*/ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }
The Project Gutenberg eBook ofVarastettu basilli ja muita kertomuksia
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.
Title: Varastettu basilli ja muita kertomuksia
Author: H. G. Wells
Translator: Väinö Hämeen-Anttila
Release date: January 13, 2018 [eBook #56366]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARASTETTU BASILLI JA MUITA KERTOMUKSIA ***
Kalpea mies tähysti mikroskopin putkeen. Hän ei nähtävästi olluttottunut sellaiseen, ja painoi vapaata silmäänsä hervottomallavalkealla kädellään. "Näen kovin vähän", hän sanoi.
"Kiertäkää tätä ruuvia", huomautti bakteriologi, "kenties ei näköpisteosu kohdalle. Silmät ovat niin erilaisia. Aivan pieni käännös vainpuoleen tai toiseen."
"Ahaa! nytpä näen", huudahti vieras. "Ei siinä sentään kovinkaan suurianähtäviä ole. Pieniä vaaleanpunaisia juovia ja rihmoja. Ja kuitenkinnuo pikku hiukkaset, nuo pelkät atomit, voisivat lisääntyälukemattomaksi paljoudeksi ja tuhota kaupungin! Ihmeellistä!"
Hän nousi seisaalleen, päästi lasilevyn mikroskopista ja piti sitäkädessään valoa vasten. "Tuskin näkyviä", hän sanoi, tarkastellenvalmistetta.
Hän epäröitsi. "Ovatko nämä — eläviä? Ovatko ne nyt vaarallisia?"
"Nuo ovat värjättyjä ja kuolleita", selitti bakteriologi. "Soisinpapuolestani että voisimme tappaa ja värjätä jok'ainoan kokoluomakunnasta."
"Päinvastoin, meidän täytyy", vastasi bakteriologi. "Tässäesimerkiksi." — Hän astui lattian poikki ja otti sinetityn lasiputken."Tässä on eloa. Oikeita tauti-itiöitä viljeltyinä." Hän tavottelisanaa. "Pulloon säilytettyä koleraa, niin sanoakseni."
Huomaamaton tyydytyksen ilme vilahti hetkeksi kalpean miehen kasvoilla."Siinä on teillä kuolema hallussanne", hän sanoi, ahnaasti silmäillenpikku putkea. Bakteriologi tarkkasi vieraansa kasvonpiirteilläkuvastuvaa sairaalloista mielihyvää. Tämä mies, joka nyt ehtoopäivälläoli vanhan ystävän suosituskirjeellä päässyt hänen vieraakseen, herättihänessä mielenkiintoa heidän luonteittensa vastakkaisuuden vuoksi.Vieraan suora musta tukka ja syvälle painuneet harmaat silmät,kuihtunut muoto ja hermostunut käytös, oikullinen, mutta kiihkeäharrastus olivat hauskana vaihteluna bakteriologin tieteellisentyökumppanin tyynistä tuumailuista. Oli kenties luonnollista antaaasialle mitä tehokkain sävy, kuulijan ilmeisesti ollessa hyvin herkkäsen kuolettavaa puolta mietiskelemään.
Hän piteli putkea miettiväisenä. "Niin, tässä on rutto vangittuna.Säreppäs vain tällainen pikku putki vesijuomasäiliöön, sano näillepienille elämän hitusille, joita täytyy nähdäkseen värjätä javoimakkaimmalla mikroskopilla tutkia, ja joita ei voi haistaa eikämaistaa — sano niille: 'menkää, kasvakaa ja lisääntykää, ja täyttäkääsäiliöt', niin kuolema — salaperäinen, jäljille pääsemätön kuolema,pikainen ja kauhea, täynnä tuskaa ja nöyryytystä — pääsisi valloilleentässä kaupungissa ja etsiskelisi uhrejaan joka taholta. Se riistäisimissä miehen vaimoltaan, missä lapsen äidiltään, missä valtiomiehentoimistaan, ja missä ahertajan uurastuksestaan. Se seuraisivesiviemäreitä, hiipisi katuja pitkin, valitsisi rangaistakseen talonsieltä toisen täältä, missä juomavettä ei keitetä, tunkeutuisikivennäisvesitehtailijain kaivoihin, huuhtoutuisi kasviksiin ja kävisilepotilaan jäissä. Se väijyisi vuoroaan hevosten vesikaukaloissa javaanisi varomattomia lapsia yleisissä juomapaikoissa. Se liukenisimaahan, odottamattomasti ilmestyäkseen tuhansiin kaivoihin jalähteisiin. Päästä se vain vesisäiliöön, niin se hävittää kymmeneksenkaupunkia ennen kuin saadaan jälleen saarroksiin ja kiinni."
Hän vaikeni äkkiä. Hänen oli sanottu olevan liiaksi altiskaunopuheisuuteen.
"Mutta tässähän se on varmassa tallessa — aivan varmassa."
Kalpea mies nyökäytti päätään. Hänen silmänsä kiiluivat. Hän rykäisi. "Nuo anarkisti — roistot", hän huomautti, "ovat narreja, sokeita narreja — käyttävät pommeja, kun on tällaista saavutettavissa. Luulisin —"
Ovelta kuului hiljainen koputus, pelkkä kynsien kepeä kosketus.Bakteriologi avasi. "Minuutti vain, kultaseni", kuiskasi hänenvaimonsa.
Hänen palatessaan laboratorioon katsoi vieras kelloaan. "En huomannutettä olen haaskannut teiltä kokonaisen tunnin", hän pahotteli."Kahtatoista vailla neljä. Minun olisi pitänyt lähteä puoli neljältä.Mutta teidän näytteenne olivat ylen merkillisiä. Ei, en voi enää viipyähetkeäkään. Minun on neljältä oltava muualla."
Hän poistui moneen kertaan kiitellen, ja bakteriologi saattoi häntäulko-ovelle, palaten sitte mietteissään pitkin käytäväälaboratorioonsa. Hän aprikoitsi vieraansa kansallisuutta. Mies eivoinut olla teutonilaista rotua eikä tavallista romanilaistakaan."Sairaalloinen ilmiö joka tapauksessa, pelkään", bakteriologi virkkoiitsekseen. "Miten kiihkeästi hän tuijottikaan noihin tarttuma-aineittenvalmisteihin!" Hänet valtasi levoton ajatus. Hän kääntyi höyrykaapinviereiseen työpöytään päin ja vilkaisi sitte hyvin nopeastikirjotuspöydälleen. Sitte hän kiireisesti tunnusteli taskujaan, sitteryntäsi ovelle. "Ehkä laskin sen eteisen pöydälle", jupisi hän.
"Minnie!" hän huusi käheästi eteisessä. "Niin, kultaseni", kuului ääni kaukaa.
"Oliko minulla mitään kädessäni puhellessani äsken sinun kanssasi?"
Hiljaisuus.
"Ei mitään, ystäväni, sillä muistan —"
"Kadotus ja kuolema!" kiljaisi bakteriologi, syöksähtäen päistikkaaulko-ovelle ja alas portaita kadulle.
Kuullessaan ovea paiskattavan, Minnie säikähtäen juoksi ikkunaan.Etäämpänä kadulla nousi hento mies ajuriin. Bakteriologi juoksi,hatutta ja tohveleissa, hurjasti viittoillen tätä ryhmää kohti. Toinentohveli putosi, vaan hän ei pysähtynyt. "Hän onsekaisin!" voivottiMinnie; "se tuosta kamalasta tieteestä tuli", ja avaten ikkunan häntahtoi huutaa miehelleen. Hintelä mies silmäisi äkkiä taakseen janäytti saaneen saman käsityksen. Hän viittasi hätäisestibakteriologiin, sanoi jotakin ajurille, vaunujen suojustinläiskäytettiin kiinni, ruoska viuhahti, hevosen kaviot tömisivät, jatuotapikaa olivat vaunut, bakteriologin kiivaasti ajaessa takaa,kadonneet kulman taakse.
Minnie kurkotteli ikkunassa hetkisen. Sitte hän veti päänsä jälleensisälle. Hän oli ällistyksissään. "Onhan hän muulloinkin omituinen",hän tuumiskeli. "Mutta juosta pitkin Lontoota — väkirikkaimpana aikanavielä — sukkasillaan!" Onnellinen aatos juolahti hänen mieleensä. Hänsieppasi äkkiä hatun päähänsä, otti miehensä kengät, kiirehti eteiseen,korjasi vaatenauloista käsivarrelleen hänen hattunsa ja keveänpäällystakkinsa, hyökkäsi portaille ja huusi ajurin, joka onneksi juurivetelehti ohi. "Antakaa mennä ylös katua ja kääntäkää HavelockCrescentille, ja katsokaa löydämmekö herrasmiehen, joka juokseesamettitakissa ja paljain päin."
"Samettitakissa, rouva, ja paljain päin. Kyllä." Ja ajuri sivalsityynesti ruoskalla, ikäänkuin ajaisi tuollaisella osotteella jokapäivä.
Muutamia minuutteja myöhemmin se pikku ryhmä ajureita jatyhjäntoimittajia, joka kärkkyy Haverstock Hillin ajuriasemanympärillä, joutui hämmästyksiin keltaisen kaakin huimasti kiidättämistäajoneuvoista.
He olivat ääneti sen mennessä ohi, ja sitte perään tähystellen — "Katos, siinä meni Harry Hicks. Mikähän sitä lennätti?" sanoi ukko Tootlesiksi nimitetty ruumiikas kansalainen.
"Se käyttelee ruoskaansa melko lujasti, sen tekee", lisäsi hevosiavartioitseva poika.
"Hei!" murahti vanha Tom Byles parka.
"Täältä porhaltaa toinen riivaantunut. Riivaantunut vissisti."
"Se on vanha George", selitti ukko Tootles, "ja riivatusti ajaa, kutensanot. Nääs kun on pudota roskista! Onkohan tuo Harry Hicksin perässä?"
Ajuriasema alkoi joutua kiihdyksiin. Yhteen ääneen: "Anna laputtaa, George!" "Siinäpä kilpailu!" "Kiinni saatte!" "Lyö lujemmin!"
"On siinä menijätä, on!" ihaili vartijapoika.
"No vie sun turkanen!" huudahti ukko Tootles. "Katos!minäkin kaivielä joudun matkaan. Tuolta tulee vielä yksi lisää. Ovatko kaikkiHampsteadin ajurit tänä aamuna villissä!"
"Se on tällä kertaa helmaväkeä", sanoi vartijapoika.
"Naikkonen miehenpuolen perässä", kummaili ukko Tootles. "Tavallisestion toisin päin."
"Mitä sillä on kädessä?"
"Näyttää silinterihatulta."
"Tämäpä kelpo leikkiä! Panen veikkaan kolme yhtä vastaan vanhan Georgenpuolesta", sanoi vartijapoika. "Seuraava!"
Minnie kiiti ohi myrskyisten suosionosotusten tervehtimänä. Hän eipitänyt siitä, mutta tunsi tekevänsä velvollisuutensa ja riensiedelleen alas Haverstock Hilliä ja Camden Town High Streetiä katseherkeämättä tähdättynä levottomasti huiskivaan vanhaan Georgeen, jokaniin käsittämättömästi oli viemässä pois hänen haihattelevaa miestänsä.
Etumaisissa vaunuissa kyyristeli muukalainen käsivarret tiukastirinnalla ristissä ja lujasti puristaen kädessään pikku putkea, jokasisälsi niin suunnattomat tuhon mahdollisuudet. Hänen mielialansa oliomituista pelon ja riemun yhtymää. Etupäässä pelkäsi hän joutuvansakiinni ennen kuin ehtisi toteuttaa tarkotuksensa, mutta sen takanavapisutti hämärämpi vaan valtaavampi pelko hänen aikeensa kauheudenvuoksi. Mutta riemu oli pelkoa paljoa voimakkaampi. Yksikään anarkistiei ennen häntä ollut edes uumoillut tällaista hanketta. Ravachol,Vaillant, kaikki nuo etevät miehet, joiden mainetta hän oli kadehtinut,kutistuivat mitättömiin hänen rinnallaan. Hänen tarvitsi vaan päästävesisäiliölle ja tyhjentää tämä pikku putki siihen. Miten loistavastiolikaan hän valmistanut suunnitelmansa, väärentänyt suosituskirjeen japäässyt laboratorioon, ja miten loistavasti olikaan hän osannut käyttäätilaisuutta hyväkseen! Maailma kuulisi hänestä vihdoinkin. Kaikki jotkaolivat häntä pilkanneet, syrjäyttäneet, pitäneet muita huonompana,katsoneet seuraan sopimattomaksi, ottaisivat hänet vihdoinkin lukuun.Kuolemaa, kuolemaa, kuolemaa! Ne olivat aina kohdelleet häntämitättömänä miehenä. Koko maailma oli yksissä tuumin sortanut häntä.Hän opettaisi heille mitä miehen eristäminen merkitsee. Mikä tämä tuttukatu oli? Great Saint Andrews Street tietysti! Missä mitassa olikaantakaa-ajo? Hän kurkisti ulos vaunuista. Bakteriologi oli tuskinviidenkymmenen metrin päässä. Se oli paha. Hän joutuisi vielä kiinni japysähdytetyksi. Hän tapaili taskustaan rahaa ja löysi puolisovereignia. Tämän hän työnsi kuomujen kattoluukusta miehen nenän alle."Lisää", hän karjaisi, "jos vaan saamme vauhtia."
Raha tempaistiin hänen kädestään. "Hyvin menee", vakuutti ajuri, jaruoska sivelteli hevosen kiiltävää kylkeä. Vaunut heilahtivat japuolittain seisaalleen jäänyt anarkisti painoi lasiputkea pitelevänkätensä vaunujen suojustinta vasten, tasapainossa pysyäkseen. Hän tunsihauraan lasin särähtävän, ja taittunut puolikas helähti vaunujenpohjalle. Kiroten vaipui hän istuimelleen ja tuijotti synkeästisuojustimella herneileviin pisaroihin.
Häntä värisytti.
"No niin! Minä tietenkin olen ensimäinen.Huh! Marttyyri minustakumminkin tulee. Onhan se jotakin. Mutta se on kaikessa tapauksessalikainen kuolema. Koskeneekohan se niin kovasti kuin sanotaan."
Äkkiä hänen päähänsä pälkähti aatos — hän hapuili jalkojensa välistä.Putken katkenneessa päässä oli vielä pikku pisara, ja hän joi varmuudenvuoksi sen. Oli parempi tehdä varmaa työtä. Häneen ainakin vaikuttaisi.
Sitte hän älysi olevan turhaa enää yrittää paeta bakteriologia.Wellington Streetillä hän käski ajurin pysähtyä ja astui ulos. Hänliukahti portailla ja tunsi päässään humisevan. Tämä koleramyrkky olinopeasti vaikuttavaa ainetta. Hän viittasi ajurin olemattomiin, niinsanoen, ja seisoi kadun vierustalla käsivarret rinnalla ristissäodottaen bakteriologin saapumista. Lähenevän kuoleman tunne loi häneenjotakin arvokkuutta. Hän tervehti vainoojaansa uhkamielisellä naurulla.
"Vire l'Anarchie! Myöhästyitte, hyvä ystävä. Olen juonut sen. Koleraon liikkeellä!"
Bakteriologi tähysteli häntä uteliaasti vaunuistaan; silmälasiensaläpitse. "Olette juonut sen! Anarkisti! Nyt ymmärrän." Hän oli sanoavielä jotakin, vaan hillitsi itsensä. Hänen suupielissään väreili hymy.Hän avasi vaunujen suojustimen ikäänkuin astuakseen ulos, mutta silloinanarkisti viittasi hänelle juhlalliset jäähyväiset ja harppailiWaterloosillalle päin tahallaan töyttien tartutetulla ruumiillaan niinmonia ihmisiä kuin mahdollista. Bakteriologi tarkasteli miestä niinjännittyneellä mielenkiinnolla että tuskin ilmaisi pienintäkäänhämmästystä Minnien ilmestyessä käytävälle mukanaan hänen hattunsa,kenkänsä ja päällystakkinsa. "Teit hyvin kun toit kapineeni", hänsanoi, mutta jäi yhä mietteissään tähystelemään katoavaa anarkistia.
"Sinun olisi paras mennä sisälle", hän sanoi, aina vain tuijotellen.Minnie oli nyt täysin vakuutettu siitä että hän oli päästään sekaisin,ja käski omalla vastuullaan ajurin ajaa heidät kotiin. "Kengätköjalkaan? Kernaasti, kultaseni", hän sanoi vaunujen alkaessa kääntyä jakätkiessä näkyvistä harppailevan mustan olennon, joka kuvastui pienenäetäällä. Sitte hänet äkkiä valtasi jokin hullunkurinen ajatus, ja hännauroi. Sitte hän huomautti: "Toden teolla on asia kuitenkin varsinvakava."
"Näetkös, tuo mies tuli minua tapaamaan, ja hän on anarkisti. Ei — äläpyörry, tahi en voi kertoa juttuani. Ja minä tahdoin miestähämmästyttää, tietämättä häntä anarkistiksi, ja otin esille valmisteensitä uutta bakterilajia, josta sinulle kerroin, sitä joka vaivaa useitaapinoita ja luullakseni on niissä tavattavien sinisten täplien aiheena;ja minä hupsu sanoin sen olevan aasialaista koleraa ja hän karkasisillä myrkyttämään Lontoon vettä, ja olisikin tosiaan voinut saadakaupunkimme elämän sinistymään. Ja nyt hän on niellyt sen. Tietysti envoi sanoa mitä tapahtuu, mutta muistathan että se sai kissanpojansiniseksi, ja nuo kolme koiranpentua — paikullisiksi, ja varpusen —vaalean siniseksi. Mutta harmittaa että saan taas panna aikaa ja rahaauuteen valmisteeseen.
"Takki ylleni näin kuumana päivänä! Miksi? Kun saattaisimme tavata mrs.Japperin. Kultaseni, mrs. Japper ei vilustuta. Miksi pitäisi minunpitää takkia kuumana päivänä mrs. — No!olkoon."
TUNTEMATTOMAN KÄMMEKÄN KUKKIMINEN.
Kämmekkäin ostamisessa on aina jonkinlaista keinottelun viehätystä. Saaeteensä ruskean käpertyneen kudoskimpaleen, ja lopusta on luottaminenarvostelukykyynsä, tahi vasaramieheen [Lontoossa myydään harvinaisiakämmeköitä erityisissä huutokaupoissa], tahi onneensa, miten mielitekee. Kasvi voi sairastella kuolemaansa tahi olla kuollut, tahi kauppavoi olla juuri kunnollinen, rahan täysi vastine, tahi kenties — silläsitä on tapahtunut tuon tuostakin — kehittyy onnellisen ostajanriemastuneiden silmien edessä hitaasti päivä päivältä joku uusimuunnos, joku outo loisto, merkillinen huulen koverrus, tahi hienompivärivivahdus tahi odottamaton matkimis-ilmiö. Ylpeys, kauneus jarahallinen hyöty kukoistavat yhdessä yhdellä hennolla varrella, javieläpä ehkä kuolemattomuuskin. Sillä luonnon uusi ihme saattaa ollauuden erikoisen nimen tarpeessa, ja mikä on siksi sopivampi kuinkeksijänsä? "Johnsmithin!" [John Smith on mitättömimmäksi kulunut nimiEnglannissa] Nimiä on ollut huonompia.
Kenties oli jonkin sellaisen onnellisen löydön toive saanut WinterWedderburnin niin ahkerasti käymään noissa huutokaupoissa — se toive,ja ehkä myöskin se seikka ettei hänellä ollut maailmassa mitään muutapienintäkään harrastusta herättävää tehtävänä. Hän oli arka,yksinäinen, tarmottomanlainen mies, varoissaan juuri sen verran etteiollut välttämättömyyden kannustettavissa, eikä kylliksi rauhatonetsiäkseen vaateliaampia puuhia. Hän olisi saattanut kerätäpostimerkkejä tahi vanhoja rahoja, tahi kääntää Horatiusta, tahi sitoakirjoja, tahi hakea uusia diatomeja. Mutta hän sattui kämmekkäinviljelijäksi, ja oli laittanut pienoisen melko hyvin varustetunlämpimän kasvihuoneen.
"Minusta tuntuu", hän arveli kahvipöydässään, "että minulle tänääntapahtuu jotakin." Hän puhui — kuten liikkui ja ajatteli — hitaasti.
"Oi älkääniin ajatelko!" vastasi hänen emännöitsijänsä — jokasamalla oli hänen etäinen serkkunsa. Sillä "jonkin tapahtuminen"merkitsi hänelle yhtä ainoata asiaa.
"Ymmärrätte minua väärin. En tarkota mitään epämieluista… vaikkatuskin tiedän mitä tarkotan."
"Tänään", hän jatkoi tovin kuluttua, "aijotaan Petersillä myydä isompierä Andamaneilta ja Taka-Intiasta saatuja kasveja. Minä menen katsomaanmitä niillä on. Voin sattua tietämättäni ostamaan jotakin hyvää. Niinvoi käydä."
Hän ojensi kuppinsa toistamiseen täytettäväksi.
"Ovatko ne niitä sen nuoren miehen keräämiä, josta minulle äskettäinkerroitte?" kysyi serkku kuppia täyttäessään.
"Niitä", vastasi toinen miettiväisenä pureskellen paahdettua leipää,
"Minulle ei milloinkaan tapahdu mitään", hän tovin kuluttua huomautti,alkaen ajatella ääneensä. "Mikähän siinä on? Muille sattuukaikenmoista. Esimerkiksi Harveylle. Toissa viikollakin; maanantainahän löysi kadulta kuusi pennyä, keskiviikkona oli hänen kaikillakananpojillaan pyörätauti, perjantaina hänen serkkunsa tuli kotiinAustraliasta, ja lauvantaina hän katkaisi nilkkansa. Siinä vilinää jahyörinää! — minuun verraten."
"Minä taitaisin mieluummin olla ilman niin suurta hyörinää", arveliemännöitsijä. "Sellainen ei voi olla teille terveellistä."
"Kaiketi se on vaivaloista. Silti… nähkääs, minulle ei milloinkaantapahdu mitään. Pikku poikana minulle ei koskaan sattunut tapaturmia,Kasvaneempana en kertaakaan rakastunut. En ole mennyt naimisiin…Miltähän mahtanee tuntua kun ihmiselle tapahtuu jotakin, jotakintodella merkillistä.
"Tuo kämmekkäin kerääjä oli kuollessaan vasta kolmenkymmenenkuudenvanha — kahtakymmentä vuotta nuorempi minua. Ja hän oli nainutkahdesti ja kerran saanut avioeron; neljästi oli hänellä ollutmalariakuume, ja kerran hän katkaisi reitensä. Hän tappoi malaijinkerran, ja kerran sai haavan myrkytetystä nuolesta. Ja lopuksiviidakkoiilit hänet tappoivat. Vaivaloista se kaikki tietenkin onollut, mutta sen on täytynyt olla sangen mieltäkiinnittävää — paitsiehkä iilit."
"Varmastikaan ei se ollut hänelle hyväksi", virkkoi emännöitsijälujasti.
"Kenties ei." Wedderburn katsoi kelloaan. "Kaksikymmentäkolme minuuttiayli kahdeksan. Minä lähden neljännestä vailla kahdentoista junassa,joten on kylliksi aikaa. Otan kai alpakkanuttuni — se on kyllin lämmin— ja harmaan huopahattuni ja ruskeat kenkäni. Mitenkähän —"
Hän vilkaisi ikkunasta pilvettömälle taivaalle ja päiväpaisteiseenpuutarhaan, ja sitte hermostuneesti serkkunsa kasvoihin.
"Luullakseni on teidän parasta ottaa sateenvarjo, jos Lontooseenlähdette", tämä sanoi äänellä, jota ei käynyt vastustaminen. "Tämän jaaseman välillä voi paljon muuttua."
Palatessaan hän oli lievän kiihtymyksen vallassa. Hän oli tehnytostoksen. Harvoin hän sai tehdyksi päätöksensä kyllin nopeasti,saadakseen ostetuksi, mutta tällä kertaa hän oli sen tehnyt.
"Siinä on pari Vandaa", hän selitti, "yksi Dendrobium ja muutamiaPalaeonophis-lajeja." Hän silmäili ostoksiaan hellästi, särpiessäänlientänsä. Ne oli ladottu puhtaalle pöytäliinalle hänen eteensä, ja hänkertoili serkulleen kaikki mitä niistä tiesi, verkalleen lipuessaanläpi päivällisensä. Hänen tapanaan oli iltaisin emännöitsijän ja omaksihuvikseen kerrata kaikki Lontoossa käyntinsä.
"Tiesin että tänään jotain tapahtuisi. Ja olen ostanut kaikki nämä.Jotkut niistä — jotkut niistä — olen varma siitä, tietkää, ettäjotkut niistä osottautuvat merkillisiksi. En tiedä mistä syystä, muttatuntuu minusta ihan niin varmasti kuin joku olisi sen sanonut, ettäjoistakuista koituu merkillisiä.
"Tuosta" — hän viittasi käpertyneeseen juurakkoon — "ei oltu saatuselvää. Se saattaa olla Palaeonophis — saattaa olla muu. Se saattaaolla uusi laji, vieläpä uusi sukukin. Ja se oli viimeinen mitä Battenparka keräsi."
"Minä en pidä sen näöstä", huomautti emännöitsijä. "Se on niin rumanmuotoinen."
"Minusta sillä tuskin näyttää olevan mitään muotoa."
"En pidä noista lenkuroista", tuumi emännöitsijä.
"Se pistetään pois kasviruukkuun huomenna."
"Se näyttää kuolemaa teeskentelevältä hämähäkiltä."
Wedderhurn hymyili ja silmäili juurakkoa pää kallellaan. "Ei se tosinmikään kaunis kimpale ole. Mutta näitä kapineita ei koskaan saaarvostella kuivasta ulkomuodostaan. Siitä voi todella koitua varsinkaunis kämmekkä. Tuleepa minulla huomenna puuhaa! Minun täytyytän'iltana juurta jaksain tutkia mitä näille on tehtävä, ja huomennaryhdyn työhön.
"Batten parka löydettiin kuolleena tai kuolemaisillaanmangrove-rämeestä — en muista kumpaisena", Wedderhurn alkoi taas,"yksi juuri näitä kämmeköitä rusentuneena ruumiinsa alla. Hän olijoitakuita päiviä potenut jotakin sikäläistä kuumetautia ja pyörtynytluultavasti. Nuo mangrove-rämeet ovat kovin epäterveellisiä. Sanotaanettä viidakkoiilit olivat imeneet hänestä jok'ainoan veripisaran.Kukaties juuri tuo kasvi maksoi hänen henkensä."
"En siitä silti sen parempaa ajattele."
"Miehet työnsä tehkööt vaikk' itkee naiset niin", saneli Wedderhurnjärkähtämättömän juhlallisesti.
"Aatelkaas, kuolla kaukana kaiken hoidon puutteessa ilkeään rämeeseen!Potea kuumetta ilman muuta suuhun pantavaa kuin kloralia ja kininiä —ympärillä vain kamalia villejä! Sanotaan että Andaman-saarelaiset ovatmitä kurjimpia ilkiöitä — eikä heistä ainakaan juuri hyviksisairaanhoitajiksi liene, kun ovat tarpeellista harjaannusta vailla. Jaainoastaan jotta ihmiset Englannissa saisivat kämmeköitä!"
"Ei suinkaan se mukavaa ollut, mutta jotkut näkyvät olevan innoissaansemmoiseen", puheli Wedderhurn. "Joka tapauksessa olivat hänenpuolelleen käyneet alkuasukkaat kyllin sivistyneitä pitääkseen huolenkoko hänen keräelmästään kunnes hänen työtoverinsa, joka oli lintujentutkija, palasi takaisin sisämaasta; vaikka he eivät osanneetmääritellä kämmekän laatua ja olivat antaneet sen kuihtua. Ja se tekeenämä merkillisemmiksi."
"Se tekee ne inhottaviksi. Minä pelkäisin että niissä vielä vaaniimalaria. Ajatelkaahan toki, tuon kuvatuksen päällä on maannut kuolleenruumis! Sitä en tullut ennemmin ajatelleeksi. Siinä! En voi enäähaukata suupalaakaan."
"Otan ne pois pöydältä jos tahdotte — pistän ne ikkunalaudalle. Näenne yhtä hyvin sieltä."
Seuraavat päivät hän oli todella tavattoman uutterana höyryisessä pikkukasvihuoneessaan hommaillen kivihiilijauhetta, teak-puun palasia,sammalta ja kaikkia muita kämmekkäin viljelijän erityisyyksiä. Hän olimielestään viettävinään ihmeen seikkarikkaita aikoja. Iltaisin hänpuheli näistä uusista kämmeköistään ystävilleen, alituiseen hokienodottavansa jotakin harvinaista.
Moniaita kappaleita Vandaa ja Dendrobium kuoli hänen hoteissaan, muttatuntematon kämmekkä alkoi piankin ilmaista elon merkkejä. Hän oliriemuissaan ja vei emännöitsijänsä suoraa päätä sitä teosta oitiskatsomaan, heti havaintonsa tehtyään.
"Tuo on silmikko", hän selitti, "pian siitä puhkeaa monia lehtiä; nämäpikku rihmat tässä taasen ovat ilmajuuria."
"Minusta ne näyttävät ikäänkuin pieniltä valkeilta sormiltakopeloimassa tietään tuosta ruskeasta aineesta", intti emännöitsijä."En pidä niistä."
"Miks'ette?"
"Enpä tiedä. Ne ovat kuin sormia tapailemassa katsojaa. En mahda mitäänmieliteoilleni ja vastenmielisyyksilleni."
"En osaa varmasti sanoa, muttaluullakseni ei millään tietämällänikämmekällä ole aivan tuollaisia ilmajuuria. Se saattaa tietysti ollaluulottelua. Näette että ne ovat päistään hieman litistyneitä."
"En pidä mokomista", tokaisi emännöitsijä äkkiä värähtäen ja kääntyenpois. "Tietysti olen siinä typerä — ja olen kovin pahoillani,varsinkin kun te olette niin kiintynyt tuohon. Mutta en voi ollaajattelematta sitä ruumista."
"Vaan eihän sen tarvitse olla juuri tämä kasvi. Minä vain arvailin."
Emännöitsijä kohautti olkapäitään. "En ainakaan pidä siitä", hän sanoi.
Wedderburnia hiukan loukkasi serkkunsa vastenmielisyys kasvia kohtaan.Mutta se ei estänyt häntä haastelemasta tälle milloin haluttikämmeköistä yleensä ja tästä kämmekästä erittäin.
"Kämmeköissä on monia kummallisuuksia", hän eräänäkin päivänä jutteli;"omituisia yllätyksen mahdollisuuksia. Darwin tutki niidenhedelmöittymistä ja osotti että tavallisen kämmekän kukan koko rakenneon muodostunut hyönteisiä varten, jotka kantavat siitepölyä kasvistakasviin. Kuitenkin näyttää olevan paljon tunnetuita kämmeköitä, joidenkukka ei mitenkään sovellu sellaiseen hedelmöittymiseen. Muutamattikankontit esimerkiksi; ei tunneta mitään hyönteisiä jotkasaattaisivat niitä hedelmöittää, eikä joidenkuiden siemeniä ole koskaantavattu."
"Mutta miten niistä syntyy uusia taimia?"
"Lonkeroista ja mukuloista, monen moisista lisäkkeistä. Se on helpposelittää. Arvotuksena on mitä varten kukat ovat."
"On hyvin mahdollista", hän lisäsi, "ettäminun kämmekkäni on jokinmerkillisyys siinä suhteessa. Jos niin käy, niin tutkin sitä. Olenuseasti ajatellut tehdä tutkimuksia kuten Darwin teki. Mutta en oletähän asti saanut aikaa, tahi on muuta estettä sattunut. Lehdet alkavatnyt kiertyä auki. Soisinpa että tulisitte niitä katsomaan!"
Mutta toinen valitti kämmekkähuonetta niin kuumaksi että se tuottipäänkivistystä. Hän oli nähnyt kasvin vielä kerran, ja ilmajuuret,joista muutamat nyt olivat runsaasti jalan mittaiset, olivatonnettomuudeksi muistuttaneet häntä jotakin hapuilevista tuntosarvista;ja ne alkoivat vaivata häntä unissa, uskomattoman nopeasti kasvaenhäntä hätyyttäessään. Sen vuoksi hän oli täydeksi tyytyväisyydekseenpäättänyt olla kasvia enää näkemättä, ja Wedderburnin täytyi yksinihailla sen lehtiä. Ne olivat tavallisen leveitä, tumman kiiltävänvihreitä, tyvipuolella tumman punaisia täpliä ja pilkkuja. Hän eitiennyt mitään muita lehtiä ihan noiden kaltaisiksi. Kasvi oli asetettumatalalle rahille lähelle lämpömittaria, vieressä hana, josta tippuivettä kuumavesitorvelle, pitäen ilman höyryisenä. Ja hän viettinyttemmin ehtoopäivänsä jokseenkin säännöllisesti pohtimassa tämänoudon kasvin lähestyvää kukkimista.
Ja vihdoin tuo suuri tapaus sattui. Oitis pikku lasihuoneeseensaapuessaan hän tiesi tertun puhjenneen, vaikka suuriPalaeonophisLowii kätki sopen missä hänen uusi lemmikkinsä oli. Ilmassa oli uusituoksu, tavattoman voimakas ja suloinen, voittaen tiheään sullotussahöyryävässä pikku kasvihuoneessa kaiken muun.
Tämän huomatessaan hän viipymättä riensi tuntemattoman kämmekän luo. Jakatso! riippuvilla vihreillä kukkavarsilla loisti nyt kolme suurtaterttua, joista tämä huumaava tuoksu lähti. Hän pysähtyi niiden eteenihastuksen hurmiossa.
Kukat olivat valkeat, terälehdillä kullankeltaisia juovia;monikierteinen raskas huuli pistäysi pitkälle, ja siinä sekaantuikultaan ihmeellinen sinipunerva vivahdus. Hän havaitsi heti että sukuoli uusi. Ja läkähdyttävä tuoksu! Miten kuuma oli huoneessa! Kukatvilisivät hänen silmissään.
Hän tahtoi katsoa oliko lämpömäärä oikea. Hän astahti lämpömittariakohti. Äkkiä kaikki kävi epävakaiseksi. Lattiatiilit tanssivat ylösalas. Sitte valkeat kukat, vihreät lehdet niiden takana, kokokasvihuone tuntuivat huiskahtavan sivulle päin ja sitte kaarena ylösilmaan.
* * * * *
Puoli viideksi hänen serkkunsa valmisti teen, ainaisen poikeuksettomantavan mukaan. Mutta Wedderburnia ei kuulunut teelle.
"Hän on palvelemassa tuota kamalaa kämmekkää", mutisi emännöitsijä, jaodotti kymmenen minuuttia. "Hänen kellonsa on kai seisahtunut. Menenkatsomaan."
Hän lähti kasvihuoneelle, avasi oven ja huusi Wedderburnia. Ei tullutvastausta. Hän huomasi ilman kovin painostavaksi, ja tunsi voimakastatuoksua. Sitte hän näki jotakin makaavan lattialla kuumavesitorvienvälissä.
Hän seisoi liikahtamatta ehkä minuutin.
Wedderburn makasi seljällään tuntemattoman kämmekän vieressä.Tuntosarven näköiset ilmajuuret eivät enää heiluneet irrallaan, vaanolivat sulloutuneet yhteen kuin harmaaksi köysikimpuksi, kireällepingottuneina ja kärjet tiukkaan kiinnitettyinä kaatuneen leukaan jakaulaan ja käsiin.
Emännöitsijä ei oivaltanut asian laitaa. Sitte hän näki miten yhdenahnaan tuntosarven alta kihoili pieni verijuova pitkin tajuttomanposkea.
Tukahtuneesti huudahtaen hän juoksi tämän luo ja yritti rentoa häntäirti iilimäisistä imureista. Hän naksautti poikki kaksi lonkeroa, janiiden neste tippuili punaisena.
Sitte kukinnon huumaava tuoksu alkoi huimata päätä. Mitenhellittämättömästi nuo olivatkaan juuttuneet kiinni! Hän tempoisitkeitä säikeitä, ja Wedderburn ja valkea kukkasarja pyörivät yhtenävilinänä hänen silmissään. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, tiesiettei niin saisi käydä. Hän jätti kaatuneen ja hoippuroitsi hätäisestilähimmälle ovelle, missä tovin raitista ilmaa läähäteltyään sailoistavan aatteen. Hän sieppasi käsiinsä kukkaruukun ja paiskasi sillärikki kasvihuoneen päätyikkunan. Sitte hän astui uudestaan sisään. Hänkiskoi nyt virkistynein voimin Wedderburnin liikkumatonta ruumista,tempaisten tuntemattoman kämmekän pirstouvine ruukkuineen lattialle.Julmalla sitkeydellä piteli se yhä uhriaan. Raivokkaasti laahasi hänsen ja ruumiin ulko-ilmaan.
Sitte hän älysi katkoa imujuuret yksitellen, ja minuutin kuluttua hänoli vapauttanut ahdistetun ja veti tätä pois hirviön luota.
Wedderburn oli lumivalkea ja kymmenkunnasta pyöreästä täplästä tihkuiverta.
Aputyömies saapui pitkin puutarhakäytävää lasin helinästä hämmästyneenäja näki emännöitsijän verisin käsin laahaavan hervotonta ruumista.Mahdottomia aatoksia pälkähti ensi silmänräpäyksessä miehen mieleen.
"Tuokaa vettä!" voihki emännöitsijä, ja äänen sointu hääti miehenkuvitelmat. Luonnottoman ripeästi palatessaan vesikannu kädessä häntapasi emännöitsijän itkemässä kiihtymyksestä, Wedderburnin päähelmassaan ja hänen kasvoiltaan verta pyyhkien.
"Mikä hätänä!" kysyi Wedderburn heikosti raottaen silmiään ja taas hetine sulkien.
"Menkää pyytämään Annieta tänne meille ja hakekaa sitte heti tohtoriHaddon", määräili emännöitsijä aputyömiehelle, ja lisäsi nähdessääntämän epäröivän: "Kyllä sitte kerron teille kaikki takaisin tultuanne."
Wedderburn avasi taas pian silmänsä, ja nähdessään asemansa arvotuksenpotilaan mieltä kiusaavan emännöitsijä selitti: "Te pyörryittekasvihuoneessa."
"Entäs kämmekkä?"
"Jättäkää se minun huolekseni", vastasi emännöitsijä.
Wedderburn oli menettänyt jokseenkin paljon verta, vaan ei ollutmuutoin kärsinyt suurempaa vauriota. Hänelle annettiin lihamehullasekotettua konjakkia; sitte hänet kannettiin vuoteeseensa. Emännöitsijäkertoi uskomattoman juttunsa katkelmina tohtori Haddonille. "Tulkaakämmekkähuoneeseen katsomaan", hän sanoi.
Kylmä ulko-ilma puhalteli avoimesta ovesta sisälle, ja pyörryttävätuoksu oli miltei hävinnyt. Useimmat revityt ilmajuuret lojuivat jonäivettyneinä lattian tummien tahrojen keskellä. Kukkavarsi oli kasvinkaatuessa taittunut ja kukat alkoivat nuokkua ja terälehtien reunatkäydä ruskeiksi. Tohtori kumartui sitä kohti, näki sitte yhdenilmajuuren vielä heikosti liikkuvan ja epäröitsi.
Seuraavana aamuna oli tuntematon kämmekkä vielä siellä, nyt mustana jamätänemistilassa. Ovi läiski tuon tuostakin aamutuulahduksessa, jaWedderburnin koko kämmekkävarasto letkotti surkastuneena. MuttaWedderburn itse pakisi hilpeänä makuuhuoneessaan harvinaisenseikkailunsa innossa.
AVU'N TÄHTITORNISSA.
Avu'n tähtitorni Borneon saarella on rakennettu vuoren nyppylälle.Pohjoispuolella kohoaa vanha tulivuoren kraateri, öisin mustana,häämöttäen taivaan mittaamatonta sineä vasten. Pienikupuisestapyörörakennuksesta syöksyvät rinteet jyrkkinä alas troopillisen metsänmustiin kätköihin. Pikku talo, jossa havaintojen tekijä apulaisenkanssa asuu, on noin viidenkymmenen metrin päässä tähtitornista, ja sentakana ovat alku-asukaspalvelijain mökit.
Thaddy, havaintojen tekijä, makasi lievässä kuumeessa. Hänenapulaisensa Woodhouse pysähtyi hetkeksi äänettömänä tarkastelemaantroopillista yötä yksinäisen vartionsa edellä. Yö oli sangen hiljainen,silloin tällöin kuului ääniä ja naurua alkuasukasmökeistä, tahi jonkunoudon eläimen huuto metsän pimentolasta. Yöhyönteisiä ilmestyiaavemaisesti pimeästä liehumaan valon ympärille. Hän ajatteli kentiesmitä kaikkia löytöjä allaan ammottava musta tiheikkö vielä kätki; silläluonnontutkijalle ovat Borneon tutkimattomat metsät vielä ihmemaatäynnä outoja kysymyksiä ja puolittain uumoiltuja löytöjä. Woodhousellaoli pieni lyhty kädessään, ja sen keltainen hohde oli eloisanavastakohtana laventelisinisen ja mustan vivahtelujen loppumattomallesarjalle, jossa maisema kuvasti. Hänen kätensä ja kasvonsa olivatsivellyt voiteella moskiitojen hyökkäyksiä vastaan.
Niin yleisesti kuin taivaan valokuvaamista nykyään harjotetaankin,vaatii aivan tilapäisessä rakennuksessa tehty työ, jossa kaukoputkenapuna on ainoastaan mitä alkeellisimpia kojeita käytettävissä, hyvinpaljoa liikkumatonta vartioimista ahtaaseen sullotussa tilassa. Hänhuokasi ajatellessaan edessään olevaa uuvuttavaa valvontaa, venyttelijäseniään ja astui lopulta tähtitorniin.
Lukija kai tuntee tavallisen tähtitieteellisen näkötornin rakenteen.Rakennus on ylimalkaan lieriömäinen muodoltaan, ja sen kevyttäpuolipallomaista kattoa voidaan kääntää ympäri sisältäpäin. Keskustassakannattaa kivinen pilari kaukoputkea, ja maan kiertoliikettävastaamassa on kellolaite, jonka avulla voidaan kerran löydettyä tähteäkeskeytymättömästi pitää silmällä. Tätäpaitsi on tukikohdalla liutapyöriä ja ruuveja, joilla tähtitieteilijä kohdittelee putken asentoa.Liikkuvassa katossa on tietysti kaukoputken aukkoon mukautuva rako.Havaintojen tekijä istuu tai makaa viettävällä puisella laitteella,jonka saa työnnetyksi pyörillä mihin tahansa kaukoputken asento vaatii.Tähtitornissa on pidettävä mahdollisimman pimeätä, jotta tarkattavientähtien valo loistaisi kirkkaimmin.
Lyhdyn liekki lepatti Woodhousen astuessa ympyriäiseen soppeloonsa, japimeä pakeni mustiin varjoihin ison koneen taakse, mistä se taas pianvalon hiipuessa tuntui hiipivän takaisin kaikkialle. Rako olipohjatonta kuulakkaa sineä, missä kuusi tähteä tuikki troopillisellasäihkyllä, ja niiden säteet soluivat kalpeana hohteena lieriön mustallepinnalle. Woodhouse siirsi kattoa ja kaukoputken ääreen astuen käänsipyörää ja toista, kunnes iso lieriö verkkaan kiertyi uuteen asentoon.Sitte hän tähysti löytäjästä, pienestä rinnakkaiskaukoputkesta, kohensikattoa vielä hiukan, teki muutamia viimeisiä sovitteluja ja panikellokoneiston käyntiin. Hän riisui takkinsa, sillä yö oli kovinhelteinen, ja työnsi kohdalleen epämukavan istuimen, johon oliseuraaviksi neljäksi tunniksi tuomittu. Sitte hän huoahtaen mukaantuiavaruuden ihmeitä tarkkailemaan.
Tähtitornissa ei nyt kuulunut hivaustakaan, ja lyhdyn liekki himmeniyhtämittaa. Ulkoa tunkeusi toisinaan jonkun eläimen säikähdystä tahituskaa ilmaiseva parahdus tahi kumppaniaan kutsuva huuto, lomassamalaiji- ja dajakkipalvelijain ääniä. Tuokion kuluttua miehistä yksialotti omituisen veisaavan laulun, johon toiset ajoittain yhtyivät.Tämän jälkeen he näyttivät käyneen levolle, sillä siltä suunnalta eikuulunut sen enempää, ja kuiskiva hiljaisuus kävi yhä inhemmaksi.
Kellokoneisto raksutti säännöllisesti. Moskiiton kimeä ininä tutkiskelipaikkaa ja kiihtyi Woodhousen voiteesta yhä kimeämmäksi. Lyhty sammuija tähtitorni jäi mustaksi.
Woodhouse muutti sittemmin asentoaan, kun kaukoputken vitkallinenliikunto oli liiaksi supistanut hänen mukavuuttaan.
Hän oli tarkkaamassa muuatta pientä Linnunradan tähtisikermää, jostahänen esimiehensä oli yhdessä ollut näkevinään merkillistävärivaihtelua. Se ei kuulunut laitoksen vakinaiseen työhön ja siitäsyystä kenties Woodhouse oli hartaasti kiintynyt tehtäväänsä. Hän oliunohtanut kaiken maallisen, koko huomio keskitettynä kaukoputkennäköpiirin suureen siniseen kehään — kehään, johon näytti olevansiroteltuna lukematon paljous tähtiä, mustaa taustaansa vasten valoasäteileviä. Tähystellessään hän ikäänkuin tunsi itsekin käyvänsäruumiittomaksi, kuin olisi hänkin leijumassa avaruuden eetterissä.Äärettömän kaukana häämötti tähystettävä punainen täplä.
Äkkiä tähdet katosivat. Pimeä sävähdys — nyt ne näkyivät jälleen.
Sama toistui ja heti jälkeenpäin tärisi iso lieriö kuin kolhaistuna.Sitte kajahutteli tähtitornin kupua jymisevät iskut. Tähdet näyttivätheilahtavan syrjään, kun kaukoputki — jota ei oltu kiinnitettytapeillaan — liukui ympäri ja pois katon raosta.
"Hitto olkoon!" huudahti Woodhouse. "Mitä tämä?"
Jokin suhdaton musta ikäänkuin siivellä läpsäyttelevä olento näyttirimpuilevan kattoaukossa. Seuraavassa hetkessä oli rako taas avoin, jaLinnunradan pilkotteleva usma hohti lämpimänä ja kirkkaana.
Katon sisäpuoli oli pikimusta, ja ainoastaan raappiva ääni oli merkkinätuntemattomasta tunkeilijasta.
Woodhouse oli kömpinyt jaloilleen. Tapauksen äkillisyys pani hänetvapisemaan rajusti ja hikoilemaan. Oliko olento, mikä olikaan,sisäpuolella vai ulkona? Se oli iso, olipa mitä tahansa muuta. Jotakinsyöksähti kattoaukeaman poikitse, ja kaukoputki horjui. Hän säpsähtirajusti ja nosti käsivartensa ylös. Se siis oli tähtitornissa, hänenseuranaan. Nähtävästi se piteli kiinni katosta. Mikä lempo se oli?Saattoiko se nähdä hänet?
Hän seisoi ehkä minuutin tyhmistyneenä. Tuntematon peto kynsi kuvunlakea, ja sitte sipaisi jokin hänen kasvojaan ja hän näki tähtivalonhetkellisen kajastuksen öljyttyä nahkaa muistuttavalla iholla. Hänenvesipullonsa singahti pikku pöydältä pirstaleiksi.
Jonkun tuntemattoman lintu-olennon liihottelu muutaman metrin päässäkasvoistaan pimeässä herätti Woodhousessa sanomattoman epämieluisentunteen. Maltettuaan mielensä hän päätteli sen joksikin yölinnuksi tahiisoksi yököksi. Kaiken uhalla hän tahtoi katsoa mikä se oli, jasiepaten tulitikun taskustaan hän raapaisi sitä istuimeensa. Välähtifosforisavuinen valojuova, tulitikku leimahti silmänräpäykseksi ja hännäki jättiläismoisen siiven pyyhältävän päin, vilahduksen harmaanruskeaa karvaa, ja sai sitte iskun kasvoihinsa, tulitikkunsa menettäen.Isku oli tähdätty ohimoon ja terävä kynsi repäisi haavan leukaan asti.Hän hoippuroitsi ja kaatui, ja kuuli sammuneen lyhdyn sirujenhelähtävän. Toinen isku seurasi hänen kaatuessaan. Hän oli puolittainpökerryksissään, hän tunsi lämpimän verensä virtaavan kasvoilleen.Vaistomaisesti tajusi hän tavotellun silmiään ja käännähtäen vatsalleenniitä suojellakseen yritti ryömiä kaukoputken turviin.
Hän sai taas iskun selkäänsä ja kuuli ihokkaansa ratkeavan; sitteahdistaja tölmäsi lakeen. Hän työntyi niin pitkälle kuin pääsi puisenistuimen ja kaukoputken näkölasin rakoon, ja kääntyi niin ettäetupäässä jalat jäivät alttiiksi. Näillä hän ainakin saattoi potkia.Hän oli yhä ymmällä. Outo peto takoi pimeässä ja tarrasi kaukoputkeen,saaden sen tutisemaan ja koneiston ratisemaan. Kerran se lätki hänenlähellään, hän antoi hurjan potkauksen ja tapasi pehmeätä ruumista. Hänoli nyt hirveästi säikähdyksissään. Sen täytyi olla iso olentovoidakseen noin huojutella kaukoputkea. Hetkisen kuvastui tähtivaloavasten mustana pään hahmo, suipot pystykorvat ja harja niiden välissä.Se näytti hänestä yhtä isolta kuin kahlekoiran. Sitte hän äityikarjumaan apua niin äänekkäästi kuin kurkustaan sai.
Tällä hän yllytti olennon taas kimppuunsa. Hänen kätensä koski johonkinvieressään lattialla. Hän potkaisi, ja samassa tarttui terävähammasrivi häntä nilkkaan. Hän kiljaisi taas ja yritti toisellajalallaan potkien vapauttaa toista. Sitte hän tapasi särkyneenvesipullon kädellään ja siepaten sen ponnistautui istualleen, hamuilipimeässä jalkaansa kohti ja sai kiinni samettisesta korvasta, joka olikuin ison kissan. Hän oli tarttunut vesipulloa kaulasta ja mäjäyttisillä outoa elukkaa päähän. Hän uudisti iskun ja sitte sohi ja seuhtoisen säröisellä päällä pimeässä missä päin päätteli pedon kasvojenolevan.
Pienet hampaat hellittivät, ja Woodhouse kiskaisi heti jalkansavapaaksi ja potkaisi voimakkaasti. Hän tunsi karvan ja luun kuvottavaahyllymistä saappaansa tiessä. Hänen käsivarttaan vihlaisi purevarepäisy ja hän läimäytti sen yli kasvoihin, kuten arveli, ja tapasikosteata villaa.
Seurasi pysähdys; sitte kuului kynsien rapsetta ja raskaan ruumiinlaahautuniista pois päin yli lattian. Nyt vallitsi hiljaisuus, jotakeskeytti ainoastaan hänen oma nyyhkyttävä hengityksensä januolemiselta kuuluva lipotus. Kaikki oli mustaa paitsi tuikehtivantähtitorniin kirjailema kattoaukeaman sininen suunnikas, jota vastaankaukoputken huippu nyt näkyi varjokuvana. Hän odotti mielestäänrajattoman ajan.
Oliko peto palaamassa? Hän tunnusteli housuntaskustaan tulitikkuja jahuomasi yhden jääneen. Hän yritti raapaista tätä, mutta lattia olimärkä, tikku sihahti ja sammui. Hän kirosi. Hän ei voinut nähdä missäovi oli, jouduttuaan säihkinässä kokonaan suunniltaan. Tulitikunkihahdus oli säpsäyttänyt pedon taas liikkeelle. "Rynnäkköön!" hoilasiWoodhouse äkillisessä hilpeyden purkauksessa, mutta hyökkäystä ei enääkuulunut. Se oli kai saanut vammoja särkyneestä pullosta.
Hän tunsi säjöilevää kipua nilkassaan. Luultavasti siitä vuosi verta.Hän arvaili tokko se pystyäsi kannattamaan, jos yrittäisi noustaseisomaan. Ulkona oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut mitään liikettä. Nuouniset tomppelit eivät olleet kuulleet siipien läikinää eivätkä hänenhuutojaan. Oli turha tuhlata voimiaan huutamiseen. Hirviö sätkyttisiipiään ja sai hänet kavahtamaan puolustusasentoon. Hän satuttikyynäspäänsä istuimeen ja tämä rämähti kumoon. Hän kirosi tätä, jakirosi sitte pimeyttä.
Äkkiä näytti soikea tähtivalon pälvi keijuvan edes takaisin. Oliko hänpyörtymässä? Pyörtyä ei saisi millään muotoa. Hän puristi kätensänyrkkiin ja puri hampaansa yhteen pysyäkseen tajullaan. Mihin oli ovijoutunut? Hän arveli voivansa saada suunnista selvän kattoaukeamassanäkyvien tähtien kautta. Kohdalla oleva sikermä oli Jousimiehessä jakaakossa; ovi oli pohjoisessa — vai oliko se luoteisessa? Hän koettiajatella. Jos saisi oven auki, niin pääsisi kenties peräytymään. Petosaattoi olla haavottunut. "Kuuleppas!" hän ärähti, "jos sinä et käypäälle, niin minä hyökkään."
Sitte alkoi olento kiivetä ylös tähtitornin seinää, ja hän näki senmustan hahmon vähitellen peittävän kattoaukeaman. Peräytyikö se? Hänunohti oven ja katseli miten kupu naristen liikkui. Jollakin tavoin olihän nyt käynyt rohkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän tunsi omituistariudutusta. Selväpiirteinen valopälvi, jonka poikki musta muotoliikehti, näytti pienenemistään pienenevän. Tuo oli kummallista. Häntäalkoi kovasti janottaa, eikä hän kuitenkaan tuntenut halua hankkiajuotavaa. Hän oli lipuvinaan alas pitkää suppiloa.
Hän tunsi kirvelevää poltetta kurkussaan ja huomasi sitte että oli ilmipäivä ja että dajakkipalvelija omituisin ilmein silmäili häntä, Sittenäkyi Thaddyn kasvojen yläosa ylösalaisin. Lystikäs mies tuo Thaddy,kun kävelee noin päin! Pian hän älysi aseman paremmin ja huomasi päänsäolevan Thaddyn polvella, tämän antaessa hänelle konjakkia. Ja sitte hännäki kaukoputken näkölasin punaisten tahrojen ryvettämänä. Hän alkoimuistaa.
"Oletpa tehnyt kaunista siivoa täällä tähtitornissa", virkkoi Thaddy.Dajakkipoika vatkasi munaa konjakkiin. Woodhouse nautti annoksen janousi istualleen. Hän tunsi vihlovan kivun säjäyksen. Hänen nilkkansaoli sidottu, samoin käsivartensa ja toinen puoli kasvojaan. Punaisiksitahrautuneita lasin sirpaleita oli lattialla, istuin oli kumossa javastakkaisen seinän vierellä näkyi tumma lammikko. Ovi oli auki, ja hännäki vuoren harmaan huipun sinisen taivaan kirkasta taustaa vasten.
"Hyi!" puhkui Woodhouse. "Kuka täällä on tappanut vasikoita? Viekääminut pois."
Sitte hän muisti hirviön ja tappelunsa.
"Mikäoli se?" hän sanoi Thaddylle. "Kummitus, jonka kanssataistelin?"
"Itse sen paremmin tiedät", vastasi toinen. "Mutta älähän toki nytsillä mieltäsi rasita. Ota vielä kulaus."
Thaddy oli sentään hyvinkin utelias, ja oli kovaa taisteluavelvollisuuden ja halun välillä pysytellä Woodhouse hiljaisena, kunneshänet saatiin koreasti vuoteeseensa nukkumaan runsaan lihamehuannoksenjälkeen minkä Thaddy oli otolliseksi katsonut. Myöhemmällä hehaastelivat seikkailusta.
"Se oli", selitteli Woodhouse, "enemmän ison yökön kuin minkään muunkaltainen. Sillä oli lyhyet suippokorvat, pehmeä turkki ja nahkamaisetsiivet. Hampaat olivat pienet, mutta hiton terävät, eivätkä leuatvoineet olla järin lujat tai muutoin olisi se purrut läpi nilkan."
"Melkein onkin", ilmotti Thaddy.
"Se tuntui sätkivän kynsillään jokseenkin vapaasti. Siinä jokseenkinkaikki mitä pedosta tiedän. Keskustelumme oli niin sanoakseni likeinen,vaan ei kuitenkaan tutunomainen."
"Dajakit höpisivät isosta kolugosta, klang-utangista — mikä se sittenlieneekään. Se ei usein ahdista ihmistä, mutta sinä varmaankin sait senrauhattomaksi. Ne sanovat että löytyy iso kolugo ja pieni kolugo javielä jokin muu koluajalta kuuluva. Ne kaikki lentävät öisin. Itsetiedän täällä löytyvän lentäviä kettuja ja siivekkäitä maki-apinoita,mutta ne eivät ole mitään kovin isoja elukoita."
"On enemmän asioita taivaassa ja maassa", sanoi Woodhouse — ja Thaddyhuokasi tällaisessa kohdassa valittua sitaattia [Hamletin tunnettuhuomautus Horatiolle] — "ja eritoten Borneon metsissä, kuinviisaustieteissämme uneksitaankaan. Ylipäätään, jos Borneon eläinkuntasyytää vielä lisää uutuuksia niskaani, niin soisin sen mieluummintapahtuvan muulloin kuin ollessani työssä tähtitornissa yöllä jayksinäni."
ELÄINTENTÄYTTÄJÄN ENNÄTYKSIÄ.
Tässä on muutamia eläintentäyttämistaidon salaisuuksia, Ne kertoieläintentäyttäjä minulle pöyhistelevällä päällä ollessaan. Hän kertoine minulle ensimäisen ja neljännen whiskylasin välillä, jolloin mies eienää ole varovainen eikä vielä päissään. Me istuimme hänen kopissaankahden; hänen kirjastonsa se oli, vieras- ja ruokahuoneensa, säleverhonerottama, mitä näköön tuli, siitä meluisesta sopesta, missä hänammattiaan harjotti.
Hän istui päällystetyssä tuolissa, ja milloin ei syydellytvastahakoisia kivihiilen muruja tulipesään niillä, piti jalkansa —joissa hänellä oli sandaalien tapaan kankaisen tohveliparin pyhätjäännökset — poissa tieltä tulisijan reunuksella lasisilmäin seassa.Ja hänen housunsa, sivumennen sanoen — vaikk'ei niillä ole mitääntekemistä hänen ennätystensä kanssa — olivat mitä kamalinta keltaistaristiraitaista villakangasta, jollaisia siihen aikaan tehtiin kunisämme käyttivät poskipartaa ja vannehameet vallitsivat maassa. Tukkaoli musta, kasvot rusottavat ja silmät tulisen ruskeat, ja takki olietupäässä rasvaa samettisella pohjalla. Piipussa oli sulotartenkoristama porsliinipesä, ja silmälasit keikkuivat aina viistossa, vasensilmä tuikeasti tähystämässä paljaaltaan, pienenä ja läpitunkevana;oikea lasin läpi hämärästi kuvastumassa suurentuneena ja lauhkeana.Tähän tapaan hänen haastelunsa kävi: "Ei ole ollut koskaan ketään jokavoi täyttää niin kuin minä, Bellows, ei koskaan. Olen täyttänytelefantteja ja olen täyttänyt hyönteisiä, ja ne ovat näyttäneet vaineloisammilta ja paremmilta siitä. Ja olen täyttänyt ihmisiä —etupäässä lintujen tutkimista harrastaneita. Mutta kerran olentäyttänyt neekerin.
"Ei, sitä vastaan ei ole lakia. Minä laitoin kaikki sormet oikoisiksija käytin häntä hattutelineenä, mutta tuo Homersby hupsu teki hänenkanssaan kerran myöhään yöllä riidan ja tärveli hänet. Se tapahtuiennen sinun tänne muuttoasi. On vaikea saada nahkoja, muutoin tekisintoisen.
"Vastenmielistä? Ei minusta. Pikemmin on eläintentäyttämistaitokelvollinen kolmas keino hautauksen ja ruumiinpolton lisäksi. Voisipitää kaikki rakkaat omaisensa luonansa. Tuollainen pitkin taloaaseteltu korutavara olisi yhtä hyvää kuin melkein mikä seura tahansa japaljoa vähemmän kuluttavaa. Niihin voisi sovittaa kellolaitteenkaikenmoisia tehtäviä varten.
"Tietysti ne olisivat öljyttävät, mutta ei niiden tarvitsisi kiiltääenempää kuin monet ihmiset luonnostaan. Vanhan Manningtreen kaljupää… Ainakin voisi niille keskeytyksittä jutella. Tädeillekin.
"Eläintentäyttämisellä on suuri tulevaisuus edessään, ole varma siitä. On kivettyneitä…"
Hän vaikeni äkkiä,
"Ei, minun ei sopine puhua sinulle siitä." Hän imi miettiväisenäpiippuaan. "Kiitos, kaada vain. Ei liiaksi vettä.
"Tietysti ei se mitä sinulle nyt sanon mene sen pitemmälle. Tiedäthänettä olen tehnyt joitakuita drontteja ja ison ruokin? Et! Nähtävästiolet vast'alkava eläintentäyttämisessä. Hyvä ystävä, puolet maailmanisoista ruokeista ovat jokseenkin yhtä alkuperäisiä kuin PyhänVeronikan nenäliina, kuin Trevesin pyhä kaapu. Me teemme niitäjouhiuikujen höyhenistä ja sen semmoisista. Ja isot ruokinmunatsamaten!"
"Hyväinen aika!"
"Niin juuri, me teemme niitä hienosta porsliinista. Se se maksaavaivan. Niistä saa — yhdestäkin vastikään maksettiin 300 puntaa. Seoli luullakseni todella oikea, mutta tietysti ei voi koskaan ollavarma. Se on peräti hienoa työtä, ja jälkeenpäin on ne tehtävätomuttuneiksi, sillä yhdelläkään tuollaisen kallisarvoisen munanomistajalla ei konsanaan ole uskallusta sitä puhdistaa. Se on tämänliikkeen vahvana puolena. Jos epäilevätkin munaa, niin heitä ei halutatutkia sitä liian tyystin. Se on parhaimmillaankin ylen haperaaomaisuutta.
"Et tiennyt että eläintentäyttämistaito kohoo niin korkealle. On sekorkeammallekin kohonnut, poikaseni. Olen kilpaillut itse luonnonkäsien kanssa. Yksialkuperäisistä isoista ruokeista" — hänenäänensä aleni kuiskaukseksi — "yksialkuperäisistä isoista ruokeistaon minun tekemäni.
"Ei. Sinun täytyy perehtyä lintujentutkimiseen ja ottaa itse selvillemikä se niistä on. Mutta jatkaakseni, onpa puoleeni kääntynyt ryhmäkauppiaitakin, jotta täyttäisin Islannin pohjoispuolella olevistatutkimattomista kallioluodoista jonkun näillä muinaisajan linnuilla.Ehkä — joskus. Mutta minulla on parhaillaan toinen pikku tehtäväkäsillä. Oietko milloinkaan kuullut dinorniksesta?
"Se on noita Uudessa Seelannissa äskettäin sukupuuttoon kuolleitajättiläislintuja. 'Moaksi' sitä alkuasukkaat kutsuvat, Niistä nimittäinon löydetty luita ja muutamista nevoista höyheniäkin ja kuivia nahanpalasia. No niin, minä aijon — no, turhapa siitä on sinullesalaisuutta tehdä — aijonväärentää täydellisen täytetyn moan.Tiedän siellä miehen joka on sen löytävinään jonkinlaisesta mätänemistäestävästä suosta ja sanoo täyttäneensä sen oitis, kun se uhkasi hajotakäsiin. Höyhenet ovat eriskummallisia, mutta minulla on ovela keinokärvennellä kamelikurjen sulan palasia. Niin, siitä se outo haju minkähuomasit. Petos voidaan keksiä vain mikroskopilla, ja tuskinpahuolitaan sitä varten repiä pilalle hyvin säilynyttä kappaletta.
"Tällä tavalla, näetsen, minä pieneltä osaltani avittelen tieteenedistystä.
"Mutta kaikki tämä on pelkkää luonnon matkimista, Olen aikoinani tehnytenemmänkin. Olen — vienyt voiton luonnosta."
Hän pudotti jalkansa alas tulisijan reunustalta ja kumartuitutunomaisesti minun päin. "Olenluonut lintuja", hän sanoi matalallaäänellä. "Uusia lintuja, Parannuksia. Erilaisia kuin yksikään ennennähty lintu."
Hän otti entisen asentonsa vaikuttavan vaitiolon seuratessa.
"Luomakunnan rikastuttamista — ky-yllä. Jotkut tekemistäni linnuistaolivat uusia mesilinnun lajeja ja sangen ihania pikku olentoja, muttatoiset taasen suorastaan hupaisia, Hupaisin luullakseni oliAnomalopteryx Jejuna. Jejunus-a-um — tyhjä — niin kutsuttu syystäettei sen sisällä tosiaankaan ollut mitään; läpeensä tyhjä lintu —täytettä lukuunottamatta. Olento on nyt vanhalla Javversilla, ja hänlienee siitä yhtä ylpeä kuin minä. Se on mestariteos, Bellows. Sillä onkaikki pelikaanin tyhmä kömpelyys, kaikki papukaijan juhlallinenarvokkuuden puute, kaikki flamingon laiha isoraajaisuus, kaikkimandarinisorsan ylenpalttinen kirjavuus. Uhkakomea lintu. Minä tein senhaikaran ja tukaanin luurangoista ja sekalaisesta höyhenvalikoimasta.Moinen eläintentäyttely on puhdasta iloa, Bellows, todelliselleammattimiehelle.
"Miten tulin sen tehneeksi? Aihe oli yksinkertainen kylläkin, kutenkaikkien suurten keksintöjen. Muuan noita nuoria neroja, jotkakirjottelevat tieteellisiä pätkiä sanomalehtiin, sai käsiinsäsaksankielisen lentolehtisen Uuden Seelannin linnuista ja käänsi osansiitä sanakirjan ja syntyperäisen älynsä avulla — hän lienee ollutkovin suuresta perheestä ja pienistä vanhemmista — ja hän joutuisekaannuksiin — elävästä apteryxistä ja sukupuuttoon kuolleestaanomalopteryxistä; puhui viittä jalkaa korkeasta linnusta, joka eleliPohjois-Islannin tiheiköissä, oli harvinainen, arka, vaikeastitavattava, ja niin edespäin. Javvers, joka kerääjäksikin onihmeteltävän tietämätön mies, luki nämä pätkät ja vannoi hankkivansaitselleen moisen otuksen hinnalla millä tahansa. Pisti välittäjätahtaalle tiedusteluillaan. Se osottaa mitä mies saa aikaanitsepintaisuudella — tahdonvoimalla. Tässä oli lintujen kerääjä, jokavannoi hankkivansa kappaleen lintulajia jota ei ollut olemassa, jota eiollut koskaan löytynyt ja joka pelkästä oman viheliäisen kömpelyytensähäpeästä ei varmaankaan olisi olemassa nyt, jos voisi asialle mitään.Ja hän sai sen.Hän sai sen."
"Lisää whiskyä, Bellows?" kysyi eläintentäyttäjä, irtautuentahdonvoiman ja keräilevän mielenlaadun merkillisyyksien hetkellisestämietiskelystä. Ja saatuaan lasinsa täyteen hän ryhtyi kertomaan minullemiten paikkaili kokoon mitä viehättävimmän merenneidon, ja miten muuankiertävä saarnaaja, joka sen takia ei saanut kuulijakuntaa, Bursleminmarkkinoilla murskasi sen, koska se oli epäjumalan palvelusta tahipahempaa. Mutta koska tämän jutun kaikkien osallisten, luojan,säilyttäjän ja tuhoajan välinen keskustelu oli kauttaaltaan sopimatontajulkisuuteen, niin tämän hauskan tapauksen täytyy vielä jäädäpainattamatta.
Keräilijäin outoihin aloihin perehtymätön lukija on taipuvainenepäilemään eläintentäyttäjääni, mutta mitä isoihin ruokinmuniin javäärin täytettyihin lintuihin tulee, niin huomaan että hänenselityksensä ovat etevien lintutieteellisten tutkijain vahvistamia. Jakuvaus tuosta Uuden Seelannin linnusta ilmestyi totisesti eräässämoitteettoman maineen saaneessa aamulehdessä, sillä eläintentäyttäjälläon numero hallussaan ja hän näytti sen minulle.
KAMEELIKURKIKAUPPAA.
"Lintujen hinnoista puhuessa, olenpa nähnyt kameelikurjen maksavankolmesataa puntaa", sanoi eläintentäyttäjä tarinoidessaan nuoruutensamatkustuksista. "Kolmesataa puntaa!"
Hän tähysteli minua silmälasiensa yli. "Ja toisenkin, josta ei huolittuneljääsataa."
"Ei", hän sanoi, "niissä ei ollut mitään erityisen rodun merkkejä. Neolivat vaan tavallisia kameelikurkia. Olivat hieman värinsäkinmenettäneitä — ruokahoidon vuoksi. Eikä ollut mitään rajotettuasaantiakaan. Olisi luullut viiden kameelikurjen olleen halvassahinnassa Taka-Intiasta tulevalla laivalla. Mutta seikka oli se ettäyksi niistä oli niellyt timantin.
"Mies, jolta se sen sai oli Sri Mollini padisha, hirmuinen keikari,voisi sanoa pääkaupunkilaiskeikari kantapäästä kaulaan, ja sitte rumamusta pää ja pyllähtelevä turbaani, jossa tämä timantti välkkyi. Linnunpeijakas noukkasi sen ja kun mies nosti hälinän se kai älysi tehneensäväärin ja meni toisten joukkoon säilyttääkseen tuntemattomuutensa.
"Kaikki tapahtui minuutissa. Minä olin ensimäisiä saapumaan, ja siinätuo pakana ruikutti jumaliaan ja kaksi merimiestä sekä lintujen hoitajanauroivat pakahtuakseen. Se oli lystikäs tapa menettää timanttinsa.Lintujen hoitaja ei ollut sattunut juuri silloin saapuville, joten hänei tiennyt mikä lintu kolttosen teki. Aivan hukassa siis. Totta puhuenen ollut puoleksikaan pahoillani. Tuo mokoma oli kerskunuttimanttipahaisestaan siitä asti kuin laivaan tuli.
"Tuollainen asia kulkee siunaaman ajassa laivan keulasta perään.Jokainen puhui siitä. Padisha meni alas kajuuttiin tunteitaansalatakseen. Päivällisellä — hän söhri suihinsa oman pöydän ääressäkahden muun hindun kanssa — kapteeni pyrki irvistelemään hänelle siitäja hän joutui kovaan kiihkoon. Hän kääntyi istuimellaan ja puhuikorvaani. Hän ei ostaisi lintuja; hän tahtoisi timanttinsa. Hän vetosioikeuksiinsa Englannin alamaisena. Hänen timanttinsa täytyi löytyä. Hänoli luja siinä. Hän valittaisi Ylähuoneeseen. Lintujen hoitaja olinoita pölkkypäitä, joihin ei missään nimessä saa uutta ajatustamahtumaan. Hän torjui kaikki ehdotukset minkäänlaisestalääkäröimisestä. Hänen ohjeinaan oli ruokkia niitä sillä ja sillätavalla ja kohdella niitä sillä ja sillä tavalla, ja poikkeeminenniiden ruokkimisesta sillä ja sillä tavalla ja niiden kohtelemisestasillä ja sillä tavalla saattoi toimittaa hänelle potkut toimestaan.Padisha oli vaatinut mahapumppua — vaikk'eihän sitä voi linnulletehdä. Tämä padisha oli päntännyt päähänsä runsaat määrät pintapuolistalakituntemusta, kuten bengali vietävät yleensä, ja hoki hakevansapidätysoikeuden lintuihin, ja sen semmoista. Mutta muuan vanhempi mies,joka sanoi poikansa olevan Lontoossa asianajajana, kiisti sen mitälintu nieleeipso facto jäävän eriämättömäksi osaksi linnusta, japadishan ainoan keinon olevan etsiä vahingonkorvausta, ja siinäkintapauksessa saattaisi olla mahdollista todistaa hänen omanhuolimattomuutensa myötävaikuttaneen vahingon aiheutumiseen. Hänellä eiollut mitään menettelyvapautta kameelikurkeen nähden joka ei olluthänen omansa. Tuo sai padishan suunniltaan, etenkin kun useimmat meistämielipiteenään lausuivat että tämä käsitys oli ainoa järjellinen.Laivassa ei ollut ainoatakaan lakimiestä kysymystä ratkaisemassa, jotenpuhelimme kaikki kutakuinkin vapaasti. Vihdoin Adenista lähdettyähänkin näytti taipuneen yleiseen mielipiteeseen ja meni vaivihkaahoitajan luo tekemään tarjouksen kaikista viidestä kameelikurjesta.
"Seuraavana aamuna nousi aamiaispöydässä aika metakka. Miehellä eiollut mitään valtuutta lintujen myymiseen eikä mikään mahti saanuthäntä ottamaan sellaista kuuleviin korviinsakaan; mutta hän kuuluikertoneen padishalle että muuan puoliverinen europalainen nimeltäPotter oli jo tehnyt hänelle tarjouksen, ja sillä perusteella padishameidän kaikkien edessä syytti Potteria kunniattomaksi. Mutta luulenpaettä useimmat meistä katsoivat Potterin menetelleen hyvinkinnokkelasti, ja tiedän että kun Potter ilmaisi Adenista lähettäneensäLontooseen lintujen omistajille sähköteitse ostotarjouksen ja saavansavastauksen Suetsiin, minä hyvänlaisesti kirosin menetettyä tilaisuutta.
"Suetsissa padisha puhkesi kyyneliin — todellisiin karpaloitseviinkyyneliin — kun Potterista tuli lintujen omistaja, ja tarjosi hänellesuoraapäätä kaksisataa viisikymmentä puntaa koko erästä, enemmän kuinkaksisataa prosenttia Potterin maksamasta hinnasta. Potter sanoi ennenmenevänsä hirteen kuin luopuvansa höyhenestäkään — aikovansa tappaa neyksitellen ja etsiä timantin; mutta jälkeenpäin punnittuansa asiaa hänhiukan pehmeni. Hän oli pelaaja ennen kaikkea tämä Potter, hiemanomituinen kortinlyönnissä, ja tällainen onkimisarvonta oli kai vasitenomiaan hänen ohjelmaansa. Ainakin hän leikin innossa tarjoutui myymäänlinnut erikseen eri henkilöille huutokaupalla, pohjahintana 80 puntaalinnulta. Mutta yhden niistä hän sanoi aikovansa pitää omaa onneansakoettaakseen.
"Ota huomioon että timantti oli kallisarvoinen — eräs pikkarainenjuutalais-ukko, timanttikauppias, joka oli matkassamme, oli arvioinutsen kolmeen neljään tuhanteen, padishan näyttäessä sitä hänelle — jatämä kameelikurkipeluun aate tarttui lujasti mieliin. Sattuipa ettäminä olin parina kertana ollut puheissa kameelikurkien hoitajan kanssakaikenlaisista asioista, ja aivan sattumalta hän oli sanonuterään linnuista käyneen huonovointiseksi, ja hän epäili huonoaruuansulatusta. Sillä oli yksi häntäsulka miltei kauttaaltaan valkea,joten se oli tunnettavissa, ja kun siis seuraavana päivänä huutokauppaalkoi siitä, minä korottaa tohautin padishan kahdeksankymmentäviisiyhdeksäänkymmeneen. Taisin olla hiukkasen liian varma ja kiihkeätarjouksessani ja jotkut toisista äkkäsivät minun vainunneen jotakin.Ja padisha äityi tavottamaan lintua kuin järkensä menettänyt. Vihdoinjuutalainen timanttikauppias sai sen 175 punnasta ja padisha huusi 180juuri vasaran pudottua pöytään — niin Potter selitti. Kaikessatapauksessa juutalainen sen sai, ja siinä paikassa hän haki pyssyn jaampui sen. Potter nosti sen päiväisen mekkalan, sanoen sen vaikeuttavantoisien kolmen myyntiä, ja padisha tietysti käyttäysi kuin löyhkäpää;mutta kaikki olimme hirmuisessa kiihkossa. Olinpa iki iloissani, sentakaan, kun leikkely ei saanutkaan mitään timanttia näkyviin — ikiiloissani. Olin itse mennyt sataanneljäänkynnneneen.
"Pikku juutalainen käyttäysi kuten juutalaiset yleensä — hän einäyttänyt olevan erityisemmästi millänsäkään huonosta onnestaan; muttaPotter kieltäysi pitkittämästä huutokauppaa ennen kuin oli sovittuettei tavaroita luovutettaisi myynnin ollessa kesken. Pikku juutalainentahtoi kiistää että tapaus oli poikkeuksellinen, ja koska mielipiteetsattuivat jokseenkin tasan, niin toimitus lykättiin seuraavaan aamuun.Meillä oli vilkas päivällispöytä sinä päivänä, usko pois, mutta lopultaPotter sai tahtonsa tapahtumaan, koska oli järkeen menevää että hänenoli turvallisinta pitää kaikki linnut ja että meidän piti antaa hänellejonkin verran vastinetta urheilijamaisesta käytöksestään. Ja se vanhaherrasmies, jonka poika oli lakimies, sanoi tuumiskelleensa asiaa päinja toisin ja vahvasti epäilevänsä, eikö linnun tultua avatuksi jatimantin löydetyksi sitä pitänyt antaa takaisin oikealle omistajalle.Muistan vetäneeni esille että tähän kohtaan ulottui aarteenlöytöäkoskeva laki — niinkuin asianlaita totisesti olikin. Syntyi kuumaväittely ja me sovimme siitä että oli toden teolla hupsua tappaa lintulaivan kannella. Sitte vanha herrasmies, ryhtyen laajasti lavertelemaanlakitiedettä, yritti tehdä selväksi että myynti oli arpajaisten pitoaja laitonta, ja vetosi kapteeniin; mutta Potter sanoi myyvänsä linnutpelkästään kameelikurkina. Hän ei tahtonut kaupita timantteja, hänsanoi, eikä tarjonnut sitä houkutukseksi. Hänen kaupaksi asettamansakolme lintuaeivät sikäli kuin hän osasi tietää ja uskoa sisältäneettimantteja. Se oli siinä jonka hän piti — niin hän toivoi.
"Hinnat olivat siitä huolimatta korkealla seuraavana päivänä. Nousunaiheutti tietysti se että nyt oli neljä mahdollisuutta viiden asemesta.Linnut peijakkaat nousivat keskimäärin 227 puntaan, eikä tämä padisha,kumma kyllä, hankkinut ainoatakaan niistä itselleen — ei ainoatakaan.Hän piti liian suurta hälinää, ja kun olisi pitänyt tehdä tarjouksiahölisi pidätysoikeuksista; sitäpaitsi oli Potter hieman liian tuikeahäntä kohtaan. Yksi joutui eräälle hiljaiselle upseerille, toinentuolle pikku juutalaiselle, ja kolmannen saivat laivan koneenkäyttäjätyhtiössä. Ja sitte Potterin näytti äkkiä tulevan surku kauppojansa jahän sanoi heittäneensä menemään varmat tuhannen puntaa ja varsinluultavasti saavansa tyhjän arvan ja aina olleensa pöhkö, mutta kunminä menin häntä pikkuisen haastattamaan, aikoen saada hänet panemaanviimeisen mahdollisuutensa puoliksi, niin huomasin hänen jo myyneenpidättämänsä linnun eräälle valtiomiehelle, joka oli lomakautenaankäynyt tutkimassa intialaisia tapoja ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.Tuo viimeinen oli se kolmensadan punnan lintu. No, kolme noita mokomiavietiin maihin Brindisissä — vaikka vanha herrasmies intti sen olevantulliasetusten rikkomista — ja Potter ja padisha astuivat myös maihin.Hindu näytti olevan puolittain päästään vialla nähdessään rakkaantimanttinsa menevän niin sanoakseni sen ja tämän tien. Herkeämättä hokihän hankkivansa pidätysoikeuden — hänellä oli se aivoihinsalyöttyneenä — ja antoi nimensä ja osotteensa lintujen ostajille, jottahe tietäisivät minne lähettää hänen timanttinsa. Yksikään heistä eihalunnut hänen nimeään eikä osotettaan, eikä suostunut omaaolopaikkaansa ilmoittamaan. Kävipä siinä aika suukopu — laivasillalla.Kaikki lähtivät eri junilla. Minä jatkoin matkaani Southamptoniin janäin siellä maihin astuessani linnuista viimeisen; se oli tuokoneenkäyttäjien ostama ja seisoi komentosillan lähellä isossatavaravasussa, näyttäen niin luisevalta ja hullunkuriselta puitteeltakallisarvoiselle timantille kuin konsanaan saa nähdä — jos seolipuitteena kallisarvoiselle timantille.
"Miten se päättyi? Oh! niin vaan. Niin — kenties. Tosiaankin, erässeikka vielä voi olla valaistukseksi. Noin viikkoa jälkeen maihintuloani minä kävelin Regent-katua ostoksillani, ja kenenkä näinkäänkäsikynkässä mitä iloisimmalla tuulella patikoivan edelläni muun kuinpadishan ja Potterin. Kun sitä ajattelee — —
"Niin.Olen sitä ajatellut. Ei vain, katsos, ole epäilemistäkäänsiitä että timantti oli oikea. Ja padisha oli ylhäinen hindu. Olennähnyt hänen nimensä sanomalehdissä — usein. Mutta tokko lintu todellanieli timantin, se on toinen asia, kuten sanot."
AARRE METSÄSSÄ.
Kanootti lähestyi nyt maata. Lahti laveni ja riutan vaahtoavassaaallokossa ilmaisi aukeama pienen joen suun olevan kohdalla; jalanastumattoman metsän tiheämpi ja tummempi vehreys osotti sen juoksuaalas etäistä rinnettä. Metsä ulottui tässä rannan hietikkoon asti.Kaukana taampana, häämyisinä ja melkein pilvimäisinä piirteiltään,nousivat vuoret kuin jäätyneet aallot. Meri oli tyven, paitsi melkeinhuomaamatonta kohoilua. Aurinko paahtoi täydeltä terältä.
Kaiverruksilla kirjailtua melaa pitelevä mies pysähtyi. "Sen pitäisiolla täällä jossakin", hän huomautti. Hän veti melan kanoottiin jaantoi käsivartensa valahtaa polville.
Toinen mies oli istunut kanootin keulassa, tiukkaan tähystellen maata. Hänellä oli keltainen paperiarkki polvellaan.
"Tules katsomaan tätä, Evans", hän pyysi.
Kumpainenkin puhui matalalla äänellä ja heidän huulensa olivatsierottuneet ja kuivat.
Evansiksi nimitetty mies tuli hoipertaen pitkin kanoottia kunnessaattoi katsella toverinsa olan yli.
Paperi oli järeästi töherretyn kartan näköinen. Paljosta laskoksilletaittamisesta se oli rutistunut ja miltei hajalle kulunut, ja toinenmies piteli virttyneitä kappaleita yhdessä repeytymäin kohdalta. Siitäsaattoi hämärästi erottaa melkein haihtuneena lyijykynäpiirroksenalahden ääriviivat.
"Tässä", virkkoi Evans, "on riutta ja tässä on aukeama." Hän siirsipeukalonsa kynttä kartalla. "Tämä käyrä ja polveileva viiva on joki —kelpaisipa siitä nyt saada siemaus! — ja tämä tähti on itse paikka."
"Katsos tätä pisteviivaa", sanoi karttaa pitelevä mies; "se on suoraviiva, ja se kulkee riutan halkeamasta palmupuurykelmään. Tähti tuleejuuri siinä missä se leikkaa jokea. Meidän täytyy panna merkille paikkameloessamme lantaisiin."
"Minua ihmetyttää", tuumi Evans tovin kuluttua, "mitä nämä pienetmerkit tässä alhaalla ovat. Näyttävät talon asemakaavalta tahisellaiselta; mutta mitä kaikki nämä sinne tänne viittovat ajatusviivatpyhittävät, sitä en osaa aavistaa. Ja mitä kirjotusta tuossa on?"
"Kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä.
"Tietysti niin!Hän oli kiinalainen", myönsi Evans.
"Ne kaikki olivat", lisäsi kartan pitelijä.
Molemmat istuivat muutaman minuutin maihin tuijottaen, kanootinajelehtaessa verkalleen. Sitte Evans vilkaisi melaan.
"Sinun vuorosi meloa nyt, Hooker", hän muistutti.
Ja toinen käänsi karttansa tyynesti kokoon, pisti sen taskuunsa,siirtyi varovasti Evansin ohi ja alkoi meloa. Hänen liikkeensä olivatraukeat kuin melkein lopulleen voimansa uuvuttaneen miehen.
Evans istui silmät puoli ummessa, katsellen koralliriutan kuohuisenhyrskyn hiipimistä lähemmä ja lähemmä. Taivas oli nyt kuin ahjo, silläaurinko alkoi olla korkeimmillaan. Vaikka he olivat niin lähelläaarretta, hän ei tuntenut riemua mitä oli odottanut. Asemakaavananastamiseksi kestetyn nujakan kiihkeä jännitys ja pitkällinen öinenmatka varustamattomassa kanootissa mannermaalta oli, hänen omiasanojaan käyttääkseen, "saanut sen kuivumaan". Hän koetti reipastuttaaitseään kohdistamalla mielensä kultakankiin, joista kiinalaiset olivatpuhuneet, mutta se ei pysynyt niissä; se palasi päätähavin ajattelemaanjoessa lorisevaa suolatonta vettä ja huulien ja kurkun milteisietämätöntä kuivuutta. Meren tasainen loiskuminen riutalle kävi nytkuuluviin, ja sillä oli miellyttävä sointu hänen korvissaan; vesilipatti kanootin kylkeen ja mela tippuili joka vetäisyn välillä. Hänalkoi torkkua.
Hän tajusi vielä hämärästi ympäristönsä, mutta omituinen unikudospunoutui hänen aistimuksiinsa, Jälleenkin oli yö jona hän ja Hookerolivat päässeet kiinalaisten salaisuuden perille; hän näki puutkuutamossa, pikku nuotion ja kolmen kiinalaisen mustat hahmot — joitatoisaalta kuutamo hopeoitsi ja toisaalta liekkien roihu punasi — jakuuli heidän puhelevan kiinalaisenglantia - sillä he olivat erimaakunnista kotoisin. Hooker oli ensin älynnyt heidän keskustelunsasuunnan ja viitannut häntä kuuntelemaan. Katkelmia keskustelusta jäikuulematta ja katkelmia käsittämättä. Espanjalainen kaljuunaFilippineiltä toivottomasti karilla, sen aarre haudattuna vastedesnoudettavaksi, siinä tarinan tausta; haaksirikkoutunut taudinharventama miehistö, riita tahi käsirysy, ja kurin puute, ja viimeinveneisiinsä lähteminen tietymättömiin jääden. Sitte Tshang-hi vainvuosi takaperin maissa samoillessaan oli tavannut kaksisataa vuottakätkössä olleet kanget, karannut junkistaan ja suunnattomalla työllähaudannut ne uudestaan yksinänsä, mutta peräti turvallisella tavalla.Hän pani suurta painoa tälle turvallisuudelle — se oli hänensalaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua palatakseen ja ne ylöskaivaakseen. Äkkiä pikku kartta liehahti ja äänet alenivat. Oiva juttukahden haaksirikkoutuneen brittiläisen vetelehtijän kuultaviin! Evansinuni siirtyi hetkeen jolloin hänellä oli Tshang-hin kankipalmikkokädessään. Kiinalaisen henki tuskin on pyhä kuten europalaisen.Tshang-hin viekkaat pienet kasvot, ensin tuikeat ja raivokkaat kuinsäikähdytetty käärme, ja sitte pelokkaat, petolliset ja surkeat,kävivät unessa valtaisen näkösälle. Lopulta Tshang-hi oli irvistänyt,mitä käsittämättömimmällä ja ylen oudolla tavalla. Yhtäkkiä tapaustensarja sukeusi kovin epämieluiseksi, kuten unessa väliin käy. Tshang-hisopotti häntä uhaten. Hän näki unissaan kasoittain kultaa, jaTshang-hin ehättävän väliin ja ponnistelevan pidättääkseen häntäloitompana. Hän tarrasi Tshang-hia kankipalmikkoon — miten iso tuokeltainen vinosilmä olikaan, ja miten hän rimpuili ja irvisteli! Hänyhä kasvoi isommaksikin. Sitte kiiltävät kultakasat muuttuivattohisevaksi ahjoksi, ja jättiläismäinen paholainen, hämmästyttävästiTshang-hin näköinen, isoa mustaa häntää lukuunottamatta, alkoi syöttäähäntä hiilillä. Ne polttivat suuta hirveästi. Toinen paholainen kiljuihänen nimeään: "Evans, Evans, sinä unikeko!" vai oliko se Hooker?
Hän heräsi. He olivat lantaitten suussa.
"Tuolla ovat ne kolme palmua. Paikan täytyy olla suorassa suunnassatuohon pensasryhmään nähden", virkkoi hänen kumppaninsa. "Pane semerkille. Jos menemme noiden pensaiden luo ja sitte työnnymmetiheikköön suorassa suunnassa täältä, niin jokirantaan päästessäni metulemme paikalle."
He näkivät nyt missä joen suu avautui. Näkö virkisti Evansia. "Pian,mies", hän huudahti, "tai minun jumaliste täytyy ryypätä merivettä!"Hän jyrsi kättään ja tuijotti kallioitten ja vehmaan viidakon lomissakiertelevään hopeaiseen juovaan.
Äkkiä hän kääntyi melkein tuimasti Hookeriin. "Annaminulle mela",hän sanoi.
Niin he saapuivat joen suulle. Kappaleen matkaa ylemmä tultua Hookerotti vettä kämmeneensä, maistoi sitä ja sylkäisi pois. Hiukan edempänähän yritti taas. "Tämä kelpaa", hän sanoi, ja he alkoivat ahnaastijuoda.
"Hiiteen tämä!" tokaisi Evans. "Liian hidasta." Ja vaarallisestinojautuen kanootin keulan yli hän alkoi imeä vettä huulillaan.
Juotuansa he ohjasivat kanootin pienen puronuomaan ja olivatastumaisillaan maihin rehevään vesaikkoon, joka riippui vesirajan yli.
"Meidän täytyy kömpiä tämän läpi rannalle löytääksemme pensaamme japäästäksemme samalle viivalle aarrepaikkaan nähden", huomautti Evans.
"Meidän olisi parempi meloa ympäri", vastasi Hooker.
He työnsivät siis kanoottinsa takaisin joelle ja meloivat alas merelleja pitkin rantaa siihen kohtaan missä pensasryhmä kasvoi. Tässä hekävivät maihin, kiskaisivat keveän kanootin kauvas hietikolle jaastelivat viidakon reunaa kohden kunnes näkivät riutan aukeaman japensaat suorassa suunnassa. Evans oli ottanut erään alkuasukkaittenkäyttämän kapineen kanootista. Se oli L-muotoinen, ja poikkipienakiillotetulla kivellä silattu. "Se on nyt suoraan tätä suuntaa", hänselitti; "meidän täytyy tunkeutua tästä läpi kunnes saavumme joelle,Sitte on haeskeltava."
He raivasivat tietään ruokojen, leveitten lehtien ja nuorten puittentiuhassa kudoksessa, ja se oli ensimältä tukalaa tehtävää, mutta varsinpian puut isonivat ja maa niiden alla muuttui ankeammaksi. Auringonhelteen sijalle tuli huomaamattomin erin viileä siimes. Puut koituivatlopulla suunnattomiksi pylväiksi jotka ylhäällä ilmassa yhtyivätlehteväksi katokseksi. Himmeitä valkeita kukkia riippui niidenrungoista ja nuoramaisia suikertelevia kasveja kiertyili puusta puhun.Siimes tummui. Maan pinnalla alkoi ylt'yleensä näkyä nystyisiä sieniäja punaisen ruskeata hilsettä.
Evansia värisytti. "Täällä tuntuu melkein kylmältä tuolta helteestäpäästyä."
"Toivottavasti olemme oikealla ladulla", sanoi Hooker.
Lopulta he näkivät etäällä edessään keskellä jylhää hämyä aukon, missäkuuman päiväpaisteen kimmellys syöksähti metsään. Siellä vihannoitsiheleänä nurmi ja kukkaset kirjasivat maan. Sitte he kuulivat vedenlorinaa.
"Täällä on joki. Paikan pitäisi olla nyt lähellä", arveli Hooker.
Kasvullisuus oli joen äyräällä rehevää. Suuria kasveja, vielänimettömiä, versoi isojen puitten juurilla ja levitti suunnattomiavihreitä viuhkaruusukkeita taivaankaistaletta kohti. Runsaasti kukkasiaja kiiltävälehtinen suikertelijalaji riippui valonpuoleisillarungoilla. Leveän, tyvenen lammen pinnalla, joka nyt aukesiaarteenetsijäin nähtäviin, kellui isoja puikeita lehtiä ja vahamaisialumpeen näköisiä punertavan valkeita kukkia. Etäämpänä joen mutkassavesi vaahdoten syöksyi pauhaavana koskena näkyvistä.
"No!" tiedusti Evans.
"Me olemme hiukan hairahtaneet suunnalta", arveli Hooker. "Sitä saattoiarvatakin."
Hän kääntyi katsomaan taakse jääneen hiljaisen metsän viileän katveenhämyyn. "Jos tunkeudumme kappaleen matkaa ylös ja alas jokea, niintavannemme jotakin."
"Sanoit —" alotti Evans.
"Hän sanoi että siinä on kivikasa", oikaisi Hooker.
Miehet silmäilivät toisiaan tuokion.
"Yritetäänpäs hiukan alas jokea ensin", ehdotti Evans.
He etenivät verkalleen, uteliaasti tähystäen ympärilleen. Äkkiä Evansseisahtui. "Mikä lempo tuo on?" hän huudahti.
Hooker seurasi hänen sormensa suuntaa. "Jotakin sinistä", hän virkkoi.Se oli tullut näkyviin heidän noustessaan pienelle kohokkeelle. Sittehän alkoi erottaa, mikä se oli.
Hän riensi äkkiä eteenpäin, kunnes hervottomaan käteen ja käsivarteenkuuluva ruumis oli näkyvissä. Hän tarttui lujemmin kantamaansatyöaseeseen. Olento oli vatsallaan loikova kiinalainen. Asennontoivottomuus oli silmäänpistävä.
Miehet vetäysivät likemmäs toisiaan ja seisoivat äänettöminätuijotellen pahaenteistä vainajaa. Se makasi puiden ympäröimälläavoimella paikalla. Meressä oli kiinalaismallinen lapio ja etäämpänähajoteltu kiviröykkiö äskettäin kaivetun kuopan äärellä.
"Joku on käynyt täällä ennen", ähkäisi Hooker käheästi.
Sitte Evans yltyi kiroamaan ja riehumaan polkien maata.
Hooker vaaleni, vaan ei puhunut mitään. Hän astahti ruumista kohti.Niska oli pöhistynyt ja sinipunainen, kädet ja nilkat turvonneet."Hui!" huudahti hän, käännähti pois ja meni kuopalle päin. Hän parkaisihämmästyksestä ja hoilasi Evansille, joka oli hitaasti seuraamassaperässä.
"Sinä hupsu! Kaikki hyvin. Se on täällä vielä." Sitte hän kääntyi taaskatsomaan kuollutta kiinalaista, ja sitte jälleen kuoppaa.
Evans hyökkäsi paikalle. Heidän vieressään lojuvan kovaonnisen raukanjo puoleksi esille kaivamina näkyi joukko himmeitä keltaisia kankia.Hän kumartui alas kuoppaan, kaapi multaa syrjään paljain käsin ja vetinopeasti yhden tuollaisen raskaan möhkäleen ylös. Siinä pisti hänenkättään pieni oka. Hän nyppäisi hienon piikin pois sormillaan ja nostinurmelle kangen.
"Ainoastaan kulta tai lyijy voi olla tämän painoista", hän riemuitsi.
Hooker yhä katseli kuollutta kiinalaista, Hän oli ymmällä.
"Hän varastautui edelle ystävistään", hän vihdoin sanoi. "Mies saapuitänne yksinään ja joku myrkyllinen käärme on hänet tappanut…Ihmettelen miten hän löysi paikan."
Evans punnitsi kankea käsissään. Mitä merkitsi yksi kuollutkiinalainen? "Meidän on vietävä tämä tavara vähin erin mannermaalle jajoksikin aikaa kuopattava se siellä. Miten saammekaan sen kanoottiin?"
Hän riisui takkinsa, levitti sen nurmelle ja paiskasi sen päälle parikolme kankea. Silloin hän havaitsi toisen pikku piikin lävistäneenihonsa.
"Tuossa on meille täysi kantamus", hän sanoi. Sitte äkkiä omituisenärtymyksen puuskassa: "Mitä tuijotat?"
Hooker kääntyi häneen. "En voi sietää… häntä." Hän nyökäyttiruumiiseen päin. "Se niin muistuttaa —"
"Lorua!" tuumi Evans. "Kaikki kiinalaiset ovat yhden näköisiä."
Hooker katsoi häntä kasvoihin. "Aijon kuitenkin haudatatuon, ennenkuin käyn käsiksi tähän tavaraan."
"Älä joutavoitse, Hooker", kehotteli Evans. "Anna tuon lahonneen raadonodotella."
Hooker epäröitsi, ja sitte hänen silmänsä huolellisesti tähysteliruskeata maaperää. "Se säikyttelee minua jollakin tavoin", häntunnusti.
"Kysymyksenä on", jatkoi Evans, "mitä tehdä näillä kangilla.Hautaammeko ne uudestaan täällä vai viemmekö ne salmen poikkikanootilla?"
Hooker mietiskeli. Hänen hämmentynyt katseensa kiersi jättiläismäisiärunkoja pitkin kauvas ylös latvojen päiväpaisteiseen vehreyteen. Hänvärähti taas silmänsä sattuessa kiinalaisen siniseen haamuun. Häntähysti etsivästi puitten lomien harmaisiin syvyyksiin.
"Toimittakaamme kulta ainakin pois täältä", lausui Hooker.
Hän tarttui takin kaulukseen, Evans liepeisiin, ja he nostivatkantamuksen koholle. "Mitä tietä?" kysyi Evans. "Kanootille?"
"On omituista", valitti Evans heidän astuttuaan vasta muutamanaskeleen, "että käsivarsiani vielä kolottaa tuosta melomisesta."
"Hitto!" hän noitui. "Niitäpä kivistää! Minun on levähdettävä."
He laskivat takin maahan. Evansin kasvot olivat valkeat ja pieniähikipisaroita kihoili hänen otsalleen. "Täällä metsässä on jollakintavoin ummehtunutta."
Sitte yht'äkkiä heittyen järjettömään suuttumukseen: "Mitä hyödyttääodotella tässä kaiken päivää? Käy käsiksi, kuule! Et ole muuta tehnytkun vetelehtinyt sen koommin kun ruumiin näimme."
Hooker katseli vakaasti toverinsa kasvoja. He ottivat taakkansa jakulkivat ehkä sata metriä äänettöminä eteenpäin. Evans alkoi raskaastihuohottaa.
"Etkö voi puhua?" hän tiuskaisi.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hooker.
Evans kompastui ja sinkautti sitte äkkiä kiroten takin käsistään. Hänseisoi tovin Hookeria tuijotellen ja tarttui voihkaten kurkkuunsa.
"Älä tule lähelle", hän sanoi ja meni nojautumaan puuta vasten. Sittenlujemmasti: "Olen tuotapikaa parempivointinen."
Pian hänen kätensä irtausivat rungosta ja hän luisti hitaasti alas sitämyöten kunnes kyyristeli kasaksi luhistuneena sen juurella. Hänenkätensä kouristuivat nyrkkiin. Kasvot olivat kivusta vääntyneet. Hookerlähestyi häntä.
Hooker tunsi kultakankia pidellessään pienen pistoksen peukalossaan. Hän katseli kättään ja näki hennon piikin, pari tuumaa pitkän.
Evans korahti ja vieri ympäri.
Hookerin leuka valahti alas. Hän tuijotti tovin okaan suurenevinsilmin. Sitte hän katsahti Evansiin, joka nyt makasi käpertyneenämaassa, selkä värveellisesti köyristyen ja oijeten. Sitte hän katselipuitten pylväikön ja suikertelijakasvien verkon lomitse sinne missäsinikaapuisen kiinalaisen ruumis vielä oli epäselvästi näkyvissäharmaasta hämystä. Hän ajatteli asemakaavan kulmassa olleita pikkuviivoja, ja paikalla hän tajusi.
"Jumala armahda!" hän huudahti. Sillä oat olivat samanlaisia kuin ne,joita dajakit myrkyttävät ja käyttävät puhallusputkissaan. Hän ymmärsinyt mitä Tshang-hin vakuuttelu aarteensa turvallisuudesta tarkotti. Hänymmärsi nyt tuon irvistyksen.
"Evans!" hän karjaisi.
Mutta Evans oli nyt äänetön ja liikkumaton, paitsi jäsenten kamalaavärveellistä nytkähtelyä. Pohjaton äänettömyys vallitsi metsässä.
Sitte Hooker alkoi raivokkaasti imeä pientä vaalean punaista pilkkuapeukalossaan — imeä henkensä edestä. Pian hän tunsi omituistamojotusta käsivarsissaan ja hartioissaan, ja sormia tuntui olevanvaikea taivuttaa. Silloin hän tiesi ettei imemisestä ollut apua.
Yht'äkkiä hän pysähtyi, istuutui kultapinon viereen ja leuka käsienvarassa, kyynäspäät polvia vasten, tuijotteli toverinsa vääntynyttämutta vielä vavahtelevaa ruumista.
Tshang-hin irvistys tuli taaskin hänen mieleensä. Jumottava kipu levisikurkkua kohti ja kävi hiljalleen tuimemmaksi. Korkealla hänenyläpuolellaan heikko tuulahdus viipotti lehviä, ja jonkun tuntemattomankukkasen valkeita terälehtiä leijui alas hämyssä.
Voimakoneitten Herra.
Camberwellissa sähkörautatien voimansiirtäjinä olevien surisevien jasälisevien voimakoneitten päähoitaja oli Yorkshiresta ja nimeltäänJames Holroyd. Hän oli käytännöllinen sähkötaituri, mutta hetaswhiskylle, vanttera punatukkainen törkiö, jolla oli säännöttömäthampaat. Hän epäili jumaluuden olemassaoloa, mutta uskoi Carnot'nkehityskierroksen, oli lukenut Shakespearea ja havainnut hänet heikoksikemiassa. Hänen apulaisensa oli salaperäisestä Idästä kotoisin janimeltään Azuma-zi. Mutta Holroydin puheessa oli hänen nimenäänHyh-höh. Holroyd piti neekeriapulaisesta syystä että sellainen sietipotkuja — Holroydin tapoja — eikä kurkkaillut koneistoon yrittääkseenoppia sitä tuntemaan. Eräitä omituisia sivistyksemme korkeimmankehityksen keskeen äkkiä joutuneen neekerimielen mahdollisuuksiaHolroyd ei koskaan täysin tajunnut, vaikkakin juuri lopulla sai niistähieman vihiä.
Azuma-zin määritteleminen oli kansatieteen ulkopuolella. Hän olikenties enemmän neekeri kuin mitään muuta, vaikka tukka oli pikemminkihara kuin villainen ja nenävarsi selvästi näkyvä, Ihokin oli enemmänruskea kuin musta, ja silmänvalkuaiset keltaiset. Leveät poskiluut jakapea leuka loivat kasvoille käärmemäisen V-muodon. Pääkin oli takaaleveä ja otsalta kaita, ikäänkuin olisivat aivot vääntyneet toisin päinkuin europalaisen. Hän oli kitulias kasvultaan ja vielä kituliaampikielitaidoltaan. Keskustelussa hän päästeli monenmoisia merkitykseltääntuiki tuntemattomia kummallisia ääniä, ja harvakseltaan lausumansasanat hän muokkasi luonnottoman mutkaisiksi. Holroyd yritteli valaistahänen uskonnollisia käsityksiään ja — varsinkin whiskyä naukkailtuaan— luennoitsi hänelle taikauskoa ja lähetyssaarnaajia vastaan. MuttaAzuma-zi vältteli jumalistansa puhumista, vaikka sai potkujakin siitä,Azuma-zi oli tullut Lontooseen Malakasta ja sen takaa saapuneenLordClive laivan kivihiilikomerossa, verhottuna valkeaan muttariittämättömään pukuun. Hän oli nuorellakin ijällään kuullut Lontoonsuuruudesta ja rikkauksista, missä kaikki naiset ovat valkeita jakauniita, ja kerjäläisetkin kadulla valkeita, ja hän oli joukkoäsken ansaittuja kultakolikolta taskussaan saapunut pitämäänhartausharjotuksia sivistyksen alttarilla. Tulopäivä oli kolea; taivasoli sumea ja tuulen tuiskauttelemaa vihmaa tihkui lokaisille kaduille,mutta hän heittäysi rohkeasti Shadwellin nähtävyyksiä ihailemaan, jaajautui ennen pitkää terveydeltään ränstyneenä, vaatetukseltaansivistyneenä, pennittömänä ja muissa kuin välttämättömimpiä tarpeitakoskevissa asioissa mykkänä eläimenä ahertamaan James Holroydille jahänen pöyhkyriyttään kärsimään Camberwellin voimakonevajassa. Japöyhkeä kohtelu oli James Holroydille lempityötä.
Oamberwellissa oli kolme voimakonetta käyttökoneineen. Kaksi alustaasti ollutta ovat pieniä; isompi oli uusi. Pienemmät koneet pitivätkohtalaista ääntä; niiden remmit surisivat pyöriensä yli, aina sillointällöin sähköiset sädekimput rätisivät ja sihisivät ja ilma herkeämättähyrisi huu-uu-uu niiden napojen välillä. Toinen hölskyi perustuksiltaanja piti vajan täräjämässä. Mutta iso voimakone hukutti tykkänään kaikkinämä äänet rautaisen ytimensä ehtymättömällä järinällä, joka saimuitakin rautaosia jymisemään. Tuota katsomassa kävijän päätä pyörryttikäyttökoneitten tyk-tyk-tyk, isojen pyörien vilinä, vinhasti kieppuvatpallolämsät, höyryn ajoittaiset pihahdukset, ja kaiken yli jyriseväison voimakoneen kumea, herkeämätön, hyökyilevä pauhu. Viimeksimainittu ominaisuus oli konerakennustaidon kannalta vika, muttaAzuma-zi laski sen luonnostaan kuuluvaksi tuolle valtaisen ylväälleihmeoliolle.
Pitäisimme tuon vajan äänet aina lukijan korvissa hänen lukiessaan, josse olisi mahdollista; kertoisimme koko tarinamme sellaisellasäestyksellä. Se oli loppumatonta paukkinan virtaa, josta korva erottiensin yhden säikeen ja sitte toisen; siinä oli höyry-käyttö koneittenaikavälistä kuorsumista, puuskuntaa ja pihinää, niiden mäntien imentääja hytkähtelyä, isojen vauhtipyöräin puolaimien jälseää huisketta ilmaavasten, nahkaremmien väljempinä ja kireämpinä soljuessaan vaihtelevaasiukumista ja voimakoneitten kiukkuista hyrinää; ja kaiken yläpuolella,toisinaan kuulumattomana, kun korva siihen väsyi, ja sitte taas hiipientakaisin tajuntaan oli tämä ison koneen pasuunan pauhu. Lattia jalkainalla ei koskaan tuntunut vakaiselta ja liikkumattomalta, vaan tärisi janauskui. Se oli huumaava, hyllyilevä paikka, ja hytkäytteli kenentahansa ajatukset oudosti vinkkuroimaan. Ja kolmeen kuukauteen,koneenkäyttäjien ison lakon kestäessä, Holroyd, joka oli rikkuri, jaAzuma-zi, joka oli pelkkä neekeri, eivät kertaakaan olleet ulkonatuosta sekamelskaisesta kurimuksesta, vaan nukkuivat ja söivät pienessäpuukojussa vajan ja veräjän välissä.
Holroyd piti pian Azuma-zin tultua jumaluusopillisen luennon isonkoneensa tekstistä. Hänen täytyi huutaa saadakseen sanansa jymyssäkuuluviin. "Katsos tuota", kehui Holroyd; "mikä pakanallinenepäjumalasi vetää sille vertoja?" Ja Azuma-zi töllisteli. HetkeksiHolroydin puhe häipyi, ja sitte Azuma-zi kuuli: "Tappaisi sata miestä,Siinä sitä on herraa!"
Holroyd oli ylpeä isosta voimakoneestaan, ja laajasti selitteli senkokoa ja voimaa Azuma-zille kunnes ties mitä merkillisiä aatoksia se jaherkeämätön vilinä ja tohina sai risteilemään kiharaisessa mustassakallossa. Hän valaisi mitä havainnollisimmin millä kaikillakymmenkunnalla tavalla mies voisi siitä saada surmansa, ja kerran hänantoi Azuma-zille sähkötäräyksen näytteeksi sen laadusta. Siitä astiAzuma-zi työnsä hengähdyslomina — se oli raskasta työtä, käsittäen eiainoastaan hänen omansa, vaan enimmän osan Holroydinkin toimista —istui katselemassa isoa konetta. Silloin tällöin sähkökimput rätisivätja kipinöitsivät sinisiä leimahduksia, joita Holroyd sadatteli, muttamuutoin kaikki kävi tasaisesti ja tahdikkaasti kuin hengitys. Remmikieppui vonkuen voimansiirtoakselin ympäri, ja takaa aina kuului männänystävällinen jytkytys. Niin se eleskeli kaiken päivää tässä isossailmavassa majassa, hän ja Holroyd palvelijoinansa; ei vangittuna jaorjuutettuna kuin muut hänen tuntemansa koneet olivat olleet, vaanvaltaistuimelle korotettuna mahtina. Noita kahta pienempää voimakonettaAzuma-zi vastakohdan voimasta halveksi; isomman hän itsekseen ristiVoimakoneitten Herraksi. Nuo olivat ärtyneitä ja säännöttömiä, muttaiso voimakone oli vakaa. Miten suuri se olikaan! Miten levollinen jakeveä käynniltään! Suurempi ja tyynempi vielä kuin Rangoonissanäkemänsä Buddat, eikä kuitenkaan liikkumaton, vaan elävä! Isot mustattelat kieppuivat, kieppuivat, kieppuivat, kehät vilisivät sädekimppujenalla ja lieriön kumea jymy ohjasi kaikkea. Se vaikutti Azuma-ziinomituisesti.
Azuma-zille ei työ ollut mieluista. Hän istuskeli katselemassaVoimakoneitten Herraa Holroydin poiketessa houkuttelemaan ratapihanveräjänvartijaa whiskyä noutamaan, vaikka hänen oikea paikkansa eiollut voimakonesuojuksessa vaan käyttökoneitten takana, ja vaikkaHolroyd sivalteli häntä tukevan vaskilangan pätkällä milloin tapasihänet kurkkailemassa. Hänellä oli tapana hiipiä seisoskelemaanjättiläisen lähelle ja katsella päänsä yllä kieppuvaa isoa nahkaremmiä.Remmissä oli musta tilka, ja häntä jotenkuten huvitti kaikessa tässähälinässä katsella sen alituista palaamista. Outoja ajatuksia kehräytyisen viipotuksen mukana. Tieteilijät kertovat että villit elähyttävätkiviä ja puita hengellä — ja kone on tuhannen vertaa elävämpi kuinkivi tai puu. Ja Azuma-zi oli pohjaltaan vielä villi. Sivistyksen kuoriei ollut syvemmällä kuin hänen työpuseronsa, sinelmänsä ja kasvojansaja käsiänsä peittävä kivihiilen lika. Hänen isänsä oli palvellutmeteoria; hänen sukunsa verta oli kenties roiskunut Juggernautinleveisiin pyöriin. [Juggernaut on epäjumala, jonka raskaittenvankkurien alle uskovaisia hinduja heittäytyy sovitus-uhriksivuotuisesti uusiintuvassa juhlassa. Suom. muist.]
Hän käytti kaikkia Holroydin antamia tilaisuuksia kosketella jakäsitellä isoa voimakonetta, joka oli alkanut häntä lumota. Hänkiillotti ja puhdisti sitä kunnes metalliosat häikäisivätpäiväpaisteessa. Hänet valtasi salaperäinen palveluksen tunne tätätehdessään. Hänellä oli tapana astua sen luo ja hellästi kosketella senkieppuvia induktioteloja. Hänen palvelemansa jumalat olivat kaikkikaukana, Lontoon ihmiset kätkivät jumalansa.
Viimein hänen hämärät tunteensa kävivät selvemmiksi, sukeusivatajatuksiksi ja lopulta teoiksi. Tullessaan jymisevään vajaan eräänäaamuna hän lausui salaaminsa [Salaam on muhamettilainen kunnioittavatervehdyssana; osa Intian asukkaita on muhamettilaisia. Suom. muist]Voimakoneitten Herralle ja sitte Holroydin poissa ollessa menikuiskaamaan jyrisevälle koneelle olevansa sen palvelija, rukoillen sitäarmahtamaan häntä ja pelastamaan hänet Holroydilta. Hänen niintehdessään tunkeusi tutisevan konesuojuksen avoimesta kupukäytävästäsiihen harvoin ulottuva päiväpaisteen heijastus ja Voimakoneitten Herratohisi ja hyrisi kelmeässä kultahohteessa säteilevänä. Silloin Azuma-zitiesi palveluksensa otolliseksi Herralleen. Sen jälkeen hänestä ei enäätuntunut niin yksinäiseltä kuin ennen, ja hän olikin tosiaan ollutkovin yksikseen Lontoossa. Ja työaikansakin päätyttyä, mikä harvoinsattui, maleksi hän suojuksen ympärillä.
Sitte Holroydin seuraavalla kerralla kolhittua häntä meni Azuma-zi ensitilassa Voimakoneitten Herran eteen ja kuiskasi: "sinä näet, oi Herra!"ja koneiston vihainen hurina tuntui vastaavan hänelle. Tuosta alkaentuntui hänestä voimakoneen ääniin tulevan eri sointu aina Holroydintullessa suojukseen. "Herrani odottaa aikansa", lohduttausi Asuma-ziitsekseen. "Tämän narrin synnillisyys ei ole vielä kypsä." Ja hänodotteli ja vaani tilinteon päivää. Erään kerran näkyi merkkejäsähkövirtojen ristiinmenosta ja Holroyd sai varomatonta tutkimustatoimittaessaan — se tapahtui ehtoopäivällä — jokseenkin ankarantäräyksen. Käyttökoneen takaa näki Azuma-zi hänen hypähtävän sivulle jakiroovan telan ilkiöitä.
"Hän on saanut varotuksen", virkkoi Azuma-zi itsekseen. "Totisesti on Herrani kärsivällinen."
Holroyd oli ensinnä opastanut neekeriänsä sellaisissa voimakoneentoiminnan alkeiskäsitteissä, joiden avulla tämä voisi hänen poissaollessaan tulla tilapäisesti toimeen vajassa. Mutta havaitessaan millätavoin Azuma-zi loikaroitsi jättiläiskoneen ympärillä hän käviepäluuloiseksi. Hän tajusi hämärästi apulaisellaan olevan jotakinmielessä ja päätellen hänellä olleen tekemistä telain voitelemisessaöljyllä joka oli eräästä kohti syövyttänyt pois kiillon, hän antoikoneiston hälyn yli karjutun julistuksen: "älä sinä enää mene lähelletuota isoa voimakonetta, Hyh-höh, taikka nyljen nahkasi!" Ja muutenkin,jos Azuma-zia miellytti olla ison koneen lähellä, vaati selvä järki jasäädyllisyys pidättämään häntä loitolla siitä.
Azuma-zi totteli sillä kertaa, mutta myöhemmällä hän joutui kiinnikumarrellessaan Voimakoneitten Herraa. Silloin Holroyd tempaisikäsivarresta ja potkaisi häntä hänen kääntyessään poistumaan. Azuma-zinsitte seisoessa käyttökoneen takana ja Holroydin vihattua selkäätuijotellessa saivat koneiston äänet uuden tahdin ja kuulostivatneljältä hänen äidinkielensä sanalta.
On vaikea tarkalleen sanoa mitä mielipuolisuus on. Luullakseni Azuma-zioli mielipuoli. Voimakonevajan lakkaamaton paukkina ja vilske olisaattanut huiskuttaa hänen pienet tietonsa ja runsaat taikauskoisetkuvitelmansa vihdoin jonkinlaiseksi riivaannukseksi. Ainakin, kun hänenmieleensä juohtui aatos tehdä Holroydista uhri voimakoneenjumaluudelle, hän joutui omituisen ylvästelevän tunnekuohun valtaan.Sinä yönä nuo kaksi miestä ja heidän mustat varjonsa olivat vajassayksikseen. Vajaa valaisi iso vilkkuva ja punaisena vilahtelevakaarilamppu. Varjot venyivät mustina voimakoneitten taakse,käyttökoneitten heilurikuulat syöksähtelivät valosta pimeyteen janiiden männät jytkyivät äänekkäästi ja tasaisesti. Vajan avoimestapäästä näkyvä ulkopuolinen ilma häämötti uskomattoman etäisenä. Setuntui aivan kuolleeltakin, kun koneiston jymy tukehdutti kaikkiulkoiset äänet. Etäällä kuvastui pihan musta aita ja sen takana talojenharmaita ääriviivoja, ja ylhäällä kaareili tummansininen taivaskelmeine tähtösineen. Azuma-zi astui äkkiä vajan keskuksen poikkiremmien alitse ja katosi ison voimakoneen varjoon. Holroyd kuulilipsahduksen ja vauhdin tahti muuttui.
"Mitä hiivattia sinä vaihteelle teet?" hän ulvahti hämmästyneenä. "Enköole sulle sanonut —"
Silloin hän näki Azuma-zin silmien päättäväisen ilmeen, aasialaisenastuessa varjosta häntä kohti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä miehet olivat hurjassa ottelussa isonvoimakoneen edessä.
"Sinä paksupää hullu!" hönkäisi Holroyd ruskean käden kuristaessakurkkuaan. "Pysy erilläsi noista kosketusrenkaista." Samassa hänsuistui jaloiltaan ja horjui Voimakoneitten Herraa kohti. Hän hellittivaistomaisesti irti vastustajastaan pelastuakseen koneesta.
* * * * *
Lähetti, joka oli hurjalla kiireellä pantu asemalta tutkimaan mitävoimakonevajassa oli tapahtunut, tapasi Azuma-zin veräjänvartijankojusta. Azuma-zi yritti selittää jotakin, mutta lähetti ei saanutmitään selvää hänen katkonaisesta solkkauksestaan, vaan riensi vajaan.Koneet olivat kaikki meluisesti työssä eikä mitään näyttänyt olevanepäkunnossa. Tuntui kuitenkin omituista kärventyneiden hiuksien hajua.Sitte hän näki kummallisen kurtistuneen kasan roikkumassa isonvoimakoneen etumuksessa ja lähemmäksi astuessaan tunsi Holroydinvääntyneet jäännökset.
Mies tuijotti ja empi tuokion. Sitte hän näki kasvot ja sulki silmänsävavahtaen. Hän pyörähti pois ennen kuin avasi ne, jottei olisi enäänähnyt Holroydia, ja meni ulos vajasta neuvoa ja apua hakemaan.
Nähdessään Holroydin kuolevan Suuren Voimakoneen kouristuksessa oliAzuma-zi ollut hiukan säikähdyksissään tekonsa seurauksista. Silti olihän omituisesti ylpeissään ja tiesi Voimakoneitten Herran armon olevanpuolellaan. Hänen suunnitelmansa oli jo valmis miehen tullessaasemalta, ja kiireesti paikalle saapunut teknillinen johtaja hyväksyiheti ilmeisen johtopäätöksen itsemurhan tapahtumisesta. Tämäasiantuntija tuskin otti huomatakseenkaan Azuma-zia, muutamiakysymyksiä hänelle vain tehden. Näkikö hän Holroydin epätoivoistatekoa? Azuma-zi selitti olleensa poissa näkyvistä tulipesän luonakunnes kuuli voimakoneen soinnun muuttuvan. Tutkinto ei ollutrasittava, ollen epäluuloista vapaa.
Holroydin vääntyneet jäännökset, jotka sähkötaituri irrotti koneesta,verhosi joutuin veräjänvartija kahvitahraisella pöytäliinalla. Jonkunkekseliääseen mieleen juolahti etsiä lääkäri. Asiantuntija puuhasietupäässä koneen laittamisessa taas käyntiin, sillä sähkörautatientunkkaisiin tunneleihin oli pysähtynyt seitsemän kahdeksan junaa.Azuma-zin, joka vastaili tahi väärin ymmärsi vajaan valtansa tahitunkeilevaisuutensa nojalla tulleiden ihmisten kysymyksiä, lähettiteknillinen johtaja pian takaisin kivihiilikomeroon. Veräjänulkopuolelle kerääntyi tietysti väkijoukko — kenellekääntuntemattomasta syystä oleksii Lontoossa aina väkijoukko päivän taipari äkillisen kuolemantapauksen näyttämön lähettyvillä — pari kolmesanomalehtikertojaa siivilöityi tavalla tai toisella konesuojukseen jayksi pääsi Azuma-ziinkin asti; mutta johtaja ajoi heidät pellolle,ollen itse hiukan sanomalehtimieskin.
Aikanaan kannettiin ruumis pois ja yleisön mielenkiinto häipyi senmukana. Azuma-zi pysyi hyvin hiljaisesti tulipesänsä ääressä,lakkaamattomasti nähden hiilissä olennon joka tempoili rajusti ja käviliikkumattomaksi. Tunnin kuluttua murhasta näytti vaja siltä kuin eisiellä milloinkaan olisi mitään merkillistä tapahtunut. Kurkistaessaankonehuoneestaan näki villi Voimakoneitten Herran jyräjävän ja tohisevanpienten veljiensä vieressä, ja vauhtipyörät humisivat ympäri ja höyrysihahteli mäntien tiessä ihan kuin aikaisemminkin illalla. Lopultakinoli se pelkästään konetaidolliselta kannalta katsoen ollut perätivähäpätöinen tapaus — pelkkä sähkövirran tilapäinen poikkeeminen.Mutta nyt oli teknillisen johtajan hento vartalo ja hento varjoHolroydin vantteran hahmon asemesta astelemassa valokujaa edestakaisinpitkin täräjäviä lattiapalkkeja remmien alla käyttökoneiden javoimakoneiden välissä.
"Enkö ole palvellut Herraani?" kysyi Azuma-zi kuulumattomastivarjoltaan, ja ison voimakoneen sointu kajahteli täyteläisenä japuhtaana. Katsellessaan vilisevää koneistoa joutui hän jälleen senlumouksen valtaan joka Holroydin kuoltua oli hiukan heikentynyt.
Ei koskaan ollut Azuma-zi nähnyt miehen saavan surmaansa niin väleen jasäälimättömästi. Iso suriseva kone oli tappanut uhrinsa sekunniksikaanhorjahtamatta tasaisesta tahdistaan. Se oli todellakin mahtava jumala.
Mitään aavistamaton teknillinen johtaja seisoi selkä häneen päin,kirjottaa sohien paperipalaselle, Hänen varjonsa osui jättiläiskoneenjalustaan.
"Oliko Voimakoneitten Herra vielä nälissään? Hänen palvelijansa olivalmis."
Azuma-zi astahti vaivihkaa eteenpäin; sitte seisahtui. Teknillinenjohtaja herkesi äkkiä kirjottamasta ja takimaisen voimakoneen ääreenastuen alkoi tarkastaa sädekimppuja.
Azuma-zi epäröitsi, ja puikahti sitte äänettömästi vaihteen luovarjoon. Siellä hän odotteli. Pian kuuluivat johtajan askeleetpalaavan. Hän seisahtui entiseen asemaansa, tietämättömänä kymmenenjalan päässä kyyristelevästä lämmittäjästä. Sitte iso voimakone äkkiäsihahti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Azuma-zi pimeästä hyökkäsihänen niskaansa.
Ensin johtaja vyötäisiltä siepattuna heilahti isoa voimakonetta kohti,sitte polvellaan potkaisten ja käsillään vastustajansa pään alasnykertäen hän tempautui irti syleilystä ja keikahti pois päin koneesta.Sitte villi tarttui häneen taas, puskien kiharaisella päällään hänenrintaansa, ja he hoippuroitsivat ja huohottivat kuten tuntui kokoikuisuuden. Sitte johtaja tuli temmanneeksi mustan korvan hampaisiinsaja puri raivokkaasti. Neekeri ulvoi hirveästi.
He kieriskelivät lattialla, ja neekeri, joka oli luiskahtanut hampaidenpinteestä tahi menettänyt palan korvastaan — johtaja arvaili sitäsiinä — yritti kuristaa häntä. Johtaja teki tehottomia ponnistuksiasaadakseen hapuilluksi jotakin käsiinsä ja potkituksi, kun lattialtakuului askeleen tervetullutta kopsetta. Seuraavassa hetkessä Azuma-zioli jättänyt hänet ja syöksähtänyt isoa voimakonetta kohti. Pauhinassakuului sähähdys.
Sisään astunut yhtiön virkamies seisoi tuijotellen, kun Azuma-zisieppasi paljaat päätejohdot käsiinsä, väännähti kamalasti ja killuisitte liikahtamattomana koneessa, kasvot rajusti vääristyneinä.
"Olenpa kerrassaan iloissani siitä että saavuit juuri nyt", sanoiteknillinen johtaja yhä lattialla istuen.
Hän katseli vielä värisevää olentoa. "Tuo ei ole näköjään kauniskuolema — mutta se on nopea."
Virkamies yhä tuijotti ruumiseen. Hän oli hidas-älyinen mies.
Syntyi vaitiolo.
Johtaja kompuroitsi jaloilleen. Hän siveli miettivästi kauluksensasisäpuolta sormillaan ja liikutti päätään useaan kertaan edestakaisin.
"Holroyd parka! Nyt käsitän." Sitte hän melkein koneellisesti astuivarjossa olevan vaihteen luo ja käänsi sähkövirran rautatien johtoon.Hänen niin tehdessään heltisi korventunut ruumis koneesta ja putosikasvoilleen maahan. Voimakoneen sisus pauhasi äänekkäänä japuhdassointuisena, ja voimansiirtolaitos viuhtoi ilmaa.
* * * * *
Niin päättyi ennenaikaisesti voimakonejumaluuden palvelus, kentieslyhyt-ikäisin kaikista uskonnoista. Kuitenkin se saattoi samallaupeilla ainakin yhdestä marttyyristä ja yhdestä ihmisuhrista.
Æpyornis-saari.
Arpikasvoinen mies kumartui pöydän yli ja katseli kimppuani.
"Kämmeköitä?" hän kysyi.
"Muutamia", sanoin.
"Tikankontteja", hän virkkoi.
"Etupäässä", vastasin.
"Mitään uutta? Sen arvasin.Minä nuuskin nuo saaret viisikolmatta —seitsemänkolmatta vuotta takaperin. Jos löydätte mitään uutta sieltä —niin se on totisesti ihka uutta. En jättänyt paljoa."
"En ole keräilijä", selitin.
"Olin nuori silloin", hän pitkitti. "Voi hitto kuinka samoilinkin." Hännäytti ottavan minusta mittaa silmillään. "Olin Taka-Intiassa kaksivuotta, ja Brasiliassa seitsemän. Sitte menin Madagaskarille."
"Tunnen muutamia tutkijoita", sanoin jotakin tarinaa aavistaen. "Kenelle keräsitte?"
"Dawsoneille. Lienetteköhän koskaan kuullut Butcheria mainittavan?"
"Butcher — Butcher?" Nimi tuntui häämöttävän muistissani; sittemuistin oikeusjutun "Butcher Dawsonia vastaan". "Hei!" huudahdin,"tehän olette se mies, joka manuutti heidät neljän vuoden palkasta —jouduitte autiolle saarelle…"
"Sama juuri", myönsi arpikasvoinen mies kumartaen. "Lystikäsoikeustapaus, vai mitä? Siellä olin, keräten pikku omaisuutta palkkanisäästymisen kautta tuolla saarella, panematta rikkaa ristiinkumpaisenkaan hyväksi, heidän mitenkään kykenemättä antamaan minullelähtöpassia palveluksestaan. Useasti siellä ollessani huvitti minuasitä ajatella. Tein siitä arviolaskuja — isoja — korukuvioina pitkinkoko siunattua koralliriuttaa."
"Miten se tapahtui?" kysyin. "En oikein muista asiaa."
"No… Olettehan kuullut æpyorniksista?"
"Kyllähän. Andrews kertoi minulle uudesta lajista, jota olilaittelemassa noin kuukausi takaperin. Juuri ennen kuin läksin merelle.Kuuluivat saaneen lähes metrin pituisen reisiluun. Jättiläis-otus onsen täytynyt olla!"
"Sen uskon", virkkoi arpikasvoinen mies. "Sindbadin vaakalintu oli vainhaikua niistä. Mutta milloin noita luita löydettiin?"
"Kolme tai neljä vuotta takaperin — '91, muistelen. Miksi?"
"Miksi? Syystä ettäminä löysin niitä — helkkarissa — siitä on jomelkein kaksikymmentä vuotta. Elleivät Dawsonit olisi olleet typeriätuohon palkkaan nähden, niin he olisivat saattaneet ottaa koko myynninyksinomaan haltuunsa….Minä en voinut estää tuota veneen pahustajoutumasta vesiajolle."
Hän pysähtyi. "Paikka on arvatenkin sama. Suon tapainen runsaanpuolentoista sadan kilometrin päässä Antananarivosta. Sattuuko teilläolemaan tietoa? Sinne on mentävä veneillä rannikkoa pitkin. Ettekenties satu muistamaan?"
"En. Luullakseni Andrews sanoi jotakin suosta."
"Sen täytyy olla sama. Se on itärannikolla. Ja vedessä on jotakin mikäsäilyttää mätänemiseltä. Kreosotilta se haisee. Muistutti minuaTrinidadista. Vieläkö munia löysivät? Muutamat minun löytämistänimunista olivat puolentoista jalan mittaisia. Suo kaartaa ympäri,nähkääs, saartaen erilleen tuon jättöalueen. Kovin suolainenkin se on.No… Olipa minulla merkillisiä hetkiä siellä! Löysin jäännökset aivansattumalta. Läksimme munia hakemaan, minä ja kaksi alkuasukasta, kaikkitiukkaan sullottuina tuollaiseen kummalliseen kanoottiin mitä sielläkäytetään, ja samalla löysimme nuo luut. Meillä oli teltti ja neljäksipäiväksi muonavaroja, ja asetuimme majailemaan eräällä lujapohjaisellakohdalla, Sen ajatteleminen saa omituisen tervankatkun vieläkintuntumaan nenässäni. Se on lystikästä työtä. Käydään sohiskelemassaliejua rautariu'uilla. Tavallisesti muna rusentuu. Kuinkahan kauvansiitä lienee kun noita æpyorniksia todella eli. Lähetyssaarnaajatsanovat alkuasukasten kertovan juttuja ajoilta, jolloin niitä olielossa, mutta itse en ole sellaisia milloinkaan kuullut. [Kenenkääneuropalaisen ei tiedetä nähneen elävää æpyornista; epäiltävänäpoikkeuksena on MacAndrew joka kävi Madagaskarilla v. 1745. Tekijänmuist.] Mutta varmasti olivat meidän saamamme munat yhtä tuoreita kuinolisivat olleet äsken munittuja. Tuoreita! Kantaessaan niitä alasveneelle toinen neekerini pudotti yhden kiveen ja se murskaantui.Kylläpä pöllytin sitä koheloa! Mutta pahenematon se oli, eituoksahtanutkaan, ja kuitenkin oli emä ollut kuolleena ehkä neljäsataavuotta. Syytti tuhatjalkaisen purreen. Vaan olenpa harhaantumassatarinani tolalta. Meiltä oli mennyt koko päivä rapakon tonkimiseen jamunien penkomiseen eheinä esille, ja olimme kaikki mustan mutakuorenpeitossa, ja luonnollisesti olin ärtyinen. Mikäli tiesin olivat nuoainoat munat mitä konsanaan on saatu ilman ainoatakaan säröä talteenotetuksi. Kävin jälkeenpäin katsomassa Lontoon luonnontieteellisessämuseossa; ne olivat kaikki säröisiä, kokoonliitettyjä kuin mosaiikki,ja oli palasia poissakin. Minun olivat täydellisiä ja aijoin takaisinpäästyäni puhaltaa ne tyhjiksi. Tietysti minua suututti typerätomppeli, joka pelkän tuhatjalkaisen vuoksi tipautti hukkaan kolmentunnin työn. Ympäri korvia annoin runsaalla mitalla."
Arpikasvoinen mies otti taskustaan savipiipun. Asetin tupakkakukkaronihänen eteensä. Hän pisti hajamielisenä piippuunsa.
"Entä muut? Saitteko ne kotiin? En muista —"
"Siinä on tarinan jatkon kummallisuus. Minulla oli kolme muuta. Aivantuoreita munia. No, me panimme ne veneeseen, ja sitten läksin telttiinkiehauttamaan kahvia, jättäen nuo kaksi pakanaa alas rantahietikolle —toisen pistostansa mukamas parantelemaan ja toisen häntä avustelemaan.Mieleeni ei juolahtanut että nuo peijakkaat saattaisivat käyttäähyväkseen omituista asemaani tehdäkseen riidan. Mutta kaiketi olituhatjalkaisen myrkky ja saamansa potkaisu saanut toisen suunniltaan —äkäpäinen hän oli aina ollut — ja hän viekotteli toisen.
"Muistan istuneeni tupakoimassa ja vettä keittämässä väkiviinalampunavulla, joka minulla tavallisesti oli mukanani tällaisilla matkoilla.Aina väliin ihailin päivänlaskussa väilyvää suomaisemaa. Kaikki mustinaja veripunaisina juovina — kaunis näky. Ja ylhäällä taampana nousi maaharmaana ja häämyisenä vuoriksi, joiden kohdalla taivas hehkuipunaisena kuin sulattimon suu. Ja viidenkymmenen metrin päässä selkänitakana nuo villityt pakanat — vähääkään piittaamatta ympäristönrauhallisesta sävystä — vehkeilivät karkumatkaa veneellä, jättääkseenminut ypö yksikseni kolmen päivän muonavaroille ja kangastelttiin,ainoana juomavarastona pienoinen vesinassakka. Kuulin jonkinlaisenhaukahduksen takaapäin, ja jo olivat kanootissa — veneeksi sitä eioikeastaan voinut sanoa — parinkymmenen metrin päässä rannasta. Älysinoitis mitä oli tekeillä. Pyssyni oli teltissä eikä minulla sitäpaitsiollut luoteja — ainoastaan linnunhauleja. He tiesivät sen. Muttaminulla oli taskussani pieni revolveri ja sieppasin sen käteenihietikolle juostessani.
"'Tulkaa takaisin!' sanoin sitä heristellen.
"He höpöttivät minulle jotakin ja munansärkijä ilkamoitsi. Tähtäsintoiseen — sillä hän oli haavottumaton ja piteli melaa, mutta ammuinohi. He nauroivat. En silti heittänyt. Tiesin että minun täytyi pysyäkylmäverisenä, ja yritin häntä uudestaan, saaden hänet luodinviuhahduksesta hypähtämään. Tällä kertaa hän ei nauranut. Kolmannellakerralla osasin päähän ja yli laidan hän mulahti meloinensa. Se olirevolverin laukaukseksi harvinaisen hyvä sattuma. Välimatka oliluullakseni viisikymmentä metriä. Hän vajosi heti upoksiin. En tiedätappoiko hänet luoti vai hukkuiko hän pökertyneenä. Sitte aloin hoilatatoista miestä tulemaan takaisin, mutta hän kyyristäytyi kanootinsopukkaan eikä vastannut. Laukaisin siis revolverini häntä kohti enkäosannut lähellekään.
"Olin kuin puusta pudonnut, sen sanon. Siinä sitä seisoin haisevallaliejuisella rannikolla, hyllyvä suo kaikkialla takanani, päivänlaskunjälkeen kylmää huokuva ulappa edessäni ja tuo musta kanootti yhtämittaaajautumassa edemmäs näkyvistäni. Vakuutanpa kironneeni Dawsonit jaJamrachit ja museot ja koko höskät oikein ansionsa mukaan. Karjuintuota neekeriä takaisin, kunnes ääneni särkyi vingahduksiksi.
"Ei auttanut muu kuin haijienkin uhalla uida hänen perässään. Avasinsiis kääntöpään veitseni ja otin sen hampaisiini, riisuin yltäni jakahlasin veteen. Silloin menetin kanootin heti näkyvistäni, muttakoetin harkinnan avulla ehättää sen tielle. Toivoakseni oli miesliian kehno käyttelemään sitä, joten se pysyisi ajelehtimassaentiseen suuntaansa. Pian se tulikin jälleen näkyviin lounaisellataivaanrannalla, Päivänlaskun jälkihehku oli jo tykkänään häipynyt jayön hämärä hiipi ylitseni. Tähdet alkoivat pilkotella siniseltätaivaanlaelta. Uin kuin urheilumestari, vaikka sääriäni ja käsivarsianialkoi pian kivistää.
"Kuitenkin saavutin hänet tähtien jo tuikkiessa täydesti. Pimetessäaloin nähdä kaikenmoista kimmellystä vedessä — fosforiolioitatietenkin. Aika ajottain se huimasi päätäni. Tiesin tuskin mikä olitähtiä ja mikä fosforikimaltelua, ja uinko päälläni vai kantapäilläni.Kanootti oli musta kuin synti ja väreet kaareilivat sen keulassavaluvana tulena. Luonnollisesti olin tuiki varovainen kiivetessänisiihen. Tahdoin ensin tarkata mitä hänellä oli mielessä. Hän näyttimakaavan kyykistyneenä kasana keulassa, ja perä oli koholla vedestä.Alus kieppui ajelehtiessaan hitaasti ympäri — jonkinlaista valssintapaista menoa. Menin perään ja vedin sen alas, odottaen hänenheräävän. Sitte aloin hinautua sisään veitsi kädessä ja rynnäkköönvalmiina. Mutta hän ei hievahtanutkaan. Siinä siis istuin pienenkanootin perässä ajautumassa pitkin tyventä fosforikiiltoista ulappaa,tähtien lukemattoman paljouden loistellessa ylläni, ja odottelinjotakin tapahtuvaksi.
"Pitkän tovin kuluttua huusin häntä nimeltä, mutta hän eiäännähtänytkään. Olin liian väsynyt käymään mihinkään vaaraan astumallahänen luokseen. Istuimme siis alallamme. Taisin pari kertaa torkahtaa.Aamuhämärissä huomasin hänet kuolleeksi, ruumis oli aivan pöhistynyt janassakka sekä pikku erä kahvia ja laivakorppuja KapkaupunginArgukseen käärittyinä hänen jaloissaan, ja tina-astiallinennautittavaksi kelpaamatonta väkiviinaa hänen allaan. Ei ollut melaaeikä totisesti mitään muuta sellaiseksi kelpaavaa kuin väkiviina-astia,joten päätin ajelehtaa kunnes minut korjattaisiin. Toimitinruumiskatselmuksen vainajasta, julistin päätöksen jonkin tuntemattomankäärmeen, skorpionin tai tuhatjalkaisen syyllisyydestä, ja työnsinhänet yli laidan.
"Sen jälkeen maistoin kulauksen vettä ja muutamia laivakorppuja, jatarkastelin ympäristöä. Noin matalalla oleva mies ei tietenkään voinähdä kovinkaan kauvas; ainakin oli Madagaskar ja kaikki muukin maaihan näkymättömissä. Näin purjeen kulkevan lounaaseen — näyttikuunarilta, mutta sen runko ei noussut näkösälle. Pian kohosi aurinkokorkealle taivaalle ja alkoi paistella minua paahteellaan. Voiturkanen! Se oli saada aivoni kiehumaan. Yrittelin pistellä päätänimereen, mutta tovin kuluttua osui katseeni KapkaupunginArgukseen, japitkäkseni kanootin pohjalle laskeutuen levitin sen ylitseni.Ihmeellisiä kapineita nuo sanomalehdet. En ollut sitä ennen lukenutainoatakaan perinjuurin läpi, mutta on omituista mihin kaikkeen sitäjoutuu yksikseen ollessaan, kuten minä olin. Luin luullaksenikahteenkymmeneen kertaan tuon siunatun sanomalehtinumeron pahaisen.Piki kanootissa suorastaan höyrysi kuumuudesta ja pursusi suurinarakkoina saumoista.
"Ajelehdin kymmenen päivää", pitkitti arpikasvoinen mies. "Sanottuna seon pieni asia, vai mitä? Jokainen päivä oli viimeisen kaltainen.Muulloin kuin aamuisin ja iltaisin en edes tähystystä pitänyt — helleoli niin kammottava. En nähnyt ainoatakaan purjetta ensimäisten kolmenpäivän perästä, eivätkä näkemäni ottaneet minua huomatakseen. Noinkuudentena iltana sivuutti minut tuskin kilometrin päässä laiva kaikkilyhdyt säihkyvinä ja sivuaukot ammollaan, tulikärpäsen näköisenä.Kannelta kuului soiton säveliä. Nousin seisaalleni, huikkailin jakiruin. Matkani toisena päivänä puhkaisin æpyorniksenmunista yhdenraappimalla toisesta päästä kuoren pala palalta pois, ja muistaessanihuomasin ilokseni sen kyllin hyväksi syödä, Hiukan tuoksahtava — entarkota pahentunut, vaan tavallaan sorsanmunan makuinen. Ruskuaisentoisessa kyljessä oli jonkinlainen pyöreä kohta, noin kuusi tuumaaläpimitaten, ja siinä kierteli verijuovia tikkailta näyttävän valkeantäplän ympärillä, jota oudoksuin, mutta en sen merkitystä silloinoivaltanut enkä suuresti ollut halukaskaan rupeamaan tyystäksi. Munariitti minulle laivakorppujen ja vesikulausten särpimenä kolmisenpäivää. Pureskelin kahvipapujakin — elähyttävää ainetta, Toisen munanavasin noin kahdeksantena päivänä, ja se minua säikähdytti."
Arpikasvoinen mies pysähtyi. "Niin", hän sanoi, "hautumassa.
"Tietenkin on se teille vaikea uskoa.Minullekin oli, vaikka sainkäyttää silmiäni. Muna oli ollut uponneena kylmään mustaan mutaankenties kolmesataa vuotta. Mutta asiassa ei ollut erehdykselle tilaa.Siinä oli — miksi sitä nimitetäänkään? — alkio: pää oli iso, selkäköyry, sydän tykytti kurkun alla, ruskuainen oli kurtistunut kokoon japitkin sitä ja kuoren sisäpuolta risteili isoja kelmuja. Siinä olinkaikista sukupuuttoon kuolleista linnuista isoimman munia poikasiksihautomassa kanootin pahasessa keskellä Intian Valtamerta. OlisipaDawson äijä tuon tiennyt! Se kannatti neljän vuoden palkan. Mitätearvelette?
"Kuitenkin täytyi minun pistellä suihini tuo eriskummallisuus, jokapala, ennenkuin sain koralliriutan näkyviini, ja muutamat suuntäydetolivat hiton vastenmielisiä. Kolmannen jätin rauhaan. Pitelin sitävaloa vasten, mutta kuori oli liian paksu voidakseni päästä hajullekaansiitä mitä sisällä tapahtui; ja vaikka olin kuulevinani verentykytystä, niin saattoi se olla omien korvieni huminaa.
"Sitte ilmestyi kehäriutta. Ilmestyi päivännoususta, niin sanoakseni,äkkiä ihan lähelleni. Ajauduin suoraan sitä kohti kunnes olin noinkilometrin päässä rannasta, en enempää, vaan silloin virta kääntyi jaminun täytyi maihin päästäkseni meloa niin navakasti kuin saatoinkäsilläni ja æpyornismunan kuoren siekaleilla. Perille kumminkinpääsin. Se oli aivan tavallinen kehäriutta, noin kahdeksan kilometriäympärimitaten; puita oli harvakseltaan, keskemmällä pulppusi lähde jalantaat vilisivät täynnä papukaijakalaa. Munan maihin vietyäni asetinsen sopivaan aurinkoiseen paikkaan nousuvesirajan yläpuolelle,antaakseni sille kaikki kehitysmahdollisuudet mitä vallassani oli;laahasin sitte kanootin turvaan ja samosin tutkiskelemaan seutua.Kylläpä kehäriutta on merkillisen yksitoikkoinen asumasija! Hetilähteen löydettyäni tuntui kaikki mielenkiinto hälvenevän.Poikuusvuosina en tiennyt mitään muhkeampaa ja urheampaa kuin RobinsonCrusoelaisuus, mutta tuo paikka oli pitkäpiimäinen kuin saarnakirja.Kuljeskelin etsimässä syötävää ja tuumiskelin sitä ja tätä; mutta kylläjo ennen ensimäisen päivän loppua olin ikävään kuolla. Hyvää onneaniosottaa se että jo samana päivänä sää vaihtui. Nousi pohjoisestaukkosmyrsky ja sipaisi saartani, ja yöllä sain rajutuulen mukananiskaani rankkasateen. Eihän olisi kanootin kumoon menemiseen paljoatarvittu.
"Olin nukkumassa kanootin alla, ja muna oli onnellisesti hiedassaylempänä, ja ensimäinen mitä muistan oli tohina kuin sadan piikiventakominen veneen pohjaa vasten ja vesivirtojen syöksähtely ylitseni.Olin nähnyt unta Antananarivosta, ja nousin istualleni ja hoilasinIntoshia kysyäkseni akalta mitä oli tekeillä, ja hapuilin tuolia, jollatulitikut olivat. Sitte muistin missä olin. Rantaan vyöryifosforihohteisia aaltoja ikäänkuin minut nielläkseen, ja muu oli yössäpikimustaa. Ilma ihan ulvahteli. Pilvet tuntuivat melkein maatahiipovan ja sadetta tulvi kuin olisi taivas ollut uppoamassa ja sieltäammenneltu vettä pitkin kansiräystäitä. Summaton vesivuori kiemurteliminua kohti kuin tulinen käärme, ja minä pötkin pakoon. Sitte muistinkanootin ja juoksin alas sen luo aallon vetäytyessä sihisten takaisin;mutta se oli kadonnut. Nyt johtui muna mieleeni ja tunnustelin tietänisinne asti. Se oli koskemattomana ja hyvässä turvassa ankarimmiltakinaalloilta, joten istahdin sen viereen ja värjöttelin seurana. Voitavatonta millainen yö se oli!
"Myrsky taukosi ennen aamua. Päivän koittaessa ei ollut pilvenrippeitäkään taivaalla, ja pitkin rantaa oli laudanpalasia hajallaan —siinä oli niin sanoakseni kanoottini luuranko nivelistään irrallaan.Mutta siitä sain kuitenkin jotakin tekemistä, sillä kahta likekkäinkasvavaa puuta käyttäen rakensin noista jäännöksistä jonkinlaisenmyrskysuojan. Ja sinä päivänä muna kuoriutui.
"Kuoriutui, niin, kun olin nukkumassa sitä päänalusena käyttäen. Kuulinhutkauksen ja tunsin täräyksen ja hätkähdin istualleni; munan toinenpää oli nokkaistu pois ja oudon näköinen pieni ruskea pää vilkuiliminuun. 'Hei!' sanoin, 'terve tuloa!' ja hiukan työläästi se kapusiulos.
"Tulokas oli näpsä herttainen pienokainen ensimältä, pienen kanankokoinen — jokseenkin muiden linnunpoikasien kaltainen, ainoastaanisompi. Sen höyhenpuku oli aluksi likaisen ruskea, ja sitä peitti jokinpian pois kuoriutuva harmaa rohtuma, ja tuskin sitä saattoikaanhöyheniseksi sanoa — pikemmin oli se untuvaista karvaa. Voin tuskinsanoin ilmaista kuinka mielissäni olin tulokkaasta. Robinson Crusoe eilähestulkoonkaan riittävästi kuvaile yksinäisyyttänsä. Mutta tässä olihauskaa seuraa. Se tirkisteli minua ja iski silmää sitä kanan tavoinedestä taaksepäin liikuttaen, piipahti ja alkoi heti nokkia kuin eiolisi mitään tulla haudotuksi kolmesataa vuotta myöhästyneenä. 'Hauskaanähdä sinua, Perjantai!' virkahdin, sillä tietysti olin heti munankehittymisen kanootissa huomatessani päättänyt nimittää senPerjantaiksi, jos siitä poikanen sukeutuisi. Olin hiukan huolissani senravinnosta, joten annoin sille oitis palasen papukaijakalaa. Senielaisi sen ja avasi nokkansa lisää saadakseen. Se minua ilahutti,sillä jos se noissa olosuhteissa olisi ollut vähääkään nirsu, niinolisi minun ollut pakko lopultakin syödä se.
"Ette usko kuinka hauska lintu tuo æpyorniksenpoikanen oli. Se seurasikintereilläni heti alusta. Se seisoskeli vieressäni, katselemassakalastellessani lantaissa ja kävi osakkaaksi kaikkeen mitä pyydystin.Ja järkeväkin se oli. Rannalla oli iljettäviä vihreitä känsäisiäolioita, etikkakurkun kaltaisia, ja yhtä sellaista yritettyään se saivatsanväänteitä. Sen koommin ei se niihin enää edes vilkaissut.
"Ja se kasvoi. Melkein silmin nähden. Ja minä kun en milloinkaan oleollut suuresti seuramies, niin sen hiljaiset, ystävälliset tavatsattuivat minulle paki parahiksi. Lähes kahden vuoden ajan me olimmeniin onnellisia kuin tuollaisella saarella saattoi olla. Mitäänliikehuolia minulla ei ollut, tiesinhän palkkani keräytyvän säästöönDawsoneilla. Silloin tällöin näimme purjelaivan, mutta yksikään eitullut lähelle. Huvikseni koristelin saarta merisiileistä jamonenmoisista kirjavista näkinkengistä sommittelemillani kuvioilla.Melkein ylt'ympäri riutan sovitin isoilla kirjaimilla ÆPYORNIS-SAARInimen, samaan tapaan kuin vanhassamaassa näkee rautatieasemillavärillisistä kivistä muodosteltavan, ja kaikenlaisia suuretieteellisiätehtäviä ja piirroksia. Aikaani vietin myös katsellen miten tuoihmelintu harppaili pitkin riuttaa ja kasvoi, kasvamistaan kasvoi; jalaskeskelin miten voisin saada sitä näyttelemällä toimeentuloni, joskonsanaan ihmis-ilmoille pääsisin. Ensimäisen sulkasadon jälkeen sekomistui, sai harjan ja sinisen heltan sekä pyrstökseen vihreäntöyhdön. Ja sitten yritin aprikoida oliko Dawsoneilla mitään oikeuttavaatia sitä omakseen vai ei. Myrskysäillä ja sadekautena lojuimmelämpöisesti vanhasta kanootista laittamani suojuksen alla, ja minäjuttelin sille valeita kotimaahan jääneistä ystävistäni. Ja myrskynjälkeen aina teimme kierroksen saarella nähdäksemme oliko mitäänajautunut rantaan. Se oli tavallaan paimentolais-idylliä. Jos minullavaan olisi ollut tupakkaa, niin tuo olisi suorastaan taivaaltatuntunut.
"Toisen vuoden lopulla tärveltyi pikku paratiisimme. Perjantai olisilloin noin neljätoista jalkaa korkea maasta nokan kärkeen, iso pääoli leveä kuin kuokanterä ja suunnattomat keltakehäiset ruskeat silmätsamassa asennossa kuin ihmisen — ei näkymättömissä toinen toisestaankuin kanan. Höyhenpuku oli hieno — ei kameelikurjen puolittaistasuruvaatetusta — väriltään ja kudokseltaan kasuaria muistuttava. Jasilloin se alkoi pörhistellä harjaansa minulle ja olla olevinansa jailmaista äkäistä luonnetta…
"Vihdoin sattui minulle pitkäksi aikaa huonohko kalaonni, ja se äityikummallisen miettiväisenä kärkkymään kintereilläni. Luulin sen syöneenmerikurkkuja tahi muuta vaikeasti sulavaa, vaan se olikin todella vaintyytymätön puolestaan. Minäkin olin nälissäni ja viimein kalansaadessani tahdoin sen itselleni. Olimme kumpikin ärtyisellä tuulellasinä aamuna. Se tavotteli sitä nokallaan ja tarrasi siihen kiinni jaminä kopautin sitä päähän saadakseni sen hellittämään. Ja silloin sehyökkäsi päin. Voi turkanen!…
"Sain siltä tämän kasvoihini." Mies osotti arpeaan. "Sitte se potkaisiminua. Tärähytti kuin ajohevonen. Ryntäsin jaloilleni ja nähdessänijatkoa olevan tulossa otin käpälät alleni, kasvot käsilläni peittäen.Mutta se juoksi kömpelöillä säärillään nopeammin kuin kilparatsu jamoksautteli minua sorkkamoukareillaan, samalla kun kuokallaan takoitakaraivoani. Suuntasin pakoni lantaisiin ja kahlasin kaulaani myötenveteen. Se pysähtyi rannalle, jalkojensa kastumista kammoten, ja nostimetelin kuin riikinkukko, vain käheämmän. Se alkoi teiskaroida edestakaisin hietiköllä. Tunnustan tunteneeni mitättömyyteni katsellessanituon riivatun muinaisjäännöksen herrastelua. Ja pääni ja kasvoni olivatverissä, ruumiini hilloksi pehmitettynä.
"Päätin uida lanteitten poikki ja jättää sen toviksi yksikseen kunnesjuttu tasaantuisi. Kapusin isoimpaan palmupuuhun ja istuin sielläasiain menoa pohtimassa. En liene koskaan ennen enkä jälkeen tuntenutolevani niin loukattu. Elukan törkeä kiittämättömyys sen teki. Olinollut sille enemmän kuin veli. Olin sen hautonut, kasvattanut. Kömpelö,muodista pois jäänyt linnun kohelo! Ja minä olin ihmis-olento —kehityskausien perillinen ja tuota kaikkea.
"Arvelin sen ajan mittaan itsekin alkavan nähdä asioita siinä valossaja joutuvan hiukan pahoille mielin käytöksestään. Tuumasin että jospyydystäisin muutamia sievoisia kaloja ja ikäänkuin ohimennenpistäytyisin niitä sille tarjoamassa, niin se kenties tulisi järkiinsä.Vasta vähitellen opin tuntemaan kuinka leppymätön ja rettelöitseväsukupuuttoon kuollut lintu voi olla. Pahansuopaisuutta!
"En viitsi kertoa mitä kaikkia pikku juonia koetin saadakseni linnunjälleen entiselleen. En kehtaa. Poskeni vielä nytkin hehkuvat häpeästä,kun ajattelen kuinka tuo kaistapää harvinaisuus minua nolaili jatuuppi. Yritin väkivaltaa. Viskelin sitä korallinlohkareillaturvallisen matkan päästä, mutta se vain nieli ne. Heristelin sitäveitselläni ja olin tämän menettää, vaikka se oli liian iso sen niellä.Koetin saada sitä nälkiinnytetyksi ja tein kalastuslakon, mutta sepärupesi rannalta matalan veden aikana matoja poimiskelemaan ja elääkituutteli sillä. Puolet aikaani vietin kaulaa myöten lantaissa jalopun palmupuissa. Yksi niistä ei ollut oikein riittävän korkea, jahäätäessään minut siihen se järsi itselleen pohkeistani juhla-aterian.Tila kävi sietämättömäksi. En tiedä oletteko milloinkaan koettanutpalmupuun latvassa nukkumista. Minua ahdisteli mitä kamalinpainajainen. Ja sitä häpeätä sitten! Tuossa tuo sukupuuttoon kuollutelukka vetelehti saarellani kuin jurrittava ruhtinas, minun saamattanijalkaani levähyttää koko paikassa. Useasti pääsi minulta itkunääntymyksestä ja kiukusta. Sanoin sille suoraan etten voinut salliaminkään kirotun ajanhaireen kaahaavan itseäni autiolla saarella. Käskinsitä menemään jotakuta oman aikakautensa matkailijaa nokkimaan. Muttase vain näpäytteli nokkaansa minulle. Iso ruma kuvatus — pelkkääsäärtä ja kaulaa!
"Ei tee mieleni sanoa kuinka kauvan tuota menoa kesti. Olisin tappanutsen aikaisemmin, jos olisin tiennyt miten. Viimein kuitenkin keksinkeinon suoriutua siitä. Se on eteläamerikalainen juoni. Kauroilla jamuilla merikasveilla sidoin kaikki siimani yhteen ja sain runsaastikahdentoista metrin mittaisen tukevanlaisen narun, jonka päihinkiinnitin kaksi korallinlohkaretta. Homma vei minulta aikaa, kun saintuon tuostakin kahlata lantaisiin tai kavuta puuhun miten kulloinkinpäähäni pälkähti. Tätä viipotin vinhasti pääni ympäri ja paiskasinsitte lintua kohti. Ensi heitto ei onnistunut, mutta seuraavallakerralla naru takertui kauniisti sen sääriin ja kietoutui vyyhdiksiniihin. Nurin se tuupertui. Ansani heitin vyötäisiä myöten lantaissaseisten ja heti sen nujertuessa olin kuivalla maalla sahaamassa senkaulaa veitselläni.
"Ilkeittää sitä vieläkään ajatella. Olin mielestäni kuin murhaaja,vaikkakin vihani kiehui. Seistessäni katselemassa miten sen veri valuivalkealle hiekalle ja kauniit isot sääret ja kaula tempoilivatviimeisessä tuskassa… huh!
"Tämä murhenäytelmä saattoi yksinäisyyden ahdistamaan minua kirouksenlailla. Jumalani! ette voi mielessänne kuvitella miten haikeastikaipasin lintua. Istuin sen ruumiin ääressä suremassa ja värisinsilmäillessäni autiota, äänetöntä riuttaa. Muistelin millainen lystikäspikku veitikka se oli pienenä ollut ja sen tuhansia hauskoja kujeitaennen harhaantumistansa. Arvelin että jos olisin vain haavottanut sitä,niin olisin ehkä voinut vaalia sen parempaan ymmärrykseen. Jos olisinsaanut millään kurin koverretuksi korallikalliota, niin olisinhaudannut sen. Olin aivan kuin olisi se ollut inhimillinen. Noin ollenen voinut ajatella sen syömistä, vaan raahasin sen lantaisiin ja pikkukalat kalusivat sen puhtaaksi. En edes höyheniä pelastanut. Sitteeräänä päivänä juolahti muutaman huvijahdilla purjehtijan päähänsilmätä vieläkö kehäriuttani oli olemassa.
"Hän ei tullut hetkeäkään liian aikaisin, sillä olin jo kyllinnääntynyt tyhjyyteen ja ainoastaan epäröimässä kahlaisinko mereenlopettamaan jutun sitä tietä, vai noita känsäisiä kasvejako rohdoksiottaisin…
"Möin luut Winslow nimiselle miehelle — lähellä British museumiaasuvalle kauppiaalle, ja hän sanoi myyneensä ne vanhalle Haversille.Havers ei näy oivaltaneen että ne olivat tavallista isompia, ja vastahänen kuoltuaan ne herättivät huomiota. Lajille annettiin nimeksiÆpyornis — mikä se olikaan?"
"Æpyornis vastus", tokaisin. "Omituista kyllä, muuan ystävänimainitsi minulle juuri samaa seikkaa. Kun löydettiin metrin mittainenæpyorniksen reisiluu, niin luultiin isoin laji tavatuksi ja annettiinsille nimeksiÆpyornis maximus. Sitte joku kaivoi esille neljä jalkaakuusi tuumaa pitkän reisiluun ja siitä saatiinÆpyornis Titan. Sittetuo teidänvastus havaittiin Havers vainajan keräelmissä, jajälkeenpäin on vielävastissimus ilmaantunut."
"Sitä Winslowkin jutteli", sanoi arpikasvoinen mies. "Hän arvelee ettäjos vielä löydetään uusia æpyornis-lajeja, niin joku tiedemies pohtiipäänsä pyörälle. [Nimen keksimisessä:maximus merkitsee 'suurin',Titan 'jättiläinen',vastus 'suunnaton' javastissimus'suunnattomin'. Suom. muist.] Mutta se oli outo seikkailu, vai mitä —pohjaltaan?"
Timantintekijä.
Asiat olivat minua pidättäneet Chancery-kujassa kello yhdeksäänillalla, ja tuntien hiukan päätäni kivistävän olin sen jälkeen halutonsekä huvitteluun että enempään työhön. Se taivaan suikale mikä tuossaahtaassa liikekuilussa jäi korkeitten äärien yltä näkösälle ennustiseestä yötä, ja päätin astuskella alas Westminster-äyräällelevähyttämään silmiäni ja raikastuttamaan päätäni katselemalla pitkinvirtaa vilahtelevia vaihtelevia valoja. Ehdottomasti on tämä paikkaöiseen aikaan parhaimmillansa; armelias pimeys kätkee vesien lian, jatämän murroskauden keskenään kilpailevat valot, punainen, räikeäntummankeltainen, kaasun keltainen ja sähkön valkoinen saavathäämyisiksi reunapiirteikseen kaikki mahdolliset vivahdukset harmaan jatummanpunaisen väliltä. Waterloo-sillan holvikaarien läpi näkyy satoinavalopisteinä rantalaiturin kaareutuma ja sillan rintanojan yli kohoavatWestminsterin tornit lämpimän harmaina tähtituiketta vasten kuvastuen.Musta virta soluu ohitse vain satunnaisen väreilyn keskeyttäessäsen äänettömyyttä ja hämmentäessä sen kalvossa uiskenteleviavaloheijastuksia.
"Lämmin yö", virkkoi ääni vieressäni.
Käänsin päätäni ja näin rintanojaan sivullani nojailevan miehenkasvojen reunapiirteet. Kasvot olivat hienostuneet, sievätkin, vaikkakyllä pinnistyneet ja kalpeat, ja leuan alle ylös käännetty ja neulallakiinnitetty takinkaulus ilmaisi hänen asemansa elämässä yhtä jyrkästikuin virkapuku. Tunsin joutuvani verotetuksi yösijan ja aamiaisenhinnalla, jos hänelle vastaisin.
Silmäilin miestä uteliaasti. Olisiko hänellä mitään kerrottavaa minullealmunsa arvoista, vai oliko hän tuollainen tavallinen kykenemätön —kykenemätön edes kertomaan omaa tarinaansa? Hänen otsallaan jasilmissään loisti älykkäisyyttä ja alahuuli värähteli tavalla mikäratkaisi kantani.
"Hyvin lämmin", vastasin; "vaan ei liian lämmin meille täällä."
"Ei", hän myönsi, yhä katsellen virralle, "täällä on kylläkinmiellyttävää… juuri nyt."
"On hyvä", hän pitkitti kotvan vaiti oltuaan, "löytää mitään näinrauhaisaa Lontoossa. Puuhailtuansa liikeasioissa päivän pitkän,eteenpäin hommailemisessa, sitoumusten suorittamisessa ja vaarojenvälttämisessä, mitä tekisikään ellei olisi tällaisia tyynnyttäviäsoppia." Hän piti pitkiä pysähdyksiä lauseenosien välillä. "Teillätäytyy olla jotakin kokemuksia arki-elämän näännyttävästä uurastelusta,muutoin ette olisi täällä. Mutta epäilenpä tokko voitte olla niinhenkisesti nääntynyt ja ruumiillisestikin raihnaantunnt kuin minä…Hohoi! Toisinaan epäilen lieneekö peli sakaamisen arvoinen. Tunnenhalua heittää sikseen kaikki — nimen, varallisuuden, aseman — jaryhtyä johonkin vaatimattomaan ammattiin. Mutta tiedän että jospyrkimykseni hylkäisin — niin kovilla kuin se minua piteleekin — niinei minulla olisi loppu-ijäkseni muuta jäljellä kuin katumusta."
Hän vaikeni. Katselin häntä ihmeissäni. Jos olin konsanaan nähnytmiehen toivottomasti ahtaalla, niin se oli tuo edessäni. Hän olirisainen ja hän oli likainen, parrottunut ja kampaamaton; olisi voinutluulla hänen lojuneen viikon rikkaläjällä. Ja hän puheliminullesuuren liikkeen rasittavista huolista. Olin nauraa hänelle päin silmiä.Joko oli hän hullu tahi teki surullista pilaa omasta köyhyydestään.
"Jos korkeilla tarkotusperillä ja korkeilla asemilla", sanoin, "onvastuksinansa ankara työ ja huolehtiminen, niin saavat nekorvauksensakin. Vaikutusvalta, tilaisuus tehdä hyvää, auttaa heikompiaja köyhempiä kuin itse olemme; ja jonkinlaisella tyydytykselläkinnäytämme…"
Naljailuni oli noissa olosuhteissa kovin huonosti valittu. Viisastelinhänen ulkomuotonsa ja puheensa ristiriitaisuuden yllättämänä. Olinpahoillani jo kesken haasteluni.
Hän käänsi menehtyneet mutta sangen levolliset kasvonsa minuun. Sanoi: "Unohdin. Tietysti ette saattanut ymmärtää."
Hän mitteli minua tovin silmillään. "Epäilemättä teen kovinjärjettömästi. Ette usko omia sanojani, joten voin teille jokseenkinturvallisesti kertoa oloni. Ja on viihdyttävää kertoa jollekulle.Minulla on todellakin käsillä iso liikehomma, varsin iso liikehomma,mutta juuri tällä haavaa on siinä vaikeuksia. Asian laita on… se ettäminä teen timantteja."
"Kaiketikin", huomautin, "olette tätä nykyä työn puutteessa?"
"Olen kuollakseni väsynyt uskomattomuuden huomautteluihin", vastasi hänkärsimättömästi, ja viheliäisen takkinsa napit äkkiä auki temmaten hänsieppasi esille kaulassaan riippuvan pienen kangaspussin. Siitä hänotti ruskean kivenmurun. "Lieneekö teillä kylliksi tietoja tätätunteaksenne?" Hän ojensi sen minulle.
No, noin vuotta aikaisemmin olin käyttänyt joutoaikaani ottaaksenitieteellisen arvolauseen Lontoon yliopistossa, joten olin hajullaluonnonopista ja kivennäistieteestä. Muru muistutti tummemmanlaistahiomatonta timanttia, vaikka oli aivan liian iso, melkein peukalonpäänkokoinen. Otin sen ja huomasin sen olevan säännöllisen kahdeksansärmiönmuotoinen, pinnat kaarevia kuin kivennäisistä kallisarvoisimmalle onominaista. Kynäveitselläni koetin raappia sitä — turhaan. Nojautueneteenpäin kaasulyhtyä kohti koetin kiveä kellon lasiin ja vedin aivanhuokeasti valkean viivan sen poikki.
Tähystelin seuralaistani yltyvällä uteliaisuudella. "Se on tosiaanjokseenkin timantin kaltainen. Mutta siinä tapauksessa on sejättiläinen lajiaan. Mistä sen saitte?"
"Vakuutan että tein sen", hän sanoi. "Antakaa takaisin."
Hän pisti sen kiireisesti säilöönsä ja napitti takkinsa. "Myyn senteille sadasta punnasta", hän äkkiä kuiskasi kiihkeästi. Se sai kaikkiepäluuloni palaamaan. Muru saattoi lopultakin olla pelkkä korunduminpalanen, mikä on melkein yhtä kovaa ainetta kuin timantti, joskin olisattumalta muodoltaankin suuresti timantin kaltainen. Tahi jos se olitimantti, niin miten se hänen haltuunsa oli tullut ja miksi tarjoaisihän sitä sadasta punnasta?
Katselimme toinen toistamme silmiin. Hän näytti innokkaalta, muttarehellisesti innokkaalta. Sillä hetkellä uskoin että hänen kauppaamansaesine oli timantti. Mutta minä olen köyhä mies, sata puntaa tekisituntuvan loven varoihini eikä yksikään järjellinen mies ostaisitimanttia kaasulyhdyn valossa resuiselta kulkurilta hänen pelkälläitsekohtaisella takuullaan. Kuitenkin taasen tuon kokoinen timanttiloihti mieleen monia tuhansia puntia. Ajattelin sitäkin että tuollaistajalokiveä voisi tuskin olla olemassa tulematta mainituksi jokaisessajalokiviä käsittelevässä teoksessa, mutta toiselta puolen muistelinkertomuksia Kapmaan timanttikaivoksilta salakuljetuksesta japitkäkyntisistä kaffereista. Kysymyksen ostamisesta panin kaikkea tätävastaan.
"Miten saitte sen?" tiedustin.
"Tein sen."
Olin kuullut Moissanista, mutta tiesin että hänen keinotekoisettimanttinsa olivat pieniä jyväsiä. Pudistin päätäni.
"Näytte tietävän tällaisista asioista jotakin. Kerronpa teille hiukanitsestäni. Kenties sitte paremmin suostutte kauppaan." Hän käänsiselkänsä virralle päin ja upotti kätensä taskuihin. Hän huokasi."Tiedän ettette minua usko."
"Timantit", hän alotti — ja hänen puhuessaan menetti ääni sen heikonvivahduksen mikä siinä kulkuria muistutti ja sai opiskelleen miehenkeveätä sävyä — "ovat tehtävät saattamalla hiille aineyhtymästänsähajalleen sopivassa salauksessa ja sopivan paineen alla; hiillekiteytyy, ei lyijyskiveksi tai kivihiilitomuksi, vaan pieniksitimanteiksi. Sen verran on ollut tiettyä kemisteille vuosikausia, muttayksikään ei ole vielä tavannut ihan oikeata sulatusastetta tahi ihanoikeata painetta parhaimpien tuloksien saavuttamiseksi. Siten ovatkemistien tekemät timantit pieniä ja tummia sekä jalokivinä arvottomia.No, minä nähkääs olen omistanut elämäni tälle tehtävälle — antanutelämäni sille.
"Aloin työskennellä timantintekemisen ehtojen tutkiskelemisessaseitsemäntoista vuoden ijässä ja nyt olen kolmenkymmenen kahden.Minusta näytti että se saattaisi vaatia miehen kaiken ajattelun jatarmon kymmeneksi vuodeksi, tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi, muttaniinkin ollen kannatti peli sakaamisen. Vihdoin juuri tavattuansaoikean yhdistelmän voisi hankkia miljonia ennenkuin salaisuus tulisiilmi ja timantit kävisivät yhtä yleisiksi kuin kivihiili. Miljonia!"
Hän pysähtyi ja etsi katseellaan myötätuntoani. Hänen silmänsähehkuivat nälkäisesti. "Ajatellakin", hän huudahti, "että olen tuonkaiken partaalla, ja tässä!
"Minulla oli", hän pitkitti, "tuhannen punnan paikkeilla yhdenkolmattaijässä, ja tämän arvelin pikku opetustyöllä aviteltuna pitäväntutkimukseni käynnissä. Vuoden pari käytin lueskeluun, etupäässäBerlinissä, ja sitte jatkoin omin päin. Vastuksena oli salailu.Nähkääs, jos kerran olisin antanut vihiä puuhistani, niin uskoniaatteen toteuttamismahdollisuuteen olisi saattanut kannustaa toisia;enkä ole olevinani sellainen nero, joka keksintöä kilvan tavoteltaessaon muka ollut varma ehättämisestänsä ensimäiseksi. Ja olihan tärkeätäettä jos todella mielin kerätä varallisuutta, ihmiset eivät saisipäästä tietämään että kysymyksessä oli koneellinen menettely, jokakykenisi syytämään timantteja tonnittain. Minun oli siis työskenneltäväypö yksikseni. Ensimältä oli minulla pieni laboratorio, mutta varojenialkaessa ehtyä oli minun toimitettava kokeitani viheliäisessäkalustamattomassa pöksässä Kentish Townin kaupunginosassa, missävihdoin nukuin olkilyhteellä lattialla kaikkien laitteitteni seassa.Raha suorastaan vuoti kukkarostani. Kaihdin itseltäni kaikkea paitsitieteellisiä apuneuvoja. Koetin pikku opetustyöllä pitää asioitanikäynnissä, mutta en ole mikään hyvä opettaja eikä minulla oleyliopistollista arvoastetta eikä kovinkaan laajoja tietoja muussa kuinkemiassa, ja huomasin että minun oli uhrattava aika lailla aikaa javaivaa perin mitättömästä korvauksesta. Mutta pääsin lähemmä ja lähemmäpäämäärääni. Kolme vuotta takaperin sain ratkaistuksi sulauksenyhdistelmän ja pääsin lähelle oikeata painetta valuttamalla tämänsulaukseni ja erään hiilleyhdistelmän tukittuun pyssynpiippuun,täyttäen sen lopuksi vedellä, sinetiten tiukkaan ja kuumentaen."
Hän pysähtyi.
"Jokseenkin vaaranalaista", huomautin.
"Kyllä. Se halkesi ja löi kaikki ikkunat ja joukon laitteitanisäpäleiksi; mutta jonkinlaista timanttimöyhettä silti sain. Yhäkokeillessani miten saada suuri paine sulaan sekotukseen jostajalokivet kiteytyisivät, tapasin selostuksen muutamista DaubréenParisissaLaboratorie des Poudres et Salpetres'issa tekemistätutkimuksista. Hän räjäytteli dynamiittia tiukasti kiinni ruuvatussateräslieriössä, niin vahvassa ettei se voinut haljeta, ja huomasinhänen voineen rusentaa kiviä ravaksi joka oli kutakuinkin samanlaistakuin se eteläafrikalainen kerrostuma mistä timantteja löydetään.Apulähteeni joutuivat julman lujalle, mutta sain hänen mallinsamukaisesti teetetyksi teräslieriön tarkotustani varten. Sulloin siihenkaiken sekotelmani ja kaikki räjähdys-aineeni, tein tulen ahjooni,pistin koko hökötykseni siihen ja — läksin kävelylle."
En voinut olla nauramatta hänen kuivakiskoista sävyään. "Etteköajatellut että se räjäyttäisi talon ilmaan? Asuiko siellä muitaihmisiä?"
"Se tapahtui tieteen hyväksi", hän vihdoin virkkoi. "Alakerrassa asuihedelmäkaupittelijan perhe, minun huoneeni takana kerjuukirjeittensepustelija, yläkerrassa kaksi kukkaismyyjätärtä. Kenties oli tuohiukan ajattelematonta. Mutta mahdollisesti oli toisia heistäulkosalla.
"Palatessani oli laite paikoillaan, valkeina hehkuvien hiiltenkeskessä. Räjähdysaine ei ollut saanut lieriötä halkeamaan. Ja sittenoli minulla ongelma edessäni. Tiedättehän että aika on tärkeä tekiökiteytymisessä. Jos kehittymistä joudutetaan, niin kiteet ovat pieniä— ainoastaan verkalleen muodostaessaan ne saavat mainittavampaa kokoa.Päätin antaa tämän laitteen jäähtyä kaksi vuotta, päästäen lämpömääränhitaasti alenemaan pitkin aikaa. Ja olin nyt aivan rahaton; iso tuli,vuokra ja nälkäni oli hoidettava, ja minulla tuskin oli penniäkään.
"Voin tuskin kertoa teille kaikkia niitä vaiheita mitä timanttienvalmistusaikana sain kokea. Olen myynyt sanomalehtiä, vartioinuthevosia, availlut vaunun-ovia. Viikkokausia kirjottelin osotteita.Minulla oli apulaisen paikka miehellä, joka omisti työntörattaat, jakeräilin talousjätteitä toiselta puolen katua hänen hoidellessaantoista puolta. Kerran minulla ei ollut viikkoon mitään tehtävää jaminä kerjäsin. Se viikko otti lujalle! Eräänä päivänä oli tulisammumaisillaan enkä ollut päivän mittaan ruuan murua maistanut, jamuuan henttunsa keralla kävelylle lähtevä nuorukainen antoi minullekuusi pennyä — komeillakseen. Taivaalle kiitos turhamaisuudesta!Kylläpä ruokaloista lemahti tuoksua! Mutta minä käytin koko rahankivihiilten ostoon ja panin ahjon jälleen kirkkaan punaisena hehkumaan,ja sitte — niin, nälkä tekee miehestä narrin.
"Vihdoin kolme viikkoa takaperin annoin tulen sammua. Otin lieriöni jaruuvasin sen auki sen ollessa vielä niin kuuma että hyppysiini paloirakkoja, ja taltalla kaavin murenevan laavamaisen sisällön pöydälle jataoin sen rautalevyn päällä tomuksi. Ja löysin kolme isoa timanttia javiisi pientä. Istuessani lattialla takomassa avautui oveni ja sisälleastui naapurini, kerjuukirjeiden sepustelija. Hän oli päissään — kutentavallisesti. 'Anarkkisti', sanoi hän. 'Olet humalassa', vastasin minä.'Tuhoava roisto', pitkitti hän. 'Mene isäsi luo', kehotin minä,tarkottaen valheiden isää. 'Äläst', tuumasi hän viekkaasti iskiensilmää, ja oveen nojaten, toinen silmä pihtipieltä vasten, hän alkoinikotellen lörpötellä miten oli kurkkaillut kamariini ja sinä aamunamennyt poliisikonttoriin, missä oli merkitty pöytäkirjaan kaikki mitähän oli ilmiantanut — 'sanani saat sen päälle', hän vakuutti. Silloinäkkiä älysin olevani pinteessä. Joko pitäisi minun ilmaista poliiseillepikku salaisuuteni ja tärvellä koko homma, tahi joutuisin käähkänäänanarkistina. Astuinpa siis naapurini luo, kävin häntä kaulukseen jatuivertelin häntä hiukan, ja sitte livistin timantteineni. Iltalehdetnimittivät pöksääni Kentish Townin pommitehtaaksi. Enkä nyt voi saadakalleuksiani rahalla enkä rakkaudella menemään.
"Jos menen kunnolliseen jalokivimyymälään, niin minun käsketäänodottaa, apulaiselle kuiskataan että hänen on haettava poliisi, jasilloin sanon etten voi odottaa. Ja löysin varastetun tavaran salaajan,ja tämä vain piti hyvänään timantin, jonka hänelle näytin, käskienminua perimään sen laillista tietä. Kuljeskelen nyt useamman sadantuhannen punnan arvosta timantteja kaulassani, ja ilman ruokaa jayösijaa. Te olette ensimäinen, jolle olen asemani ilmaissut. Muttakasvonne minua miellyttävät ja olen ahtaalla."
Hän katsoi minua silmiin.
"Olisi hulluutta", sanoin, "minun ostaa timantti näissä olosuhteissa.En sitäpaitsi pidä satoja puntia taskussani. Kuitenkin uskonkertomustanne enemmän kuin puoliksi. Jos haluatte, olen valmis tähän:tulette toimistooni huomenna…"
"Epäilette minua varkaaksi!" hän keskeytti terävästi. "Ilmaisettepoliisille. En tule ansaan."
"Vaistomaisesti olen vakuutettu siitä ettette varas ole. Tässänimikorttini. Ottakaa se edes. Teidän ei tarvitse tulla milläänsovitulla hetkellä. Tulkaa milloin tahdotte."
Hän otti kortin ja pikku näytteen hyvästä harrastuksestani.
"Ajatelkaa asiaa paremmin ja tulkaa", kehotin.
Hän pudisti päätään epäilevästi. "Maksan puoli kruunuanne jonakunapäivänä koron kanssa takaisin — sellaisen koron kanssa ettähämmästytte", hän vakuutti. "Säilytättehän toki salaisuuden?… Älkääseuratko minua."
Hän astui tien poikki ja katosi pimeään Essexkadulle johtavanholvikäytävän alla olevia pikku portaita kohti, ja minä annoin hänenmennä. Enkä ole häntä sen koommin nähnyt.
Jälkeenpäin sain häneltä kaksi kirjettä, joissa pyydettiin lähettämäänpankinseteleitä — ei maksuosotuksia — lähemmin mainituillaosotteilla. Punnitsin asiaa ja menettelin sikäli kuin viisaimmaksikatsoin. Kerran hän poissa ollessani kävi minua tapaamassa.Konttoripoikani kuvasi hänet hyvin laihaksi, likaiseksi ja ryysyiseksimieheksi, joka ryiskeli kamalasti. Hän ei jättänyt mitään sanomaa,Siinä hänen loppunsa mikäli minun tarinani tietää. Toisinaan kummailenmihin hän lie joutunut. Oliko hän teräväpäinen mielipuoli, vaipetollinen kivimurujen kaupitsija, vai onko hän todella valmistanuttimantteja kuten vakuutti? Jälkimäinen on juuri kyllin luultavaasaamaan minut joskus tuumimaan että olen menettänyt elämäniloistavimman tilaisuuden. Hän saattaa tietysti olla kuollut ja hänentimanttinsa huolettomasti heitetyt pellolle — yksi, toistan vielä, olimelkein peukalonpään kokoinen. Tai saattaa hän vielä kierrelläyrittämässä myydä kalleuksiaan. On juuri mahdollista että hän vieläilmestyy yhteiskunnan keskeen ja minun taivaitteni poikitse äveriäilleja kuuluisuuksille pyhitetyissä korkeuksissa kulkiessaan hiljaisestimoittii minua yritteliäisyydenpuutteestani. Toisinaan arvelen ettäolisin saattanut ainakin viisi puntaa panna likoon.
Perhonen — "Genus Novo."
Kaiketi olette Hapleystä kuulleet — en tarkota W.T. Hapleytä, poikaa,vaan kuuluisaa Hapleytä,Periplaneta Hapliian Hapleytä,hyönteistutkija Hapleytä. Siinä tapauksessa ainakin tiedätte Hapleyn japrofessori Pawkinsin välisen sitkeän kahakan. Kuitenkin saattavat eräätsen tulokset olla teille uutta. Syrjäisille on tarpeen sana tai pariselitykseksi, jonka haluton lukija voi päällisin puolin vilkaisemallasivuuttaa, jos niin velttous vetää.
On hämmästyttävää että sellaisista todella tärkeistä asioista kuintästä Hapley—Pawkinsin riidasta voidaan olla varsin yleisestitietämättömiä. Ja uskonpa totisesti että nuokin käänteentekevätjupakat, jotka ovat Geologista Seuraa järkytelleet, pysyvät melkeintuntemattomina oman jäsenpiirinsä ulkopuolella. Olen kuullut varsinhyvän yleisen sivistyksenkin saaneitten miesten nimittävännoissa kokouksissa sattuneita suuria kohtauksia pelkiksikirkkoraatikinasteluiksi. Ja kuitenkin on englantilaisten jaskotlantilaisten geologien välistä Isoavihaa jo kestänyt puolenvuosisadan ajan ja "jättänyt syviä ja lukuisia jälkiä tieteenruumiiseen". Ja tämä Hapley—Pawkinsin juttu, joskin ehkä laatuaanyksityisempi, kuohutteli intohimoja yhtä valtaisia, ehkävaltaisempiakin. Tavallisella maallikolla ei ole käsitystäkään siitäkiihkosta mikä tieteellistä tutkijaa elähyttää, siitä vastaväittelynvimmasta minkä hänessä voi herättää. Se onodium theologicum[hengenmiesten suvaitsemattomuus. — Suom. muist.] uudessa muodossa. Onesim. miehiä, jotka ilomielin polttaisivat smithfieldiläisenprofessorin Ray Lankesterin hänen tietosanakirjaan nilviäisistälaatimansa esityksen johdosta. Tuo haaveellinen cephalopodien laajennuspteropodit käsittäviksi… mutta harhaannun Hapleystä ja Pawkinsista.
Jupakan alotti ammoisina vuosina Pawkinsin uusi microlepidopterain(mitä nämä sitte lienevätkään) luokittelu, jossa hän nuijasi Hapleynluoman uuden lajin. Hapley, joka oli aina riidanhaluinen, vastasipurevalla hyökkäyksellä Pawkinsin koko järjestelmää vastaan["Huomautuksia eräästä äskeisestä microlepidopterain luokittelusta."Quart. Journ. Entomological Soc. 1863.] Pawkins vastineessaan["Vastine eräisiin huomautuksiin" j.n.e. Sama 1864] vihjaili ettäHapleyn mikroskopi oli yhtä vajanainen kuin hänen havaintokykynsäkin janimitti häntä "syyntakeettomaksi sekaantujaksi" — Hapley eisiihen aikaan vielä ollut professori. Hapley vastaselityksessään["Lisähuomautuksia" j.n.e. Sama] puhui "haihattelevista keräilijöistä"ja kuvasi, ikäänkuin huomaamattaan, Pawkinsin luokittelun"järjettömyyden ihmeeksi". Se oli sotaa kaikin asein. Lukijaa tuskinkuitenkaan huvittaisi yksityiskohdittain seurata näiden kahden suurenmiehen kiistaa ja heidän välisen juopansa lavenemista kunnes hemicrolepidopteroista joutuivat sotasille jokaisesta hyönteistutkimuksenavonaisesta kysymyksestä. Sattui muistettavia tilaisuuksia. ToisinaanKuninkaallisen Entomologisen Seuran kokoukset elävästi muistuttivateduskunta-istuntoa. Ylipäänsä lienee Pawkins ollut lähempänä totuuttakuin Hapley. Mutta Hapley oli taitava väittelijä, hänellä olitiedemiehelle harvinainen ivailukyky, tavatonta tarmokkuutta ja hienoloukkaantumisen sävy tuon pyyhityn lajin johdosta; Pawkins taasen olihidasmielinen, arkisanainen, ruumiiltaan vesitynnörin muotoinen, turhantunnollinen todistuksissaan ja museon palveluspaikkojen puolueellisestatäyttämisestä epäilty. Nuoret miehet keräysivät siis Hapleyn ympärilleja osottivat hänelle suosiotaan. Kamppailu oli pitkällinen, alusta astihäijy ja lopulta säälimättömäksi vihollisuudeksi yltyvä. Erionnenvaiheet, puolelta toiselle kiekkuva etevämmyys — milloin HapleyPawkinsin saavuttaman menestyksen kiusaamana, milloin Pawkins Hapleyntieltä varjoon joutuneena, kuuluvat paremmin hyönteistutkimuksenhistoriaan kuin tähän kertomukseen.
Mutta vuonna 1891 Pawkins, joka oli jonkun aikaa ollut kivuloinen,julkaisi jonkun teoksen kuolleenkalloperhosen "mesoblastista". Mitäkuolleenkalloperhosen mesoblasti lienee, sillä seikalla ei olehituistakaan väliä tässä kertomuksessa. Mutta teos oli paljonalapuolella hänen tavallisen mittansa, ja antoi Hapleylle vuosikausiahimoitsemansa aiheen. Hän arvattavasti uurasti yötä päivää saadakseensaavuttamansa edun parhaiten käytetyksi.
Seikkaperäisessä arvostelussa hän reposteli Pawkinsin rääsyiksi —saattaa mielessään kuvitella miehen pörhistyneen mustan tukan, jaomituisesti välkähtelevät silmät hänen karatessaan vihollisensakimppuun — ja Pawkinsin vastaus oli onnahteleva, tehoton,kiusallisesti änkkäilevä ja silti ilkeämielinen. Ilmeinen oli hänentahtonsa haavottaa Hapleytä ja kykenemättömyytensä sitä tekemään. Vainharvat kuulijat — minä en siinä kokouksessa ollut — tajusivat kuinkasairas hän oli.
Hapley oli kaatanut vastustajansa ja aikoi tehdä lopun hänestä. Hänjatkoi suorastaan raa'alla hyökkäyksellä Pawkinsia vastaan,kirjotelmana perhosten kehityksestä yleensä, mikä kirjotelma ilmaisisuunnatonta henkistä työtä ja samalla kuitenkin oli rajunriitakirjoituksen sävyyn laadittu. Niin kiukkuinen kuin se olikintodistaa toimituksen liittämä huomautus että sitä oli lievennetty. Searvattavasti sai Pawkinsin syvästi häpeämään ja hämmentymään. Se eijättänyt ainoatakaan pelastus-solaa; sen todistelu oli murhaavaa jasävy tuiki halveksivaa — kamala koettelemus miehen uran loppuvuosille.
Hyönteistutkijamaailma odotteli hengitystään pidätellen Pawkinsinvastinetta. Hän yrittäisi jotakin, sillä Pawkins oli aina pysynyturheana. Mutta sen tullessa he hämmästyivät. Pawkins nimittäin sailentsun, joutui siitä keuhkotulehdukseen ja kuoli.
Tuo oli kenties niin tehokas vastine kuin hän noissa olosuhteissasaattoikaan antaa ja käänsi suuressa määrin yleisön tunteet Hapleytävastaan. Samat ihmiset, jotka olivat mitä riemukkaimmin hurranneethyvä-huutojaan näille kilpataistelijoille, kävivät tuloksen johdostatotisiksi. Ei voinut olla mitään järjellistä syytä epäillä etteitappion ärtymys ollut edistänyt Pawkinsin kuolemaa. Tieteelliselläkinväittelyllä on rajansa, sanoivat vakavat ihmiset. Toinen musertavahyökkäys oli jo painatettavana ja ilmestyi hautajaisten edellisenäpäivänä. En luule Hapleyn yrittäneen ehkäistä sitä. Ihmiset muistivatmiten Hapley oli ajometsästyksellään tehnyt lopun kilpailijastaan jaunohtivat tuon kilpailijan puutteet. Suomiva iva kuulostaa pahaltahautakummulla. Sanomalehdet tekivät siitä huomautuksia. Tämä se saiminun ajattelemaan että olitte luultavasti kuulleet Hapleystä ja hänenjupakastaan. Mutta, kuten jo huomautin, tieteelliset työskentelijätelävät varsin suuresti omassa maailmassaan; voinpa väittää että puoletihmisistä, jotka astelevat Piccadillyä pitkin akatemiaan joka vuosi,eivät tietäisi sanoa missä tiedeseurain huoneustot ovat.
Yksityisissä ajatuksissaan Hapley ei voinut antaa Pawkinsille hänenkuolemaansa anteeksi. Ensinnäkin se oli kehno keino paeta täydelliseltänitistämiseltä mikä Hapleyllä oli käsillä häntä varten, ja toisekseense jätti Hapleyn mieleen omituisen aukon. Kaksikymmentä vuotta hän olitehnyt kovaa työtä, seitsemän päivää viikossa ja toisinaan pitkälleyöhön, mikroskopilla, leikkelyveitsellä, keräysverkolla ja kynällä, jamiltei yksinomaan Pawkinsia koskevaa. Hänen saavuttamansa europalainenmaine oli tullut tuon suuren vihollisuuden sivussa. Hän oli vähitellenyltynyt huippukohtaan tässä viimeisessä väittelyssä. Se oli tappanutPawkinsin, mutta myöskin tavallaan suistanut Hapleyn tolaltansa, jalääkäri neuvoi häntä joksikin aikaa herkeämään työstä, levähtääkseen.Hapley siis matkusti hiljaiseen kentiläiseen kylään ja ajatteli yötpäivät Pawkinsia, ja mahdotonta oli nyt sanoa hyvää hänestä.
Vihdoin Hapley alkoi käsittää mihin suuntaan hänen ajatus-elämänsä olihaavautumassa. Hän päätti nousta taistelemaan vastaan ja alottiyrittämällä lueskella romaaneja. Mutta väkisinkin kuvastui hänenmielessään Pawkins, valkeana kasvoiltaan ja viimeistä puhettaanpitämässä — jokainen lause mainiona aiheena Hapleylle. Hän kääntyisatuihin — ja havaitsi etteivät ne herättäneet mielenkiintoa. Hän luki"Tuhat yksi yötä" kunnes Pulloon suljettu Henki sietämättömästiloukkasi hänen "alkusyy-tunnettaan".
Hapleyn oli koetettava shakkipeliä ja se tuntuikin viihdyttävämmältä.Pian oppi hän siirrot, päägambitit ja tavallisemmat sulkuasennot, jaalkoi ajaa pastoria häviölle. Mutta sitte vastakuninkaan liereätpiirteet alkoivat muistuttaa Pawkinsia seisomassa tehottomastisoperrellen shakkimatiksi joutumista vastaan, ja Hapley päätti heittääshakkipelin.
Kenties tuottaisi jonkun uuden tiedehaaran tutkiminen lopultakinparempaa virkistystä. Paras lepo on toiminnan vaihdos. Hapley päättikäydä diatomeihin käsiksi ja toimitti itselleen Lontoosta yhdenpienemmistä mikroskopeistaan ja Halibutin käsikirjan. Hän tuumi ettäjos saisi syntymään tuiman riidan Halibutin kanssa, hän kenties saisisilotetuksi elämänsä uudelleen ja unohdetuksi Pawkinsin. Tuotapikaa olihän kovassa työssä, ainaiseen uuraaseen tapaansa tutkien noitasuurennuslasilla tähysteltäviä lammikkoasujamia.
Diatomitutkimusten kolmantena päivänä Hapley äkkäsi merkillisen lisänpaikkakunnalliseen hyönteismaailmaan. Hän työskenteli myöhään illallamikroskopilla, ja ainoana valona huoneessa oli erikoisen mallisellavihreällä kaihtimella varustettu kirkas lamppu. Kuten kaikki tottuneetmikroskopin käyttäjät hän piti molemmat silmät avoinna. Se on ainoakeino välttää ylenmääräistä uupumusta. Toinen silmä oli näköputkenkohdalla ja kirkkaana ja selvänä oli sen edessä mikroskopin ympyriäinennäkölevy, jonka poikitse ruskea diatomi vitkallisesti matoi. Toisellasilmällään Hapley ikäänkuin näki näkemättömästi. [Mikroskopeihinperehtymätön lukija voi helposti käsittää tämän kiertämälläsanomalehden torvelle ja katselemalla sen läpi kirjaa toisensilmänsä avoinna pitäen.] Hän oli vain hämärästi tietoinentähystyskapineen messinkilaidasta, pöytäliinan valaistusta liepeestä,kirjepaperiarkista, lampunjalasta ja huoneen pimeämmästä takaosasta.
Äkkiä hänen tarkkaavaisuutensa siirtyi toisesta silmästä toiseen.Pöytäliina oli korukirjailulla tehty ja jokseenkin heleävärinen. Kuviooli ommeltu kultalangoista, harmahtavalle pohjalle, seassa hiukkanentulipunaista ja vaaleansinistä. Eräällä kohdalla näytti kuvio sekavaltaja värit tuntuivat siinä väreilevän.
Hapley nykäisi äkkiä päänsä taaksepäin ja katseli molemmin silmin. Hänellä jäi suu hämmästyksestä auki.
Se oli iso perhonen, siivet levällään päiväperhosen tapaan!
Oli omituista että sitä oli huoneessa lainkaan, sillä ikkunat olivatkiinni. Omituista ettei se ollut nykyiseen asemaansa liehuessaanherättänyt hänen huomiotansa. Omituista että se oli yhdenmukainenpöytäliinan värien kanssa. Vielä paljoa omituisempaa että se olihänelle, Hapleylle, suurelle hyönteistutkijalle, tuiki tuntematon.Mitään hairausta ei siinä ollut. Se ryömiskeli hitaasti lampunjalkaakohti.
"Genus Novo, totisesti! Ja Englannissa!" virkkoi Hapley tuijottaen.
Sitte hänen mieleensä välähti Pawkins, Mikään ei olisi enemmänäköittänyt Pawkinsia… Ja Pawkins oli kuollut!
Hyönteisen päässä ja ruumiissa alkoi jokin kummallisesti muistuttaa Pawkinsia ihan kuin shakkikuningaskin.
"Hiiteen Pawkins!" ärähti Hapley. "Mutta minun täytyy pyydystää tämä."Ja katsellen ympärilleen jotakin sieppaamiskeinoa tavotellen hän nousiverkalleen tuoliltaan. Äkkiä hyönteinen lehahti liikkeelle, törmäsilampunkaihtimen reunaan — Hapley kuuli sälähdyksen — ja katosivarjoon.
Silmänräpäyksessä oli Hapley sipaissut kaihtimen pois, joten koko huonekävi valoisaksi. Perhonen oli hävinnyt, mutta pian keksi hänen tottunutsilmänsä sen ovipielestä seinäpaperilta. Hän astui päin, pidellenkaihdinta hyökkäys-asennossa. Mutta ennen kuin hän pääsi tarpeeksilähelle ennätti se nousta lentoon ja liipotteli ympäri huonetta.Tuollaisten perhosien tapaan se lenteli äkillisin nytkähdyksin jakääntein, tuon tuostakin häipyen ja aavistamattomasti jälleen näkyviinilmestyen. Kerran Hapley pääsi tavottamaan ja iski harhaan; sitte taas.
Kolmannella kerralla hän kolhasi mikroskopiansa. Tämä vaappui, keikahtinurin ja lattialle kolahtaessaan pyyhkäisi lampun kumoon. Lamppu pysyipöydällä ja hyväksi onneksi sammui. Hapley jäi pimeään. Hätkähtäen häntunsi oudon perhosen räpähtävän kasvoihinsa.
Tämä oli sisuttavaa. Hänellä ei ollut tulitikkuja, Jos oven avaisi,niin hyönteinen pääsisi karkuun. Pimeässä hän näki Pawkinsin aivanselvästi nauravan hänen pulaansa. Pawkinsilla oli aina ollut öljyinennauru. Hän kirosi raivostuneesti ja polki jalkaa.
Ovelta kuului arka koputus.
Sitte se avautui jalan verran, hyvin hitaasti. Emännän säikähtäneetkasvot näkyivät kynttilän vaaleanpunaisen liekin takaa; hänen harmaitahiuksiaan verhosi yömyssy ja hartioita jokin punainen vaatekappale."Mikä oli se kamala räiskähdys?" hän tiedusti. "Onko mitään —." Outoperhonen lennähteli ovenraon kohdalla. "Sulkekaa se ovi!" äyskähtiHapley ja syöksähti häntä kohti.
Ovi läiskähti kiinni. Hapley jäi yksikseen pimeään. Hän kuuli emäntänsätormaavan yläkertaan, lukitsevan ovensa ja laahaavan jotakin raskastalattian poikki ovea vasten.
Hapley älysi käytöksensä ja esiintymisensä olleen outoa jalevottomuutta herättävää, Kirottu itikka! ja Pawkins! Kuitenkin olisääli menettää perhosta enää. Hän hapuili eteiseen ja löysi tulitikut,pyyhkäistyään silinterihattunsa poukkuilemaan lattialla kuin rumpu.Palava kynttilä kädessään hän palasi huoneeseensa. Mitään itikkaa einäkynyt. Silmänräpäyksen ajan se kuitenkin kerran näytti liehahtavanhänen päänsä ympärillä. Hapley hyvin äkillisesti päätti luopuahyönteisestä ja käydä levolle. Mutta hän oli kiihdyksissään. Pitkinyötä tunkeusi hänen uneensa näkyjä perhosesta, Pawkinsista jaemännästä. Kahdesti hän nousi vuoteeltaan ja valeli päätään kylmällävedellä.
Eräs seikka oli hänelle täysin selvillä. Hänen emäntänsä ei ollutmahdollista ymmärtää tätä tuntemattoman perhosen juttua, varsinkaan kunhänen ei ollut onnistunut saada sitä kiinni. Kukaan muu kuinhyönteistutkija ei voisi täydellisesti käsittää miltä hänestä tuntui.Emäntä oli luultavasti säikähdyksissään hänen käytöksestään eikä hänkuitenkaan pystynyt näkemään miten voisi sen selittää. Hän päätti ollasen enempää puhumatta edellisen yön tapauksista. Aamiaisen jälkeenHapley näki hänet puutarhassa ja päätti hänen rauhottamisekseen poiketasinne pakinoimaan. Hän haasteli pavuista ja perunoista, mehiläisistä,toukista ja hedelmien hinnoista. Toinen vastasi tavalliseen tapaansa,mutta silmäili häntä hieman epäluuloisesti ja käveli hänenkävellessään, niin että heidän välissään aina oli kukkapyörylä,papulava tahi muuta sellaista. Tovin kuluttua tämä alkoi tuntuatavattoman ärsyttävältä ja kiusaantumistansa salatakseen Hapley palasisisälle, sitte pian lähtien kävelylle.
Perhonen, selittämätöntä muistoa Pawkinsista mukanansa tuoden,tunkeutui yhtämittaa matkaan, vaikka hän parhaansa mukaan torjui sitämielestään. Kerran hän näki sen aivan selvästi siivet harallaan puistonlänsireunaa rajottavan vanhan kivimuurin seinämässä, mutta mennessäänlähelle hän havaitsi siinä vain kaksi harmaata ja keltaistalehtisammaleen haaraa. "Tämä", virkahti Hapley, "on nurinpäistämatkintaa. Sen sijaan että perhonen olisi kiven näköinen, on tässä kiviperhosen näköinen!" Kerran rapisteli ja liihotteli jotakin hänen päänsäympärillä, mutta tahdon ponnistuksella hän sen mielteen taas hääti.
Ehtoopäivällä pistäysi Hapley pastorin luo ja puheli hänenkanssaan uskonnollisista kysymyksistä, He istuivat pienessäorjantappurapensasten varjoamassa huvilehdossa ja tupakoitsivatväitellessään.
Hapley oli aivan ällistyksissään. Hän tapaili ilmaa. Pastori tuijottelihäneen. Ilmeisesti mies ei nähnyt mitään. "Uskon silmä ei ole tieteensilmää terävämpi", huomautti Hapley kankeasti.
"En näe ponttanne", tuumasi pastori luullen huomautuksen kuuluvanväittelyyn.
Seuraavana yönä Hapley huomasi perhosen peitteellänsä ryömimässä. Hännousi paitahihasillaan vuoteensa reunalle istumaan ja todisteli syilläja perusteilla itselleen. Oliko se pelkkää näköhäiriötä? Hän tunsiolevansa luisumassa ja taisteli järkensä puolesta samalla hiljaisellasitkeydellä jota oli aikasemmin käyttänyt Pawkinsia vastaan. Niinitsepintainen on mieleen lyöttyminen, että hänestä tuntui kuin olisitämä vieläkin ollut kamppailua Pawkinsin kanssa. Hän oli varsinperehtynyt sielutieteeseen. Hän tiesi tuollaisia näköhairahduksiajohtuvan henkisestä rasituksesta. Mutta merkillistä oli ettei hänainoastaannähnyt perhosta, hän kuulikin sen, kun se koskettelilampunkaihtimen reunaa ja jälkeenpäin törmäsi seinään, ja hän olipimeässä tuntenut sen sattuvan kasvoihinsa.
Hän katseli sitä. Se ei ollut lainkaan unennäön kaltainen, vaan aivanselvä ja aineellinen kynttilänvalossa. Hän näki karvaisen ruumiin jalyhyet untuvaiset tuntosarvet, niveliset jalat, vieläpä siivissä kohdanmistä hilse oli kahnaantunut pois. Hän suuttui äkkiä omalle itselleenmoisen pikku itikan pelkäämisestä.
Emäntä oli ottanut palvelijattaren kerallaan nukkumaan sen yötä, kunpelkäsi olla yksinään. Lisäksi oli hän lukinnut oven ja pystyttänytlipaston sitä vastaan. Levolle mentyään he kuuntelivat ja puhelivatkuiskien, mutta mitään säikähdyttävää ei tapahtunut. Yhdentoistaseuduissa he olivat uskaltaneet sammuttaa kynttilän ja kumpikintorkahtaneet. He heräsivät hätkähtäen ja kavahtivat istualleenvuoteellaan kuunnellen pimeässä.
Sitte he kuulivat tohvelien tassuttelua Hapleyn huoneesta. Tuolikolahti kumoon, ja seinä jysähti. Sitte pirstoutui porsliininenuuninreunuskoriste tuliristikkoon. Äkkiä avautui huoneen ovi ja hekuulivat hänet porrastaivakkeella, He kyyristäysivät toisiinsa kiinnija höristivät korviaan. Hän tuntui tanssivan portaissa. Milloinlaskeusi hän äkkiä kolme tai neljä astuinta, milloin hyppäili taasylös, ja riensi lopulta eteiseen. He kuulivat sateenvarjotelineenkeikahtavan kumoon ja pyörö-ikkunan särkyvän. Sitte ratisi telki jaketjut kalisivat. Hän availi ovea.
He kiirehtivät ikkunaan. Yö oli häämyisen harmaa; melkein yhtäjaksoinenvesinen pilvikerros leijaili kuun poikitse, ja pensas-aita ja puuttalon edustalla olivat vaaleata maantietä vasten kuvastuen mustat. Henäkivät Hapleyn aavemaisena paidassaan ja valkeissa housuissaanjuoksentelevan edes takaisin tiellä viuhtoen ilmaa käsillään. Väliinhän seisahtui, väliin syöksähti huimasti jotakin näkymätöntä kohti,väliin hiippaili väijyvin askelin eteenpäin. Vihdoin hän katosinäkyvistä kaupunkiin päin. Sitte, heidän kinaillessaan siitä kukamenisi alas sulkemaan oven, hän palasi. Hän käveli hyvin nopeasti, tulisuoraa päätä sisälle, lukitsi oven huolellisesti ja vetäytyihiljaisesti makuuhuoneeseensa. Kaikki oli sitte hiljaista.
"Mrs. Colville", huusi Hapley alas portaita seuraavana aamuna. "Toivoakseni en säikähdyttänyt teitä viime yönä."
"Kyllä kannattaa teidän sitä kysyä!" vastasi mrs. Colville.
"Asian laita on se että olen unissakävijä ja nyt ei minulla ole kahteenyöhön ollut unijuomaani. Siinä ei toden totta ole mitään syytä pelkoon.Pahottelen että olen niin tyhmässä valossa esiintynyt. Lähden nummenpoikki Shorehamiin ja ostan jotakin ainetta millä pääsen sikeästinukkumaan. Minun olisi pitänyt se jo eilen tehdä."
Mutta puolitiehen nummen yli päästyään sai Hapley kalkkikuoppain luonaperhosen taas kimppuunsa. Hän pitkitti matkaansa koettaen kiinnittäämieltänsä shakkiongelmiin, mutta siitä ei lähtenyt apua. Itikkaräpähteli hänen kasvoihinsa ja itseään puolustaakseen hän sohaisi sitähatullaan. Sitte raivo, tuo vanha raivo. — raivo jota hän oli useastituntenut Pawkinsia vastaan — valtasi hänet taas. Hän hypähtelieteenpäin hosuen viipottelevaa hyönteistä. Äkkiä hän astui tyhjään japutosi suin päin.
Hänen tajunnassaan syntyi aukko, ja Hapley havaitsi istuvansakalkkikaivosten aukon edustalla limsiökasassa toinen jalkansataaksepäin alleen vääntyneenä. Outo perhonen liihotteli vieläympärillä. Hän hotaisi sitä kädellään ja päänsä kääntäessään näkikahden miehen lähestyvän. Toinen oli kylätohtori. Hapleyn mieleenjuolahti että tämä oli onnellinen sattuma, Sitte hän tavattomanelävästi muisti ettei kukaan muu kuin hän itse voisi konsanaan kyetänäkemään tuota outoa perhosta ja että hänen oli paras pysyä vaitisiitä.
Myöhään yöllä hän kuitenkin katkenneen säärensä lastotuksi saatuaan olikuumeinen ja unohti hillitsemisensä. Hän makasi pitkällään vuoteellaanja alkoi silmäillä pitkin huonetta nähdäkseen vieläkö perhonen kärkkyiympäristöllä. Hän yritti olla tätä tekemättä, vaan ei voinut pidättääitseään. Pian sai hän häiritsijänsä näkyviinsä kätensä vieressälepäämästä, yölampun valaisemalta vihreältä pöytäliinalta. Siivetlepattivat. Äkillisessä vihastuksen puuskauksessa hän iski sitä kohtinyrkillään, ja hoitajatar heräsi kirkaisten.
"Tuo perhonen!" hän selitti; ja sitte: "Se oli mielikuvitusta. Eimitään!"
Kaiken aikaa hän aivan selvästi näki hyönteisen kävelevän pöydänkulmanympäri ja lennähtävän huoneen poikki, ja samalla hän huomasi etteihoitajatar mitään nähnyt, silmäili vaan häntä kummallisesti. Hänentäytyi pitää itsensä aisoissa. Hän tiesi olevansa hukassa ellei pitäisiitseänsä aisoissa. Mutta yön mittaan kuume sai hänet yhä lujemminvaltoihinsa, ja juuri hänen kammoileva pelkonsa perhosen mahdollisestailmestymisestä sai sen näyttäytymään. Kello viiden tienoissa,aamunkoitteen juuri sarastaessa, hän yritti päästä ulos vuoteestaansitä pyydystämään, vaikka hänen säärtänsä poltteli kuin tulessa.Hoitajattaren täytyi rinnustella hänen kanssaan.
Tämän johdosta hänet sidottiin vuoteeseensa. Tästä perhonen kävirohkeammaksi, ja kerran hän tunsi sen laskeutuvan tukkaansa. Sittehäneltä sidottiin kädetkin, kun hän reuhtoi niillä rajusti. Nythyönteinen alkoi ryömiä hänen kasvoillaan, ja Hapley itki, kirosi,kirkui, rukoili ottamaan sitä pois, apua saamatta.
Tohtori oli tyhmyri, puolivalmis rohdonsekottaja ja aivan tietämätönsielunelämän omituisuuksista, Jos hänellä olisi ollut nokkeluutta, niinhän olisi ehkä vielä pelastanut Hapleyn kohtaloltaan antautumalla hänenluulotteluunsa ja peittämällä hänen kasvonsa harsolla, kuten hänrukoili tehtäväksi. Mutta tohtori, kuten sanottu, oli tyhmyri, jasäärensä paranemiseen asti pidettiin Hapleytä sidottuna vuoteeseensa,haavehyönteinen ryömimässä ylitseen. Se ei kertaakaan jättänyt häntähänen valveilla ollessaan ja paisui hirviöksi hänen unessaan. Hereilläollessaan hän kaipaili unta ja unesta heräsi kiljuen.
Nyt siis Hapley viettää lopun ikäänsä patjoilla sisustetussa huoneessa,perhosen kiusaamana jota kukaan ei voi nähdä. Hoitolan lääkäri nimittääsitä näköhäiriöksi; mutta Hapley keveämmässä mielentilassa ollessaan japuhumaan kyetessään selittää että se on Pawkinsin aave ja siis ainoanalaatuaan hyvin kannattaa pyydystämisen vaivan.
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VARASTETTU BASILLI JA MUITA KERTOMUKSIA ***
Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.
Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.
START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK
To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.
Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works
1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.
1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.
1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.
1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.
1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:
1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:
This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.
1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.
1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.
1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.
1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.
1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:
• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.
1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.
1.F.
1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.
1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.
1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.
1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.
1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.
1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.
Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™
Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.
Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.
Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.
The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact
Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation
Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.
The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.
While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.
International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.
Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.
Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works
Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.
Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.
Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.
This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.