or */ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }

The Project Gutenberg eBook ofTykkien virsi: Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.

Title: Tykkien virsi: Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

Author: Arvi Järventaus

Release date: April 19, 2016 [eBook #51806]

Language: Finnish

Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYKKIEN VIRSI: KENTTÄPAPIN KOKEMUKSIA JA MIELIALOJA VAPAUSSODAN PÄIVILTÄ ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

TYKKIEN VIRSI

Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.

SISÄLLYS:

 Tuomiokirkossa.
 Matkalla rintamalle.
 Etelää kohti.
 "Posti on tullut!"
 Leirielämää.
 Matti Kuha.
 Taistelun kestäessä.
 Pitkänperjantain saarna.
 Hiljainen Yrjänä.
 Valkoinen Tampere.
 Kunnian kentiltä.
 Valkoinen arkku.

TUOMIOKIRKOSSA.

Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoonsaakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottavailme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuinolisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunutrauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennenjumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaamyöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmisetkuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti sillointällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellätäällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotkatoisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä,mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa jakiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossaKristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytäätulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajankuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minunpoikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'

Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsakirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena,tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässäturvassa!' 'Minä elän.'

Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi ylikirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, muttakosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyväantaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'

Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkkipenkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan.Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaasoidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää,kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinneseisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivatnuorukaisten rivit.

Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössärintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunaustavastaanottamaan.

Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissävarustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö.Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetkenvakavuuden.

Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessakirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, etteihiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa,hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeninoustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:

    "Ken Herraan panee turvansa,
    Ain' apua se saapi;
    Ei pelkääkään se kuoloa,
    Ken häneen uskaltaapi.
    Suojassa Herran sotimaan
    Puolesta rakkaan isänmaan
    Siis lähden rohkiasti."

Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin.Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukonmukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleenja heidän omaisilleen.

"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuulekokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoatarkastamassa."

Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.

Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joitahän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossapaikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisentarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuuspainoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä olivaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti,veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin olipäässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavatkasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.

Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukkonyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät.Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt olipohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi.Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan.Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suurenkansan kohina.

Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaanlähteville.

Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa.

Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, olikokaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensselipaikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojenJumala, Herra Sebaot.

Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Panikose turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingonaikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, jokaSuomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinäuhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi.Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v.Döbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala,Herra Sebaot.

Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsatarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin.Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.

Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa josiitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaasamat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleetiltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Lodenmielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenutmiehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton,tulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.

Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille jaseurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivaturut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astuipappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen.Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietävoittoon.

Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivatloppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että jokujoukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsivoitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit jakorkean kupoolin.

    "Jos sotaan kaadunkin, ma saan
    Viel' ihanamman isänmaan
    Taas sulta taivahassa."

Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko tekitäyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivatvalkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä.Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä.Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsataivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmisetymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille…

Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukkotuomiokirkon portaita alas.

Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre…

MATKALLA RINTAMALLE.

Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämöllematkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vieläkoettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retkenpäämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitusaskartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joillasotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan jaliittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XIIpitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v.Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja — kuka jaksaakaan luetellakaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessaelävät.

Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikkasamettia.

Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkinjoukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostusvarsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnyttivapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsiehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistätaisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri.Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajatolleet ja menneet.

Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkinrautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa "sotapoikia"nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinenjäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttujaennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen,juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa.Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessaja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, ettätäällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiäpojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.

Melkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo hetiKempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, jaleipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydätvoileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkärintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiinmukaan m.m. kokonainen voidritteli.

Laulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja senystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas "eläköön"! ja junaliukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman."Pikku-Jussi" seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensakainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihanhänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus.Kun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukanaon "Pikku-Jussi", jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä,jolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän pitivälttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen "kivekäs". Eikä siinäauttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossanuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen "eläköön". Se oliliminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.

Ruukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja — kahvia,viimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivätvahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle jahe lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.

Oli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet.Kuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinillalämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidänkeskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan.Johtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:

"Näill' urhoill' uhmaa maailmoja vaikka".

— Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. — Se kuuluuolevan varmaa.

— No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitäpikemmin.

Pojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. "Tampereelle,
Helsinkiin, Pietariin!"

— Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katujakivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.

Sitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saadakerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.

Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsisotilasjunaan.

— Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.

Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa japorinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.

— Onko se totta?

Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensahyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, ettähän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, etteihänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossariehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajaniloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vainharhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvänuutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vieläinnostua.

— Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.

— Ovat, niinkuin ovat olleetkin.

Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retkenosanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jotaahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikienmieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oliollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämenhalulla.

Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle.Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitäkuunneltiin:

    Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!
    Sinuun koskea ei väkivalta saa.
    Sua suojelemme,
    Verin varjelemme.
    Ollos huoleton!
    Poikas valveill' on.

Juna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. "Eläköön"-huudoin jaliehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Junaparansi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensikäänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.

Oli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitseKeski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivatmuinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamutkohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää,joka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoikuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsija lähti retkilleen…

Joukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön jakeskustelevat.

He nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niinräikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaatämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.

Aarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaanVenäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdätuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenäMuurmannissa, "hoidellut" siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia,osoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisiasotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot.Hän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella,että muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen jajuostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissayöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaununjarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana,liikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinämetsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen "asiamiehenä"kaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisenakulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tunteeuseat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka.Kerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskeleehän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevallepapille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hänmatkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. YhdessäVenäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdäkotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaanvaltiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunutpommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanutkuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Muttatästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkausja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.

Juna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohikiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisenvärin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joillajoukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässäunessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oliPohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittääaluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahdenrantoja.

— Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinenoltu vaiti.

— Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.

Joukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.

Ajatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkinkuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi,saamatta koskaan kotimaataan nähdä?

Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasiuni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.

Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevatsiihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana.Muutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiinsäilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätäja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen,vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, muttavarsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevatjostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunnetätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella.Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuusellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvatvankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä.Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyävireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.

Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajankuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Muttaeräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensänuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä."Tunteeko pastori minua?" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa.'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipasvastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin jasydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikköAarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätärauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.

— Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen janousee mennäkseen nukkumaan.

Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluuvoimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä veteleeunia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan "antaakseenjoukolle moraalista kannatusta". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syväkuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niinjyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikeinhyvä olo sitä kuunnellessa.

Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halkikuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.

ETELÄÄ KOHTI.

Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeenniin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassajonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkunsuuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa sejälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen senpoikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetkenpäästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseenkuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpihuurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei semetsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijonohäviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavallalahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteensattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaastihitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tuleetyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä,Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihinkääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisialammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassareessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikäänrauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksillaliukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähteleekatkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'

Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta
Merikarvialle.

Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauasjääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnollamatkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät olekoskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahikorkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassamaalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkilläistuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivanhätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkunkiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Muttaasialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaapoikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on somakuulla.

— He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle
Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.

— Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hänjo on suorittamassa.

Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkinkyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialistejaeivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa,joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksikyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahanpalaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistettyviimeinenkin kivääri.

Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuintakkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeellesulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen,että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.

Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassametsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun jaodottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikiaKristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.

Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaanÖmossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksiaikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni onkylmästä koko lailla konttautunut.

Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaistenhevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.

Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.

Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovatkuularuiskut hävinneet?

Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovatuupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.

Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiinsanoa hyvästit koko kapistuksille.

Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivättule.

Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnanpihaan kuuraisina ja kohmettuneina.

Ensimäisenä tulee kujalla vastaan "Olle", joka on viettänyt yönsäkuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hänkäheäksi painuneella äänellä:

— Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.

Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikkikolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huononvitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikaltaliikahtamaan.

— No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaanpunikkien maassa?

— Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa
"Olle" ja tekee juhlallisena kunniaa.

— Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneetkiväärikuormat?

— Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.

Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.

Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueenkeskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättääjälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan jaömossalaiset pääsevät suorittamaan "asevelvollisuuttaan".

Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuullasotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjäneteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovatkauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistottappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäinedessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännänkuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsärupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaannäyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.

Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään,Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa onkevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa erivärivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitäkauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisiäkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon.Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavatkaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.

Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinälläraksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä.Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsakylmille.

Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleenvainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti jahävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina.Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan miesliittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaapahempana ja vaarallisempana vastustajana.

Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaatkäydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnansuojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huoltasaapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepotulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähteekomennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarviankirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.

Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käskysaapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksanajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunutrintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttutaistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä jahevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhinakuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutuayhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintamanäärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkanpäässä olevassa Pirttijärven kylässä.

On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. Heovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen onPirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti jauhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehetrekiin ja valmiina matkalle taisteluun.

Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaankoittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksenHaminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Hetioululaisten saavuttua paikalle on "Pikku-Jussi" lähetetty yhdenkuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurtaennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaanPirttijärvelle.

Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikallejälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hänkulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heilleJumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikienkasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii,hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.

Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen onpapin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:ninnokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisestinäihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan.Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsäheistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimälläosanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, japappi pysähtyy sen ääreen.

— Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.

— Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.

Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee senjälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaanmatkaansa kylän toista päätä kohti.

Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.

"POSTI ON TULLUT!"

Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuosana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisenpovessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansapuolesta?

Niin, tuskinpa.

Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä liedenääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaakäteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.

Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka,jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki,jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääripuhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoistatat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.

Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussaja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla,jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensäkirkkaalla kiväärinlaukauksella.

Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista.Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuotervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.

— Posti on tullut!

Se viesti vierii läpi kylän.

Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina.Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä.Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevatniitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossatoiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikestapäättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taasjotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka parisukkia, oman äidin kutomia. — Ah, jopahan löytyi paketti omallekinnimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittausvastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa,saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöätutkimaan.

Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset,mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovatkotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttäälämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. Onkuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hänannettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portaillaseisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisennaulasta! Minä vähän varsaa harjailen." — Kotoiset kuvat täyttävätmielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaamiehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisikuormastossa.

Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukanaPerä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukeepöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantainaja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.

Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaahiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isäähäirinnyt…

Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälleväittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovatparempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.

— Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaatoinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänenajatuksensa ovat kotona.

… Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla.Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovatvanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheitonpäässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä pihauhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisenhajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaalepattamaan.

Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapsettulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhinpoika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyväähöyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällälähteä pitäjälle sairaan luo'…

Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuumietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa,pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulospihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuunjääneille etuvartioille.

"Posti on tullut!" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sanasisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Setuo sotatantereellekodin asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuomukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineenja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat,kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan kokokotoisen maailman.Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanhaopettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukanakodista tuottaa niin suloista mielihyvää.

Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.

Mitä tuo posti heille?

Useimmiten ei mitään.

On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin "postitoimistossa"on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien jakirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavatmielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelinpöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellenesiin ja kysyy kirjettä.

Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.

— Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.

Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.

— Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa.
Taitavat luulla jo kuolleeksi.

Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kylläkirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirjetullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.

Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joidenrinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin"toimistoon", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkinoli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Senmuinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille,jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä.Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen japoikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pienisuloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan eikuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaanmakaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onkohän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljeksetovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailmanparas isä.

Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialallakirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneethoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunutja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuussiitä, miten veljet jaksavat.

Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Jaseuraava kenttäposti vie "isoilta veljiltä" kirjeen "rakkaalle pikkusiskolle" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonkatoinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikkusisko pitää vaikka kukkia.

"Posti on tullut!" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisiaajatuksia ja johtaa mieleen kodin.

Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuinsadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistojaja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä,jolloin heilläkinoli koti.

Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vainisänmaa, jonka puolesta heovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.

LEIRIELÄMÄÄ.

Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa,virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivänparisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleethermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivänviihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainentyöpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovathänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi jahuolettomaksi.

Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni.Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensaääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksilaiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoillaistuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, jokakorkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa.Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoriapieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istuakuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivänottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaistarihkamaa sotasaaliiksi.

Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen,heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiinikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat sielläsoitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, muttauskallusta puuttuu.

— Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydynkuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänentoverilleen.

Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria jasylkäisee.

— Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkinmieleni… sisälle.

He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".

Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyödenvellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:

— Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!

Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä — niinkuin sanotaan —-mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille,jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeavakirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaanpääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päätriipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.

Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheillesivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittääveitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.

Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Ingapientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on"koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikiakiitollisina kuulijoina.

Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.

Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakauskeskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta,pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.

— Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinäperunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.

Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:

— Mitä ne 'retnoutit' ovat?

— No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?

— Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä…

— Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se onsuomeksi silakka. Paina mieleesi.

Ja "Oke" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.

— No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.

— Jos Oke-herra laulaisi edellä…

— No alotetaan:

Jääkäreillä muassaan on menestys ja onni, kun meikäläisten vyössä ompi saksalainen pommi. Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapua ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut

laulaa "Oke" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä jaollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.

— No joko rupeaa tarttumaan?

— No kyllä… minulla on ääni niin käheänä.

— Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa "Oke" ja rupeaakertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana,syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erääntoisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja "Oke" oliollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkätutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt,että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän eikuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutunlaita. Siihen oli Renfors tokaissut: "No puhu sinä, niinkuin minäkin!Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herratkeskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'" JaRenfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekäryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänköpunikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa jakalvostimet käsissä, niin että pois tieltä… Ja kihloissa rikkaantalontyttären kanssa… ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassaomituisessa kamarissaan… aivankuin herrat. Niin ettei hän mikäänpunainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, muttakylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. — Viime tutkinnossa hän olipuhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänenvalehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai onsilloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin ettäpirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'

Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.

— Se oli sukkela mies.

— Oli se.

— Sehän vapautettiin?

— Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen häntarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.

Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo
Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin
"Helppo-Heikki" Oulun markkinoilla.

— Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.

— Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istutlaiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.

Hän panee gramofoonin soittamaan "Kaksipäistä kotkaa".

— Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataapunikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.

— Valehtelette.

— No kun et usko, niin älä sitten kysele.

Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpänkatoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitämyöten.

— Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkäänmääräajalleen.

Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukanmuuttuneella äänensävyllä:

— Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Josnyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.

Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keittojoutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.

Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisinkäytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeetuhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitähuolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voitamenee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalollavoita leipänsä päälle.

— Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?

Puhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana

ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:

— Mikä?

— Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!

Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.

— Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikkamiehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vieSuomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidänleväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! — Ja sinä siellä!Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehänon määrä. Missä maidonjakajat ovat? — Herra Jumala! Te teette minutaivan hulluksi?

Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämenkyllyydestä.

Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkäasetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuriaannosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisilainkaan.

Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen.Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvälläruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitosettarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.

Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävätleiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.

Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talonruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille ylimaantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää.Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talotpyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödäänomasta kenttäkeittiöstä.

"Pikku-Jussi", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla,yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää "täiapellia". Hänen edessäänpöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejätäytäntöön pannuista "kuolemantuomioista".

Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyileväkuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoisetsilmäripset. Hän seuraa jännityksellä "toimituksen" kulkua kuinvirallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.

— Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Ostaspriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivätliikehdi eivätkä muodostele ketjuja.

— Taitaa olla hyvä keino?

— Häh?

Kuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.

— Sanon, että taitaa olla hyvä keino.

—- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.

Keinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E.ja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äskenvalmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat.Hiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönäja tuonut tärkeitä tietoja.

— On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele,lausuu E.

— Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.

— Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.

— Niin, se "kissakuti", nauraa hiihtokomppanian päällikkö. — Siitäolisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.

"E:n kissakuti" oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän olinim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen jaoppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvianrannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästälöydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutamantorpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampuisen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäinkissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehetlähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäälläketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatusluonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin joperääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyväänkiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänenhämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne — omiksi miehikseen.Ketjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohtikuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneensinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineenlähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaistentiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton"kissakuti" oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinutolla vaarallisemmatkin seuraukset.

Kenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitäsovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miestenoltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomiatapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen"Pikku-Jussille", joka parhaillaan veti paitaa ylleen.

Kulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllämiesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyikatsomaan.

Miehet seisoivat rivissä liikahtamatta. "Komppania, eteenpäin mars!"kajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. "Syöksyyn!" Joukkolähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sittenpitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivatliikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessäpystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kertatoisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.

Pastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskuasaariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä,pitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia jokahetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaikukantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.

Pastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikälie ollut merkinantolaukaus.

Hän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.

MATTI KUHA.

    "Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan.
    Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan".

(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)

Matti Kuha oli "ruuta numero kakkosen kuski", niinkuin hänelläitsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihinjoukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sataja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta siltiedeltäjänsä veroinen.

— Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänentapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.

Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakinPudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka —niinkuin hän itse kirjoitti, "rätisee kuin sotakoneet rintamalla".Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi,että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.

Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveätpulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niinluottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsiuskollisesti kunniantekoasennossa.

— Tuota… siellä olisi kahvia… kuularuutapojilla. Jos pastoritulisi juomaan…

Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin josolisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.

Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. SinnekinPudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomenkansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä,ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, — kyllähän hän sentiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuuluiRanua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Japaljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuinsenkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan.Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta "VänrikkiStoolin tarinat" ja puhdevalkealla lueskellut "Tunkkerista" sekäMalmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.

Ja nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä javalkoiset toisella puolen.

Hän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormallamaatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan "roskat" polttaneet kokokaupungin… narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivinmarkkinatuliaisiksi äidilleen.

Laskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan.Hän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinäiltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.

Hän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassapostin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Mattiistui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.

— Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehdensyrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.

Matti höristi korviaan.

— Sinnekö sotaan?

— Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä.
Vanhat ukotkin lähtevät.

Isäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:

— Ja täältä kuuluu myös lähtevän.

Matilta sammui piippu.

— Vai jo lähtevät täältäkin… Pudasjärvenkin pojat?

— Niin kuuluvat lähtevän.

Matti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässäänkulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.

Hetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astuiovelle.

— Mihin nyt lähdet?

— Tuota… Kuren alle…

— Mitä sinne yön selkään?

— Tuota… passia noutamaan… nimismiehestä.

Ennenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyipihasta ulos.

Maantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoiretkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallistanopeammin.

Vai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät… tuota… Niinpä lähdenmiekin… Saanhan kerran tapella… ja antaa viholliselle selkään…tuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukavakatsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn.Saapi niitä rökittää juuttaita…

Matin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulettiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. — Hänhiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksihän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jomatkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.

Kaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta.Narikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaantapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivatvain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, olikamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneidentalojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sittenilmoittautumaan suojeluskuntaan.

Hänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestähauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuretvaltuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jollaei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijämiten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. — Tuota… se pitääolla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.

Ja pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.

Jonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivataluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niintavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut "rukuttelemaan". Muttalopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissätahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.

Muutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamallevapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän meneeilmoittautumaan mukaan.

— Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.

— Tuota… hevosta ajanut.

— No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuhahevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.

Hevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinämoitteettomasti. Kuularuisku n:o 2:den miehet tarvitsivat luotettavaakuskia ja niin tuli Matti "ruuta numero kakkosen" palvelukseen.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut kokokomennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihanhemmoitteli häntä.

Mutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaustarttunut.

Niin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollutylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänelläoli huollettavanaan kaksi: "Osuuskaupan ruuna" ja "Pikku-Musta".

Vuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuliolla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriäpaikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit,samoinkuin hän itse myös.

— Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotkaräjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjallaankarassa shrapnellisateessa. — Viiään ruuta sinne, mihin päällikkökäskee.

Huulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtärauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.

Hevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopultasiihenkin ja "ruuta" tuli asemilleen.

Oli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanutkonekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaatulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esillehevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:npataljoonaa, joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku N:o 1 olinimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa jataemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oliruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, mitenmahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensämaalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimeinkuuluviin, sillä kääntyen "Osuuskaupan ruunan" puoleen, joka silläkertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:

— Se on hävytöntä… ja vaarallista!

Ilmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan jahörähti lyhyeen.

Harhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistävälittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesilevottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni,istahtaen jälleen entiselle paikalleen.

— Fiuu!

Kiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti.Mutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampuaomia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.

"Fiuu!" lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensaturvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutamanmäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitääsilmällä taistelun kulkua.

— Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Seoli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla,syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Sielläsijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona pitipunaisille kuuluvana.

— Tat-tat-tat…! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkallasekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.

Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteenselvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalleaukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se olinähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiäheittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niinnopeaan kuin kerkesi.

— Pum… fongngng… trätsh!

Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysishrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski jaryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.

Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajatsilmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangellahaavoittuneena.

Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunuton saatava "tohturiin", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnallaambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessämatkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisenhevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallistatuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkienpaukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.

Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti.Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi,että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.

Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisinäskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnuthäntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli olluttämäkin… haavoittuneen kuletus.

Matti muisteli "Viissömiä". Nuori mies vielä, mutta kelposotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali jaViissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, muttasilloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit… Viissömi…se oli ruotsinkieltä…. Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia,selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara.Lahtivirta… tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellämuutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömikuulusti paljon hienommalta… niinkuin Nuussömikin… Se se oli oikeaherrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissaOulussa… sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat… Muttaalhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra… vääpeli…

Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie setämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!''Saaketti!' — Aivan outo tie!

Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskunrätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin suriseviapaarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensapunaisten linjalle.

Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinäruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Mattitotisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No,mitäs nyt tehdään, Matti?'

Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle,koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä.Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuinhenki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuinSoveliuksen jääkärin… ja se mies ei ollut mamman poikia.

Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämäänruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltuhuomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänätuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja.Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Jayhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.

V:n pataljoonan miehiä!

— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukaustenketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.

Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön"ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.

Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisivavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.

Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksisyötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitävalmiina.

— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärinääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkääte ampuko… omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikeanhäränsilmäyksen.

— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaisetkoipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.

Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan jatoimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovatomia ihmisiä… Oulun poikia. Älkää te ampuko!

Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!

Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistämaalaispoikaa.

Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkäänvälittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreenpidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellämakaa jo hevonen riihen kupeella… ja tuota… te ammutte vain. Se onhävytöntä ja vaarallista!

Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyönvalmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enääpitänyt tehdä.

Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivataivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhettaollenkaan.

Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin ettäruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen jaärjäisi:

— Pois tieltä!

Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.

— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?

Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitäpois paikoiltaan.

— Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän senrekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!

Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.

— Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.

— No ovat! Johan minä sanoin, mutta… tuota… te kun ette uskoneet,vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.

Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!

— Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhkihikeä punoittavalta otsaltaan.

— Tuota… Kuha…

— Mikä? Kuha?

— Ruuta numero kakkosen kuski.

— Oululaisia?

— Ei… tuota… kun Pudasjärveltä…

— Mutta kuulut oululaisiin?

— Jos… tuota… oululaisiinpa tietenkin.

Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.

— Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käynottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. —Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.

Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelleja patteri vaikeni.

Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähtiajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä,jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessäänkonekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoaollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.

Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hänhuomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynytottamassa "asiasta selvää" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan,missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.

Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessakertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin,mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran,jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikeinalleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:

— No kun ampuivatihan omia ihmisiä… tuota… Oulun poikia… jatappoivat jo yhden hevosenkin…

TAISTELUN KESTÄESSÄ.

Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsinilmoittanut Lavialla oleville, että "siell' arpaa lyötiin Suomensotijain". Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleetlasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikeataistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.

Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia.Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noinkolmen desimetrinpituisia teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilonmuotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. "Siinä viedään uusia evähiä",tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijäshrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäenoli valkoisten "rautapytyillä" päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.

Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla,jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Muttahyvin he olivat kunnostautuneet.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosiataistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.

Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettäkuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivatjännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevätpuhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.

Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei
ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi.
Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi.
Haavoittuneita!

Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.

Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivätsaaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selväätaistelun kulusta.

He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakinsaisi joitakin varmoja tietoja.

Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnytmieli puhella.

Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleenkuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakinhaavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki parikuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: "Siinä on oululainen, tuotoinen."

Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää,kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä.Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepääsiinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.

Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hänlähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojillehyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana,silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi olikatsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivatlähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsataistelleena.

Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:nkirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollistaviettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana jahartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureenehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palveleeomiaan.

Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaapäänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha.Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.

He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuorestavainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkinkuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunutaamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitäodottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.

Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikeaveripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?

Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaistakohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuorioululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleetpihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollutkirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä.Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä olinuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa.Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinenretkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonuthuolensa papille.

— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathankirjoittaa vaimolleni?

— Lupaan. Ole varma siitä.

He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei olluthalunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua,että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloinluonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneetlukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksivaimolleen.

He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsamukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdyttyhetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerranoli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.

Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänenmielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaajoka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaanenää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillääntaistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanutitsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän olivaiennut.

Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansapäästä taistelupaikalle.

Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitajaoli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänenmatkaansa.

He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kunhe eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.

— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.

— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoitakasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.

Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Setuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuudenjälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kunhän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.

— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.

— On. Minä tulen juuri sieltä.

Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen setietää.

Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä olionnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaastajoukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu olilopussa?

Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä,kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiäpunaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa heolivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi olipoljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänänäkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivathiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet.Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiämadelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollutniin rauhallinen ajaa.

Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään.Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksijoutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivatvielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakinsilmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.

Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaistenkuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi jasaavuttivat määräpaikkansa.

Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa.Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän olihaavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollutankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimattahe olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tultaviholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa.— Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei kokopäivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.

Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. Heolivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentäoululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuinkaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnytlamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.

Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majailiambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettukuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellutkuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä,melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpantuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansakuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivanpimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua,omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässytlepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimensuun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukanraolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat jamuita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettupaperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä olijaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaasanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuviakyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille,joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan.
Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta.
Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta.
Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne onkahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistätienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin,sunnuntai…

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai…

PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.

Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski jakirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseenviimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivatkaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkänpoissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollutoikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuusoli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, ettäkomppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänenpoislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakasajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan.Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään,joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei olluttoista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille,sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria jasamentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.

Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa.Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samallatavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänytjumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän olijo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinuthaudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.

Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuuspitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oliauttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.

Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasisilmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:

"Rakkaat pojat!

"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitäänkuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessäpaikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinenlomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.

"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan poisjuhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellänyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisinsiirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinnerintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidätkaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoinsaarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.

"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jollaolisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, jakuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan,juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te sielläkaukana rintamalla.

"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitääkenttäsaarnani kirjeessä.

"Pitkäperjantai — sovinnon päivä.

"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten.Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotkahelposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.

"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidänpuolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaanpuolesta.

"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myösverellä.

"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättävapaustaistelullemme.

"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantainpääajatuksia. Ne ovatvain — jos niin tahtoisin sanoa — poimittuja laaksosta, kukkulanjuurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa.Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, — siellä, missä seisooristi.

"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämänristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.

"Mitä näette siellä?

"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaanyksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaakuin risti.

"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnansynnin.

"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevatristiinnaulittua,edustavat ihmiskuntaa. Heidän syntinsä, jotkaaiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.

"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisenvanhurskauden.

"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään jalohduttaa katuvaa ryöväriä.

"Se on vanhurskautta.

"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus
Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.

"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiestenpuolesta, jotka naulaavathänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.

"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoavainoojistaan hyvää?

"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?

"Siinä on meillepelastus.

"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.

"Tämä on lohdullinen ajatus.

"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinähetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?

"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajanusko meihin osoittautuisi vääräksi.

"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuonkukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehäntiedätte jo vähän, mitätaistelu on. Sehän ei ole leikkiä.

"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen jokurakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessännemäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannanpajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevänauringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne.Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraanpistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavatteitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä jaillalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevatvuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.

"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii,seuraisi teitä yhtä uskollisesti.

"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne.Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuolemanhetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."

Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoittiloppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheentaikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksivääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisatavirrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, ettäpojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.

Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntuikuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edeskirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.

Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivanmustanaan.

Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisiakantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunutsankari.

Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkkukääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle.Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.

— Kukahan se mahtoi olla?

Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyipastorin puoleen.

— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — Onkuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.

Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinutolla mahdollista.

Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomallelähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalleäidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen UudenTestamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisihalunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hänN.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannutja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen leskenluona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leskioli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisihäntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.''Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niinomantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymäänpääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näinoli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessahänen kasvojaan.

Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äitioli odottanut.

Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha,harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.

Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.

Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän olipäässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enääUutta Testamenttiansakaan.

Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok MikkosenTestamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi senumpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksenevankeliumin sanoihin:

"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."

Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hänei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkäkomppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollutyhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?

Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsäpostiin.

HILJAINEN YRJÄNÄ.

Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:

Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissaoleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksienuntuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmisensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämänuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.

Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muidenmukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkinkoulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän olikoulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta jatahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisellaoli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitäharvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästäkiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkinsota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "HiljaisessaYrjänässä", — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vieläsuuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmänkuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanutsyvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut,kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmiaenemmän kuin meissä muissa.

Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänenvähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksenaikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän olitullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, ettähäntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan,mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänetajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui,että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takanräiskyvään tuleen.

Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karillejoutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän olijoskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannutpurtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joitahän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistäparhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaasattumaa ketjussa ulkona saaristossa.

Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksiviikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan,"kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettäkotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut"Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.

Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellenliekkien tanssia.

Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviäarvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaanliikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuodensieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänenkatsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuinhämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisenhämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainenväre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynytjotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsäliikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin,suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa olijotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakinsanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeyttikirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.

— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?

Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me joolimme tottuneet.

Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräsjoukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.

Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vainkysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruvetamietelmiensä kerää purkamaan.

Me valmistauduimme kuulemaan.

Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmekovalmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:

— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään.Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko onminulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan,pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakinselittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleniselväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä jajalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen,salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, —kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte— olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vastamyöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tullamukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoonenkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni.Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.

Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:

— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän olisiitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minuamiellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienenajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.

Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmätmuodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.

— Puhu vain, kehoitin minä.

— Mutta Aslalla on kirje keskessä.

Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.

— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.

Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:

— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitäluonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntääpellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuusininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjenkantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai jaseuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tuleetoinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessäastuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen.Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavastikalustohuoneessa kesää odottamassa.

Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänenajatustensa kulun.

— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata,juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliottäräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuinluonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvastitoukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätävirttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensätemppelissä käydä.

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

— Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot jasaastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoinarauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä poisajanut, — muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntäärääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitähetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.

— Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enäätavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikojasitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaavalkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puoletkansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus jamurha ovat hyveiksi muuttumassa.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

— Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luutlepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiinomia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisentyöskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaamaanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.

— Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssaisien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaaiäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnataoikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkienvirressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, muttalohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.

Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitäsormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivatlopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:

— Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurtakenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoilleJumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssärion kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvanmaan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskaudensävelen. — Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin meIsraelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.

Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseenentiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niintottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, ettähän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänenesityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi javerraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina,papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikköastui huoneeseen:

— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoensuorina kuin tikut.

— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?

— Minä!

Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynestisilmiin.

— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kertavelvollinen.

— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soivakuuttavana.

Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäyttityytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinutlähteä.

— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.

Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaanlähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaanipakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.

Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istuivain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitäänvalmistamista ennen retkelle lähtöä.

— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin joeilen.

Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.

Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiinhiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kivääritselkään.

— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.

— Terve, terve! Onnea retkelle.

Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäyttiminulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.

Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana.
Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.

— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneetruumistakaan mukaamme.

Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani.
Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.

Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.

— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennenollut, lopetti kertoja.

Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niinkummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkonasaaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.

Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä".
Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:

"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lastenlailla voitamme itsellemme luvatun maan."

Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassaitsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatunmaan" vielä kauniimmassa merkityksessä.

VALKOINEN TAMPERE.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia jauhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksienarvoinen.

Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri,ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.

Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se olitapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuintalven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.

Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen
Tampere on muuttunut valkoiseksi.

Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoivalkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta olitäynnä valkoisia, — jos vielä punaisiakin, — viimemainitut kuitenkinaseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta,pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoistataivalta.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.

Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.

Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivatkuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinuthätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvistajoukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitettymusta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta,ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, ettätaistelu oli tauonnut.

Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "KaikkivoipaJumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatuaajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiivetenkoloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden.Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen jakenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.

Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseentilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."

Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloillaoli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oliTampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytäja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoinrukoilemaan Herraa.

Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikäväärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus japyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisellarehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.

Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaakeuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen,voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uudenelämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.

Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oliJohanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelussotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaaennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkonedustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkkotäyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisentuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella.Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papitkenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:

"Me näimme Herran."

Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili,miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhuisekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta.Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaavalkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo?Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?

Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.

Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä.
Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun.
Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat
Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja
veisuuta.

Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikönkiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseenosaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpituhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere,valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.

Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja kävelija ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja.Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitäollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivatpäinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansaloppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistäsuurta iloa.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi…

KUNNIAN KENTILTÄ.

Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistojaherättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnanmiesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaanihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä,kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soikenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joidenikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaamerenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurjaLavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä jakiukkuisena… Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärilläNäsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumalatemmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkisetjoukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja,kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuinvarotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.

Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia jaihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.

Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.

Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?

Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan.Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärinluoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja,vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle.Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastajaei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoisethyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perienkestävyyttä.

Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestätuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä ontapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansapihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevienhuudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyivalkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenänähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.

Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kunkaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassapaikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunanluona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikäsitä ole vielä korjattu. — Mutta muuten on kaikki ennallaanlukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemätmonesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.

Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistotkaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saaajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunutkiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpanvaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuinmuistoistaan heräten:

— Tuohon se kaatui… se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskinseitsemäätoista vielä…

* * * * *

Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa,jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt onsen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sotaja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneetkansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urutpirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunutjumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivatkajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset.Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukastauudenaikaiseen kynttiläkruunuun.

Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattiatulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa.Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkainakimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelinvainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomallavoimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitäympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi,tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistätemppelinhäväisijöistä.

Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakinselvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.

Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi,Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryyjälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harrasrukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeenjulistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyväätahtoa.

Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.

* * * * *

Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylänpäästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuinkapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen jatuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkiallavallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänäpensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinenlentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, jaVelhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.

Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut.Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitämieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoistenjoukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.

Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitäympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivätpunaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksenkylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuorinimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeetpaholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidäntykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavatvieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallistametsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloinpunaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, jaKaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.

Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä,Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikertelevamaantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista,puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevanhunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.

Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taisteluntemmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkienjyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloillaja vainioilla.

Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaanrautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena.Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmieskääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sentyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä.Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon",joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.

Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.

Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitseesiellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat.Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soitykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankarivaipui hurmeissaan.

Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaanesille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla,hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan,kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joillayksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevätvanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.

'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas jauhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polkujohtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat,hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen"paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikkion heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä jaheidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan.'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoiolla kukkien ystävä.'

Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleenohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskonpunerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnutliehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.

Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nytkasvaa kukkia kauttaaltaan…

VALKOINEN ARKKU.

Oletko nähnyt valkoisen arkun?

Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.

Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkeinjok'ainoa päivä.

Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu mustaumpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.

Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaatseurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavanakatukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli jokukaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle,pyhälle asialle.

Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneetmiehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneetnaiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.

Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkkuvaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneenkylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressasydämessä ilkeän vahingonilon.

Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa lokalainehti.

Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi poissille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollutpilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.

Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyydenristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta olipuhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavuttimääräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.

Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallissisältö.

Mitä sisälsikään valkoinen arkku?

Kotona, vastakotona se oikein ymmärrettiin.

Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsiäidin lemmen ja isän toivon.

Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.

Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautuiniin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinkopaistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, etteikotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelonvaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niinsuuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottavatunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa,kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevallevieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"

Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, mitenkodissa tuli olla.

Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineidenkanssa.

Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka olivalkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuuttasen kanssa.

"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.

"Minä olen valkoinen arkku."

"Mitä sinulla on kannen alla?"

"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsallekaartuva tukka."

Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvotkävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.

"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hänkurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän olipiilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka."

Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtäätuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaalapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajainkanssa.

Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta janyykäytti päätään.

Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeännäköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.

Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun.Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomistasilmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinenarkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kylläkertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.

Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.

"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin.Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsäkauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu."

Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.

Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut,kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut,kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidänseistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. — Ja senkin hän olikuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaanedestä.

"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeatvaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaankaupunkiin."

"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala."

Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Sielläkulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisällevalkeaan, pyhään kaupunkiin.

Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TYKKIEN VIRSI: KENTTÄPAPIN KOKEMUKSIA JA MIELIALOJA VAPAUSSODAN PÄIVILTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:

• • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.

Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

---

[8]ページ先頭

---