet kroasvuinta aikaset.'
"Näin valittaa morsian sillä aikaa, kun sulhaskansa syö ja juo, mitätalossa on parasta. Syötyään sulhaskansa lähtee kotiinsa, kutsuttuaanantilaan heimokunnan luokseen kostiin.
"'Kostjat ja kutshut', yhteensä noin 15 henkeä, lähtevät sulhasenkotiin, jossa heitä juotetaan ja syötetään. Kun he suoriutuvat poislähtemään, niin sanovat:
"'Myö emmi lähekkään heposetta, pitkä on matka, maa kivinen.'
"Patvaska silloin laskee pöydälle 100-50-10 ruplaa 'tshestirahaa'. Kutshut ihastuvat:
"'Oo! Kyllä nyt rahan turvissa peäsemmä'. Aletaan ottaa rahoja, kaikkilevitellään.
"Patvaska ja sulhasväki:
"'Ettäkö, hyvät vierahat, voi tästä mennä vähemmällä, meillä tuloo tästäroskota suuri, vuosi keyhä, äijä kulukkia.'
"Kutshut jo luuaan osa pöyälle:
"'Emmeköhän tuosta peäse vähemmällä.'
"Patvaska ja sulhanen:
"'Ettäkö vielä voi tästä vähemmällä peässä, kylyt on lämmitetty, sillatloaittu, matat hyvät.'
"'No mitäkä tuolla roamme rahallakaan, ehkä vielä mennessä tapetahrahan kera, otamme sen verran, että voimme kylyn lämmittäjälle maksaa.'
"Ottavat moniaan kopeekan, ristivät silmänsä ja lähtevät ulos. Miehetpalaavat kuitenkin ovesta:
"'Olihan meillä asjaakin.'
"'No mintähen ette asjaanne sanoneet?'
"'Meill' on, hyvä rahvas, asja semmoinen, jotta mitä oletta käynytsiellä roatamah, piillotteliutumah. Antilas hyppää ikkunasta ikkunah,tahtoo mennä reppänästäkin, emme voi pitää.'
"Sulhasväki lupaa tulla ottamaan.
"Sulhasen puolesta sitten nadot tulevat antilaan taloon kostiin. Siinäjoukossa on vain yksi tai pari miestä, muut ovat naisia ja tyttäriä.Nämä juotetaan ja syötetään. Antilas itkee heille pöydän päässäjuotanta-aikana kotvasen, samoin syönnin aikana. Kun on syöty ja juotu,niin antilas itkee natoloille joka hengelle ja nadot antavat hänellelahjoja, ken rahana, siitshana, kintaina tai muuna.
"Kun sulhaskansa sitten pian saapuu viimeisen kerran antilaan kotiin,ottaakseen hänet matkaansa, niin peitetään antilaan hiukset, 'peäpannah', ja suoritaan hänet lähtemään kodistaan. Sitä ennen onkuitenkin pitkät itkut itkettävät ja jäähyväiset otettavat kaikeltasiltä, mihin hän on tyttönä kiintynyt. Haikeasti hän valittaa, mitenhäneltä nyt katoo ja menee kaikki ne riemut ja ilot, joita tyttösetsaavat nauttia; ne katoavat
"Että ottamaan tuleva sulhasjoukko viipyisi vielä hetken, pyytää hänsukulaisiaan laittamaan pihalle lammit, että edes lautan teossaaikaa kuluisi, tai repimään portaan ja sintsin siltalaudat pois, taiheittämään tuhkaa tulijain eteen, jotta tuo tuprakka heitä viivyttäisija hän saisi vielä vähän aikaa elää tyttöelämää leikkitoveriensahelmassa; hän näet istuu tätä sanoessaan tyttöjen sylissä pöydäntakana. Kun tästä ei ole apua, pyytää hän pirttiin tulleilta sulhasensukulaisilta suosiota ja ystävällisyyttä, etteivät nämä rupeisi häntähaukkumaan ja moittimaan, ellei uudessa kodissa kaikki menisikään,niinkuin mennä pitäisi.
"Alkavat sitten jäähyväisitkut. Omituista on, ettei niissä ole paljonmitään, joka ilmottaisi kiitollisuutta vanhempia kohtaan, taiantilaan syvää surua kodista erotessaan. Jäähyväisitkut ovat kokonaanaineellisia. Antilas pyytää niissä ensinkin vanhempainsa siunausta jaalkaa sitten kärttää kaikenlaista taloustavaraa myötäjäisiksi. Toistaoli moamon vastausitku, jonka kuulin. Tuota moamon itkua kuunneltaissanäkyi monenkin silmä vettyvän, sillä niin haikeasti hän valitti, pitäentyttöään sylissään, valitti eroa armahaisestaan, joka oli ollut hänellerakkaampi omaa elämääkin.
"Hän toivoi, ettei tyttärensä uudessa kodissaan unhottaisi kokonaan,sitä, joka oli hänet synnyttänyt, kasvattanut ja vaalinut.
"Kun antilas on jättänyt hyvästi sukulaisilleen, niin hänet viedään'turkilla prostitettavaksi'. Joku vaimo vetää hänen edessään turkkiatai vilttiä ja antilas kumartaa maahan asti joka ilmansuunnalle,pyytäen kaikilta, pelloilta, nurmilta, pihalta ja kaikelta ilmaltaanteeksi pahuuttaan ja ilkeyttään. Kun tämä meno on tapahtunut, niinjoku tavallisesti ottaa turkin maasta ja huiskii sillä tyttöjenjoukkoon, lempeä heissä nostaakseen.
"Nyt on vielä jätettävä pois otsipaikka, tuo tyttöyden merkki. Muttasille ei tahdo löytyä mistään sijaa. Sitä kuljetetaan ympäri pirttiä,koetetaan naulaan, pöydälle, hinkalolle, s.o. uunin suun eteen,luudan taa soppeen, ei minnekään mihin voi sitä jättää. Vihdoinpanee antilas sen jonkun nuoren tytön, tavallisesti sisarensa päähän,varottaen tätä kantamaan sitä kunnialla, niinkuin hänkin on sitäkantanut. Nyt hän vasta on valmis hankittavaksi morsiameksi (sanallatarkoitetaan Karjalassa nuorta naitua vaimoa, joka ei vielä ole lastasaanut).
"Pirttiin, naisten tshuppuun, tuodaan kirstu, jonka pitää olla aivantäynnään tavaraa. Morsian, parhaisiin vaatteihinsa puettuna, istutetaantälle, sittenkun joku hänen sukulaisistaan on kolmasti taluttanut häntäkirstun ympäri. Joka kierroksella hän istuutuu kirstulle, kolmannellakerralla jää siihen. Kaksi akkaa ottaa hänet nyt käsilleen ja rupeaasutimaan hänen tukkaansa ja panemaan sitä kahdelle palmikolle. Tytöilläon näet yksi palmikko, — antilaan tukka on kihlomisesta saakka ollutlevällään harteilla — naisen tukka taas on kahdella palmikolla,jotka kääritään päälaen ympäri. Patvaska antaa sitten tarvittavatpäänpeitteet, lakin ja huivin sekä 'huilupaikan', ison huivin jollamorsiamen koko pää ja kaula peitetään, niin ettei hän näe mitään, eikähänen silmiään saa kukaan nähdä. Vieläpä vedetään kintaat hänellekäteen. Kun huilupaikka on pantu antilaan päähän, niin saa ainoastaanpieni kaunis poika, antilaan polvella istuen, sen alle tirkistää.Tällä pojan asettamisella tahdotaan muistuttaa antilasta tulevastakutsumuksestaan äitinä ja kehottaa häntä olemaan hyvä lapsille.
"Antilasta suorittaissa laulaa pari kolme akkaa päänpanentavirttä.Kun lauletaan: 'Pois pojat, ulos urohot, pihalle pitimmät miehet',niin tulee sulhaskansan poistua pirtistä. Joku antilaan kotoväestämenee ja vetää oven kiinni, eikä laske heitä ulos, muuta kuinrahalla. Sulhasväki yrittää vaskella maksaa, vaan ei huolita'kattilanpaikoista', pitää olla hopeaa tai kultaa. Sulhaskansa antaapienen hopearahan ja sillä pääsee ulos. Päänpanijoille patvaskaniinikään antaa rahan kullekin.
"Kun sulhaskansa poistuu pirtistä, niin on eräällä heistä pään päälläkaksi leipää, 'käeniskuleivät', toinen antilaan, toinen sulhasenpuolesta, leivät on pantu nyyttiin ja keltaisella nauhalla sidotturistiin. Leipien välissä on suolaa. Sulhaskansa käy pihalle ja asettuusiellä riviin, odottaen antilasta, jonka ristitoatto tuo ulos. Tämäottaa antilaan arkulta paikan kokkaan, taluttaen häntä huivilla tainenäliinalla pöydän ympäri keskilattialle. Tyttöset kiirehtivätpotkaisemaan arkkua, saadakseen lisää lempeä, ja kulkien morsiamenjäljestä paukuttavat pöydän nurkkaa, johon antilas on samassatarkotuksessa koskenut. Silmät ristitään ja tytär lähtee niin viimeisenkerran isonsa kodista, luota armahan emonsa, alkamaan ja koettamaanuutta elämää miehensä rinnalla.
"Antilas, jolla on huilupaikka silmillään, viedään sulhasen eteen jakumartaa hänelle syvään kolmeen kertaan. Antaja, 'vuidaija', pitääpienen puheen, jossa hän neuvoo sekä sulhasta että morsianta.
"'Myö olemma', sanoo hän sulhaselle, 'kasvattaneet mielehemme, kasvatasie nyt mielehes. Johdata ensin hyvällä sanalla, jos ei sanaa totelle,ota olenkorsi, lyö sillä, ellei siitä tottele, ota hienonen vitsa,sillä lyö, siitä jos ei totelle, lyö lujemmallakin aseella, vaikkakorennolla (sekin joskus tapahtuu). Mutta peätä elä kadota. On meitäsuuri heimokunta, me etsimään käymme.'
"Morsianta hän neuvoo leikillisesti: 'Sie ole kuulias, elä kauniisti,jottei suvullesi ja heimollesi tulisi sinun takia häpiätä. Kuntulee sulhanen metsästä, raatamasta vaipuneena, laadi hevoselle apevalmiiksi, mene vastaan, avaa sarajan veräjä, riisu hevonen, vietanhuaan, appeet eteen kanna. Kun menee sulhanen pirttiin, jaksa jalat,vie kengät, sukat kuivamaan, päästä kannantakaiset, jos suksilla tulee,pane sukset salmoon. Samoin tee muullekin talonväelle. Vaan kun nähnet,että sulhanen on laiska, ei saa puita, niin leikkaa orret, lautshat,muut huonekalut, ja viimein uhkaa leikata häneltä sorkat, eikö siitäsuoriudu puiden hakuun.'
"Kun sulhanen ja morsian on näin neuvottu, niin sulhanen pyöräyttääantilasta kolme kertaa ympäri ja katsoo paikan alle, onko oikea otus,panee paikan nurkan antilaan käteen ja vetää hänet viereensä riviinseisomaan.
"Ennen matkaan lähtöään on sulhaskansa nyt varotettava kaikkia'rikkehiä', noitien nuolia ja katehien katseita vastaan. Patvaskaottaa kolme pientä kiveä, panee ne kolmikantaan maahan ja sen päälleriehtilän (paistinpannun). Sulhasjoukko kokoontuu näitten varojenympärille, astuvat jokainen oikean jalkansa riehtilän päälle japainavat päänsä yhteen. Patvaska ottaa oikeaan käteensä kirveen,vasempaan palavia päreitä — vaikka meno onkin pakanallinen, niinristii hän kuitenkin ensinnä silmänsä kolmasti koillista kohti —ottaa vielä usein puukonkin hampaihinsa ja itäpäästä joukkoa lähteekiertämään sulhasjoukon ympäri, piirtäen kirveellä vaon maahan jakiertäessään lukien patvaskan sanat:
"Kiertäminen tapahtuu kolme kertaa. Joka kerralla päästyään sulhasjoukonitäpäähän lyö patvaska kirveensä maahan ja ristinmerkkiä tehdenrukoilee, kasvot auringonnousua kohden. Kolmannen kerran käytyäänympäri kuljettaa hän kirveen ja tulisoihdun sulhaskansan päänpäällitse, viskaa kirveen menemään ja hajottaa päreet sinne tännepihalle.
"Kun näin on varauduttu, lähdetään liikkeelle sulhasen kotia kohti,jonne antilaan sukulaisia kutsutaan 'myötämenijäisille'. Moamo vainei lähde. Hän istuu pirtissä arkulla ja valittaa. Hänen täytyysulhaskansan siitä vielä lunastaa pois rahalla.
"Sulhasen kotiin tullessaan on antilaalla kintaat kädessä ja oikeankäden peukalossa on pieni kupariraha, jonka patvaska ottaa pihallaja viskaa jonnekin, ostaen siten maata antilaalle. Sisään mennessätulee sulhasen äiti leivän kera vastaan ja johdattaa tulijat sisään.Sulhanen asettaa antilaan oikealle puolelleen pitkän pöydän taakse,jolle on ladottu tsajukompeet. Morsiamen täytyy jäädä seisomaan ja tuontuostakin kumartaa pöytään asti, ja hänen vieressään oleva saajannainenkumartaa apuna. Vasta kun morsiamen sukulaiset, joita täytyy käydäpihalle vastaan ottamaan, ovat saapuneet pöydän ääreen, ottaa patvaskahuilun morsiamen päästä ja näyttää hänet niin kokoontuneelle rahvaalle,joka arvostelee häntä ääneensä.
"'Kaunis morshien', sanottiin yleiseen Okahvin häissä, joissa olimmeläsnä, ja todella hän sen mainesanan ansaitsikin.
"Kauan aikaa täytyy antilaan vielä avosilminkin kumartaa. Kokotoimituksen aikana lauletaan 'tulovirttä'.
"Tähän nyt varsinaiset häämenot päättyvät, jäljellä on vielä ensimäisenyön vietto, ja patvaskan täytyy tarkoin katsoa, ettei mitään laitontatapahtuisi. Sen vuoksi hän itse saattelee nuoren parin makuuhuoneeseen,ja täällä täytyy morsiamen nyt ensi kerran palvella miestään. Sulhanenistuu tuolille ja morsian aukoo takit, liivit, joka napin päästettyäänsyvään kumartaen, heittää ne pois hänen päältään, riisuu kengät jasukat, saaden palkakseen jonkun rahan, jonka patvaska on pannutsulhasen sukkaan. Maata mentäessä on tarkkaan vaarin otettava, ettämorsian asettuu kohden sulhoaan. Morsian makaa ensi yön täysissävaatteissa. Jos morsian itsepäisesti asettui selin, nostattaa patvaskahänet aina lattialle seisomaan, kunnes hän taipuu. Nyt saavat he jäädäomiin hoteihinsa, patvaska panee oven lukkoon ja lukittujen ovientakana saavat he maata siksi, kunnes patvaska huomeneksella tulee heitänostattamaan ja toivottamaan onnea avioelämälle, tiedustellen, mitenensi yö on kulunut.
"Tällaiset vaivat on nuoren tytön kestettävä, ennenkuin hän saa alkaayhdyselämää miehensä kanssa. Ja nuo häätavat ovat niin juurtuneetkansaan, että vaikka pappi olisi vihkinytkin parikunnan jo edeltä,niin ei antilas saa mennä miehelään, ennenkuin karjalaiset häät onvietetty. Toiselta puolen lykkäävät monet kirkollisen vihkimisensopivaan tilaisuuteen, usein kuukausiksi ja vuodeksikin, niin ettävoidaan samalla usein jo kuljettaa lapsiakin ristille. Lapset tosinsiinä tapauksessa ovat pidettävät jalkalapsina, mutta jos isä saa papinsuostumaan, voi hän saada lapsen omalle nimelleen. Usein kuitenkintämmöiset lapset saavat koko elämänsä käydä äpäristä, ja heidän nimensäsilloin useinkin on 'Bogdanoff', s.o. Jumalan antama.
"Vaan kaikki eivät jaksa odottaa kokonaista viikkoa, eikä kaikilla olevaroja häittenkään viettämiseen, vaikkei niissä aivan paljon rahojakulukaan. Näille on tarjona hyvä keino, ehkä vanhan naisen ryöstönjälkimaininkeja. Sulhanen menee mielitiettynsä eteen, kumartaa jatarjoo antilaalle huivin nurkkaa, 'paikan kokkaa'. Ellei tämä otakiinni kolmannella kerralla, on se merkkinä siitä, ettei hän miehestähuoli. Jos hän taas tarttuu ja siten osottaa suostuvansa, niin eitarvita muita menoja, kuin että joku akka palmikoi tytön pään kahdellepalmikolle, painaa lakin päähän, ja morsian, nuori emäntä, on sillävalmis. Olin näkemässä erästä semmoista tapausta Kostamuksessa. Vanhaleski, seitsemän lapsen isä, kosi saman kylän tyttöä vaimokseen. Tyttöei lähtenyt, peläten kurjuutta köyhässä mökissä moisen joukon keralla.Ukko ei tuosta kuitenkaan hätääntynyt, vaan meni ja kosi erästäKivijärvestä juhlille tullutta neitsyttä. Tämä, joka ei ollut miestäkoskaan nähnyt, ei kuullut hänestä muuta, kuin mitä sulhanen kosiessaansanoi, tarttui huivin kolkkaan, pää palmikoitiin kahdelle palmikolle,ja neljännestunnin kuluttua emäntä oli valmis. Ei siinä sukulaisiltaneuvoa kysytty, lieneekö tyttö itsekään tullessaan aavistanut, ettähän näin oikopäätä joutuisi miehelään. Kovin olivat tytön äiti javeli kummastuneet, kun tytärtä ei alkanut kotiin kuulua, ja syynkuullessaan. Viikon kuluttua tuli nuori parikunta kylille morsiamenäidin taloon, iloinen nuori väki kokoontui sinne, kuten häätaloonainakin, ja aika tavalla siellä kisattiinkin.
"Morsiamen elämä on uudessa kodissa, köyhissäkin, aina ensi viikollahelpompaa. Häntä ei käsketä mihinkään raskaampaan työhön, vaan saa häntutustua talon askareihin ja käydä kylässä. Tämä aika vastannee sitä,mitä meillä ymmärretään kuherruskuukaudella. Vaan sitä ei kestä kauaa.Jos morsian alkaa vapauttaan väärin käyttää, laiskotella, saa hän pianhuomautuksia, ettei taloon ole tahdottu elätettäväksi, vaan lisäätyövoimia. Silloin on tosiaan:
Ukko susina tshupussa, Akka karhu kartanolla, Nato noakla lattiessa, Kyty kyinä kynnyksellä, Kaihot on silmät karsinassa, Kierot keskilattialla, Perässä perivihaiset.
"Mutta ei siinä kyllin, että morsian raataa, hänen pitää vielä jokaistauutta työtä alottaessaan kysyä siihen lupaa sulhasen äidiltä jalkaakumartaen, jos näet vanha emäntä elää. Tuon muutaman viikon lepoajanjälkeen seuraa kova työ, jossa nuori emäntä saa panna kaikki voimansaliikkeelle, mutta sellaiseen paratiisiin tytöt välttämättä tahtovatmennä. Vaikka kuinka hyvästä kodista, jossa on elänyt vanhempienkukkana, lähtee tyttö matkaan melkein vaikka minkä kutaleen kanssa,ellei parempia ole ollut tarjona. Niin pelätty on vanhan piian nimi jasääty tuolla puolen rajan.
"Omituinen tapa on se, että nuoren morsiamen täytyy häiden jälkeen antaa'otsapoklonaiset', s.o. kumartaa seisaaltaan niin syvään kuin suinkin,jokaiselle vastaan tulevalle, paitsi lapsille. Olin kuullut tuosta,vaan en pannut sitä niin tarkkaan muistiini. Erään kerran kävelin kylääja vastaan tuli nainen, joka noin kolmisen sylen päähän seisahtuija alkoi kumartaa. Katsoin häntä ensin pitkään, en tuntenut tuotanaista, hän oli näet toisesta kylästä, ja luulin hänen rahaa pyytävän.Yht'äkkiä muistui mieleeni mainittu tapa, kun hän oli nuori ja päässäoli uusi kauniilta hohtava lakki. Sanoin siitä moiseen tilaisuuteenkuuluvan tervehdyksen: 'Elä tervehennä nuoren sulhases keralla', jahän, kumarrettuaan vielä kerran, kulki sivuitseni, lausuen: 'Tervehennäelät', joilla sanoilla vastaantulevia tervehditään. Noin puolikymmentäpoklonaa jo kerkesin saada. Sama oli sattunut toverilleni, jonkatäytyi kulkea sivu, osaamatta sanoa sanaakaan, temppu kun oli hänelletuntematon.
"Alinomainen kumartaminen, ja varsinkin jalan kumartaminen, joka onkerrassaan maassa ryömimistä, tekevät kiusallisen vaikutuksen. Sensain kokea, kun Okahvi tuttavamme vietti häitään. Hän tuli pyytämäänhäälahjaa itkettäjänsä, vanhan hampaattoman eukon, ennen mainitunMauran keralla, joka oli oikein hauska muori. Toverini sattui seisomaanetuhuoneessa, ja ei muuta kun toinen toiselta, toinen toiselta puoleltatarttuu kaulaan ja alkavat itkeä, minkä kerkiävät. Katselinpa sitähuvikseni toisesta huoneesta, kuinka toverini nolona katseli vuorontoista, vuoron toista, kokien päästä irti kiusaajistaan. Vaan nämäolivat kuin nahkiaiset kiinni. Vihdoin sain huomautetuksi, ettärahalla siitä pääsee. Hän työnsi ruplan itkettäjän kouraan, jokasamalla oli saaliinkin kerääjä, ja heti itku loppui. Vaan jalkaankumarrus ja kiitoksen hykertäminen oli vielä jäljellä, ja vasta kunse oli suoritettu, hän pääsi rauhaan. Vaan nauraissani en ollutmuistanutkaan, että minunkin vuoroni tulisi, ja kun he uhkaavinalähenivät, niin täytyi minun turvautua pakoon. Pitkälle en päässyt,muutamaan nurkkaan ahdistettiin, ja vaikka paikalla tarjosin ruplaa,niin ei auttanut muu, kuin anna kaulasi ja kuuntele tyynesti pitkävirsi ja yhtä pitkä passibo. Koettelin katkaista heidän itkuaan,ja estää jalan kumartamista, vaan itkettäjä, jota vielä naurustaniharmistuneen toverini kehotukset yllyttivät, tuumi vain: 'Annahan myöitemmä shiulaki'. Ja siihen täytyi tyytyä, vaikka vähin happameksitahtoi mies kääntyä moisessa leikissä.
"Usein olen edellä maininnut saajannaista ja patvaskaa. Nämä kaksihenkilöä ovatkin häissä välttämättömät. Saajannaisen osa onvähäpätöisempi; hän vain on sulhasen valitsema auttaja morsiamelle.Patvaskan päällä on edesvastuu siitä, ettei häissä mitään pahaa tapahdusulhasväelle. Hänen täytyy aina olla heidän edustajansa. Sulhaskansalleannettavat lahjat käyvät patvaskan käsien kautta, hän antaa antilaanpäänpeitteet, mutta tärkein tehtävä on varottaminen, sulhasjoukonkonsteilla lujaksi tekeminen pahantahtoisia, ilkeitä ihmisiä vastaan.Apuna on paitsi kiviä, riehtilää, kirvestä ja päresoihtuja vieläviikatteita, palavia taulanpalasia, joita varotettavien täytyy niellä,sekä ruoska, noin 1-1 1/2 korttelin mittainen keppi, jonka ympärilleon tehty jonkunlainen pussi. Tässä pussissa ovat 'varat', karhunkynsiä, karvoja, käärmeen hampaita, kiviä, yölepakko y.m. roskaa.Ilman tälläistä varapussia ei ole hyvä lähteä kosiomatkalle, jossa'tuvat ovat täyet tuntijia, joka lautsha laulajia', jotka kaikin tavoinkoettavat rikkoa parin hyvää väliä tai sortaa sulhaselta luonnon,kädet ja jalat, jotta hän voi häissä sortua tuiki kelvottomaksi jakykenemättömäksi aviomieheksi.
"Näihin kahteen virkailijaan tahtoisin lisätä vielä kolmannenkin,joka panee alkuun varsinaiset naimahommat, samoin kuin meilläkinuseat avioliiton satamaan joutuneet naiset ovat halukkaita muillekintuota onnea jakamaan. Mutta Karjalassa he käyttäytyvät eri tavallakuin meillä. Kertoisin tässä jutun siitä. Jyvöälahden kylässä olijoku emäntä kysynyt muutamalta nuorelta mieheltä, haluaisiko hännaimisiin. Kun poika oli myöntänyt, niin oli eukko luvannut hankkiahänelle morsiamen. Hän tunsi parin penikulman päässä, Pirttilahdessa,naimahaluisen tytön ja meni tätä pakauttelemaan. Tyttö olikintaipuvainen, eukko pisti tämän sormeen sormuksen ja sai silkkihuivinvastaan. Kotia päästyään sai poika kuulla, että hän oli kihloissa aivantuntemattoman tytön kanssa: Hän ei ollut asiasta milläänkään. Muttaparin kuukauden kuluttua alkoi toisen talon emäntä vaatia kihlojaakalta pois pantiksi antamaansa sormusta. Silloin tuli kihlojalle hätä.Turhaan rukoiltuaan aiottua sulhasta tekemään asiasta täyttä tottaeukko lähti kun lähtikin, muu ei auttanut, lunastamaan pois tytöltäantamaansa sormusta, sillä tämä oli juuri tuo panttikalu. Pari ruplaahänen täytyi vielä maksaa tytölle sopijaisia, ja siihen päättyi tämäjuttu, johon jo kylän vanhimmankin oli täytynyt sekaantua.
"Siin' on nyt virsi kuullaksenne, Toinen ilman ollaksenne, Ken mun virren kiittänövi, Sille poika syntyköhön, Meren ruovon ruskevuinen, Meren vaahdin valkevuinen, Simtsukkaiset silmäin päällä. Otavaiset otsan päällä, Kuutamaiset kulmain päällä, Päivänen päähyön päällä. Ken mun virren moittinovi, Sille tytär syntyköhön, Tervatynnörin jytyinen, Tervapartsan paksuvoinen, Kiukaan otsan mustevuinen."
K. F. Karjalainen.
* * * * *
Niinkuin edellisestä kuvauksesta näkyy, on itkeminen häissä tärkeimpiä"ajanviettoja", vaikka sillä epäilemättä on ensi sijassa siveellinentarkoitus, tarkoitus vaikuttaa nuoreen parikuntaan ja opettaa heitäkatselemaan elämää vakavalta kannalta.
Itkujen ohella lauletaan kuitenkin näissä erinomaisen menorikkaissahäissä vanhaan runomuotoon runoiltuja häälaulujakin, vieläpävanhalla runomitallakin. Häärunot ovat yleensä säilyneet hyvin, jopasemmoisillakin alueilla, kuten Tuoppajärven rannoilla, missä ei muitarunoja sanottavasti lauleta. Niissä yleensä kuvastuu selvänä kansankäsitys laulettavansa sisällyksestä ja tarkoituksesta. Sen vuoksiniissä on säilynyt se sisällinen loogillisuus, vivahdusrikkaus jaeheys, joka arvatenkin sankarirunoillakin on ennen ollut, vaikkase aiheittensa, myyttien ja myytillisten henkilöitten jouduttuaunhotukseen, näissä runoissa on hämmentynyt. Häälaulujen nuotti on kokojoukon poikkeava tavallisista runosävelistä. Se on rientoisampi javaloisampi, se on kuin riemuisa hymni.
Lönnrot sai aikanaan ensimmäiset täydelliset häävirret Tsenan kylästä,Köynäsjärven rannalta, johon hän niin monta kertaa matkoillaan poikkesija jossa hän rahvaan ystävällisyyden vuoksi näytti hyvin viihtyvän.Hän jakaa kuulemansa häärunot viiteen osaan, "Alkuvirteen", "Vävynvirteen", "Kutsuvirteen", "Lähtövirteen" ja "Tulovirteen". Kokoomansatoisinnot hän yhdisti, ottaen kustakin sen, mitä siinä oli parasta.Hääkuvauksemme puuttuisi parasta osaansa, ellemme näitä vanhojahäärunojakin muistelisi. Julkaisemme ne Lönnrotin matkakertomuksestahänen valintansa mukaan:
Alkuvirsi kuuluu seuraavasti:
"Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 5 liitelekse, laatelekse, liiti miesten linnan päällä, nokalla kolistelevi; miesten linna rautakatto, ei siihen sisälle päässyt. 10 Lenti kokko koilta ilman, yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli; katselekse, kääntelekse, 15 liitelekse, laatelekse, liiti naisten linnan päälle; naisten linna vaskikatto, ei siihen sisälle päässyt. Lenti kokko koilta ilman, 20 yltä ilman, alta taivon, siipi taivoa siveli, koprat merta kuopraeli, katselekse, kääntelekse, liitelekse, laatelekse, 25 liiti neitten linnan päälle, nokalla kolisteleepi; neitten linna liinakatto, jo siihen sisälle pääsi, liiti linnan ikkunalle, 30 seinälle selinäsulka, satasulka salvamalle. Katso parvesta parahan, tukkapäistä turpehimman, somahimman sormuskäistä. 35 Ken on hienoin höyheniltä, kenpä sulilta sulovin, senpä kokko kopristavi, kynsi pitkä piirrältävi, jok' on kaunis kasvannolta, 40 sekä varrelta valittu. 'Jo sanoin tämän sykysyn keskutin tämän kevään, salvatessa piilopirtin, pielet piiloikkunaisen, 45 missä neittä piiletellä, päätä kassa kasvatella: pah' on neitonen salata, hivus pitkä piiletellä, helpompi hepo salata, 50 sorajouhi suojualla.' 'Ja mistä tiesit teltamoinen, kuulit kultani omena, tämän neion syntyväksi, impyen yleneväksi?' 55 'Siitä tiesin teltamoinen, kuulin kultani omena: noki nousi nuorasesta, savu paksusta pakeni, neion kuulusta koista. 60 Aion ammo aamusilla mäkähti kevätkaritsa aika vihkon antajoa.'
"Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, jokatapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkeahalkopino lakoaisi maahan:
"Mi on mäiskinä mäellä, mi kumu kujaisten suissa? Luulin tuulen tulleheksi. pinon pystyn viereväksi, someron karehtivaksi. 5 Eipä tuuli tuullutkana, pino pysty vierrytkänä, somerot karehtinunna; vävyni väki tulevi, väki tuleva tukulla, 10 saoin kaksin kääntelevä.
"Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisiväthuolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjinkuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin jatanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaankultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.Sittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, onse peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla jakauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaahelposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurellavaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi japitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppialkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:
"Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta tuohisella, vahasella valkeata, tempoote tervaksilla; tuli on tuohinen rämäkkä, 5 savu musta tervaksinen, mustuttaa vävyni silmät. Kylän naiset kyyhkyläiset! tuokaa tulta kynttilällä, vahasella valkeata, 10 näkisin vävyni silmät, sinisetkö vai punaiset, vai on vaatevalkuaiset. Ei siniset, ei punaiset, meren ruo'on ruskeuiset, 15 meren kaislan kauneuiset.
"Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraidenvirren ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; muttalähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhutteleeensin sulhasta seuraavasti:
"Mit' istut isosen poika, veljes vanhin valvastelet? Et istu ison hyvyyttä et emännän armautta, etkä pirtin valkeutta; 5 istut impien hyvyyttä, kanamarjan kauneutta, valvattisi valkeutta. Sulho viljon veljyeni: vuotit viikon, vuota vielä, 10 ei oo valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, suorinut ikisopusi; puol' on päätä palmikoittu, puoli palmikoitsematta. 15 Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; vast' on helma hiemotettu, puoli hiemoteltavana. Sulho viljon veljyeni! 20 vuotit viikon, vuota vielä; vast' on jalka kengitetty, toinen kengitettävänä. Sulho viljon veljyeni! vuotit viikon, vuota vielä; 25 vast' on käsi kinnastettu, toinen kinnastettavana.
"Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein onvalmis, ja anoppi sanoo:
"Sulho viljon veljyeni! jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavasi, suorinut ikisopusi.
"Ja sitten sanoo hän tyttärelleen, morsiamelle:
"Mene myöten myöty neiti, kanssa kaupattu kananen, kun olit rakas rahalle, käpäs kättä antamahan, 35 kievas kihlan otantahan. Etpä äiän nuori neiti yli pääsi ymmärtänyt, kun lait kautun kaupan; etpä kuuksi lähtenytkä, 40 puoleksi poikeltanutka, etkä päiväksi käennyt. Jopa läksit viikommaksi, polveksi on pois erisit, ijäksi ison koista, 45 ik' on kaikki itkeminen, vuosi voikerehtaminen, kun läksit isän koista, oman emosi elolta, kantajasi kartanosta. 50 Toivoit kuuksi lähteväsi, puoleksi poikettavasi, päiväksi käkeäväsi elinajaksi emosi. Aselt' on piha pitempi, 55 kynnys hirttä korkeampi, silta lautoa leveempi, kerran toisen kertoessa.
"On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonkamieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaansyntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin, arvelin ikäni kaiken, noinpa polonen pakisin: Et sä neito ollekkana oman vanhemman varoissa, 5 kantajasi kainaloissa; äskenpä olisit neito luot' emosi lähtiessä, mieholahan mennessäsi, jalka toinen kynnyksellä, 10 toinen korjassa kosian; oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.
Jo nyt on lähtöni lähemmä, toivoni toeksi saanut, 15 jalka toinen kynnyksellä, toinen korjassa kosian. Emp' ilolla lähtenekkää, enkä riemulla erinne, tästä kullasta koista, 20 iän nuoren istumasta. Lähen hoikka huolissani, ikävissäni eriän, syksyisen yön sylihin, keväisen kierän päälle, 25 jott'ei jälki jäällä tunnu, jalan isku iljangolla, hangella hamosen toimi; eikä äiti ääntä kuule, eikä iso itkuani. 30
Ja mitä liekkään mieli naisten, mieli muien morsianten? Niin on mieli miekkosien, kun keväinen päivän nousu. Minun on mieleni polosen 35 kun on myötävän hevosen, tahi tamman kaupittavan, tahi ostetun orihin. Niin on mieleni polosen, kun syksynen yö pimeä, 40 talvinen on päivä, musta."
"Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan, sanoen:
"Niin sano emo tytölle, lausu vanha lapsellensa: 'Elä o'o neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; 45 sait miehen mitä paraimman, uroita uhkeimman. Sait miehen metsän kävijän, uron korven kolkuttajan, ei sen koirat koissa maata, 50 pennut pehkussa levätä. Kolmasti tänä keväänä noussut nuotiotulelta, havannut havusialta; kolmasti tänä keväänä 55 havu pään on harjailiut, varpa vartalon sukaillut.
El' oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme 60 sata sarven kantajata, tuhat tuojata utaren. Ompa meiän sulhollamme purnonen joka purolla, aumanen joka aholla, 65 lepikköiset leipämaana, vesakkoiset vehnämaina, kaikki rauniot rahana, kivet pienet penninkinä, telat täynnä tynnyriä, 70 tynnyrit olutta täynnä. Ja elä oo neiti milläkänä, emon tuoma tuollakana; ompa meiän sulhollamme pyyhyöt pyräjämässä, 75 vempeleellä vieremässä, kuusi kullaista käkeä lekkumassa länkilöillä, rahkehella laulamassa.'
"Sitten jatkaa äiti yhä puhuen tyttärelleen:
"Vielä neuvon neitoani, 80 orpolasta opastan: Morsian sisarueni, kapolehti kantamani; kuulestamma kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. 85 Tulet toisehen talohon, pereheseen vierahaseen, toisehen emän alahan; toisin toisessa talossa, toisessa emän alassa, 90 muiten muissa vierahissa, ei niinkun emon koissa, oman vanhemman varassa. Jos talo epätapanen, talo tapoja kysyvi; 95 Jos mies epäpätönen, mies on mieltä koittelevi. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen. Jos ukko susi supussa, 100 akka karhu karsinassa, sama armo antaminen, alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, vanhemmallesi omalle; 105 kytypä kyinä kynnyksellä, nato nakloina ovella, sama arvo antaminen alemma kumartaminen, kun ennen emon koissa, 110 veljellesi vanhemmalle, sisarellesi omalle. Kuule neiti kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; nisät nuoret notkuttele, 115 kaula pesty kaarruttele, niinkun tuores tuomen latva, vasta kasvava kataja. Kuule vielä kun sanelen, vaimo vanha lausuelen; 120 elä suihka sutsunatta, eläkä räämä rätsinättä, elä kengättä kehäjä. Pese penkit illoin, aamuin, pöydät keskipäivälläki, 125 lattia joka pyhäksi. Piä lusikat luvussa, astiasi arvelussa, jott'ei kasit kanneltaisi, linnut liiat peiteltäisi; 130 pyhät on pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajassa, marjaiset sitäin pyhemmät."
Lönnrotia häävirret kauneutensa ohella viehättivät siitä syystä, ettävarsinkin ne "antavat meille useita tietoja esi-isiemme kotielämästä jamonesta muusta seikasta, joita nyt olisi vaikea saada selville."
Vertauksen vuoksi panen tähän näytteeksi "Tulovirren" semmoisena, kuinsen eräs 52-vuotias Uhtuen eukko meille lauloi. Siitä näkee, ettäruno ilman lisäyksiä ja korjauksiakin juoksee paljon täydellisempänäja selvempänä, tarkoituksestaan ja keinoistaan tietoisempana kuintaruaiheiset runot. Tulovirsi lauletaan sulhasen kodissa, nuorenparikunnan sinne saapuessa, ja kuului se kirjaanpanoni mukaanseuraavasti:
Miero vuotti uutta kuuta, Kylä nuorta morsianta, Miep' on vuotin veijoani, Veijoni, minjoani, Ken tämän toen valehti, 5 Ett' on veijon' tyhjin tullut? Eip' on veijon' tyhjin tullut, Onp' on tukku tuotavana, Tosi tarjoteltavana, On mitä oron vejellä, 10 Sorajouhen juoksutella, Pystykapion piellä.
Terve piha täysinesi, Ulkoinen urohinesi, Piha vierahaisinesi! 15 Nouse korjasta koria, Hyvä lahja laitiosta, Nouse ilman nostajitta, ylene ylenejittä, Hos on nuori nostajasi, 20 Vihanta ylentäjäsi. Tallaa jalka jalakselle, Pole poikkipuoliselle, Piha on askelta pitempi, Kynnys hirttä korkiampi. 25 Astu tietä temminkäistä, Maata maksankarvallista. Niinpä on tänä suvena Vajoset vajehteleksen Vajollista vastakättä, 30 Niinpä on tänä suvena, Hepo hirnui hirviästi Hienon heinän heittäjäistä, Niinpä on tänä suvena Aivoin ammoin aika suopo 35 Aika vihkon antajaista, Keikatti kevätkaritsa Kainalopuolen kantajaista, Koira haukkui korkiesti Korkeiden vajojen päästä, 40 Niinpä on tänä suvena Sintsi siitä siirtelekse Uutta sintsin siivoojaista, Aittaset alentelekse Uutta aitan astujaista, 45 Niinpä on tänä suvena Kynnykset kypertelekse Hienon helman heittäjäistä, Skääkäset kätsertelekse Sormuskättä sulkijaista, 50 Rengaskättä reikkujaista.
Terve pirtti täysinesi, Lautakatto kansoinesi! Kenp' on tähän suojat saanut? Suojat saanut, hirret tuonut, 55 Hirret hirmuilta mäiltä, Malat marjakankahilta, Sammalet sulilta soilta, Tuohet tuomivaaran päältä, Lauat mailta lamakoilta? 60 Laki on lahnan suomuloista, Kiukoa meren kivistä, Pajtshas meren paateroista, Periseinä petran luusta, Sivusein' on sirkan luusta, 65 Kamoa karitsan luusta.
Kenp' on tässä pääpätövä, Päivän päällinen omena?
Kylän on paras patvaskoina, Kylän onni oppahina, 70 Kylän vanhin vaate vyöllä. Onp' on meiän patvaskalla Kultainen kypärä päässä, Puhki taivosen puhuja, Läpi metsän läiköttäjä, 75 Onp' on meiän patvaskalla Pää kullan vipalehissa, Kulmat kullan solmuloissa, Silmät kullan simtsukoissa, Parta kullan palmikoissa, 80 Kädet on kullan käärösissä, Sormet kullan sormuksissa. Pait' on päällä palttinainen Hipiällä hiettömällä, Haahinen on haljakka päällä 85 Päällä paian palttinaisen, Uujuinen ussakka vyöllä, Kesäuuhen uujuloista, Talvilampahan takuista, Sep' on Kunttarin kutoma, 90 Päivänterin kesräelömä Aialla tulettomalla, Tulen tietämättömällä.
Jop' on kiitin patvaskani, Vuotappa kiitän kaiken kansan. 95 Kuin on metsä huurtehessa, Niin on kansa haljakoissa. Mist' on saatu saajannainen, Mistä tuotu tuojannainen? Sielt' on saatu saajannainen 100 Saksan salmilta syviltä, Vienan väljiltä vesiltä. Kasvoi maalla maltsinmarja Pellolla heliä heinä, Sielt' on saatu saajannainen, 105 Sieltä tuotu tuojannainen. Saajannaisen shapka suuri, Niinkuin Suomen sukkulainen. Mit' on hanhuset haolla? Saajannaisen saappovaiset. 110 Mit' on joutsenet joella? Saajannaisen valkeat sukat. Jopa kiitin saajannaisen.
Kävitkö tiesi tervehenä, Matkasi alihyvänä, 115 Sulhasena käyessäsi? Saitko sen kuin käkesit? Käkesit käkösen tuua, Heramarjan herkutella. Saitko kaunehimman kassapäistä, 120 Turpeimman tukkapäistä, Sormuskäsistä somimman? Olitko suin sulassa voissa, Koprin kuorekakkaroissa, Ainuon apen stolassa, 125 Ainuon anopin stolassa? Onp' on meiän sulhasella Aittanen joka aholla, Purnuinen joka purolla, Kuoppainen joka kujalla. 130 Onp' on meiän sulhasella Orret otku, parret patku Vanhoilla kapalihoilla. Pyhät syötti pyynlihoilla, Aret ennen ammutuilla, 135 Talvet ennen tapetuilla. Sulhanen oli soma stolassa, Kans' on kaunis lattialla. Eipä ole ennen ollunn' Eikä varsin vasta liene 140 Tämän sulhasen somuutta, Tämän kansan kauneutta. Oliko valkoinen jänönen Jäljessänne juoksemassa? Oliko ruskia reponen 145 Eessä tietä noutamassa? Jottei pystyis noian nuolet, Tietäjä teräksinensä, Velho veitsirautoinensa.
Anna neuvon neitostani 150 Orpolastani opetan.
Morsio sisarueni, Kapuletti lakluvoni. Uusi tapa ottaminen, Alemma kumartaminen, 155 Niskan nuoren notkuminen, Kakla pysty kaartuminen, Niinkuin tuores tuomen latva, Kasvajan katajan lehvä. Piä lusikkas luvussa, 160 Astiasi arviossa, Jottei kasit kannettaisi, Pienet linnut peitettäisi. Ukko on susina tsupussa, Akk' on karhu kartanolla, 165 Kyty kyynä kynnyksellä, Nato naaklana tshupussa. Kuin kyty kynnöltä tuloo, Ukko aian panennasta, Vie minjä vesi käsille 170 Varusta valkia paikka. Jopa neuvoin neitostani, Orpolastani opetin.
Ei laki rahoitta laula, Kieltä piekse penningittä. 175 Alttinoin kylän akoilta, Polttinoin kylän pojilta. Laki laulajan lahoo, Kieli kukkujan kuluu. Kopeikka koko sanalta, 180 Kriuna kielen kääntimeltä, Puoli puolelta sanoa, Penni kielen pieksännältä. Laulun lauloi, virren taitoi, Täss' on virsi kuullaksenne, Toinen ilman ollaksenne.
Saajannaisesta tavallisesti laulettiin vielä seuraavat säkeet:
"Shöi sian sukahinjehe Mussan koiran karvoinjehe"…
mutta nämä sanat oli, mainitsi laulaja, Uhtuella jätetty pois.Ne tuntuvatkin siinä yhteydessä hyvin aiheettomalta pilkalta,joka riitelee saajannaisen suurta ylistystä vastaan. A.R. Niementutkimukset viittaavat siihen, että säkeet ovat vanha lainaliettualaisilta.
UHUT.
Keski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut,Vienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suurenväkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltäänja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotinaikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen jaPaanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oliRyhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkkoollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä.Kovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takanayleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita onmeidän puolen kirkkomäillä.
Uhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verratenleveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan,jolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkinmahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoenlänsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa sekohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressakahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne olimatkaa penikulma.
Semmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat,ei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain jokuniitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylänaukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niittentuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta.Kaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajaltiSuomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tailaukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkinkalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainenjärvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisillasilmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohellapyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma,näkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin.Talvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä,joita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat jahyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempisydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sittenon melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelustaei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkinkutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastusoli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa onselän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaanmalliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen jaakkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä,jossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta.Vähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevätkylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä onerillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettukuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja,että useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkinkookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisiakahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoenvarressa.
Tämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneetniin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.
Lönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella jaseitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneensekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, silläuhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihinverraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia jaosasivat vieraallekin arvon antaa.
Viidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessaviikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joitatulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.
"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkunhän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänensijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojentoisintoja, osaksi toisia, uusia."
"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin senohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaanilääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkintästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikinmonesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tailyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne,jotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästäsyystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin,kannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muutenolisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloinmuunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt,harvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajiensuhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoasyödäkseni."
"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisiapitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaantulee, on tarpeeksi, tiheitäophtalmia-(silmätauti-) tapauksia, sekämuutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut,että silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikinpaisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaaextirpatio oculi s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuanseudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johontytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.
"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisitoimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankinollut vähemmän tyydyttävä.
"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää,ei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikkaminulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyinleikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavanapäivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensanojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisiltakuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitälähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulostay.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensikerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljonenemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesikasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumalate oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaistakunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämäylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminenseikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se,että tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistäomistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. — Ikävä tapa,kenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaakasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä enkoskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut ollahuomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, muttahuomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia.Tämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä eräänvuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennutkasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös,ennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihettapilaan."
Kuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojatlauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertootästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:
"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, jokaensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaansaakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessänipyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hänlauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi,päällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poikaistu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullentuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuitapienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyäkeräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikanseeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllärunoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä ainaLappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna,jos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoaseuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkinparahimmat lauluilta."
Seitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssaviipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteämatkalleen, pohjan perille.
"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissaeli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivälaulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanutheidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja etteiikäväkään ole vaivannut."
Lönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa.Kuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa."Sarkasodan" eli "varastussotain" aikana se Lönnrotille kerrottujenmuistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaantaloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Isonvihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt japolttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin.Kylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudetasukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. "Siitä voi päättää", lausuuLönnrot, "kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verratenedullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita."Borenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lieneenoussut toiselle tuhannelle.
Vaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollutrattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällävesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan.Talvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kyläviikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.
Kävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toveriniseurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä olipuoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme.Toisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin "pidettiin hyvänä", niinkuinsana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimmeoikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä.Laskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentälasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet "tokanat" ja vieläpakostakin "tinkitokana"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämätapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässäkestityksessä hikoiltiin.
Asuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähdenverraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestysja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinenleima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvinvanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihenkuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivatenimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolellarikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät hetäällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämääkuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuunkuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväenkeralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakintaloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan,verkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksihe olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupainlattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneetvielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin.Mutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.
Toisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuusoli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajanpoikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää,mutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakinpuolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidettysiivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaanyhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaanomituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon jaolennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaanmuuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi olluterottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidänheimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuenhihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oliuskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästätavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinutuskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässäjotenkin runsaasti.
Lönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneetja runoja saaneet. "Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavattäällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuinsyrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydellisetkuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvinjotenkin paljon", lausuu Borenius.
Niinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylääkierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot olilaulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksenvuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitälaulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja,mutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän,kun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivatlaulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt jaestelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa,jonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivatlaulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessaasennossa, "käsi kädessä, sormet sormien lomassa", johon Lönnrotkertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikinveljeksille tuntematon.
Meidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikkahuhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä — tiedustelemaanpassejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneenkimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimmekarttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta eikuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaansen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.
Sain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkilläommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito olikokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujenpohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakullavanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkäviidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylänkauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä — isä oli vuosikausiaelellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan — oli hänkauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiinnuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hänoli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa,eikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi "veätävärttinätä".
VIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.
Siihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoitavielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadustasenvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä,niin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme onkoottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneetsemmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalanrunojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevialaulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittulaitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista,joille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa,jonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runojalaulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissayhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirilleaivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niinsekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisenjumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajallailmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaanmerkitsivät.
Mutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellenkäsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussatoisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kutauseampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, saitäydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköalalaajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle,jolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakinvallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alatitoistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä,yhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi,joita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa,kukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joitayhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunoudennäköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmänniitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuinvuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samallayhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.
Näin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmäntoisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmänselvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.
Ne kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, onVienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestettyseuraavasti:
Sampo-jakso. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainenselkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessälauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailmanluominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksierotettu.
Taivaan taonta. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitäkatkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.
Kilpalaulanta, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta jalaulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöisellesisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaaKalevalan runoa.
Ainoruno, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi "Osmosen" tai"Kalevaisen" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa.Runo on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestäänsopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainenovat sille tuntemattomat.
Vellamon neidon onginta. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaanVäinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hänei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta "lohi loimahtimerehe, kala kirjo kimmertihe", ja ilmaisi veteen päästyään olevansaVellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämöenää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopiedellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessätapaakaan.
Väinämöisen polvenhaava. Väinämöinen veistää vuorella venettä,kirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin ettäkirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuantietäjäukko loitsullaan.
Venepuun etsintä. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissajoku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.
Tuonelassa käynti. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matkaVäinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, ettäVäinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.
Vipusessa käynti. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja,joita hän tarvitsi "tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purttalaulamalla."
Kilpakosinta. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaanPohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksellasiitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen jahoukutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sittenjuoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikäänsuoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia javanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntämääräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.
Kultaneidon taonta. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen,takoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssalepäillä.
Kojosen pojan kosinta. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosiKommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaankotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se onKalevalassa Kullervorunoon sovitettu.
Laivaretki ja kanteleen synty. Väinämöinen laskee sinistä merta,vene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleenainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikkihaltijatkin soittoansa kuulemaan.
Nimettömät taudit. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalanrunoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapsetpotivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.
Auringon ja kuun päästö. Tästä runosta on vasta 1870-luvullakirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaankuuluu Karjalan kannaksen runoihin.
Väinämöisen tuomio. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestäsaada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kuntuomiota ei toteutettu.
Lemminkäisen virsi. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo.Runon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihinkutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa.Usein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsasaaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaanKullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisintoLemminkäisen surmasta.
Hiiden hirven hiihdäntä. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjensepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja"kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin".
Ison härän runo. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä.Kalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.
Ahdin ja Kyllikin runo. Tästä kauniista Kalevalan runosta on VienanKarjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia,melkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkinviittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja AunuksestaEuropaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta,kuontuneinta kansanrunoa.
Kalevan pojan kosto. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipookiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.
Sisaren turmelus lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai"tuhmasta pojasta Tuiretuisesta".
Kuolon sanomat tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossayhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalanalueella verraten harvinainen ja vaillinainen.
Jos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen LatvajärvenArhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisenrunolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omiamaita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä,jotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.
Arhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä,minkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdollavoimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajainrunoista täydentyi ja kehittyi.
ARHIPPA PERTTUSEN LAULAMA SAMPOJAKSO.
Lappalainen kyyttösilmä Piti viikosta vihoa, Kaukausta ylen katsetta Päälle vanhan Väinämöisen. Vuotti illoin, vuotti aamuin 5 Tulovakse Väinämöistä, Soavakse Umentolaista. Silloin vanha Väinämöinen Rekehensä reutosihen, Korjahan korentelihen. 10 Orihilla olkisella, Hernevarrella hevolla Ajoa karetteloopi Selvällä meren selällä, Ulapalla aukialla. 15 Lappalainen kyyttösilmä Niin päivänä muutamana, Huomenna monikahana Keksi mustasen merellä, Sinervöisen lainehilla. 20 Niin koppo tulisen jousen, Korvalta kovan tulisen; Jännitti tulisen jousen, Nuolen juonelle asetti, Valitsi parahan varren. 25 Niin siitä sanoiksi virkko: "Kun käsi alentanoovi, Niin nuoli ylentyöhö; Kun käsi ylentänöövi, Niin nuoli alentuoho!" 30 Ampu olkisen orihin Alta vanhan Väinämöisen, Hernevartisen heposen Läpi länkiluun lihasta, Oikiesta olkapäästä, 35 Kautti kainalon vasemman. Siilon vanha Väinämöinen Sortu sormin lainehille, Kämmenin vesille käänty. Siellä kulki 6 vuotta, 40 Seiso 7 keseä, Kulki kuusissa hakona, Petäjäisä pölkyn päänä. Itkiä tihusteloopi, Ukkua rukuiloopi, 45 Pavan naista palveloopi: "Nosta, ukko, suuri tuuli, Sään mänöö määritöntä; Nosta mustia muria Päälle selvien vesien!" 50 Nosti ukko suuren tuulen, Sään mänösen määrittömän; Nosti mustia muria Päälle selvien vesien. Kanto vanhan Väinämöisen 55 Pimiähän Pohjolahan, Kiven kirjavan sivulle, Paaen paksun lappehille. Itkiä tihusteloopi. Pohjon akka harvahammas 60 Nousi aivon aikasehen, Aivon aika huomenessa; Pian pirtin lämmitteli, Pyhki pitkin pirttiähän, Lattiatahan lakaisi; 65 Viepi ulos rikkasa Pellolle perimmäiselle; Rikoillahan seisotakse. Tuosta kuuli kuusienen, Tajusi kaheksialle; 70 Kuuli miehen itkeväkse, Uroon urisevakse: Ei ou itku naisen itku, Eikä itku lapsen itku, Tämä on itku Väinämöisen 75 Urajanta Untamoisen. Siitä silloin Pohjon akka Viitisekse, vaatisekse, Pää somille suoreille, Pätöville pääsomille. 80 Meni luoksi Väinämöisen, Sanan virkko, noin nimesi: "Mitäs itet Väinämöinen, Kuta, Untamo, uriset?" Sano vanha Väinämöinen: 85 "Tuota iten tuon ikäni, Puhki polveni murehin, Jo uin maille vierahille, Äkki ouoille oville." Niin sanoopi Pohjon akka: 90 "Niin mitä minulle annat, Kun saatan omille maille, Oman kukon kuuluville, Näiltä mailta vierahilta, Äkkiouoilta ovilta?" 95 Sano vanha Väinämöinen: "Mitäpä kysyt minulta?" "Kun sie laait uuen sammon Kirjokannen kirjoalet Yhen joukosen sulasta, 100 Yhen värkkinän murusta, Yhen villan kylkyvöstä, Maiosta mahovan lehmän, Yhen otrasen jyvästä." Sano vanha Väinämöinen: 105 "En minä takoa taia, Enkä kantta kirjoalla; Työnnän sepon Ilmorisen, Se on taitavin takoja, Se on kannet kirjoapi." 110 Siit' on Pohjan akka Otti miehen kuolomasta, Otti vanhan Väinämöisen, Vei sitä kotihin sitte; Syötti miehen, juotti miehen, 115 Kostutteli kuolomasta; Pani oron juoksomahan, Liinaharjan liikkumahan Pimiästä Pohjolasta, Summasta sarajahasta, 120 Miehen syövästä kylästä, Urohon upottajasta. Kotihinsa tultuoho Meni luoksi sepon siellä, Sanan virkko, noin nimesi: 125 "Sinä seppo Ilmorinen, Langoni, emoni lapsi, Lähe neittä noutamahan, Päätä kassa katsomahan Pimiästä Pohjolasta. 130 Nyt on neiti kosjottuna Päätä kassa kaupattuna". Silloin seppo Ilmarinen Peseksen, puhasteleksen Sykysyisistä sysistä, 135 Tavonnoista talvisista; Veran äärillä veäksen, Lustuilla solkieksen; Rekeensä reutuoksen, Korjahan kohenteleksen. 140 Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmivyöllä; Oro juoksi, matka joutu, Pimiähän Pohjolahan, Summahan sarajahan, 145 Miesten syöjähän kylähän, Urohon upottajahan. Pohjolahan mentyöön Pohjon akka harvahammas Pani sammon laaintaan, 150 Kirjokannen kirjantaan Yhen joukosen sulasta, Yhen otrasen jyvästä, Yhen villan kylkyöstä, Maiosta mahovan lehmän, 155 Yhen värttinän murusta. Silloin seppo Ilmorinen, Päivät sampuo rakenti, Yöt neittä lepyttelööpi. Silloin seppo Ilmorinen 160 Saapi sammon valmihiksi, Kirjokannen kirjatuksi, Ei neittä lepytetyksi. Siit' on jauho uusi sampo, Kirjokansi kiikutteli: 165 Jauho purnon puhtehessa, Jauho purnon syötäviä, Jauho purnon myötäviä, 3:n pieltäviä. Niin ihastu Pohjon akka, 170 Anto oman tyttärehek Sepolle Ilmoriselle Ikusekse puolisokse, Kainaloisekse kanakse, Paniakse päänalaisen, 175 Jalkoin jaksajakse. Silloin seppo Ilmorinen Kotihinsa tullessansa, Käkyöt kukahteloopi Korjan kirjavan kokilla, 180 Oravaiset juoksenteli Aisoilla vaahterisilla, Tetryöt kukerteloopi Päällä luokin kynäppäisen. Sepolla Ilmorisella 185 Käsi on kirjokintahissa, Toinen neitosen nisissä; Jalka on Saksan saappoassa, Toinen reisien välissä, Pohjolasta tullessansa. 190 Kotihinsa tultuohon Meni vanha Väinämöinen Luoksi sepon Ilmorisen, Kysytteli, lausutteli: "Velli seppo Ilmorinen, 195 Lankoni, emoni lapsi, Joko laait uuen sammon, Kirjokannen kirjoalit?" Sano seppo Ilmorinen: "Jo mie laain uuen sammon 200 Maiosta mahovan lehmän, Yhen villan kylkyöstä, Yhen värttinän muruista, Yhen otrasen jyvästä." Sano Vanha Väinämöinen: 205 "Joko jauho uusi sampo, Kirjokansi kiikutteli?" Sano seppo Ilmorinen: "Jopa jauho etc. Jauho purnon puhtehessa, 210 Jauho purnon syötäviä, Jauho purnon myötäviä, 3 pieltäviä." Silloin vanha Väinämöinen, Kun tunsi toet sanomat, 215 Rakenteli laivoansa, Laski laivansa merehen, Sanan virkko noin nimesi: "Ku on tuolla toissa mäessä Vanhalla Väinämöisellä?" 220 "Iku Tiera, Nieran poika, Ylimmäinen ystäväni." Nosti päälle purjepuunsa, Kun on männikön mäellä; Laskoopi sinistä merta 225 Melan koukkupään nojassa Laski päivän, laski toisen; Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi. 230 Tapasi on taskuhunsa Silloin vanha Väinämöinen, Löihen kukkaroisehensa; Niin otti uniset nieklat, Nukutteli nuuan joukon, 235 Paineli pakanan kansan. Laskoopi sinistä merta Pimiähän Pohjolahan. Sanan virkko, noin nimesi: "Iku Tiera, Nieran poika, 240 Ylimmäinen ystäväni, Mene sie Sampo ottamahan, Kirjokansi kantamahan!" Ikutiera, Nieran poika, Hyvä kielas käskieki, 245 Kepiä kehuttoaki, Meni sammon ottamahan, Kirjokannen kantamahan, Eipä sampo liikukkana, Kirjokansi kihnakkana, 250 Juuret maahan juurrutettu. Itse vanha Väinämöinen Läksi sammon ottamahan, Kirjokannen kantamahan, Eipä sampo liikukkana, 255 Juuret maahan juurrutettu. Silloin vanha Väinämöinen Siilon kynti sammon juuret 100 sarvella härällä, 1000 päällä tursahalla; 260 Vei sammon venosehensa, Talu talkapohjahansa. Nosti päälle purjepuita; Laskoopi sinistä merta, Laski päivän, laski toisen. 265 Niin päivänä kolmantena Muurahainen mulkupoika Se kusi kuren jalalle Pimiässä Pohjolassa. Kurki laski suuren kulkun, 270 Parkasi pahan sävelen: Kaikki Pohjola heräsi, Paha valta valveutu. Pohjon akka harvahammas Tapasihe Sampohonsa: 275 "Jo on Sampo muunne viety, Kirjokansi kannettuna!" Niin rakenti Pohjon purren: 100 miestä sauomihin, 100 airooh urosta, 280 100 miestä miekallista, 100 miestä ampujata; Laskoopi sinistä merta. Iku Tiera, Nieran poika Sanan virkko noin nimesi: 285 "Sie vanha Väinämöinen, Laula, sie hyvä sukuni, Hyvän sammon saatuosi, Tien hyvän käveltyösi!" Sano vanha Väinämöinen: 290 "Aikanen ois ilon teoksi, Varahainen laulannaksi; Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi. 295 Kun omat ovet näkyisi, Omat ukset ulvottaisi, Äsen laulanta sopisi, Ilon teentä kelpoaisi." Niin sano sanalla tuolla 300 Itse vanha Väinämöinen: "Ylimmäinen ystäväni, Nouse purjepuun nenääh, Kasisliekaah kavaa; Katso iät, katso lännet, 305 Katso pitkin Pohjon ranta!" Iku Tiera, Nieran poika, Hyvä kielas käskieki, Kepiä kehuttooki. Nousi purjepuun nenääh, 310 Katso iän, katso lännen, Katso pitkin Pohjon rannan, Niin sano sanalla tuolla: "Jo tuloovi Pohjon pursi, 100 hanka hakkoapi; 315 100 miestä sauomissa, 100 airossa urosta, 100 miestä miekallista, 100 toinen ampujoa." Sillon vanha Väinämöinen 320 Jo näki tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan, Tapasi on taskuhunsa, Löihen kukkaroisehensa, Löysi piitä pikkaraisen, 325 Takloa taki vähäsen, Neki mestasi merehen, Saattaapi sarajahansa, Yli oikien olansa, Kautti kainalon vasemman, 330 Itse noin sanoiksi virkko: "Luotihin merehen luoto, Salasaari siunattihin Itähän ikäti pitkä, Luotehelle loppumaton, 335 Pohjolahan polveksehen. Johon purret puuttuoho, Venehet takeltuoho!" Niin on puuttunt Pohjon pursi Vene hankava halennut. 340 Pohjon akka harvahammas Nousi leivon lentimille, Sirkun siiville kohosi. Vassat siiviksi sivalsi Kokon kynkkäluun nenille; 345 Lenteä lepettelööpi Selvällä meren selällä, Ulapalla aukiella. Liiteleksen, laateleksen Päähän pielen Väinämöisen; 350 Tahtoo pursi päin puota, Laiva lassuin lohkiella. Niin sanoopi Väinämöinen: "Iku Tiera, Nieran poika, Ylimmäinen ystäväni, 355 Ota nyt miekkasi omasi Käelläsi oikiella, Vasemmelta reieltäsi, Kokon koprille sivalla, Vaakalinnun varpahille!" 360 Iku Tiera, Nieran poika, Otti miekkansa omansa Käellähän oikialla Vasemmelta reieltänsä, Kokon koprille sivalti, 365 Vaakalinnun varpahille; Vaan ei vuole vermentännä, Ota ei orvaskettuona. Iski kerran, iski toisen, Kohta 3:tsi rapuopi; 370 Tuo ei viere vermentänä, Ota ei orvaskettuona. Itse vanha Väinämöinen Melan on merestä nosti Lapiensa lainehesta, 375 Kokon koprille sivalti, Vaakalinnun varpahille. Jäi yksi nimetön sormi Sampuo pitelemähän, Kirjokantta kantamahan. 380 Silloin vanha Väinämöinen Otti miekkansa omansa Käellä on oikiella Vasemmalta reieltään. Sillon sampuo murotti, 385 Kirjokantta kirjoali Selvällä meren selällä, Ulapalla aukiella. Noita tuuli tuuvitteli, Ilman lieto liikutteli 390 Ympäri meren sinisen. Muut kaikki muruset viepi Rannalle meryttä vasten, Vasten merta hyyvänettä. Pohjon akka harvahammas 395 Kannen kanto Pohjolahan, Rivan kylmähän kylähän, Sormella nimettömällä, Vasemella varpahalla.
RUNOKYLÄT JA RUNOJEN MUUNTELU.
"Pohjoinen runoalue" päättyy etelässä siihen vesistöön, joka Kiiteenselästä ulottuu itää kohti ja laskee Tsirkkakemiin. Tämä vesistö onsamalla kielirajana. Osasta jo senkin rannoilla puhutaan Aunuksenpehmeäkerakkeista kieltä. Etelämpänä on tämä kieli jo yksinomaanvallalla. Uloinna jaossa on Tsirkkakemin rannalla Kellovaaran pienikylä, jota aina on mainittu Vienan Karjalan parhaitten runokyläinjoukossa. Se on kuitenkin kuin keidas erämaassa, sillä Kellovaarannaapurikylät ovat paljon huonompia runopaikkoja. Runojen singahtaminensinne runottomampien välikylien poikki onkin tapahtunut niinsanoaksemme "historiallisella ajalla". Sinne oli muuttanut muuanPonkalahden mies Yläkuittijärven rannoilta ja tämän poika taas olinainut Latvajärven Arhipan sisaren Moarien. Kellovaaran runot, joitajo Lönnrot kirjoitti, siis oikeastaan ovat Kuittijärviltä kotoisin.Lönnrot siellä käynnistään mainitsee:
"Jekossa makasin yötä, ja siitä kuljettuani 23 virstaa tulin ensinnäKellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta,kirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaanKemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti kaksimiestä saattamaan, äsken mainitun akan poika setänensä. Yöllä makasimmavähän aikaa metsäpirtissä ja muun aian matkasimma, minä nukkuen reessä.Siinä kerran laululla heräsin kylläki somasti. Toisessa metsäpirtissäakan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa lauluja, ja iltapuolellatulimma Jyskyjärveen."
Huonompia runopaikkoja ovat kylät siitä länteenpäin, vaikkeivätolekaan aivan puuttuneet laulajia. Niissä kuitenkin keruukin olivaillinaisempi, ja mahdollista on, että monikin hyvä taitaja onjäänyt laulattamatta. Kiiteen järven rannalla taas Akonlahti onparhaita runopaikkoja. Eräältä Akonlahden mieheltä Gottlund kirjottiSuomen puolella ensimmäiset kertomarunot, mitä yleensä on koko VienanKarjalasta saatu.
Kaikista niistä kylistä, jotka ovat Kuittijärven ja tämän vesistönvälisellä ylämaalla, on runoja muistoon kirjotettu. Mutta runsaimmat onsaatu Kuittijärvien piiristä.
Täältä runoalue tekee pitkän poukaman itää kohti pitkin Kemijoen varttaaina Paanajärveen saakka. Pohjoista kohti se nopeaan huononee, vaikkaonkin sirpaleita löydetty useimmista kylistä aina Tuoppajärveä myöden.Pistojärven seuduilla on ehkä ennen ollut enemmän runoja, mutta joEuropaeus valitti, ettei laulajia ollut mahdollinen saada tietojaanantamaan.
Vienan Karjalan eri paikkakuntain runorikkaudesta saamme hyvänkäsityksen Kirjallisuuden Seuran suuresta runotoisintojulkaisusta. Senoudattaa maantieteellistä aluejakoa, alkaen kunkin toisintokiertonsaKellovaarasta, jonka runoalueeseen myös luetaan Liedman, Tsholmon jaSuurenjärven kylät Nuokkijärven eteläpuolella. Kellovaaran pieni kyläon naapurejaan paljon etevämpi, mutta se yhdistääkin sekä pohjoisenettä eteläisen maakunnan runotaidon, niinkuin edellä huomautimme,syynkin mainiten. Viimeksi mainitut kylät taas jo johtavat Aunuksen jaEtelä-Karjalan laulumaille, lähinnä Roukkulaan ja Repolaan.
Kellovaaran runoalueelta on koottu useimpia ennen mainituitakertomarunoja. "Sisaren turmelusrunoa" sieltä on saatu enemmän kuinmistään muualta koko Vienan Karjalan piiristä. Mutta myös "Samporuno","Kilpalaulanta", "Kilpakosinta", "Laivaretki ja kanteleen synty"ja varsinkin "Lemminkäisen virsi" ovat siellä olleet tunnetut, jasaadut toisinnot ovat laajat ja hyvät. Mainittakoon kuitenkin tämänohessa, että kootut toisinnot suureksi osaksi ovat saman perheen erisukupolvien laulamia, eivätkä vertausluvut siis tarkalleen ilmaise,kuinka paljon ja kuinka yleisesti runoja on laulettu. Samoja runoja,jotka Lönnrot aikanaan keräsi, kirjoittivat myöhemmätkin kerääjätLönnrotin laulajain jälkeläisiltä. Näin ovat runonkerääjät menetelleetmuissakin kylissä useastakin syystä. Sen kautta on voitu saada selvilleLönnrotin ja Europaeuksen laulajat, lisäksi on toisinnot näin saatutäydellisemmin, koska vanhin laulaja saattoi runoja kirjaan laulaessaanunohtaa säkeitä, jotka hän myöhemmin kotioloissaan lauloi. Ja erisukupolvien laulumallia vertaamalla voidaan lisäksi huomata, missämäärin ajan hammas tai vieraat vaikutukset ovat muutaman miesiänkuluessa runoja muutelleet.
Jyskyjärven runoalueeseen kuuluvat ne Kemijoen kylät, joista runojaon saatu, Jyskyjärven lisäksi Suopassalmi ja Paanajärvi. Tältäalueelta on sato kuitenkin ollut niukka; mutta on kuitenkin kirjotettuSampojaksostakin joku hyvä toisinto. Koko joukon rikkaampi onKiimasjärven alue, joka käsittää Nuokkijärven kylät, Piismanlahden,Pääkönniemen, Nokeuksen, ynnä Kiimasjärven ja Luvajärven. Tälläalueella on laulettu varsinkin "Kilpakosintaa", "Lemminkäisen virttä"ynnä "Laivaretkeä ja kanteleen syntyä."
Akonlahden runoalue on paljon sitäkin satoisampi; mutta se onkin laaja,käsittäen Miinoasta alkaen kaikki Kiitehen kylät ja pienet rajakylätlähelle Kivijärveä. Se johtaa Latvajärven alueelle, joka siitähuolimatta, että siihen kuuluvat ainoastaan Kivijärvi ja Latvajärvi,säeluvun puolesta on Vienan Karjalan ensimmäisiä. Ainoastaan Vuonninenja Uhut senkin voittavat. Latvajärven taito käsittää melkeinkaikki mainitut runoaiheet ja lisäksi sieltä on saatu laajimmatja arvokkaimmat toisinnot. Mutta etevästä sijastaan runotaidossaLatvajärvi saa melkein yksinomaan kiittää Arhippa Perttusta ja hänenpoikaansa Miihkalia; kylän muut runontaitajat eivät ole voineet aivansuuressa määrin kartuttaa toisinnoita, vaikka keruu luonnollisestionkin varsinkin tämän kylän tarkkaan etsinyt. Arhippa ja hänen poikansakohoavat ympäristöstään niin korkealle, ettei ainoakaan toinenLatvajärven laulaja voi sinnepäinkään heille vertoja vetää.
Paljon suurempi, mutta siitä huolimatta köyhempi on Vuokkiniemenrunoalue, johon on yhdistetty Tsena, Vuokkiniemi, Tollonjoki,Pirttiläksi, Venehjärvi ja Ponkalaksi. Parhaat laulajat ovat olleetTsenan Kettuset, joilta Topelius vanhempi sai arvokkaimmat runonsa.Mutta tältä alueelta on saatu lauluja hyvin monelta eri laulajalta,joten se antaa hyvän käsityksen yleisestä runotaidosta rahvaan kesken.Kostamuksen—Kenttijärven alueelta, johon Kontokki, Koivujärvi jaVonkajärvikin kuuluvat, on tosin saatu runoja, mutta ei kuitenkaan niinrunsaasti, kuin olisi voinut odottaa.
Vienan Karjalan paras runokylä on Vuonninen, jonka alueeseenAajuolaksi, Lonkka ja jotkut pienemmät saloasutukset on luettu.Samporunoa varsinkin on sieltä kirjoitettu muistoon kaksi vertaaenemmän kuin Latvajärvestäkään, ja melkein kaikki muutkin runotovat olleet hyvin edustettuina. Vuonnisessa on ollut oivallisiarunolaulajoita, varsinkin Ontrei Malinen ja hänen jälkeläisensä, muttalisäksi on runotaito siellä ollut rahvaan kesken yleinen ja toisinnotparemmat kuin ainoassakaan toisessa Vienan Karjalan kylässä. Lonkanparas laulaja oli Martiska.
Muistoon kirjoitettujen runojen runsauden puolesta Vuonnisen alueellevetää vertoja Uhtuen alue, mutta se käsittääkin paitsi UhtuettaJyvöälahden, Alijärven, Tsiksan, Luusalmen, Nurmilahden ja muutamiamuitakin kyliä. Tällä alueella on runon osaajien luku niinikään hyvinsuuri, mutta itse laulumalli ei ole yhtä ehjä ja hyvä kuin Latvajärvenja Vuonnisen. Toisinnot ovat lyhempiä ja enimmäkseen sekavampiakin.Muutoin on runoaiheiden tunteminen Uhtuen alueella meikein laajempikuin rajakylissä, koska sen puolen toisinnot yhdistävät itseensä kokojoukon piirteitä eteläiseltäkin alueelta.
Kuittijärven pohjoispuolella olevat kylät on yhdistetty Pohjoiseksiraja-alueeksi. Niistä on rajalla oleva Koljola runotaitoisin, muttaparas runolaulaja onkin sinne Lonkasta muuttanut ja tuonut runotmukanaan. Muista kylistä, samoinkuin Koillisenkin raja-alueen kylistä,on saatu melkein vain "Lemminkäisen virttä".
Tämän kirjan alkuun liitetystä taulusta käy selville sekä runosaaliinrunsaus eri alueilla että myöskin se, paljonko kutakin kertomarunoaon laulettu. "Lemminkäisen virsi" on kaikista yleisin, paljonyleisemmin laulettu kuin suuri "Sampojaksokaan", jolla on senjälkeentoinen sija. Kolmannella sijalla on kirjaan pantujen toisinnoittenjoukossa "Kilpakosinta", sitten "Laivaretki ja kanteleen synty","Kilpalaulanta", "Väinämöisen polvenhaava" ja "Sisaren turmelus".Harvinaisimmat ovat runot "Auringon ja kuun päästöstä", "Taivaantaonnasta", "Ahdin ja Kyllikin runo", "Kuolonsanomat", "Venepuunetsintä" ja "Väinämöisen tuomio". Ellei olisi Etelä-Karjalan runomailtaja Inkeristä lisää saatu, olisivat nämä runot Kalevalassa jääneetkylläkin vaillinaisiksi.
Kertomarunot ovat vain osa Kalevalan rakennusaineksista. Niidentäytteeksi rakentaja käytti loitsuja, lyyrillisiä lauluja jaballaadeja. Loitsuista Kalevala on saanut suuren osan vanhimmista jajylhimmistä piirteistään, lyyrillisistä lauluista taas hienoimmatvärinsä. Näitä aineksia ei edellä olevassa verrannossa ole huomioonotettu. Loitsuista Vienan Karjala on rikas, mutta lyyrillinen runoussiellä on paljon heikompi kuin Etelä Karjalassa.
* * * * *
Seuratkaamme yhden runon esiintymistä Vienan Karjalan eri runoalueillasaadaksemme vähän käsitystä siitä, millä tavalla runot eri kylissämuuntelevat. Otamme sitä varten tarkasteltavaksemme "Sampojakson", tuontärkeimmän kaikista.
Latvajärven Arhipan laulama, 400 säettä käsittävä runo alkaa noillasanoilla, joilla melkein kaikki laulajat koko tällä alueellaSampojakson ladulle lähtevät:
Lappalainj oli kyyttösilmä Piti viikoista vihoa, Kaukaista ylen katsetta Päälle vanhan Väinämöisen…
Runossa kuvataan, kuinka hän väijyi ikirunojaa, joka merta ratsasti"hernevarrella hevolla, orihilla olkisella". Lappalainen jännittitulisen jousen ja ampui laulajan alta hevosen. Väinämöinen siitäsuistui mereen ja kulki siellä vuosikausia "kuusissa hakona, petäjäissäpölkynpäänä". Myrsky kantoi hänet vihdoin Pohjolaan, jossa hänrannalla avuttomana "itkiä tihusteloovi". Pohjan akka harvahammaskuultuaan uroon itkevän, pelastaa hänet veden hädästä ja vie omallemaalleen, kun Väinämö lupaa toimittaa Ilmarisen takomaan PohjolaanSammon. Väinämö kotiin päästyään ilmoittaakin Ilmariselle, että häntämän työn tehtyään saa vaimokseen Pohjolan tyttären, ja Ilmarinenpaikalla lähtee Pohjolaan; jossa hän "päivät Sampuo takoopi, yöt neittälepyttelööpi" — näitä säkeitä harvoin huonoinkaan laulaja unohtaa,miten sekava hänen runomuistinsa muutoin olisikin. Sampo sai valmiiksi,Ilmarinen sai Pohjolan tytön ja ajoi hänen kanssaan kotiin, jossa hänVäinämöiselle kertoi ihmetakeestaan. Sen ihmeominaisuudet kuultuaanVäinämöinen paikalla työntää vesille veneensä, ottaa Iku-Tieran, Nieranpojan, ylimmäisen ystävänsä, toiseksi mieheksi matkaansa ja "laskoopisinistä merta melan koukkupään varassa", nukuttaa Pohjolan kansan jakyntää Sammon juuret "satasarvella härällä, tuhatpäällä tursahalla",sekä vie Sammon veneeseensä. Mutta kolmantena päivänä "muurahainenmulkupoika" herättää kuren, joka parkaisee pahan sävelen ja herättääuinuvan Pohjolan. Pohjan akka, huomattuaan Sammon ryöstetyksi, kokoopaikalla väkeä ja lähtee ryöstäjiä takaa ajamaan suurella sotipurrella,jonka Iku-Tiera näkee. Väinämöinen siitä luo mereen palan taulaa jasiitä syntyy suuri luoto, johon puuttuu Pohjolan pursi. Pohjan akkanousee kokon siiville ja saavuttaa lentäen Väinämön purren ja istahtaapurjepuun pieleen niin raskaasti, että Väinämön pursi siitä oli "päinpudota, laiva lastuin lohkiella". Väinämö kehottaa Iku-Tieraa iskemäänlinnun miekallaan, mutta vaikka tämä rapaiseepi voimainsa takaa, eimiekka pysty vähääkään. Silloin Väinämöinen itse nostaa melansa merestäja sillä sivaltaa kokkoa kynsille. Kokolle jäi vain yksi kynsi, jollase tavotti Sampoa, mutta Väinämö silloin iski miekallaan ja murottisillä Sammon palasiksi. Muut Sammon palaset uiskentelivat "rannallameryttä vasten", mutta kannen Pohjan akka kantoi Pohjolaan, "rivankylmähän kylähän".
Arhipan toisinnossa ovat Sampojakson tärkeimmät tapaukset hyvässäjärjestyksessä yhtämittaisesti laulettuina. Olkoon se esikuvanavertaillessamme runon eri muotoja Vienan Karjalan runomailla.
Kellovaarassa Arhipan sisaren Moarien poika Simana lauloi Lönnrotillerunon toiseen laatuun. Väinämöinen oli muka matkalla Luotolahanlankoihinsa, kun Pohjan poika hänen altaan hevosen ampui. Väinämöisen"ainut akka" pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla löysiVäinämöisen. Tämä sitten teki kanteleen ja sillä soitti niin kauniisti,että kaiken luomakunnan lumosi. Väinämöinen sitten, kuljettuaanmeressä kuusi vuotta, nosti polvensa, johon hanhi muni munansa, nämävierähtivät veteen Väinämöisen liikahuttaessa polveaan, ja hanhiloi palasista maailman. Kuten näkyy, on tämä toisinto ilmeisestisekaantunut, mutta siinä taas esiintyy maailman luominen, jota Arhippaei ensinkään laulanut, mutta joka on Samporunon oleellinen osa.
Lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama mies lauloi runonLähteenkorvalle. Hän alkoi silloin Väinämöisen ja Joukahaisenkilpalaulannasta. Kun Joukahainen oli sisarensa luvannut Väinämöisellepuolisoksi, niin lappalainen kyyttösilmä keksi runoilijan mertaajamassa ja ampui hänen altaan hevosen. Pohjan akka, "ainut akkaVäinämöisen", haravoitsi sitten runoilijan merestä, mutta ei löytänyt,ennenkuin kuuli hänen rannalla itkevän. Väinämöinen laati kanteleen.Näyttää siltä, kuin olisi laulaja koettanut väliajalla saada runoonsaselvempää tapausyhteyttä. — Sammon ryöstöstä hän lauloi kappaleenKilpakosinnan yhteydessä.
Riigonan Maksima, Simanan sukulainen, lauloi runon koko joukontäydellisempänä ja selvempänä. Kuvaus maailman luomisesta varsinkin ontäydellinen. Sotka muni munan Väinämöisen polven päähän, hänen meressäuiskennellessaan lappalaisen sortamana. Munat vierähtivät veteen janiistä syntyivät maailman rakennuksen pääosat, mutta Väinämöinen itse,meressä itseään käännellessään, maihin kolkkiessaan milloin päällään,kyljellään taikka jaloillaan, antoi rannoille tarkemman muovailun.Tuuli kantoi Väinämön Pohjolaan, jossa Pohjan akka hänet rannaltalöysi ja saattoi omille mailleen sekä antoi vielä tyttärensäkin, kunVäinämöinen takoi Sammon. Tämän jälkeen Väinämöinen pyysi Ilmaristatakomaan itselleen haravan, jolla hän haravoitsi merestä kantelenainekset, laati soittimen ja lumosi luomakunnan soitollaan. Väinämöinensitten latoi laivansa täyteen nuorta väkeä ja lähti palaamaan omillemailleen, Sampo mukanaan saaliina ja Pohjola nukkumassa. Tässä onrunossa äkkiä suuri aukko, johon ei ole mitään säkeitä täytteeksi."Muurahainen murhapoika" herättää Pohjolan ja sitten alkaa pakenevientakaa-ajo tunnettuun tapaan. Runo kuitenkin kesken katkeaa siihen,kun Pohjolan emäntä laskeutuu Väinämön purren päähän. Laulaja vainsuorasanaisesti lisäsi, että "siitä kisko Pohjolan emäntä kirjokannenmereen."
Jyskyjärvestä on saatu useitakin Sampojakson toisinnoita. Vanhin,Lönnrotin kirjaan panema, alkaa niinikään Väinämöisen matkallaLuotolahan lankoihinsa. Lappalainen kyyttösilmä ampuu hänen altaansinisen hirven taikka hevosen, ja Väinämöinen meressä käänteleidessäänmuotoilee sen rannat. Sotka vasta myöhemmin munii hänen polvensa päähänmunansa. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidin palkakseen. Ilmarinentakoo runoilijalle haravan, jolla tämä merestä haravoi kanteleenainekset ja soittaa. Runo päättyy Väinämöisen venematkalla ja Pohjanakan takaa-ajolla. Siinäkin on sama aukko. Jostain toisinnosta onkanteleen taonta ja soitto pois jäänyt. Mutta yleensä Jyskyjärvestämyöhemmin saadut toisinnot ovat Lönnrotin ja Europaeuksen kokoomiatäydellisemmät ja selvemmät.
Piismalahdesta kirjoitti Lähteenkorva muistoon laajan toisinnon, jossaoli päälle 250 säettä. Laulaja oli sen oppinut eräältä Jyskyjärvennaiselta ja sen vuoksi runo kävikin samaan suuntaan. Siinäkin Väinämötakoo Sammon ja saa neidon palkakseen, Ilmarinen takoo haravan, jollakanteleen ainekset haravoidaan ja Väinämöinen soittaa; runo päättyyvenematkalla ja tappelulla Sammosta. Toisinto muutoin käsittelee runoneri osia jotenkin vapaasti.
Genetzin Pääkönniemestä kirjottama toisinto kulkee samoja latuja,vaikka yksityiskohdissa onkin koko joukon eroa. Siinä muun muassa onkyyttösilmän lappalaisen suvusta seuraava tieto:
Kolme on poigoa pahalla: Yks on rujo, toinen ramba, Kolmas on verisogie…
Mutta juuri viimeksi mainittu sokeudestaan huolimatta jännittääkovoa jousta ja ampuu Väinämöisen. Sotkan munan vierähtäessä veteenVäinämöinen itse lausuu luomasanat. Muu runo on saman suuntainenyhteyksiltään kuin edellisetkin.
Nokeuksesta on Lähteenkorva kirjoittanut Sampojaksoa vain yhdenlyhyen kappaleen. Kiimasjärvestä saalis on ollut runsaampi. LaajinEuropaeuksen muistoon kirjoittama toisinto alkaa noilla tutuillasäkeillä "Lappalainen kyyttösilmä, vuotti illoin, vuotti aamuin"… jatapaukset kerrotaan edelleen, maailman luominen oikealla paikallaan,Väinämöisen ajautuminen Pohjolan rannoille, jossa hänen "viluvaimoinentätinsä", Pohjan akka harvahammas, pelastaa hänet veden hädästä;mutta tämän jälkeen runoon yhtyy kilpakosinta ja ansiotyöt, Ilmarinentakoo Sammon ja neidon saadakseen vielä tuo suuren suomuhauinTuonelan joesta, kyntää kyisen pellon, saa siitä vihdoin neidon, vaanVäinämöinen sitä vastoin takoo itselleen kulta-immen morsiamekseen.Jotkut toiset laulajat yhdistelevät runoa vielä mielivaltaisemmin,niinpä muuan lauloi Lähteenkorvalle Tuonelassa käynnin, pistoksensynnyn, laivaretken ja kanteleen synnyn, kilpakosinnan, Samporunon,kultaneidon taonnan ja kilpalaulannan kaikki yhteen jaksoon.Kiimasjärven toisinnoista, vaikka ovat jotenkin sanarikkaat, puuttuuluonnollinen yhteys ja selvyys.
Miinoasta on kirjoitettu vain muutamia lyhyitä pätkiä. Samporunonalkuun liittyy "Kilpalaulanta", niinkuin jo huomasimme eräässäKellovaarankin toisinnossa.
Akonlahdessa Lönnrot kirjoitti eräältä laulajalta Samporunon, jossa olilähes 300 säettä. Se alkaa kyyttösilmäisestä lappalaisesta ja maailmanluomisesta, mutta on loppupuolelta varsin sekava. Saatettuaan uroonPohjolaan laulaja muisti muutamia katkelmia kilpakosinnasta ja ryhtyisitten kanteleen tekoon. Ilmarinen tämän jälkeen takoi Sammon, jonkajälkeen seuraa jatkoa kilpakosinnasta, Ilmarisen sisaren Annikin jaVäinämön kaksinpuhelu meren rannalla ja kertomus Väinämön retkestäManalle saamaan "Tuonelta oroa, Manalasta vääntietä". Tämän jälkeenseuraavat ansiotyöt, Sammon ryöstö ja Väinämöisen veneen takaa-ajo.Pituudestaan huolimatta toisinto senvuoksi on turmeltunut, kerätenpaljon semmoisia aiheita, jotka eivät varsinaiseen Sampo-jaksoon kuulu.Mutta samaan suuntaan käyvät Akonlahden muutkin toisinnot. Jossakussasisältää kertomus maailman luomisesta, runon muista puutteellisuuksistahuolimatta, niin kauniita säkeitä, että ne ovat kuin löytöhelmiäjostain paljon ehyemmästä ja jalommasta kokonaisuudesta. Semmoinen oneräs Europaeuksen kirjoittama, muutoin hyvin sekava runon ja loitsunyhdistelmä, jossa sanotaan Väinämöisen vedessä uiskennellessaan"saaria sanelleen, sanoneen maat ja manteretkin, kirjuttaneen kivehenkirjan, vetäneen viivan kalliohon, peukalolla päättömällä, sormellanimettömällä, katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi palaksi". Näissätoisinnoissa Väinämöinen yleensä lausuu maailman luomissanat. EräässäHietajärven toisinnossa, jonka Europaeus kirjaanpani, jatkuu runomaailman luomisesta kilpalaulannalla. Näissä useinkin sekavissalyhyissä toisinnoissa on aina joukossa erittäin kauniitakin jatäysipainoisia, vanhan luontoisia säkeitä, joita ei aina parhaissakaantavata, ja siitä niitten kaikkienkin arvo Kalevalaa koottaessa onollut suuri, vaikka yhteys usein puuttuukin. Eräässä laajassa jamuodoltaan hyvässä Hietajärven runossa alkaa Samporuno Väinämöisenmatkalla Antervo Vipusen vatsaan, sitten seuraa purren valitus jaSammon ryöstö, jolle retkelle Väinämöinen ottaa mukaansa apumiehekseenIkutiiran, Niiran pojan. Runo päättyy Väinämöisen ja Pohjolan emännäntaisteluun merellä, jonka jälkeen jälkimmäinen kantaa puolet Sampoatakaisin Pohjolaan. Eräässä Niskajärven toisinnossa ampuja on kaunisKaukamoinen; toisinto muutoinkin on lyhyt ja sekava.
Kostamuksen—Kenttijärven alueelta saadut runot ovat hyvinkinsamansuuntaiset, enimmäkseen jotenkin lyhyet ja sekavat.
Kivijärvestä joka jo kuuluu Latvajärven runoalueeseen, on Samporunoasaatu vain muutamia lyhyitä ja sekavia katkelmia. Sitä laajemmat jajoka suhteessa paremmat ovat Latvajärvessä lauletut, joista Arhipanon kokonaisuudessaan edellä luettavana. Arhippaisen Miihkalintoisinto jossain määrin eroo hänen isänsä laulamasta. Miihkalinrunossa muun muassa on maailman luominen sotkan munasta oikeallapaikallaan, vaikk'ei se olekaan laulettu yhtä täydellisesti kuinmuutamissa eteläisemmissä toisinnoissa. Mutta tuolla lisäykselläkinon Miihkalin runo vain 293 säettä, toista sataa hänen isänsä laulamaalyhempi. Eräiltä toisiltakin Latvajärven laulajilta on saatu melkopitkiä runoja, vaikk'ei likimainkaan Arhipan laulamiin verrattavia.Tavallisesti niissä Sampojakso ja ansiotyöt yhdistetään ja Sammontakojana esiintyy Väinämöinen.
Vuokkiniemen runoalueelle siirtyessämme tulemme ensinnä Tsenanniemeen,josta saatiin eräs ensimmäisiä Sampojakson toisinnoita, mitä yleensätunnetaan. Sen lauloi Topelius vanhemmalle Jyrki Kettunen Kuddnäsissä,lähellä Uutta Kaarlepyytä.
Sekin alkaa: "Lappalainen kyyttösilmä, piti viikkoista vihoa päällevanhan Väinämöisen", jota seuraa uroon mereen sortuminen, sotkan pesänhaku, munien särkyminen ja maailman luominen. Mutta Kettunen muistimuusta runosta ainoastaan runkoa, joten se hänen laulamanaan kaikkiaansupistui ainoastaan 140 säkeeksi. Lönnrotille laulaessaan kotonaanJyrki täydensi aukkoja. Petri Kettunen lienee laulanut sen runon,jonka Sjögren jo v. 1825 kirjoitti muistoon. Se on täydellisempi,käsittäen kolmatta sataa säettä. Ampuja on "kaunis Kaukomieli", munienmunija "mehiläinen ilman lintu"… Monessa yksityisseikassa tämä runomuutenkin poikkeaa Latvajärven laulunlaadusta. Muun muassa sanotaanPohjolan emäntää "nenä vänkä (vankka?) Vuojolaiseksi", joka ehkä tarjoojohtoa hänen kansallisuutensa määräämiseksi. Väinämöinen takoo Sammonja saa neidon, lähtee kotimatkalle, mutta Pohjolan emäntä kauppojaankatuen lähtee häntä takaa ajamaan ja saavuttaakin, syntyy tappelu,jossa sekä Sampo että neito sortuvat laineisiin.
Vuokkiniemen kirkonkylästä saadut toisinnot ovat lyhyet javaillinaiset. Eräs laulaja, joka lauloi Genetzille, lopetti runonsaseuraavalla suorasanaisella selityksellä: "Mereh jauhomah shai ijäksheh(Sampo), tuoho Valkieh mereh; shuoloo jauho viimeseks ta shielä onmeresshä shuolan jauhonnassa. Ei voia i vettä juua, njiin on shuolanjimeri".
Hyvin vaillinaisia ovat nekin toisinnot, joita on Venehjärvestäsaatu. Hökkä-Petri, sama mies, jonka talossa olimme asuntoa, osasiparhaan, lähtien kuitenkin Vipusessa käynnistä ja venepuun etsinnästä.Ponkalahdesta ei ole tiedossa ensinkään tämän runon toisintoa,Aajuolahdesta vain yksi. Sitä runsaampi ja laadultaan parempi on runoVuonnisessa. Ontrei Malinen lauloi Sjögrenille 330 säettä, Lönnrotille366 säettä, ja myöhemmille kerääjille lauloi Ontrein poika Jyrki vielä323 säettä ja Homanen Ohvo 243 säettä; moniaat muut laulajat ovatosanneet pidempiä ja lyhempiä katkelmia. Myöhemmät kerääjät kiitteliväterityisesti sitä, kuinka selvinä Vuonnisen Sampojakso oli vielänuorimmassakin polvessa säilynyt. Luokaamme silmäys siihen, mihinlaatuun Ontrei lauloi Sampojakson. Hänenkin runonsa alkaa:
Lappalainen kyyttöselkä Piti viikkoista vihoa, Kauvan aikaista karehta Päällä vanhan Väinämöisen.
Lappalainen ampui Väinämöisen alta sinisen hirven, uros sortuiaaltoihin ja kuljeskeli meressä vuosikausia.
Kussa maat on maata vasten, Siihen siimasi apajan, Kalahauan kaivatteli; Kuhun seisattu merelle, Siihen luopi luotoloita, Karipäitä kasvattaa, Niihin laivat lasketaan, Päät menee kaupamiehen.
Väinämöinen työnsi hanhelle polvensa pesän sijaksi; kun lintu oli muniahautonut ja Väinämöinen tunsi lihansa lämpiävän, niin hän liikahuttipolviansa, jolloin
Munat vierövät veteen, Karskahti meren kariin.
Väinämöinen lausuu sitten luomissanat, jonka jälkeen tuuli hänettuudittelee pimeään Pohjolaan. Portto Pohjolan emäntä kuulee mereltäitkun ja soutaa veneellä uroon luoksi, jolla oli
Sata haavoa sivulla, Tuhat tuulen pieksämällä.
Hän souti uroon Pohjolaan ja syötti, juotti siellä, sekä lupasisaatella omalle maalle, ja antaa neidonkin palkaksi, jos Väinämöinentakoisi Sammon. Mutta sitä Väinämöinen ei sano osaavansa, vaan kiittääIlmarisen taitoa, sillä tämä on taivosenkin takonut, eikä siinä"tunnut vasaran jälki, eikä pihtien pitemät". Pohjolan punaisellapurrella Väinämöinen sitten palaa omalle maalle, "laski päivänmerivesiä, toisen on enovesiä, kolmannen kotivesiä", ja kehoittaaIlmarista lähtemään Pohjolaan Sampoa takomaan, josta hyvästä hänelleannettaisiin Pohjolan ihana tytär palkaksi.
Ohoh seppo Ilmarinen, Kun on neito Pohjolassa, Impi kylmässä kylässä, Maan kuulu, veen valio! Kiitti puoli Pohjanmaata, Ikävöitsi Suomen sulhot, Lihan läpi luu näkyvi, Luun läpi yin näkyy…
Mutta Ilmarinen epäilee koko juttua petoskaupaksi, arvelee Väinämöisenhänen luvanneen vain oman päänsä päästimeksi.
Väinämöinen silloin viekottelee hänet kiipeämään pitkään kuuseen,tavoittelemaan näätää kultarintaa, ja laulaa sitten ankaran tuulen,joka tempaa Ilmarisen mukaansa ja vie hänet Pohjolaan. Ilmarinensinne tultuaan suostuukin takomaan Sammon, saa neidon, niinkuin oliluvattu, ja palaa sitten omalle maalle. Ontrein runosta puuttuu Arhipanja Miihkalin kaunis kuvaus Ilmarisen kotia paluusta nuoren neitosenkeralla. Kotiin saatuaan Ilmarinen Väinämöiselle kiittelee Sampoa,jolloin tämä paikalla ehdottaa, että lähdettäisiin sitä ryöstämään.Seppo suostuukin ja kolmanneksi otetaan matkaan Vesi-Liito, Laitopoika, joka Väinämöisen ylenkatseellisesta puheesta huolimatta tuolaidan tullessaan aluksen varaksi.
Pohjolan kansa nukutettiin, Väinämöinen rasvasi kaikki lukot, koettisylin piellä Sampoa, mutta Vesi-Liito, Laito poika, keksi paremmankeinon, kynti sen juuret, jonka jälkeen Sampo kannettiin purteen. TämäSammon ryöstö on vaillinaisesti ja sekavilla säkeilläkin kuvattu.Lasketaan sitten merta ja Ilmarinen vaatii Väinämöistä laulamaan, muttatämä arvelee ilon piäntää vielä liian aikaiseksi, käskee Ilmaristanousemaan purjepuun nenään ja katsomaan joka puolelle. Ilmarinennäkee vain "havukkoja haavat täynnä, korvet kirjokokkoloita", muttaVäinämöinen arvelee hänen omiaan laskettelevan. Muurahainen sillävälillä on Pohjolan herättänyt ja Pohjolan emäntä paikalla suorinutsotiveneensä ryöstäjiä takaa ajamaan. Väinämöinen luo merelle luodon,johon Pohjolan vene halkeaa, mutta Pohjolan emäntä "nousee leivonlentimille, sirkun siiville ylenee", ja lentää Väinämöisen purjepuunnenään. Uros häntä ropasee melallaan kynsille, niin ettei jää muutakuin yksi sakarisormi. Väinämöinen ehdottaa, että lähdettäisiin päähänutuisen niemen Sammon jaolle, mutta Pohjolan emäntä ei jakoon suostu.
Siitä vanha Väinämöinen Seulo seulalla utua, Terheniä tepsutteli. Itse noin sanoiksi virkko: "Tänne kyntö, tänne kylvö, 5 Tänne vilja kaikenlainen, Poloiselle pohjan maalle, Suomen suurille tiloille; Tänne kuut, tänne päivät!" Sano Pohjolan emäntä: 10 "Vielä mä tuohon mutkan muistan, Keksin kummoa vähäisen Sinun kynnön, kylvön päälle; Sa'an rautasen rakehen, Teräksisen tellittelen, 15 Halmettasi hakkaamahan, Pieksämään peltojasi!" Sano vanha Väinämöinen: "Sataos rautaista raetta, Teräksistä tellitöllös 20 Pohjolan kujan perille, Saviharjan häiriölle!"
Ontrein runo käsitti erittäin kauniita lisäyksiä Arhipan laulamiin, jalisäyksiä, jotka rikkaudessaan viittaavat ennen täydellisempään runoon.
Se Samporuno, jonka Lönnrot Vaassila Kielöväiseltä kirjoitti, on aivansekava, sisältäen otteita jos joistakin runoista, joita vanhus yhteensulloi, mutta suorasanaisia tietoja Lönnrot häneltä sai niin paljon,että saattoi niitä käyttää johtona Kalevalaa kootessaan. Tapauksienjuoni oli kylläkin voinut ukon muistossa säilyä, vaikk'ei hän runoistamuistanutkaan kuin sieltä täältä katkelmia, joita sitten lauleliperäkkäin, sitä myöden kuin niitä mieleen johtui.
Homasen Ohvon runo kulkee jotakuinkin samoja latuja kuin Ontrein, muttaon varsinkin lopulta sekava ja muutoinkin heikompi. Mutta siinä on taasmonias vuoropuhelu laajemmin kehitelty, kuten Pohjan akan keskusteluIlmarisen kanssa, hänen tultuaan Pohjolaan Sampoa takomaan. Hän lauloiniinikään kanteleen synnyn jatkoksi Sammon ryöstölle. Muissa Vuonnisentoisinnoissa on toisia runoja sekaantunut Sampojaksoon, varsinkinVellamon neidon onginta, Kultaneidon taonta, Vipusruno, y.m.; toisissanäitä eri aineksia on koetettu saattaa keskenään asialliseen yhteyteen.
Lönnrot mainitsi Lonkan Martiskaa sekavaksi laulajaksi, muttasiitä huolimatta oli hänen runoissaan useita hyviä kohtia, jotkaerinomaisesti täydensivät Ontrein laulamia. Martiskan pojat ovatmyöhemmin laulaneet monenkin kohdan selvemmin kuin heidän isänsä.
Alijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolmetoisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläisetrunot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja VuonnisenSampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua,jonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samojasäkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikinpätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinenoli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkähänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressäuiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyimaailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammonja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaanitselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset.Muutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin,niinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa merenselällä, "eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen", taikka mitenhän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen "kultia kupilla,hopehia puolikolla", mutta Pohjan akka sanoo: "en huoli hopehistasi,enkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä,kuin ois seppoisen näköinen", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntäurosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuinoro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua,niin "kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta", jonka jälkeenVäinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian.Vertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivanlyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nieleehauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee senvatsan auki ja luo munista maailman.
Uhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuinvähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojaltaTeppanalta.
KALEVALA JA KANSANRUNO.
Jos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessäVienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niinrunsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraittenaiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajienluku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja useinovat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja,eukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotkalaulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvastakoossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisisynnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisenlyyrillisen runouden ympäristö.
Paremmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvanlaulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajanvietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa jasuuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloinrunokin luisti paremmin, kun "luonto nousi", ja säkeet pyöristyivätja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneetniitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Neehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnillayleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakinyleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisiakilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoontuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, muttakertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessaläsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runojakirjotellessaan sai laulajilta.
Lienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannotolivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineetniissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkinrunoja kehittäneet.
Kaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, ettävarsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennenollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, jokaniissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansaon uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynytkasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivatkansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä jaselvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polventieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisinsuuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumaillaon palanut moneen miespolveen.
Tätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeettodistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain,varsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiinja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovatnuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu,seuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampoveneessään, laskevat pois Pohjolasta:
"Aikanen ois ilon teoksi, Varahainen laulannaksi, Portit Pohjolan näkyypi, Paistaapi pahat saranat, Pahan ukset ulvottaapi"…
Nämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmänmuunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on,että ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa,jonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he ainaKaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. VaikkaSamporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi,muistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:
"Viel' on virsille varainen, Vielä Pohjolan portit näkyy, Tuvan uunit kuumottaa…"
Nämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoistasataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Muttamonet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainenkehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaasemmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla,kuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niinastuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuinaballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että netuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuinaihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessäänkäyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin,joita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmiltaajoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan,jolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansaja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantuakiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia,uudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.
Kertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet,jotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsayhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaansyntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin,ja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoimansalaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovatennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa senuskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina.Kansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevänmuodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistätodistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitärunoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.
Paljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretkitapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vieläsitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niidenon kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helpostimuistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrellasekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanutmonta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneetvanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneetvanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteittenheikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleetsankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessauskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukonleikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.
Eepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin,on viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissaolisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissaon joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuviarunosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivätne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne onmuistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmastaja pätevämmästä seurasta, "laajemmista lauluista, runsahammistarunoista". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä,että nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhastayhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueenlevinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavatne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljonne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisiatunnussäkeitä ovat:
Savu saarella palavi, Tuli niemen tutkaimella, Pieni ois sotisavuksi, Suuri paimosen tuleksi…,
joilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella ettävielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimmesamanlaisen paikkansa pitävyyden:
Lappalainen kyyttösilmä Piti viikoista vihoa, Kauan aikaista katsetta Peällä vanhan Väinämöisen…
"Kilpalaulannassa" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaantoisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, jajotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotkaJoukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensasisarensa Väinämöiselle puolisoksi:
"Tuota toivoin tuon ikäni, Puhki polveni halusin, Vävykseni Väinämöistä, Sukuhuni suurta miestä."
Samanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavatsiihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin neovat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennenmuodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassatapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta,että ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanhavirolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet "hyvin pitkälaulu", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeinoihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja jaluultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta,että niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja etteikansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.
Mutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se jokatämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseenkaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen.Ne liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jotane puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaansaada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätäkokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaanhallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraittenvaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaanrunojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsenuhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.
Tätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaanosaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkinpyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset,jotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavatonvaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden,kehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaidenlaulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hänruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Sitensyntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessänäkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia,kun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti jasulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämäänyhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihentarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkinsemmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivatja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutustenkautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaatehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi.Loitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, ettäne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on kokoeepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoonhienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistäkäsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta,mutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkinmielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää,että Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen ontapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella.Sinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelmanjuoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitäänuusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Neeivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa,sen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.
Voimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelinuudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan.Sillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatuuudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenienkuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaajoku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi — se erottuupaikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä ettäpaljon kömpelömmän tekonsa kautta, — mutta kuka voisi väittää, etteiParthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkinsen kappaleistaan uudelleen koonnut?
Toisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaanpäinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaanlukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan kokotoisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laajanäköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.
Näin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä jakauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu,mutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muuttunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsasuurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala onniihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erilläänvapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaanarvosteltava.
Mutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikkitullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanutvielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. EiköLönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?
On todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niinedullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot.Kalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joidenvastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisellapuolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarienurhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoistaelämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat,mielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset,jälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksenlämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiäihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisivaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lastenkotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset,lauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästähengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölänrahvaan perhejuhlassa.
Kalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoaja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni eiolekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvottapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoistalöydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämmeniissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen,vertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaakäyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, nepikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat,sillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen,kieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömänluontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavatja itsetietoiset lait.
Nämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. HänenSamporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena,kieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalanluonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin,harvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monenmuun laulajan runoista.
Ja varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansannykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiähienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän,hellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runonylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiärunoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiäkansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä eräänVuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainenlauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksialukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo,joka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:
Metsän tytti, mieli neiti, Tyynikki, Tapion tytti, Salakorven vaimo kaunis! Talvet me sotia käymme, Lumen ajat luskajamme, 5 Laaimme kesäisen rauhan, Teemmekö sulosovinnon, Kesän tullen, suon sulaten Lätäköien lämmetessä?
Neitsyt on Moarie emonen, 10 Pyhä piika taivahainen, Kun mä lehmäni levitän, Satasarveni hajotan, Panes poikasi parahin, Panes karjan paimeneksi, 15 Täksi keidoksi kesäksi Ukon suureksi sulaksi, Ole yöllissä hyvänä, Päivällissä vartiana, Katso kaikista pahoista, 20 Varjele vahingon teiltä, Myöhään illoin, aivoin aamuin, Ennen nousemist' emännän, Katsomista karjapiian; Miun on kainot karjapiiat, 25 Emännät epäpätövät.
Neitsyt on Moarie emonen, Rakas äiti armollinen, Syöttele metiset syömät, Juottele metiset juomat, 30 Varustele vaskiharjat Kahen puolen karjateitä, Mihin karja koavitsekse, Silitäkse siivattani.
Metsän tytti, mieli neiti, 35 En kiellä kellon kuulennasta. Kiellän kielin koskennasta, Suun rumin rupeamasta. Kätke kyntes karvoihisi! Hampahat ikenihisi! 40 Jos et sitä totelle, Painan pankan pihlajaisen, Suvikuntaisen sujutan, Ympäri nenän nykerän, Jottei hampahat hajoisi 45 Eikä leuat lonkujoisi. Jos et sitä totelle, Mie siun käsken kätköhöisi Pimiähän Pohjolahan, Siell' on luutonta lihoa, 50 Siell' on päätöntä kaloa, Suonetonta pohkieta Syyä miehen nälkähisen, Haukata halun alaisen. Jos et sitänä totelle, 55 Polta hiisi hiiliäsi, Perkeleh kypeniäsi Alla jalkain takaisien, Et etisiä polttaiskana! Mene sinne, kunne käsken, 60 Pimiähän Pohjolahan, Pohjan peltojen perille! Siell' on hyvä ollaksesi Lempi liehakoillaksesi, Sielt' en noua polvenaahe 65 Etsitä sinä ikänä.
Tässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalleepäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussatietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavastatoisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:
Neitshyt on Moarie emonen 5 Rakas äiti armollinen, Kuin on katsoit katollisessa, Niin katso katottomassa Kesän tullen, suon sulaten, Lätäköien lämmetessä. 10
Otsonen, metsän omena, Mesikämmen källeröinen, Kun sa kuulet karjankellon, Ruotsin rauan roiskavaksi, Tunge turpasi kulohon, 15 Pain' on pääsi mättähääse, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi. Vaan jos et sitä totelle, Miep' on panen parempia, 20 Painan pangan pihlajaisen, Suvikuntaisen sujutan, Ympäri nenän nykerän, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi. 25
Oi Ukko ylijumala, Vaari vanha taivahinen, 10 Kytke kiinni koiriasi, Rakentele rakkiasi, Tänä keitona kesänä, Luojan suurena suvena, Jottei leuat lonkujoisi, 15 Hampahat hajalle saisi. Paina panta pihlajainen, Suvikuntainen sujuta, Ympäri nenän nykerän, Jottei leuat lonkujoisi, 20 Hampahat hajalle saisi. Vaan jos et sitä totelle, Miep' on panen parempia. Oi Ukko ylijumala, Vaari vanha taivahinen, 25 Työnnä kultainen korento, Päätä pää on leuan alle, Toinen peätä peälaelle, Jottei leuat lonkujoisi, Hampahat hajalle saisi, 30 Kuin on kuulet hevosen kellon Paina pääsi mättähääse, Tunge turpasi kulohon. Penikuorma peltomaata, Kaksi karjan laitumekse! 35
Eräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan "metsän ukkoaluppopartaa" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.
Tämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissaon pikemmin tarjona se vaara — ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitävoikin muistuttaa — ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtähyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuuniin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansanlaulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaajuuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkinrunosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolenovat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonutmitään poiskaan jättää.
Kalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään seneri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitälöydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiäyhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystäkansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan,mistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltääitsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin,muiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa samanaiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekineepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneetsen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, sielläne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksiilmaukseksi.
Se mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa.Sen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovatkansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästikäsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamillaedellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanutkansanrunon oikeuksiinsa.
VUOKKINIEMI.
Kesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta.Muistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, jasen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehättikuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleellalähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.
Kävimme monessa talossa "ativoissa" jäähyväisiä sanomassa, sillätuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukkorantaankin meidän lähtiessä, ja "tervennä matakkoa", "toitshi tulkoa!"kaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisellamielihaikealla.
Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämmeoli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka.Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kuluihupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön,joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä mitenhalutti.
Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkeinkauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmätniemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt,eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat,laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustajatuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaanei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan jaliikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotkasiitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiseltapuolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaahelposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisisäilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussatarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihinrunottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä,osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada,osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikähaluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.
Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveävoi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsikaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekinmatkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvänpenikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksitaas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaanja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut.Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta,luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisenkautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärvensuunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohtiVuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saaoikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta onPetäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa onkalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitäon pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljänpenikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Pistonjoen suussa.
Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verranleviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskeeEnonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestäavautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä,että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaasieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria,joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinäkun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaanetsineensä.
Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävänseikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemenedustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, jasiinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio olipyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielelläänottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopultasiitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokinnahkansa.
Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, jokapistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niinkauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säälläolisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon.Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaaleveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavanpitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän,länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä,kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukkiväylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.
Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämmeVienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivatjo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä,mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin olikuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoioli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiäEnonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniäkaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisiEnonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, muttanyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovinlujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoillavahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleenvapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanutolla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaallaehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntäolisi sen uudelleen rakentanut.
Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta olivoitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joittenpäällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessanoustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuukäymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla ristikatoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiäristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakinhaltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamallasiihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli sitenkarttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiäkivenmukuloita.
Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinenpöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennenaterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvansekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetinVarahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen jaihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Muttaemäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaanikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkinoli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.
Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimmeVuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emmepoikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja,ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaanVuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitäosattiin. Hän siitä kertoo:
"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässäpienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljettimyllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseenja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkastaVuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyäerääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hänainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvinhyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskinhän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvojaristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin,jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostainkatumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainenlaulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhainseuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemenkylään."
Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimmemoniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariinasumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runonsieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkyläahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänytalkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.
"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti-ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkinkorkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistäei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaaniemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useidentalojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään,viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetäänuudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."
Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkintalossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdestatultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:
"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntäjonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässäseurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuriheille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaankahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissapaikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaannäin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan,mutta en vielä ole voinut niitä saada."
"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesinLipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle hetitarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna.Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runojaniin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseenulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensamukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotontahäntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt olipaastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseentekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäenpelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toistauskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teilläköyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muitapyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea taineljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioistasaattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut,selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävätyksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat,sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihinristeihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamistaoikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaapaastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajallaperin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaistenerivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivätristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan,kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä japikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetäänmuuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen menekirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he sielläkyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaajumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia,vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omatpappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille,joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa.Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovaterivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisestinäillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaanhäviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadistakuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon.Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siisaina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelleerityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen.Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa,ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidänilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."
Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee,eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelletaikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.
Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkojarunolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaastaVuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maineei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää.Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärvenrannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti,Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi,Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Boreniusretkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä josuorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolaillaedistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistäuseat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylienmiehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidäntavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisestiriippuvaisia kirkonkylästä.
Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinenryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaanrakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekinkulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaaksotaloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraaneteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaanäkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastinsanoja toistaakseni.
Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin useanmuunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toisetolivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikkavoitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivatmeidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran,mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota eivoitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinenirtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuoisännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkintavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkäodottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeenonneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensäsallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeudenkanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseenkäyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikäänei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitystenvakaantumiseen.
TSENA.
Se joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensäYlä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä,joka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muutakuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena.Mutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sittenkierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa,ja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksiselkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksikulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.
Lammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle,jonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tuleeKöynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästävähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pienikylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska sielläasui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin,ja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidänseurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, jokalauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajaltaLönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oliitsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaisetviisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että "hän osasiniin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa,tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumistavarten." Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomestanaitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:
"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viimekesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän olisiirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläisetelämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleenkotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollutvähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntienesikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällähän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuansanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomestanainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteliuseoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivätmuka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikkisaisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen,niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta."
Viidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota eiollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä:"Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä JyrkiKettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavanaaamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannuthäntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. TämäJyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teilläolevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin.Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli samanPietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, olikose runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöinpunastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaisetseikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille eiyleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta',hän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, janiitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuotalaulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin,missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.Silloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan,josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänensukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itsehän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleetsilmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisinähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaanunohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullutensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikkahän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneenniin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneensinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensälaulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut.Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta,kun pojatkin olivat häntä pyytäneet."
Tsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämmejo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonkaPetri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet.Mutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemelläihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltätoiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle,Varahvontan kotikylään.
Salmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinenkylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitäniemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä — nimeä en muista, — jaihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkärunonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme olieräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvenaoli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovintapuutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meillekertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, jahän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömäänitkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupieletsykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto.Mutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti,yhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaansaisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijanturvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itkukimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi,ja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunismielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänenäskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, nevaihtelevat keveästi kuin kesän säät.
Soudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen,Venehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurellavaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossasiihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki,sama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.
Siinä missä tuo pienempi joki lähtee Venehjärvestä, on Niskalanuudistalo. Matkasimme sen ohi järvelle, joka oli ehkä neljän virstanmittainen, keskellään melkoinen saari. Venehjärven kylä on järvenpohjoisrannalla. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja ruskoineen, vuorineen jametsineen maisema oli sekä kaunis että tavallista jylhempikin. Oli jojotenkin pimeä, kun kylään saavuimme. Asetuimme siellä Petri Lesosen,"Hökkä-Petrin" taloon, joka oli meille tuttu, sillä hänet olimmetalvella Suomen puolella tavanneet ja hänelle rahojakin lainanneet.Olimme tervetulleet hänen vaatimattomaan taloonsa, joka kuitenkin olikylän paras. Petri jotenkin pian tulomme jälkeen katosi ja seuraavanaaamuna kuulimme, että hän oli paikalla lähtenyt Vuokkiniemen kirkolleostamaan sokeria ja teetä, millä meitä kestitä. Koko yö häneltä kuluisillä retkellä, sillä matkaa oli puolentoista penikulmaa, mutta hän olijo niin hyvissä ajoin palannut, että huomeneksella saimme asianmukaisenaamukestityksen. Vaikka Venehjärvi on melkoinen kylä, ei parhaassakaantalossa ollut sen vertaa tsajuvehkeitä, että olisi ollut vieraalletarjota. Siihen tietysti saattoivat olla syynä yksinkertaiset tavat,mutta vielä enemmän yleinen köyhyys.
Ennenkuin ryhdyn kertomaan huomioistani Venehjärvessä, jossa viivyimmemonta päivää, siirrymme kuitenkin rupeamaksi moniaan taipaleenkauemmaksi pohjoista kohti, Vuonniseen, jonne sieltä maita, vesiäkuljimme. Sananvuoron saavat siellä melkein yksinomaan entisetrunonkerääjät.
LÖNNROT VUONNISESSA.
Vuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemmetahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollutenää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat joniin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestämaataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, jostaoli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma;mutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti,ensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisinTsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulmanverta. Lönnrot kertoo retkestään:
"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; teinviisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle,vaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,sillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminenennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vastahakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleenimuistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissakuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehtysiinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoinajatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuinlintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonnametsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunutkaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikeasaada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen,ja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelinnyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt.Vaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttukoko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttuhautaamaan kuolinpaikkaan."
"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti,tahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyinsuuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiinlämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidäntavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joitaviimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi."
Ponkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävänlahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovatjotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen,lahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotainKeski-Suomen kylänlahtea.
Ylä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, jaon lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempiaselkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikälimuistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkanamainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja.Lönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:
"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n,toinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenäiltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa,jossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästäläsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi.'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempipojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnytuseiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; muttakukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojistaensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikanvuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tällematkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen,Joukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että nemonessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynälläkirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämärunot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, josvaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkintotta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivätmuistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakinlauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heilleluetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sainvanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempiveli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaahänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva)sadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänellekaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaankaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; muttatultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minäyhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minuntäytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänensatuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidänlakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoinpojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa pannasitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuinpuoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,niin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin senmuistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,ellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuussiihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Paninsen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatihpoika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätärtyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh.Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsivaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi,niin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi;jos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niinmorsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh.Ajettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niinsanoo Syöjättären tytär, maamolleh. — Olen tahtonut mainita tämänalun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussaesiintyväh lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaankirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poikatahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle,kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla:'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti,lenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensiääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, ettähänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuullahänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvatasen lentäneen."
Vuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi Miinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:
"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muitavarakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä taivakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muutenkuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiinasuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan,Vaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmatäsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinenvalmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoitehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähelläKivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä sielläoli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinenheistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitunKettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittuOrtjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kunitse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa olimyös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulajaOntrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot japermanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin,että minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.Tämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineenja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siiskernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatinOntreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani;mutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin etteihän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitäennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja,sitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin.Saalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sainseuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja.Mutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilanluo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, jokaetupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänenmuistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hänenää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muistamytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita enennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkunseikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin.Silloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisenurostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänytVäinämöisen runot, jotka tunnetaan."
"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.Isäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempiarunoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuottasitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeenherraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistikohän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaansitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään,sinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtäsuuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevanpaikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyimuuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännänkäteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikkimerkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsakanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähdenhän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistätuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Otavahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, joskoskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensinpitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti pannarangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lieneetavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseäänsillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihinja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,käräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaistaasian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännänlaulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,jota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljostapuolukoiden syömisestä — viimeksi, tässä talossa — vuolettuneet niin,että tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahojasekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitäottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa.Kuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näettarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, jaostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattiapesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut."
"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaansisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myösateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessäulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa.Erään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttilätelinevahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita eikuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. — Ontreilla olikantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmatpoikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.
"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä jarieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,kalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen:'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, josjotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5vuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisestipantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä."
Vuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin. Viidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan poikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi Martiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.
"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei oleainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, jameidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiainvuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla jasaavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettumetsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotkaviimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimmetäällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, jame asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savutäytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekämatala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa,vaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänytpystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen paninvielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtuihänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän luntaoli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolenkyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana.Syy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla.Lonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan talooneli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täälläkaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema olitemmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänenkuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettavaTsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensäkuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuoriemäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikkiepäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossakirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana.Hän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntärauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toistetullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oliselittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraavatauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. — Syötyäni Teppanassavälipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita,leipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaanmuutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontreintalossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin,kylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan.Sain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minustaolevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahdenkylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä,kun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois.Jyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta."
Lönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikasja runollinen:
"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikinjonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppananisäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuinjärjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikärommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsainmäärin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaankenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannutentiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näkyoli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara,sileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaatarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessähaamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulunkauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki.Muutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavatja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kunvarta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleenvoinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään.Kun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura olikadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällätuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheniettä minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, muttauni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotkaovat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansasuistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoavalveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö,ettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se,että sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin.Oli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämmeverkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennytJyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi:'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkeinvähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavastiolimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleetsen alla. — Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassaluulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonkaparemmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. — Hänen neuvottomuuttaan eikuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useiltatahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat jakäänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikkaminä taas taisinkin hiukan torkahtaa."
Vielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tälläkertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta.Lönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassasiitä on seuraava tieto:
"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. — Vatiera Onufreissa. Sinä iltanaei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissakitaloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneienurohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantaiaamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen."
MARTISKA.
Vuonnisesta lännen ilmaa kohti, aivan Maanselän ylängöllä on Lonkankylä, jossa Lönnrot tapasi Martiska nimisen etevän runolaulajan.Martiskasta Lönnrot kertoo:
"Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseenVenäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin3/4 penikulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinnevähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntänimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoaaikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena laulajana. Eikämieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänelläolleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisestarunosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosinkelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitääntäydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerastimaisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoittihänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätäsekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminensujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja;sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olinhäneltä kirjaan pannut."
Martiska oli tunnettu pororosvo, oli siitä kiinnikin joutunut jaKajaanin linnaan viety, mutta päässyt pois. Näistä seikkailuistaan hänoli laatinut pitkän runon, jonka myös lauloi Lönnrotille, ja koska seon omiaan kuvaamaan rajaseutujen elämänlaatua ja samalla sitä luovaakinrunosuonta, joka yhä sykkii Vienan Karjalassa, niin julkaistakoon runoLönnrotin kirjaanpanon mukaan tässäkin yhteydessä:
"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oliistunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oliollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudullatiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaavalitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkinpistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaanVenäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähääennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdostajoku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista')keisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa.Sillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta taiei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkauttaentistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuannailtana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinkahe rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaanentisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkeinparas aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikkikäy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään."
"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, ettämeidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuritämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halunkatsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaakaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidänrahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisestimonien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, taijos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja.Ylempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakinpuolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä,ettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleentekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika onkoettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että onporonhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaaparemmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, muttatämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia."
"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudestalinnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämänrunon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä,on puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkäsepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa.Se minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovatmuistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, onjotenkin seuraavaa:
"Poron synty on Pohjolasta, Petra laulettu Lapista, Tätä riikki riitelevi, Raja raivoissa elävi. Sykysyllä seikka synty, 5 Talven tullessa tapahtu, Ruotsi tungeksen tukulle, Koko Kuusamon pitäjäs, Paljo maita matkustavat, Kyllä kyytiä tekevät, 10 Hyvin hiihto Hossalainen, Hiihto Huttu huikeasti, Oikarinen oivalailla. Lauttolammille tulevat, Siitä metsähän menevät, 15 'Mitäpä tässä?' — 'i mitänä'. 'Jälet tässä', — 'ei jälistä', 'Siat tässä', — 'ei sioista'. Ylös korpehen kohoovat. Tuossa kumma keksitähän, 20 Petran vasa vaipununna Kahen kallion lomahan. Päivä päätä väännetähän, Sorkkia soristetahan, Turpoakin tuuvitahan 25 Kahen kallion lomasta. Siitä Huttu huuon nosti, Kela toinen kerkiävi, Mit' on kummat kuulumassa, Mitkä ilmoset imehet. 30 Silmät on entiset elolla, Korvat vanhat valmihina, Vielä kello kelvollinen, Yht' on pikkuista vajella, Henkeä poro polonen. 35 'Tuoppas täll' on tuuli henki, Pane paarmuot ahava'. Kela kellon soittajaksi, Kulkusen kolistajaksi: Kuulu kello Kuusamolle, 40 Kuusivaarahan kulina, Kiannalle kielen lyönti. Siit on Hutun huima Antti, Vähämielinen Mikittä Vuonnisehen päästyänsä 45 Katsellahan kaikki paikat. Huttu katso kaikki paikat, Nuuski nurkkajen taukset. Mit on akkaset ajettu Tiiron piiat tirskutettu. 50 Kaikki laukkuhun latovi, Mitä missäkin näkevi, Eväs on tarves taipaleella, Moni matkassa tulevi, Tapahtuvi taipaleella. 55 Huttu huimaksi rupesi, Mielettömäksi Mikittä, Kaikkiaan kaheksan miestä, Yhen miehen ympärillä, Sito yöllä yksinäisen, 60 Kesken yötä kenkimättä, Väänti Martin väkkyrälle. 'Lähes nyt Martti matkan päälle Kulkemahan Kuusamohon, Oulun linnahan lujahan, 65 Kuss' ei konsa päivyt paista, Eikä kuuhuet kumota.' Sano kainu karjalainen, Yhtä puoltansa puhuvi, Yhä virkko vierestänsä: 70 'Kuule Kurvilan isäntä, Jo mie sen sanon toeksi, Kun tuo härkä ammonevi, Jok' on kuollut mennä syyssä, Mennä talvena tapettu, 75 Kun on kuollut Hoituvalla, Liha syöty, luu jätetty, Talja Sunkuhun sulettu, Laapat kaikki kaupunkihin.' Jyrki viinoa vetävi, 80 Rajan poikki raukiata, Yöllä viinoa vetävi, Kulettavi kuutamolla, Luoksi viinan vierahia. Tuossa on tuuma tuumatahan. 85 Annill' on hyvä heponen, Saaha Martti matkan päälle. Jyrki ajo antamahan, Anni riisu rinnuksia, Hevosista on lasettelevi. 90 Ottivat omin lupinen, Martin matkahan panevat, Poron syöjän polkusehen. Jo Ruotsi hyvin elävi Koko Kuusamo ihastu, 95 Kun on Martti matkan päälä, Poron syöjä polkusessa, Kaikki on naiset naurusuussa, Isännät iloissa mielin, Niin on Martti matkan päällä, 100 Karjalainen koilamassa, Kuuksi päiväksi kululla, Iäksi on ilman alla. Kulettavat Kuusamohon, Tuonne tuomarin tupahan, 105 Esivaltojen etehen. Koko Kuusamoa kokoutu, Lautamies lakitta seiso Tuolla tuomarin tuvassa, Esivaltojen eessä. 110 Vast' on Martti matkan päällä, Kun on rautoihin rakettu, Kokonansa kolmet rauat Yhen miehen ympärillä. Kulkemass' on Kuusamosta, 115 Oulun linnahan lujahan, Enarihin ilkiähän, Joss' ei puuttune porohkat, Ampuvärkit ei lähene. Ain' yhtä ajattelevi, 120 Tämä on kasvanut kaloilla, Veen kaloilla venynyt, Atrioinut ahvenilla, Ei siitä sinä ikänä Kuletettu Kuusamohon. 125 Huttu huimaksi rupesi Lähimmäinen miulla ränni; Tuli vihat viikolliset, Kaukaiset ylenkatsannot, Vaikk' oli ennen ystäväni. 130 En minä huolinna hyviä, Jos olen ottanna urakan, Nukuttanut nuoren petran; Sinulle sikiät jäävi, Kaksin vaatimot vasovi, 135 Porot toisen toimittavi. Tuliko surma suutimaton, Kesken yötä kenkimätön, Sian tieän kussa synnyin, Paikan kaiken kussa kasvoin, 140 En tieä sitä sioa Kussa kuolo kohtanevi Näillä ouoilla ovilla, Teillä tietämättömillä. Ain' yhtä ajattelevi 145 Luojan luotuja sanoja, Pyhän synnyn säätämiä. Kuu keritä, päivyt päästä, Otava yhä opeta Näiltä mailta vierahilta, 150 Yhä ouoilta ovilta. Jopa tuomari tulevi, Kemin herra kerkiävi, Päästi Martin matkan päältä. Ruotsi nyt tuli tuholle 155 Veionen Venähen voitti. Huttu kulki huikiasti, Alle pöytänsä ajaksi, Päähän penkin peittelekse, Itsekseen itettelekse, 160 Parempi olisi ollut, Maata koissa korkiassa. Vähä nyt tulee väkeä, Pieni arvo aartehia, Saatu on saalis suurempiki, Vähemmälläki väellä'."
Martiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansaMaksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851oli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisenpenikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamallarunonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikainlaulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotinkokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamiaelämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikeinmuistanut.
Hän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen,jossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaaninlinnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinnija viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanharunolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmenvuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulattiMartiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiskakaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään,jossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihinaikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvinmuistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.
Cajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836Lönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan ontästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:
"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulomeille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista eräänkirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meillevielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt,vaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa."
MYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.
Vuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kunsenvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässäkylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runotniin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämäoli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistärunoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa,eikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saadamuulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:
"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v.1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullutmuutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista,jotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistäsaarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe olinimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassaseudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut,kuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaaVuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuinArhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsärunot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. — Kaikkieepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nytvielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret."
"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin,näkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvallaasuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, silläkarjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, — vaikka tosin juuriVuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä onJyrin vanhempi veli Vasselei. — Koska hän lapsuuden päivistä saakkaei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruvetanäitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua.Mutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkinollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää.Ihmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyyssiinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamiensuuren arvon. — Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojenlaulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja,eräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut."
"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasseleinluona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessavarsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärvensaaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitäänmerkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisellaäänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyyshyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimmankuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten lauluttavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näidenluonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä olikylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalinlaulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka onhänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä senenempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena."
"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrintalossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää,vaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken,eikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä,että hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessanäyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuuvoittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvälläsamaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuintavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tälläkertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan.Loitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvatnäytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivätolleetkaan suurempiarvoisia. — Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10hyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistätarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuinpuolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemmanparempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Erästoinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansailmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan ettähän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksiauttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saaloitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, jokatämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessänihämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitäkuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksimenevä."
* * * * *
Kuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoillamerkkipaikoilla.
Yli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksisalmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaansuuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki.Salmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimmenähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontreinpojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontreinkarhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansasaanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon,jossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivatjörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muunmuassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonkanenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennuttapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän olialkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipakuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puoleltalähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksijakamasta.
Vuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadanvaiheilla. Salmen rannassa seisoo — seisoi ainakin silloin — pienivähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voitonkaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkäänparempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että seoli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkinarvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttärakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sittenkatolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämänmaan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaapakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskonulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkunvieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönäarvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässäkylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.
Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajinajoukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet,että tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudellepohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidäkylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollistamaata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässäsuomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta,joka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun.Mutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selväänhuomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.
Olimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä,kiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa.Ajatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaikenkatoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksestaviritimme tuon tunnetun kauniin laulun:
"Kas Suomenlahdella hyrskyt Ja laajat Laatokan veet, Ja vuolaan Tornion tyrskyt Ja Maanselän harjanteet, Ne halkoo Suomea suurta, Ne pilkkoo kansaa sen, Ne katkovat Sammon juurta, Ei juurru se uudelleen"…
Näillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakinmielessä herännyt.
VENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.
"Metshä raivoh' rupesi"…
Synkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vieläsynkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, silläedellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmänja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi.Emme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meillekerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontiojo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettettiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotkakylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä,niin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämäänkarjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättäälaitumelle kauemmaksi kylästä.
Karhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehetviettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet senhävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää jaliikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä jakontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotonaovat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, ettätuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluunhaastamaan.
Meidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuinviimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missäahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalanpuolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja olesen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksikarjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämisellemonin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessakylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista,sienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.
Rahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apuakuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsällelaskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa"metsää" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaikensen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat.Nuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen jafermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänelläja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.
Kontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaamelkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.
Läksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinensuuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen javaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaallamielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun jaepätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, eipuhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanuthänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhusurmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt —saunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niintuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.
Tähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä.Vihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntäpuhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisenarkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaanhaltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runojaei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hänlauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä,Saaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiseltarunoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheenmurjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjätolivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellätainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensakäydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimmesenvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet,ja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora saitiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän,taisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydelläerosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessasaaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuammeannoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Muttasitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisestihuomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niittenolevan — Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea,oli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevanrunoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa!Ei ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänenkauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinkamuokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalanrahvaassa yhä vielä on.
Toverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontankeralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu olisurmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimeliasmies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielätehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta.Hän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavansotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitälähdimme salolle viemään.
Sousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässäpaikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisellamaalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikkaraskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.
Nousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuinsuinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut,kunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneenmaasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missäverta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistäkuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneestarikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niinsattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juurioli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössäkiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavantunnelman hämärälle salolle.
Petri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitäraahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa,jossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen honganyli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä.Kontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt senvähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipienlähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimmekontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähänsuurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavanlöyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan,vaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaanrasahtamatta.
Heti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty,oli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereennuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmasmies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylentarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös poislähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehetolivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kunpäivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samallakammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotuksetvirinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontiolähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttuakorpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaistatassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksitaukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla.He kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli,etsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksikuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä,vaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkinsamaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi,mutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuinhaaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivatmiehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistäänlähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavanylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä,joka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut,niin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivätuskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään,jos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvintähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollutkovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontiovihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyäänlähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähänvaloisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitäkohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireelläjuossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessahuomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujanvälissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.
Kun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksipyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoonkiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaanampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisikäynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiinolevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimestalanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssypeitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivatkastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinenrihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa — taikka kuka muuhyvänsä — niin saisi varman kuoleman.
Siihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys.Toisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään jalangalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oliollut korppia viisaampi.
Seurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoinsaanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkuisuuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistävarmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta ettäheidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laihanäivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut,kasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut,niin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihinkiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: "Avoi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!" Varahvontta myhäilitämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen olihän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.
Meillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava,joskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanuttavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuinoli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksijokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme,ennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa,jo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestäkantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurinvoittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.
Sitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nytolivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuusuudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, jatultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähänpöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitäkuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täyttimoitteettomasti.
Hänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästinäkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiäennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöinturvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmenmiehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärinkuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinäei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljoonejapöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samallajoutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli,johon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Häneli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taasnolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsioveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan —ja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi — hän näytti niinsurkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena,jommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hänyritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättäpaljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkinsattui pohatta olemaan… Vaati sitten päättävästi, että kakkoset olipoistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattuikerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä olipöydällä. "Slava tebje hospodi!" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hänkahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet.Kustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin,Varahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoinparinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa.Kuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvotalkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttuaJyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaansiinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki "onrahhoo, on rahhoo", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäyttisitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, ettänyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.
Mutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaanvietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelleihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkinmahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tullamuutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: "On rahhoo, on rahhoo"ja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle olijälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappelikahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakinpuolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas,ja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnesratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. "Arhankeli!"huudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessäonnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varatja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myötenvelassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vainleikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muistimökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivanmenehtyneeltä.
Kävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivattalon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen,eikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niinviheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunatrepaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasimielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta,jonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä japieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainenotsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanutnenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa.Tässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden,enkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Muttatyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaarannaapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä.Se etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehilläoli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivatyhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidänäänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin,— vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkinpuolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.
HELMIJOELLA.
Palatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonkaisäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni.Vuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoistaruplalla melkoisen litteän helmen, "stauhan", joita ei pidetty yhtäarvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähänruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamanihinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vieläsuuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettomanpyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin— se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosinhänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat,mitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri eienää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaalisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin japääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanutmolemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla.Huonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisienemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.
Helmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsiomissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasanaikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikkiPohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä,että heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuomääräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevantäynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamistasimpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan.Runomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, jokalaskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. MuttaPistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä olisaalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammallakuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket,voitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessakirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinäkesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökkioli Piston viimeisen kosken liepeessä.
Sitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukanpyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksihelmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretinjoki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskeeKannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoiolla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniämiehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesänviettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneetyhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäinhyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyilähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiämyymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissäseuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikäkahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa,juotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sittenostaja kolmesataa ruplaa.
Vielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka onKuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikillaei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyttavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmilleseuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helpposalata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaankuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyyson niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.
Helmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisenluonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata jaseikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suurenvoiton viettelys.
* * * * *
Tsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki,joka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksipyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niinpäätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekinonneamme koettaaksemme.
Helmenpyynti on kuin arpapeliä… entäpäs jos Luonnotar olikin meillemäärännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.
Soudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalanhyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimmesitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivanisovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkätmatkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksija pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oliselvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoinlienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se onvälttämätön ehto pyynnin menestymiselle.
Sieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenäja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaaneräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuinsimpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäpariajalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hänkertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän "usniekan", s.o.pitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänytsen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.
Helmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmellatavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.
Saahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaalyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävärauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkostaheti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleetsimpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisillapaikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voisaada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinensoutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisestipannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannallakiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkinvitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sittenalkaa vetäminen, joka on varsin raskasta — etenkin jos saahku sattuuiskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä onpohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuortayhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoaikäviin asti.
Virroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan,pyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain senkokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikäja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on.Reiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästäpäivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuinvarmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolellasyvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin,ja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisenselvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällätoisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitettyrautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksikäännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoontaivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettäottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virranmukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verranjoustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalisnostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoretseisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa,josta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikeametsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroidalauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, kokotuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkinoudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi,vaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen,kuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Muttatoiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyysja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistähänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijainkokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoaaarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.
Kaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässäkoskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetäähousut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistäkopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikeaerottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkintuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloistavoi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihinkokoontuneeseen hiekkaan.
Sousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niinvähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta,kivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita,kasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa,mutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressatilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisäänjoutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttääeläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontuahelmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkashohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missälatuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Muttakun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.
Tavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikäänhelmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneethelmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinäon suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vieläsammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta,niin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.
Tähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa jatemppua. "Karsikot" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaanrannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitaltaoksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missähelmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu onse, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänenpitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalanvanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjätavailevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuusaamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaansitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu,alkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa,hyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, josvoi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin javiehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:
Vellamo vejen emäntä, Vejen eukko ruokorinta, Anna mulle antimesi…
Oleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimmehelmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia sielläkatselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautaltapohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemmevetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somastapyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämmepäättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päiväämatkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntäluonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkinpäivän.
Niskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohiKöynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosillaKivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet.Olimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemäänpakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä onkristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.
VIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.
Olisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvinrakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikkikulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa jasuoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestäoli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka saijäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joistakoko kylä on ollut ennen tunnettu.
Palasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkinja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähteeKivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin kokoKuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleellaovat suot silloitetut — minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä— niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Muttarattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edelliselläkerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata jakivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi montasellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaakolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.
Niskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikkaheidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokienpoikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivatvastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiinmatkaan, niin että "reet rasasivat" ja jalakset kiljuivat, niinkuintämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimmemielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinäastua.
Köynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeenlähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännelläretkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisenretkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:
"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät,toiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisenakasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia jaheidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkallarajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneetheitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospaei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan,vaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monetvastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä,ennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaanpaikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet,että kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpahe itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elääseuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavaratjoutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähäntapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaantoisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteäVuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänellekyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpäkyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensaselkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10kopekkaa kuljetusrahaa."
Väli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne ontoisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvätlaaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämävaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältämäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.
Kivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidänkäydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9,Ilvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itsekylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17taloa.
Lönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runojasaanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneetenemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin,viimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:
"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjänpuoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka onrakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista.Näiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitätaivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedetvirtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kauttaOulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyiuoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään.Tätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstanpituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraakaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja),joita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itsesuolla."
"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena olitilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihkilakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaarauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänentautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamialääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätköne häneltä hengen. — Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa,että olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisinvoinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, ettämuutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyenapua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikinjossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntäon yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiinpitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensäaiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta.Tätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta,missä se vaan käy päinsä. — Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni.Annettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestäAkonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulmanpäässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineetvaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinenmiehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneentavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänenkäsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaahänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin,mutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja,noituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi.Jatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena jarupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunutloitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänenseuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hänkokonaan oli unohtanut."
"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmenpenikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaataloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, jaoli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,jottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosinpalkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoinhänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen,koska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaistakohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niintekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani,vaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolenpenikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämmekestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimmenauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edespuoltakaan nauriistani."
Vaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonkavuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi.Vanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu "Meseniasta",Venäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitäpitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. "Mesenialla" arvatenkintarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeämarkkinapaikka.
Asetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon,vaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sensijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastinsuositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:
"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainentalo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteydenkautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikeinkiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä eiollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkinpuhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotammeja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinenkohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaisetylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaantuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteentavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaisetkuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysijotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossasaattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen.Talonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossaosaksi saapi selityksensä."
Köyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollutedellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt.Vaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, jaerinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti,seinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta,puhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohtaoli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle jatulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisenlattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossimanpirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoinolikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.
Köyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa jasäästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleentalon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puittensäästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskinmahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkeinjoka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi.Mutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän olikiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oliraikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niinpieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempääpienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.
VENEHJÄRVEN POKKOUHRI.
Oleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runojayhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettäväuudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jotaMiikulan päivänä vietettiin.
Tällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimmeseuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoinosanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässieli "pokko", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähtisitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapanaluvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita,jotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttääepäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut,alkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita,kun ne pyhimykselle viedään.
Matkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaaja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle.Välillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniitja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkiallavielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällätäydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjanakansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljonkoleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiinKivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövätpitkin vuotta.
Saavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotuuhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä.Rahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista,nuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkinpuuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.
Asuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminenkuin palava rikin palanen — niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähänsääliteltiin — piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavanaaamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enäämuistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiintsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahkanyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihatpaloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönänedustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon olirahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossaoli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksisiitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat KarjalanLemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmänomaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnutkalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä,jotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisenkuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimmemuistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunistakansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. ArhippaisellaMiihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.
LÖNNROT JA ARHIPPA.
Ken ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipanluona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomastaesityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias jasisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suurenrunoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänytrunouden puhtaan hengenkin?
Arhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässäLönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitysVienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva,joka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulustalaulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.
Siihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sillehaahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous,jonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeisetedustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottajavihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvienhaudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuunylösnousemukseen.
Lönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan,että Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään.Mutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrotsillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminensiitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrotkertoo seuraavasti:
"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, jokaon 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissaniLonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumestamelkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitäparemmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa jakaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessaja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynäräävahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulmanmatkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntääArhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minuarunonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualtasaatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänenluonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa,ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhojarunojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistätuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleestaisästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin',hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotionääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuanlapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajanivertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä,eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poikaja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljonolen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani,kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluistaniinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpätyötä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkunkokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, muttaharvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väkinyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huulianisaastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hänkahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäniyksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliinpuhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänenkertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kutensellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustuiyksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puutevanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta,että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämmeniitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikäniitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhatniitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikinköyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itseukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaaainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän olivapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia.Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä,samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassaon tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukkosyödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minunlautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin,ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahaluei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämänseudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestäennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähäntarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvanovensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.Pesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.Nämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talonvarallisuuden mukaan."
"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyylaulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaayksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempirunonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten,tarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsinyhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edestakaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikinvuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksinrunosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sittenuudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvääaikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopasitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallanuutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyyusein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsämolemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen onvoittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä tätenusein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensavoitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? — Eisiten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa taivoittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaansille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon,sitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä.Tämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen.Jos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja,katsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia,saa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana.Kilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; seluulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myösparhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaanainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaanpäästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossasanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuutäällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaanpidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana"…
"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.Niinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista joturhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi'vai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).Sanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekinnäyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäivalvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herättikimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äitiviritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,vaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämävielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänytkauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattuitkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidinäänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja tätensyleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumispestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sittenpuhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkullaja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, mukavyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissäkuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiinyhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muutitkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakinhenkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muutaperheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. UkkoArhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Kokopäivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaantäällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'."
ARHIPPAINEN MIIHKALI.
Kun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin teinLatvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli olienimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joillakasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkämetsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloinolivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollutjuuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvellaolimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista,kartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nytsitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujenpoimuissa.
Näitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja,lehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleenrakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla.Lepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksijäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40taloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan,Miihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellävanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilmankarsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaanArhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestäänränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, javaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen,niin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessäköyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin jaarvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsisilloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttäja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen,perimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissatuskin enää voi syntyäkään.
Astuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, olikoMiihkali kotona. "Tuolla on uunilla", vastasi minjä ja huuti sitten:"Tule alas ukko, tuli vieraita!" Miihkali oli viime aikoina käynyt niinhuonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältähaparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittuja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkalioli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtaudenoli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui,ei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meillelauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:
"Lauletaan Lapinkin lapset Tjinarinnat riekahuipi Nuotivolla njukkuossa, Moatessa remutulella, Lihan on petran purtuoohe, 5 Särin on silmän syötyööhe, Vejen lammin juotuoohe. Missipä mie en laulais Jyvän on selvän syötyööni, Puhtukaisen purtuooni, 10 Lauloakseni hyviä, Parahia pannakseni Helsingin herroille hyville, Kuullappa noille kultaisille Iltapäivien ilokse, 15 Huomenpäivien huvikse. Jos en laulais polvenaahe, Ilo ei ois sinä ikänä, Ikä kuitenkin kuluisi, Aika arvonji mänisi. 20 Laulan kuitenki vähäisen Nykyiselle nuorisolle, Kansalle ylenevälle."
Mielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joitahänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerrankirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanutja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisipitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apurahaolikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asuisiistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmatpuutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnenkokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta setunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakinosaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti.Jonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöisethuopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoinolikin niin puutteellinen.
Kun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkalijo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistäajoista ja muistakin elämänvaiheista. "Karjalan kirjassa" hän niistäkirjoittaa:
"Arhippaini Miihkali — sillä tällä nimellä Miihkali Perttustakotikylässään tahallisesti kutsuttiin — oli nuorin neljästäveljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänensyntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806tai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatutietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoonmeni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovantyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiänoilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kulullayllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoankerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdanraatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksikävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapsetjoutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensakodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, muttanämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienetlapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan ottine hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemminsäkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsaruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat.Perhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kyntiahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväätkaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessaturkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kovapuute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin.Karjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollutmilloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupinOulussa käydessään… Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkeaonnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänenelämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä,tullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksenaja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö menivasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oliMiihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessäei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä,survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoakutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hännäin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessäänvanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansaPetrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sittenLatvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän saiSuomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahanvuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:
"Sokie ajattelouve, Niin tuota tuumoave: 'Auttoa hyvä Jumala Tuota suurta Suomen nientä, Helsingin herroja hyviä! 5 Vahingoista varjelkoh, Sulosesti suojelkoh! Peitteä hyvä Jumala, Siivilläh hyvä Jumala, Niinkuin lintu poikiah! 10 Antoa hyvä Jumala Juossa laivat lastineh Kohti herrojen kotia, Kaupin herran kartanoita! Varjele vakani Luoja, 15 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sorkista sotihevosen, Kävijöistä vainovarsan! Varjele vakani Luoja, 20 Kaitse kaunoni Jumala Helsingin herroja hyvijä Sotipellon sorrannasta, Miesten tappotanterilta, Miesten miekkojen neniltä!'" 25
Miihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannollaherättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänenkasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivatjalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneethenkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisenrunon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisenmuinaisrunon "viimeinen runoilija", jonka aateveljet muissa maissaovat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuoaaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkäännäkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.
Miihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorvahänestä lausuu: "Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaanpääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaansemmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkeinviidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä."
Mielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olinmonessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, "luonto nousi", kun hänsai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansarannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavallamielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa — ja samalla vähänansaitsi, — niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolensiitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassanauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisestatuli "reähkä", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutuiomantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan,niin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili omanobrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. — Mikä lienee ollutsyynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkilläsöikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.
Mutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet,kun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalintäytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan.Syyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistähetkistään kertoo Niemi:
"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuliappiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosinpelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, jokalauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja tätenoli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä,mutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkuiiltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'."
Miihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin Kirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.
Vietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikkilaulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisenapäivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaistamuuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa,jota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa,lopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehetarvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin,että kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa.He lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaanja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vainlumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaapois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasintoverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja"pakautettiin" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät.On Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulotaitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistäpoikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissauutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.
Erosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakinentisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.
Kuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulmanmatka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omallepuolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme seniloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.
VIENAN KARJALAN KARTTA.
Ei kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuintuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikkajoitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistäoli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin montavuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneetuusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään,että ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan VienanKarjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpiaerehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emmekuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.
Tätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niittentietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovatjulkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla,joita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkunverran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta.Karjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivatyleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof.Rosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisenluotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotkaniin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisestioppineet arvostelemaan etäisyyksiä.
Näille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainenpian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisensen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä.Varmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan,kuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemmekiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikkipienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vainpiirretty.
Matkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna jamäärättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.
Kivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikkaInbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeenon sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi kokojoukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemenkirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteensen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvellaajaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaranja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse.Jos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suuntaluoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Muttaon vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä,joka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseenneljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotinja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi VuonniseenInbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatkalienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällätaipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei lienekoilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojenmukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaakauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi.Vuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalonkajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.
Näin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleenmäärättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdestakuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sittenpenikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella,ja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. RistiniemestäVuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestäon Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmänsietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemminsain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatimansuunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisenkulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseenja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla,ja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjokilaskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoonpäin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuinJyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puolion melkein saaretonta.
Tsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, välion kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi,jonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärvenluoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa,mutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti,lähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapeavesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstanmittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on.Matka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekäTsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalleyksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkinpenikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävänlahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selänsivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohtion selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään onväärä.
Kiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaamatkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveentultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joittenrannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lieneese melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, ettätämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järvenpohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljäpenikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan "Vuonnisen puolessa".Matka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistäVenehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanutkyläin paikat karttaan asettaa.
Vuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahtion lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistääpohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matkaKeski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päinUhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, jokatoisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksenpoikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdestaei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkänmatkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olenKeski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut eräänUhtuen kauppiaan antamia tietoja.
Enonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä,jotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuustaluettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkääon tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tuleesaari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakinlänsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. UhtuestaLuusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, jostavälistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemänvirstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea,Jyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaanmonias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkinpenikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, PaanajärvestäUsmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikestapäättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se onInbergin kartassa.
Siirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveäsaamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin senilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessatäyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaanon matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemänpenikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi.Ohdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inberginkartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulleilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvantietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitäKorpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillälaajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvienvesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnytLönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.
Tuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimmelähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleetverraten tarkkaan kartoitetuiksi.
Ervasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevansyvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät jatäsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15virstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhyon Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järvenluoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissasoudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulmalounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4virstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämänpienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka onTuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaaKiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään,vaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärvenpääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoillemerkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se onkauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä.Nientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kunselän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verratenläheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätäsuuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisensärkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta onyhteydessä Tuoppajärven kanssa.
Toinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoalienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa.Laakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään.Oulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskeeTuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärätuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmäPääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkinmuoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksiminulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoillamerkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lieneepenikulman verta.
Tuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekäKeski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle.Suolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojenmukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikäänmaamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltäHaikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä onTsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.
Tuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi,selän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärveneteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänytprof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujenetäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, ettäSaari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inberginkartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolenleveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaamatkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraanpohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, muttaKokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskankoski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin.Kiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa — Inbergin kartallamatka on tuskin puolta penikulmaa!
Kiitehen—Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.
Sille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljänvirstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järviettä Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret.Mainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolmepenikulmaa — meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkäon jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliäolevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muutakuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, ettäaavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisipaljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaansen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillistakohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartallehaahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa.Mainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemminpuolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehenselkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän välioikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.
Luvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkansuunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkintaas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Jokimutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkeinyhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven—Kiimasjärven jaNokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on,vaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laajaNuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. Enole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoistaNokeuksesta eteenpäin.
Nokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30virstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen."Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavatsen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, seitäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi."Inbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältäja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on sesiis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynytpenikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytänähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässäNokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inberginkartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylätuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän etelärantakiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on,Ervastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun olikaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukankoillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niinsoudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamainitietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikkiPiismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemensivua melkein suoraan pohjoista kohti.
Montakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähteekaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi,eteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittuakylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Muttamiltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuinseuraava Lähteenkorvan tiedonanto: "Eteläinen joki, jota kuljetaanNokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa eteläänPiismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät.Niitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaaleveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen."Nähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkittyNuokkijärven itärannalle.
Tsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava varsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin Tsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin Inbergin kartalla.
Nuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tietonäitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.
Se maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen—Nuokkijärven vesistönvälillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedetjuoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaininojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuunkohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvinimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihinmerkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiäjärviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartallepiirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia japienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, ettäovat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaatapitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevänsotatien eli "jaaman" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halkiJyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.
Niitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnytetäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovatmuistikirjoihinsa koonneet.
Näin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä.Mainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähäntunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellenkangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammallatavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla onmaa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria,samoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen onvarsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajallepäin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja,matalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöistenkohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se eiole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maasen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressaon lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soittenvuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolellaon laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaatvaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä.Noin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistääreunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, "Iron syrjä", joka senkinkautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään.Kuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedetjuoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkinTuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroillelaajan selän aukeama.
Tuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala.Veden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järveneteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedetmelkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen.Arvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sillesuunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoomelkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärvenrannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärvenitäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissäjärviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja onsuurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.
Vienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuinPohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkaudenjättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maatäynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaitaon vähemmän kuin Suomen puolella.
Laajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona.Kuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana VienanKarjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla onlehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkinrannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkeinkaruinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.
KANSA JA ASUTUS.
Uhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä,eräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaanja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisientavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeäen tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, jokaoli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurienkatovuosien aikoina.
Arkankelin Elämän Katumus.
Voi poloista Pohian maata, Tuota on raukkoa Lapin rajoa, Vähäarvoista Arkankelia, Kuin on Luoja tuonki luonnu, Antanut on armu vähäisen. 5 Kyllä on Luoja maata luonnu, Avaruutta pallion antanut, Luonnu on soita, luonnu maita, Paljon paljahii kiviä, Vetelöitä vellimöitä, 10 Laajat paikat louhikoita, Kukkurat kiven lomia, Kuusikot on kaikki kurseikoita, Suot on suuret summattomat, Joista kylmä kyyhähtääpi, 15 Kova ilma kouhahtaapi, Mistä pakkani panekse, Kylmä ilma kursahtaapi, Kylmää maasta mannan kaiken, Talonpojan tarpehet, 20 Marjat maasta makiat. Tästä nähhään nälänhätä. Kuin nyt hätä hämmentääpi Pohjan puolen puutoksia! Ensin pitävät entiset rahansa 25 Ennen saanehet elonsa, Siitä nälkä näpsähtääpi… Ensin itkettä isoiset lapset Siitä varsin vanhemmatkin, Perästä peräti perehen. 30 Miehen talon vanhimman Varsin vaivuttaa Itkun kanssa istuessa… Ei voi mies työtä mitänä dehrä. Arvelee nyt mies ainakin näin: 35 Mitä on esin aamulla alotan? En arvoa poloni poika, Kuin on hätä hämmentän, Nälkä näköhön tuli, Kuin on lapsia lautsat täysi. 40
Tässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen"armolliseen esivaltaan", että se antaisi luvan:
Kaupitella kaikkia kaupan kaluja Suloisessa Suomen maassa, Nykyisellä nuorisolla kanneskella Kaluj kaikenlaisia, Että sieltä etsisimme einehen…
Nimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, muttasemmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, jokaepäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihinverraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin,leivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassapirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, ettäitkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisenanomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirreVienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.
Olemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, jaepäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että VienanKarjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samallamuistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudestaja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpävoisikaan muutoin olla?
Maan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kunkaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikeallamielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin saikaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niinrunsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katonkautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkäänvuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava.Hallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallatsattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassamäärin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurtatuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän.Petäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvellalehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosinasyödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin — onhanolki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunanrinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.
Maanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maidenpuutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkeimir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettukuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkunvuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksellaomaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, jatämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassamäärin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakinolla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liiankolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma.Suuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskustämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiinhankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osastaovatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan.Ahkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparkasäilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissaelävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vainnälkäravintoa.
Viime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutuakauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näinerämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessavielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras,elleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaatarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaallaollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyipakostakin lähteä kaupoille.
Karjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niinvähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voitatuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoalaadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajallaetelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi,arvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeinoollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.
Metsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitärajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisestirappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvätSuomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleilläSunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita,ompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajanpuolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvaskuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuunsaaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tulevillekauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillälaajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseentaajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseenmarjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivätmonet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssynkäyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.
Kalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla,merroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, japyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedetpuhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammetvedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisinviikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin jaheidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksiolikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva.Talvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällätaas oli "kevätys" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkeinalati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot,puheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassatyössä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, ettätyötä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä.Varakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydyksetolivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänytitseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisivetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskuspenikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoasiitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.
Muje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä.Patakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissäkuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koskasitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava jahyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi.Kormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta jasaalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tulipuretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammintätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmätkylät aina Maanselkää myöden.
Mutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkinovat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoanjärvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskinsaatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkinvedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.
Kaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiinvuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitätoisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksenpuolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaakaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarkaoli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloakohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka,johon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua.Luvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten,mitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaatarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyttervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkinoli vähin.
Arkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloakohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästäja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikojarakennella.
Yhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oliollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynävuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoistavuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.
Vasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi neraivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin"piletalla" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jokäyttäneet.
Eivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumuksetkehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa einykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitäasuu.
Kauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaantärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmänvakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienansuulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannenlopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoenvesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonneetelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin sielläeräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539näemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselänpoikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottujatavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteillavyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvataniistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidänmailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiärajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyiryöstöretkeksi.
Mutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kunriistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisenmeren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakinvanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiinkaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienanmerelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomestataas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden ainaKargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitänäin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisinkotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissakolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat,että heidän poikina ollessaan varsinainen "Ruotsin kauppa" alkoi; sillähe varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksilaukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaanSuomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaanSuomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vainsiitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaantavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavatheille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmätkylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemenpohattain palveluksessa.
Melkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon, vietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä. Kiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa, Helsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi Keski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja Pohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden, Luvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä, Paanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun lääniä.
Kaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessaloppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen "ruotsimiehet" tavallisestimatkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, jostaVuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannanmiehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin"Tornion särkän" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiinsiellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämäasettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivatsitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneettavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylänniin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosketilman varsinaisia laskumiehiä, "silmänäön mukaan" vain. Kemijokivarsija Kiitehen—Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavatSuomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.
Pohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osastajo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsiraha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.
Niinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuorisokotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaatlaukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkienvaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansiontoivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdastavoittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli,että kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. "Karjalan kirjan"tietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048henkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615ruplaan.
Tukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunutuusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessätalvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihenaikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksenpuolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka,että karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.
Varoihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaaSuomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollutseutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toisetpuodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toisettekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavatkotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tuleejättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siisainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinnikotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.
Toisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatontakeinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miestenarvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänenmielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät,joista hän saa hyötyä.
Jokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan,kuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillärajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä,harvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressamäärin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyyumpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitäyksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talonasumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanotmonine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä,tuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpävarakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiääntervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuriaveneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakkatuotteitaan myymään.
Vienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihinverraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää,samoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankinavomielisempää kuin meidän puolella.
Tämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maidenentisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myödenkarjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutusrannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuriosa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja VienanKarjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavatsukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkinniitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet.Latvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet ainaHämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varreltasikäläisiä Karjalaisia — samaa sukua kuin matkatoverini, josMartiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisenparas laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisenvaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivätnaapurisopua rajan kahden puolen. "Varastussodat" eli "peittosodat",joissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaisetVienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka,joissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkinilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin,murhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoistavuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sillejyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhävielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo javierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan.Elämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkinpäättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiinseutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin,niinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoistayhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomestauudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotkasiellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopaei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaankarjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloinmuuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat,puvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuudenmuuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, senhuomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkunvuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea.Rahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen"varastussotia" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, ettäkylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oliollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkinsuuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, jasama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.
Kielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajankahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt VienanKarjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaahetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolellaEtelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunutaivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolellaenää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkinovat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa.Mutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain,joka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausuikarjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankinpuolella matkustajan silmään pistää:
"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma.Yksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen,selittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelleeläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitellamielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne-ja ajatustavassa."
Näitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvattunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänenseurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkäelävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten suruasiitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimäänvankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuoteko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jotaei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpäänkolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuonaiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinähillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä olivanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattomanvaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakauttimielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, ettäVienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen.Sen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elääse elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras jasäilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhävielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneetsiihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksiheräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisenyksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, seon niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään,tokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt,enää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen onkorkeampi sivistys.
En voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot Kalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:
"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovathalki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan,voimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä onvielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoistaajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen,kaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekäruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassakun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavatruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapivanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa,pian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maanPohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäisetynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki."
Olen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia,vaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoillatutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitääkarjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävättarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinenväestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan.Mutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseenelämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseenkansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkinselvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltäkokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaakansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvihuononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita,yhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumatonluonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättämitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tullatoimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta jakurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovellavaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynytyhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaanliian usein täytyy ottaa kenen saa.
Uskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omallakielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla.Sen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvatasäilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä onetupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitystenkanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa.Vaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, ettämeidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksenovilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, ettäsen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitämonta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suurestimuuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotkaankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivätkaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissataikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimminrehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka,kouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, eiollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiinvieraalla kielellä.
Korkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaistenkäsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi jaalempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistäkuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli"starshinansa", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjänkielinen kirjuri, "piissari", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinallaoli virkahuoneensa, "pravljeniansa", jossa esim. me, Vuokkiniemeentullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisellaallekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkeinrahvaan virkamies "makasiinin hoitaja", jonka tuli hoitaa kuntaansijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoronperään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaanolleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oliSuomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaakotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koskayleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdotonhoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihinkruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaanyhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina pitimakasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin eitulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen.Mutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.
Kylissä oli jokaisessa vanhimpansa, "staarostansa", joka virkaniinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä"herroja", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.
Näin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, muttahallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnanvirkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammatviranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvinvaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadonkohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavistalaitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeenhelpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivatainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. SuurenKemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleetaikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoinhuonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu,jota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakinmyöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskienrannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, etteikansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa neitse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.
Vienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissatekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteenhenkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. — A.V. Ervastikoetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saadaselville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätköhe itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hetuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuinsuomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessamerkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihenlienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneetvaltiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonkaalaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaanvirittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkinerikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassaharjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.
KOTIA KOHDEN.
Syksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle,vähän ennen kuin "ruotshimiehet" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimmejo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taivalrajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyenmaakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sentoisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, jostayksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.
Tähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärvenmiehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikkikannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta olimieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan,mimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveäntyön ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyrynrannassa meille "kumartaa jalkaa", mutta kun olimme tätä orjamaistakunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sentekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimmemuun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, jasaimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineethänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessäloppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.
Kun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omallapuolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä jokaaskelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannanpuolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takanasuurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kunnäimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineenkattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneetolevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleetvarakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjansuuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.
Mutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensialussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli seniin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskusteluajatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avustataipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällävalmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuinrajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä senkysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisestaavusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessamäärin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan,sillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyäken vain voi.
Ennenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemmemelkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markointervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hintasiihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme senvuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttienlikaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoistatullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannanmiesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidänsitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan,joka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kertakaikkiaan sovittu.
Malahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniinviemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme allasyvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enäälatvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut,oli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokeatuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämälläja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakinlaskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat.Poikkesimme "Vuokin rikkaitten" luona, jotka hätäaikoina ovat VienanKarjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisestivastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitäenemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takananähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.
Omituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhäpaisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkallaelpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myödenvesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontuivirroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi jaKiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeenkohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessamerkityksessä paluumatkamme.
Kun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujenlehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niinemme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikkioikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti,jolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisenasoinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantienmutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä,tai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitäkorkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroinraikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, jakuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistäsaimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kunajoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettusavuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuammetulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamosiintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsintullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojenrikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksenvuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut VienanKarjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimmeulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissamoitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimmerunsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisinmetsistyneet lapsensa.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilooli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanutpyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivätolivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen eläämielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet.Silloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuonyksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaaharmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.
Siinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissamaissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaistayhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.
Vienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikäsortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminäkatselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen onsiellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleitaovat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaausein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäinhajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassahioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua jarakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KALEVALAN LAULUMAILTA: ELIAS LÖNNROTIN POLUILLA VIENAN KARJALASSA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.
Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.