or */ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }

The Project Gutenberg eBook ofMaalaiskuvia 2: Kokoelma novelleja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.

Title: Maalaiskuvia 2: Kokoelma novelleja

Author: Väinö Kataja

Release date: March 19, 2016 [eBook #51506]

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISKUVIA 2: KOKOELMA NOVELLEJA ***

Produced by Tapio Riikonen

MAALAISKUVIA II

Kokoelma novelleja

Kirj.

VÄINÖ KATAJA

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1908.

SISÄLLYS:

 Niittymatoja hävittämässä.
 Kuva Juukujärven rannalta.
 Känsä-Topias tullikavaltajana.
 Kiusaus.
 Anttilan vanhan Iisakin parakraahvi.
 Vanhan isännän puhetta.
 Punanaamaisen rahtimiehen mielipide.
 "Tösseli".
 Eräs Amerikan kirje.
 Frans Tuiran joulukertomus.
 Mökistä mökkiin.
 Sovintoa hieromassa.
 Laura parka.
 Raitikosken Antti.
 Uusi oikeus.
 Kun Savinaista vangittiin.
 Kihloissa.
 Tilausaikana eli Kansamme hyvinvointia.

NIITTYMATOJA HÄVITTÄMÄSSÄ

Kauas Pohjan puoleenkin ilmestyi viime kesänä niittymatoja, täyttäenmaarunsa maamiesten parhaalla tavaralla: peltoketojen kauniillamannulla.

Niitä ilmestyi Ylirannan kyläänkin, jossa ei tämän polven aikana tiettymokomia syöpäläisiä olleen. Oli luettu lehdistä, kuinka ne etelämpänäsuuria vahinkoja tekivät, kuinka oli kaikkia konsteja koetettu, ettäsaataisiin ne hävitetyksi. Mutta ei ollut vielä mikään keino auttanut.Olivat maanviljelysoppineetkin kaiken ymmärryksensä yrittäneet, muttaeivätpä hävinneet madot. Oli sanottu lehdissä, että kun oikein kovastisataa, niin siitä häviävät, kuolevat ja lahoavat sinne heinän juureeneivätkä enää sikiä ainakaan sinä kesänä.

Ylirannan Niemelän kedoille, Lompalonrannalle, niitä ensiksi ilmestyi.Ne olivat laihanlaista keto- ja lyhyttä maaheinää kasvavia. Niihinensiksi ilmestyivät. Nousivatko maasta vai taivaastako tipahtivat, eitietty, mutta pelottavasti alkoivat kedot kulottua.

Lompalonrannan niitty oli aivan tien varrella, niin että kaikkiohikulkijat huomasivat niissä kedoissa niittymatojen tuhotöitä.Näkyihän niitty selvästi taloonkin, kun pirtin peräakkunasta katselietelään päin; näkyi sekin selvästi, kun sivukulkijat, olivatpa sittenjalan kulkijoita tai hevosella ajajia, osoittivat sormellaan ketoja jasanoivat… niin, mitä lienevät sanoneet… Oli sellaisiakin menijöitä,että siinä pysäyttivät hevosensa, laskeusivat alas rattailtaan jamenivät niitylle katselemaan ja tonkimaan, luultavasti nähdäkseen,minkälaisia ne niittymadot oikeastaan olivat.

Niemelän isäntä, ylpeä ja kiivasverinen Aukusti Joakim, oli pirtinperäakkunasta monta kertaa nähnyt, kuinka siinä Lompalonrannan niitynkohdalla kulkijat pysäyttivät hevosensa ja kävivät kedoille kuinjotakin hakeakseen. Ensin hän ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, muttaihmetteli hän itsekseen, mitä noilla kulkijoilla oli tekemistä hänenniityllään, heinikkoa polkemassa. Ja nekin, jotka eivät kedoillemenneet, ne kuitenkin sivu mennessään viittoivat sinnepäin käsillään jatuntuivat selittelevän toinen toiselleen jotakin asiaa.

Jo eräänä päivänä Aukusti Joakimkin lähti Lompalonrannalle päinkävelemään… Ja nyt hänkin näki mitä hävitystyötä täällä madottekivät. Koko Lompalonranta näytti kulolta, siellä täällä piipattipystyssä jokunen juhannuksen kukka ja vankempi pilliheinä, mutta mantuoli kaikki hävinnyt…

Jopa oli tämä kummaa! Ja mistä olivat madot tännekin osanneet? — Senvuoksi ne ovat ohikulkijat tässä pysähtyneet ja katselleet ja tutkineetja nuuskineet — puheli hän itsekseen matojen hävitystyötä katsellen.— Jo ovat osanneet, kirotut, tännekin… Kyllä tässä taitaa tullakehno heinävuosi, jos noita alkaa laajemmalta levetä… Mikä ne tähänjuuri minun niittyyni opasti ensiksi… Onkohan muiden niityissänäkynyt?

Hän kumartui katselemaan, minkälaisia nuo itikat oikein olivat, silläAukusti Joakim ei ollut niitä ennen luonnossa nähnyt, kirjoitettavanoli kyllä nähnyt ja puhuttavan kuullut. Tuossa niitä näkyi olevan…hyi minkä näköisiä… mustia, limaskaisia lieroja, tuumanpituisia…tuossa muuan kiipesi mantuheinän latvaan, ja yksi kaksi oli heinäkadonnut sen nälkäiseen maaruun… Ja voi penteleitä, kuinka paljonniitä oli… Aivan mustanaan koko heinikko… Tämäpä vasta kesää on!

— Eikö niitä sitten muualla ole kuin minun niityssäni, ajatteli hänmieli karvaana. — Kun tätä pitävät kuin mitäkin kometiiapaikkaa…juuri kuin tämä olisi isännän syy… Minkä minä noille tekisin!

Hänelle juolahti yhtäkkiä paha ajatus mieleen. Hän kokoaa niitäisoon saaviin ja viepi yön aikana Herralan kedoille ja kaataakeskelle parasta heinikkoa. Herrala se aina kehui ketojaan jamaanviljelystaitoaan. Mitähän se, möhömaha, tämmöisestä apulannastaarvelisi…

Sen hän tekeekin ja aivan ensi yönä. Siinä saapi samalla kostaaHerralalle siitäkin, kun mennä syksynä haukkui hänen varsaansa, etteisaanut palkintoa varsanäyttelyssä.

Aukusti Joakim oli siinä pyllyllään, matojen vehkeitä katsellen jakostontuumia hautoen, unhottanut, että oli sunnuntaipäivä ja ettäihmisiä oli liikkeellä… Kesken mietteitänsä kuuli hän rykimistä jaaskeleita takanaan ja huomasi naapurinsa Järvelän tulevan luokseen…Häntä vähän harmitti ja koski kunniaan, kun naapurikin nyt näki,minkälaista hävitystyötä madot täällä tekivät… Tuo Järvelä olimuutenkin semmoinen joutava irvihammas ja viisastelija.

"Mutta olisitpa nähnyt tuolla Mokon kylässä, minkälaista hävitystyötäsiellä madot tekevät!" alkoi Järvelä selittää. "Siellä oli aivan jokatalon kedot ihan kuin keväällä lumen lähtiessä. Koko kylän kedotpohottivat aivan harmaalta kuin kulo. Siellä surkeaa on. Ei tämä vielämitään ole."

Aukusti Joakimista tuntui hyvältä, että oli muuallakin matoja eikäyksin hänen kedoissaan.

"Liekö noita tässä kylässä muiden niityissä kuin meidän?" kysäisi hännaapuriltaan.

"No melkein joka talossa, vaikkeivät ole ymmärtäneet tarkastaa…
Herralan Jaakonvainion kedotkin…"

"Vai on Herralankin kedoissa!"

"Onpa tietenkin. Jaakonvainion ovat syöneet, ettei ole kuin jokunenpilli pystyssä."

"No, mitä ne tästä minun niitystäni sitten syynäävät kuin mitäkinkometiaa! — Pitäköön kukin huolen omastaan."

Niin naapurit keskustelivat. Tiesi Järvelä kertoa matojen tuhotöistämuuallakin, jossa jo olivat tehneet niin suuria vahinkoja, että varmaheinäkato oli tiedossa.

"Sanomalehdissä on joka numerossa tietoja, kuinka ne hävittävätheinikoita", selitteli hän. "Monessa paikassa oli koetettu ajaavirtsaakin, että eivätkö häviäisi, mutta eivät olleet hävinneet.Agronoomitkin kuuluvat sanoneen, etteivät häviä ennenkun tulee oikeinkova, monta päivää kestävä sade, niin sitten kuolevat."

"Vai jo tuli semmonen pykälä agronoomeillekin, etteivät ymmärrä niitäviisaita neuvojaan antaa!" ilostui Aukusti Joakim, sillä hänellä olikova vastenmielisyys kaikkia agronoomeja kohtaan, jotka aina talossakäydessään pyrkivät neuvomaan ja muistuttelemaan.

"Jo tuli semmonen pykälä, ettei auta oppikaan", myönsi Järveläkin,mutta lisäsi sitten:

"Vaan se näkyy olevan varmaa, että lihavaan, timoteitä kasvavaanpeltoketoon ei se ryhdy. Siinä kun on vankkaa heinää, niin ei voimitään. Minä näin Mokon kylässä selvän esimerkin… Ja sama näkyyolevan muuallakin."

Aukusti Joakim ei ollut kuulevinaan Järvelän viimeistä puhetta, sillähänellä ei ollut yhtään timoteiketoa, arveli vain:

"Mutta kyllä tästä tulee niin huono heinävuosi, että saapi tappaapuolet elukoistaan."

"Epäilemättä. Jos sentään sateet tulisivat, niin…"

"Eivät ne enää ehtisi kasvaa…"

Siihen jäi naapureilta keskustelu, sillä he huomasivat herrasmiehenajavan polkupyörällä aika kyytiä tietä pitkin. Mutta kun pyöräilijäehti heidän kohdalleen, pysähtyi hän, laski pyöränsä tienpientareellekyljelleen ja kävi heidän luokseen. Aukusti Joakim ja Järvelä jäivätvierekkäin outoa tulijaa katsomaan, sanaa sanomatta, kumpikin miettien,että mikähän tuo on, joka tänne…

Se oli nuori agronoomi, joka maamiesseuran lähettämänä oli matkalla.Niittymatojen tuhotyötä oli hänen määrä tarkastella ja antaa neuvojaniiden hävittämiseksi. Aivan sitä varten oli hänet maamiesseuralähettänyt tännekin, kun kuulunut oli, että täälläkin olivat madotalkaneet lisääntyä. Muualla oli hän jo kulkenut, useimmatnaapuripitäjät käynyt.

"Paljon näkyy täälläkin matojen syömiä ketoja, vaan vielä enemmän niitäon muualla", sanoi hän. "Ei täällä toki ole vielä muualla näkynyt kuinlaihimmilla kedoilla… kuten tässäkin… — Teidänkö nämä kedot ovat?"kysäisi hän sitten Järvelään päin kääntyen.

"Eivät nämä minun ole. Nämä ovat tuon Aukusti Joakimin, tuon Niemelän",vastasi Järvelä ja katseli syrjäsilmällä agronoomiin.

"Eivät nämät minun ketoni ole ainoat täälläkään, jossa matoja on",sanoi Aukusti Joakim. "Herralankin Jaakonvainion ovat syöneet, etteiole kun korsia pystyssä."

"Jaha… jaha… Eikö täällä ole koetettu mitään niidenhävittämiseksi?" kysyi agronoomi.

"Minkäpä niille on ymmärtänyt. Ovat ne jotkut koettaneet ajaa virtsaa,vaan ei ole auttanut sekään", selitti Järvelä.

Mutta nyt innostui agronoomi selittämään.

"Kaikkia keinoja on koetettu etelämpänäkin, mutta eivät ole auttaneet.Mutta minä olen keksinyt keinon, jolla häviävät ja jonka keinon avullavielä tänä kesänä saa vankan rehusadon noista alastomista kedoista."

"Sitäpä minä en usko, kun juhannuksestakin on jo viikko kulunut",epäili Aukusti Joakim.

"Kummalta tuo kyllä tuntuu", arveli Järveläkin.

"Niinpä niin", sanoi agronoomi voitonvarmana. "Epäilleet ovat muutkinensiksi. Mutta oletteko ajatelleet, että kun nämä kedot auraa ja kylväärehukauraa, niin silloin häviävät madot ja syyspuoleen saapi vankankauralaihon. Sellaisen keinon minä olen keksinyt mokomille."

Hän katsoi voittoisasti Aukusti Joakimiin ja Järvelään, eivätkö
hämmästy ja sano, että sepä nyt on, kun ei tuota itse ole hoksannut.
Mutta eivät hämmästyneet eivätkä kummastelleet. Melkein päinvastoin.
Sillä Aukusti Joakim sanoi:

"Olisi se sekin. Vaan minkäs niille sitten tekee, kun ne ovat auratutja kaura kylvetty?"

"Tietysti niitetään kaura ja kuivataan haasioilla eläinten rehuksi, jase onkin voimakasta rehua, tiedän mä", sanoi agronoomi kuin että jopasekin on kysymystä.

"Niinpä tietenkin. Sen minäkin tiedän", jatkoi Aukusti Joakim. "Vaanmitäs sitten tehdään, kun on kaura korjattu?"

"Sitten tietysti kynnetään heti ja annetaan viilloksilla olla talvenyli…"

"Niin vain. Entä sitten?"

"Sittenkö? Sitten lannoitetaan ja pannaan ohran kasvuun."

"Jopahan tullaan yhteen. Vaan mistäpä riittää lanta kaikkiin matojensyömiin ketoihin?"

"Niin… tuota… tuota… Voipihan niitä jättää levähtämään", arveliagronoomi ja katseli taivaalle.

"Saattaa siitä tulla sadekin", sanoi hän sitten.

"Se on kyllä täälläkin ymmärretty, että se niille paras kuri olisi, kunauraisi ne maahan, mutta se lannan asia…" tuumaili Aukusti Joakim.

"Suo siellä, vetelä täällä", arveli Järveläkin.

He olivat keskustellessaan saapuneet tien viereen, jossa agronoomillaoli pyöränsä. Siihen oli kokoontunut ohikulkijoita, jääneet siihenodottamaan, että mitä miehiä nuo olivat, jotka Niemelän niittymaatatarkastelivat. Oli joukossa kirkosta palaaviakin.

"Puhuttiin kirkolla, että häviävät kyllä, kun virtsaa ajaa…"

"Rukoilihan se rovastikin, että säästyisivät niityt madoilta, pellothallalta…"

"Eivätpä taida rukoukset auttaa."

"Eivät ainakaan ennen… mutta jos sateen jälkeen", sanoi agronoomikuin vastaukseksi kaikille kirkosta tulijoille.

Niemelään, kotiinsa, oli Aukusti Joakim käskenyt agronoominkin tullalevähtämään, että saataisiin keskustella yhtä ja toista, mitä noillemadoille oikeastaan tekisi. Vaikka Aukusti Joakimia eivät herratmiellyttäneet, oli hänestä tämä agronoomi sentään aika hauska mies. Jakun kylällä kuului, että oli Niemelään tullut agronoomi —matoagronoomi, — joka neuvoi niittymatoja tappamaan, kokoontuiiltapäiväksi paljon kansalaisia sinne neuvoja kysymään. Tulirovastikin, sillä pappilankin kedoille oli matoja ilmaantunut.

Kova oli poru Niemelässä. Jokainen sai puhua kokemuksiaan jahavaintojaan. Mokon kylän Silvonen kertoi:

"Meillekin ilmausi siihen rantariihen luo, alimmaisen kedon mäkipäähän.Minä ajattelin, että odottakaa, vietävät, kyllä minä teidät höystän…Ja kun tuli ilta ja kaste lankesi maahan, niin minä tomahutin kylvääkoko hehdon suoloja siihen… niin kahden päivän perästä ei näkynytyhtään elävää matoa… Ja kokoontuivat siihen sitten kaiken maailmanvarekset ja söivät kaikki matovainajat suihinsa…"

"Vai tottelivat suoloja!"

"Entä minä! Kuulkaapa kuinka minä…" alkoi Kauppi selitellä. "Koko
Naattolan vainio oli matojen vallassa, ettei paljon pilliä pystyssä…
Silloin minä…"

"Minkäpä teit?" kysyttiin monella suulla.

"Minä koko karjan kedolle… lehmät, hevoset, lampaat, kaikki. Kunviikon päivät siinä polkivat ja pehnasivat… niin alkoivat madotkinmoittia, että tosi tässä taitaa olla… Ja, uskokaa jos tahdotte, nyton jo Naattolan vainiossa hyvä heinän alku eikä näy yhtään eläväämatoa…"

"Sitäpä pitää meidänkin koettaa", aikoivat useat.

Oli Niemelän Aukusti Joakim niitä miehiä, jotka viinaa "takanaan"pitivät ja silloin tällöin maistelivat hienoon humalaankin,hauskimmilleen. Ja huomattiin nytkin, että punotteli Aukusti Joakiminnaama tavallista enemmän ja tavallista puheliaampi hän oli. Ja kunkeskustelut olivat vilkkaimmillaan, huomattiin, että isäntä iski hyvinmerkitsevästi silmää jollekin tuttavalleen, iski silmää ja piipunvarrella viittasi kamaria kohden… josta toinen heti ymmärsi, mistäoli kysymys… ja sitä poistuttiin vakavina, arvellen: joo, joo… niinon…

Mutta kun Aukusti Joakim oli päässyt vähä hutikkaan, teki hänellä mielitarjota agronoomillekin, joka istui tuolla pöydän päässä ja näyttiolevan ikävissään… Jo iski agronoomillekin silmää ja viittasipiipunvarrella niinkuin muillekin. Ja heti ymmärsi agronoomikin, mistäoli kysymys, ja ulos silmäten ja koettaen näyttää vakavalta käveli hänAukusti Joakimin perässä kamariin…

* * * * *

Illalla oli agronoomilla, Aukusti Joakimilla ja kahdella muullaisännällä johtunut mieleen sama ajatus, kun hauskimmillaan humalassaolivat. Jos olisi koettaa kaataa noille madoille vähän viinaaniskaan…

Menivät miehissä Lompalonrannalle, Aukusti Joakimilla täysi pullotaskussa.

"Nyt se taitaa tulla se kieltolakikin kaiken muun hyvän lisäksi",puhkesi Aukusti Joakim sanomaan.

"Eikö mitä. Ei se meidän aikana tule. Vaan eiköhän ole viisaampaa,ettemme anna noille matorakkareille viinaa, — vaan juomme itse",arveli agronoomi.

"Niin taitaa olla. Vaan menemme tuonne Lompalonrannan latoon ja otammeryypyn. Madot kyllä häviävät itsestään."

"Aivan oikein. Madot kyllä häviävät itsestään. Ei niille muutaymmärrä."

Ja sinne kävelivät ja ladon kynnykselle istuivat.

Ja sen havainnon tekivät kaikki muutkin, että omia aikojaan ne häviävätniittymadot, ilman ihmisten apua ja rukouksia. Joutavaa on niidenvuoksi mieltään pahentaa.

KUVA JUUKUJÄRVEN RANNALTA

Laajan, asumattoman erämaan syrjässä on Juukujärvi, jonkapohjoisenpuolisella rannalla, etelään päin viettävällä törmällä, onIikka Oinaan torppa.

Kruununtorppa nimittäin. Metsiä kulkiessaan on hän tämän pienoisenjärven rannalle kerran eksyksissään joutunut pimeänä syysyönä. Silloinhän päätti tähän ruveta kruunulta torppaa pyytämään ja asettua tänneasumaan. Kaukana oli seutu kyllä muista ihmisasunnoista, — oliensimäiseen naapuriin, Kivinivan uudistaloon, rapea puoli penikulmaa,— ja kirkonkylään oli kolmatta penikulmaa.

Mutta Iikka Oinaan mielestä oli Juukujärven ympärillä hyvääviljelysmaata, ja niittyä saisi perkaamalla jänkille ja mehevilleojanvarsille.

Tuumasta toimeen. Iikka ryhtyi hommiin ja niin sai kun saikin torpanoikeudet. Metsä järven ympärillä ja laajoissa saajoissa loitompanakinoli verrattoman hyvää männikköä kuin humalamaata; se se viekoitteliIikkaakin siihen torppaa perustamaan, että jos hyvinkin pian saisitaloksi ja pääsisi sitten tuon verrattoman pulskan metsän omistajaksi.

Satuin tässä takavuonna kerran kulkemaan Juukujärven kautta, kunmatkani piti erämaata halki toiseen pitäjääseen.

Kivinivan uudistalossa opasti isäntä minua polulle ja neuvoi:

"Tästä kun kuljet ja tämä männikkökangas loppuu, niin tulee jänkkävastaan. Sitä elä lähde oikasemaan, vaan kulje sen vasemmanpuolistarantaa… ja pitäisi siinä tuntua pilkat puissa… niin tulet meidänheinäladolle, jossa on lehtiauma ikkunan edessä. Siitä ladolta sittenlähtee pilkottu polku ja kun sitä avosilmin seurannet, niin kylläkoidut Juukujärvelle…"

Niin neuvoi Kivinivan vanha, vaivaantunut ja kovaa kokenut isäntä, jaminä läksin neuvottua polkua kulkemaan…

Äärettömiä, liikkumattomia metsiä läpi polku vei, halki nukkuvaakiveliötä, jossa tukkilaisen kirves ei koskaan ollut tuhoa tehnyt. Olisyksyn herttainen päivä, jolloin aurinko vielä lämmittää kuin kesälläainakin. Männikön keskellä kulki kuin pylvässalissa, soman,miellyttävän hämärän ympäröimänä…

Tuli taipaleessa vastaan melkoisia metsäpuroja, joiden yli oli asetettuveistetyt telat, kaksi vierekkäin. Purojen varsilla kasvoi pitkää,mehevää heinää, pihlajia ja tuomia…

Olisi täällä mökin paikkoja, olisi maata viljeltäväksi tuhansille…
Mutta tulleeko koskaan asutetuksi tämäkään kiveliö?

Niin kävellessäni itseltäni kysyn, mutta ei vastaa kukaan. Äänetön kuinhauta on ympäristöni, ja vakavan totisilta näyttävät satavuotisetpetäjät ja vanhat partaiset kuuset.

Jo näkyy viimein yhden puron varrella, metsän peitossa, pienoinenlaukkupuoli lato, joka on aivan polun vieressä. Se näyttää olevanheiniä täynnä, ja ikkuna on tukittu ristiinrastiin koivun oksilla javesoilla. Taitaa olla tässä puron varrella Iikka Oinaan niitty!

Siitä nousee polku kovemmalle maalle ja näkyy siellä täällä kalliotakinja niiden välissä rotkoja, mutta metsä on vieläkin yhtä sakeaa,kookasta ja komeaa…

Silloin yhtäkkiä kuuluu korvaani kuin airojen kitinää, ikäänkuinvenettä soudettaessa; kun hetken vielä kävelen, vilahtaa vettä puidenvälitse… Ja siinä samassa saavunkin pienoisen järven rannalle, jostavalkoinen hiekka pohottaa kauas veden alta. Keskellä järveä on vene jasoutaja siinä, vanhannäköinen mies. Kalanpyyntihommissa lienee…

Toiselta puolen järven näkyy pienoinen talonalku: uusi pirtti,navettarakennus ja sauna, joka on kivikon päällä, aivan veden rajassa.Näkyy olevan vähä pellonviljelystä talon ympärillä, kellertäväpellonsänki paistaa ilta-auringon valossa tänne toiselle puolen somaltaja miellyttävältä, ja vähäinen elohaasia pirtin takana… siinä olivatvarmaan talon lyhteet… tuskin riihellistä… Venheessä oleva mieshuomaa minut rannalla, soutaa maihin sinne, jossa seison, ja hyvääiltaa toivottaa. Hän on vankka valkoverinen mies. Kasvot ovat kyllä joryppyiset, mutta varressa näyttää vielä olevan nuoruuden voimaa jajoustavuutta. Ja koko olennossa, äänessä ja liikkeessä ilmaantuukatkeruutta ja tyytymättömyyttä.

"Mihinkä se on matka?" kysyy hän, kun astun veneeseen, ja katseleeepäluuloisesti minua. "Eipä tämän kautta monta kulkijaa ole sattunut…taitaa kolmas olla sitten kun tähän tulin asumaan…"

"Kauanko olette tässä asunut?"

"Viidestoista kesä kulumassa", vastaa hän vitkaan ja semmoisellaäänellä, josta minä ymmärrän, että sama se olisi, jos olisi joviideskymmeneskin kesä… ei tämä sen parempaa olisi…

Siitä pääsemme puheen alkuun. Hän se nyt juuri on Iikka Oinas, ja tämäjärvi on Juukujärvi.

Kun hän saa tietää kuka olen ja mille asialle olen menossa, tulee hänkuin ilosemmaksi ja niinkuin leppyisi itselleen ja muille.

"Vai sinne matka! No kuinka te tämän kautta tulitte kulkeneeksi?"tiedustelee hän.

"No, tiesin tämänkin järven rannalla asukkaan olevan, niin ajattelin,että kuljenpahan senkin Juukujärven kautta, että näen Oinas-Iikankinasunnon."

"Jo tässä katselemista onkin", hymähtää hän kuin pilkaten.

Nousemme maihin mökin rantaan. Hän tempaa venheen käsipuolellateloilleen ja arvelee:

"Jos olisikin tuossa järvessä kaloja, niin olisi se sekään…"

Talon vainio-aita on pantu paksuista kuusirangoista kuin hirsistä, jaaivan pirtin takaa alkaa hongikko kuin kynttilöitä…

"No puuta täällä kuitenkin on, jos ei muuta!"

"No sitä tässä on", vastaa hän välinpitämättömästi.

Olen päättänyt yöpyä Oinas-Iikan asunnolle, ja pakostakin se on.Syyspäivä on loppumaisillaan ja ensimäiseen asuntoon on penikulmantaival ja enimmäkseen leväisiä jänkkiä, — maisia maita ei kuinselkärankana soiden välillä.

Pimeän tullen sytyttää Iikka iloisen tervasnuotion piisiin ja senympärille kokoontuvat kaikki perheenjäsenet tarinoimaan ja uutisiakirkonkylästä kuulemaan.

Iikan vaimo on kivuloinen ja vaivaisennäköinen. Lapsia on vielä viisinuorinta kotona, vanhemmat ovat maailmalla. Iikka alkaa vähitellenselittää omaa elämäänsä ja vaimokin ottaa keskusteluun osaa, lisäämälläIikan kertomukseen jonkun erityisemmän asianhaaran…

Kun hän tähän alkoi taloa tehdä, uskoi hän varmaan, että sitten kunsaisi tämän kuntoon, tekisi peltoa ja niittyä raivaisi, niin saisimetsääkin, josta kertyisi rahaa, että kykenisi vankemmasti maantyötätekemään. Mutta sitten kun tulikin tieto, ettei metsää annetakaan…että kruunu hakkaa ensin parhaat puut pois… ja loput näreikötjätetään sitten talolle polttopuuksi…

"Ensi vuosina minäkin tässä koetin työtä tehdä, vaikka ruoka olimuualta ansaittava ja perhe oli suuri. Ja valmista tässä olisitullutkin, sillä meillä oli kaksi vankkaa poikaa, jotka nytkin ovattukkitöissä, missä lienevätkään. Varsinkin koetimme saada niittyäraivatuksi, sillä niitty se on pellon äiti, ja lannatta tämäkään maa eimitään kasva. Kolmantena vuonna jo saatoimme elättää viisi lehmää,vaikka ensi vuonna hädintuskin yhden saimme elätetyksi yli talven…Mutta kun pojat kuulivat, ettei metsää saada, että hukkaan meneeheidänkin työntekonsa, niin heittivät työnteon pois ja läksivättukkitöihin", selitti Iikka.

"Kyllä tässä paikassa sentään tuo Iikka on niin kovan päivän nähnyt,ettei sitä kukaan usko. Kun muuriakin alettiin hommata, niin savi pitikontissa kantaa monen virstan päästä ja elintarpeet kirkonkylästä… Josen tietää omakseen, kun jauhosäkin tänne asti saapi."

"Vallesmanni ja forstmestari kun käyvät, niin hokevat, että peltoapitäisi olla enempi, rakennuksia isontaa, niittyä raivata, niittylatojatehdä ja vaikka mitä hommata… Eivät ne, pöllöt, kysy millä kehvetillä(sano paremmin) tässä työtä tekee, kun lujalla pitää, että ehtiijokapäiväisen leivän muualta ansaita… Talo tässä pitäisi minun vaanvähillä varoillani tehdä, ja kun valmiiksi saisin, niin kruunu viepimetsän…"

Hän sanoi sen kyllääntyneellä, tyytymättömällä äänellä. Eikä se minustakumma ollutkaan.

"Olisin tämän jo myynyt, vaan eihän tämmöiseen kiveliöön kukaan tahdoasumaan…"

"Onko tämä hallanarka?" kysäisin.

"No ei kertaakaan ole vielä oikeaa leipää kasvanut… lentäviä kaunojaon tullut milloin tynnyri, milloin puolitoista, mutta aina vähempi kuinmitä kylvänyt olen… Forstmestari se hokee, että pitäisi ojittaa tuotakasuo, että sieltä se pakkanen aina nousee vainioon, vaan jo minä nytkesällä sanoin, että ojittakoon se, joka metsänkin ottaa. Kyllä minä jotässä olen ilmanedestä osaltani työtä tehnyt…"

"Mutta eipähän ollut siihen mitään virkkamista forstmestarillakaan",muisteli vaimo taas siihen.

Minä tarjosin Iikalle kotelostani sikaarin. Kun oli sytyttänyt sen,niin arveli:

"Siksipä minä en enää ole näinä vuosina viitsinyt mitään yrittää. Eihäntätä kykene omaksi saamaan kuitenkaan ikipäivänä semmoisilla ehdoillakuin kruunulla on… ja vanhenen minäkin, eikä ole halua tehdäkään, kuntoivo on niin peräti pieni…"

"Pois tästä on meillä ollutkin aikomus muuttaa", lisäsi taas vaimosiihen.

"Onhan sitä koettu ja kuuluu siitä olleen lehdissäkin, että siitä tuleeherrainpäivillä puhe kruununmaan asukkaistakin — ja senvuoksi minätässä olen odotellut, että jos rupeaisi hallitus auttamaan köyhimpiäkruununmaan asukkaita, että hekin pääsisivät elämän alkuun… Vaan eiole kuulunut sen kummempaa vielä… ja tuskin siitä minun eläessänituleekaan", puheli Iikka taas. Mitä minulla siihen olikaan vastaansanomista. "Koettaisivat kerran herratkin kylmään metsään taloa tehdä,eikä olisi alkua mitään muuta kuin paljaat kämmenet, niin eiköhänalkaisi haluttaa, että saisi nuo puut omikseen, niin kyllä täälläsitten alkaisi elää", naurahti hän.

"Kyllähän niin taitaisi olla", puolustelin minäkin.

"Kiertelin minä silloin Iikkaa, ettemme lähtisi tänne asumattomaankiveliöön, vaan alkaisimme torppariksi… vaan eihän se ole, tuo Iikka,minua milloinkaan kuunnellut", muisteli vaimo.

"Mielipä tuota teki sinunkin pois ihmisten jaloista", muistutti Iikkavuorostaan. Hän lisäsi tervaksia takkaan ja virkkoi: "Tätä täällä kylläon… ei olekaan muuta hauskaa kuin lämmintä."

"Mutta sitäkään ei ole kaikilla", sanoin.

Pitkän aikaa olimme äänettöminä.

"Kuuluu nyt ensi talveksi tulevan paljon tukinajoja… Sinne pitääpyrkiä… Hevonenkin käy jo vanhaksi, mutta siivolla hoidolla se vieläon hevosten parhaita", lohdutti Iikka sitten itseään.

Minä innostuin Iikalle pitämään esitelmää. Koetin hänelle teroittaa,että kun hän jo näin paljon oli työtä tehnyt… niin koettaisijatkaa… Jos tuntuisikin ikävältä työnteko, kun tulevaisuus oliepävarma, niin eihän vielä tiennyt, vaikka hallituskin rupeaisikruununmaan asukkaita auttamaan. Kun jo oli siksikin hyvä elämisenalku, — kun kuusi lehmänlukua jo — ja hevonen, — niin hullutustahanolisi jättää tähän… ja lähteä kyliä kiertämään… Ja ehkäpä sehallakin pakenee, kun viljelykset enenevät… kun on näin hyväpirttikin, jossa on lämmintä talvipakkasellakin — ja oma koto… jarakennuspuutahan saapi ottaa mielensä mukaan…

Siihen ei Iikka eikä emäntäkään mitään virkkaneet. Katselivat vaintoisiaan, ja näytti niinkuin olisivat kammoissaan äskeisistäpuheistaan.

"Paljonhan tässä kyllä on työtä tehty", virkkoi vihdoin emäntä.

Mutta Iikka tuumasi, jakkaraltaan nousten:

"Pitäisipä tästä lähteä ruunaakin illastamaan."

Hän kurkotti orrelta kourallisen kuivia päreitä ja aikoi lähteä.

"Minäkin lähden teidän ruunaanne katselemaan."

Pihalla sytytti hän jo päreen, jonka kellertävässä valossa sittenmenimme talliin päin.

Olihan siellä vankka ruuna, ja kun kesän oli laitumella ollut, olilihavakin ja täyteläinen kuin säkki.

"Kyllä se nuorena oli semmoinen hevonen, ettei sille tukkihommassavertaa löytynyt", kehuskeli hän, heiniä ruunalleen antaessaan.

Poikkesimme navettaankin. Lihavat olivat lehmätkin, valkoisiakallipäitä kaikki. Oven pielessä oli sonnikin, sarveton sekin, jakohtaloonsa ja onneensa tyytyväiseltä näytti, vilpittömine naamoineenja jukuripäineen.

"Mahtaa olla hyvä laidun, kun lehmänne ovat noin lihavia", arvelin.

"Kyllä niillä siellä on sijaa olla ja ruokaa syödä", tuumasi Iikka.

Minä aloin Iikalle taas selittää, että hullutusta olisi hajoittaa nytelämäänsä ja lähteä muualle parempaa hakemaan…

"Olen minä sitä itsekin ajatellut… ja jos sattuisi kuolema tulemaanennenkuin ehtisi kovin vanhaksi ja saamattomaksi, niin eiköhän tuotaelää kituuttelisi… tässäkin…"

Heillä oli kamarikin, johon minulle oli vuode valmistettu.

Kun haastelin emännälle, että olihan heillä jo "maanpäällistäkin" minkämitäkin, kun vain noin hyviä makuuvaatteitakin, virkkoi hän:

"Minun ne ovat. Palvelusajallani jo olen laittanut nämä kaikki, mitätässä näkyy… ja oli sitä puhdasta rahaakin, kun yhteen menimme…"

"Vai oli rahaakin!…"

"Oli… eikä sitä nyt vieläkään niin hätää ole, vaikka se tuo Iikkavälistä lörpöttelee…"

"No näkeehän tämän, että hyvähän teillä on elämä."

"Tässä tuota on menty ja kyllä minun se täytyy sanoa, että ei ole vielähätäpäivää ollut… ei ruuan eikä juoman puutetta… ei ole, Jumalankiitos…"

Aamulla varhain, kun syyskuun aurinko teki nousuaan, valmistelin minäjo taipaleelle.

Iikka sanoi lähtevänsä Karhujoelle asti saattamaan. Siellä oli hänellämuutamien latojen edessä pieleksiä, joista aikoi heinät käydä latoihinhankoamassa ennenkun porot ja hirvet ehtivät niitä polkemaan jasotkemaan. Sopi sama matka kuin minullakin.

"Ja siitä lähtee sitten hyvä polku ja pilkottu tie eteenpäin", sanoihän.

Ja niin läksimme. Polku johti navetan päitse ja vei riihen sivuhongikkoon.

Kun pääsimme taipaleelle, alkoi hän tiedustella kaikenlaisia maailmanasioita, mutta varsinkin piti minun kertoa minkä tiesin kruununmaanasutuksesta entisinä ja nykyisinä aikoina…

Tuosta käynnistäni Juukujärvellä on jo useita vuosia kulunut.

Ja sen olen kuullut, että Iikka on kovasti työtä tehnyt ja nyt viimekesänä kuuluu saaneen hyvän vuodenkin. Lehmiäkin kuuluu olevan jokahdeksan ja neljä lammasta.

Vieläkö sitten odottanevat parempia aikoja?

KÄNSÄ-TOPIAS TULLIKAVALTAJANA

(Kuva Ruotsin rajalta)

Hänet tunsivat sekä Ruotsin- että Suomenpuolen rajavartijat.

Satoja kertoja oli hän ollut joutumassa tullimiesten käsiin Ruotsinpuolella, kun salaa kuljetti milloin mitäkin tullinalaista tavaraa.Mutta aina oli hän onnistunut livistämään pakoon kuormineen tai aivanviimeisellä hetkellä ehtinyt palata takaisin ennenkun tullimiehetsaivat kiinni. Välisti pukeusi hän naisen vaatteisiin, laajanvillahuivin päähänsä köyttäen, niin etteivät häntä tunteneet muutkaan,jopa sitten tullimiehet.

Sellaista hommaa oli Topias pitänyt jo monet vuodet siitä saakka kunuusi tulliasetus Ruotsissa astui voimaan.

Topiaksella oli mökki Suomen puolella vastapäätä Piippuliinin pulskaakauppakartanoa. Ja Piippuliinin patruunin kanssa oli Topias hyvä ystäväja hänen nerokas toverinsa. Tuhansia ja sukkelia olivat ne keinot,joilla patruuni ja Topias pettivät tullimiehiä, eivätkä vainonnistuneet tullimiehet Topiasta saamaan käsiinsä, vaikka hyvintiesivät ja kylältä kuulivat, että Topias "luntreijaa" Piippuliiniinkaikenlaista tullinalaista tavaraa.

Ei ollut kuuluvissakaan niin nerokasta eikä niin rohkeaatullikavaltajaa kuin Känsä-Topias. Hän onnistui aina. Jos joku muuyritti viemään hyvinkin vähää, vaikkapa vain paperossikassia, niin hetihän joutui tullimiesten käsiin tai häätyi jättämään kuljettamansatavarat huiskeelle, kun näki tullimiesten juoksevan kohti.

Mutta eipäs hätäillyt Känsä-Topias. Hän vaani aina sen ajan, jonatullimiehet olivat nukkumassa, sillä eivät hekään aina jaksaneetrajalla "ratsastaa".

Topias oli Suomen puolelaisillekin aivan välttämätön henkilö, sillämitä pikkutarvettakin osui Ruotsin puolen kauppiaaseen olemaan, niinparasta oli kääntyä Topiaan puoleen ja pyytää häntä toimittamaan… Jayks' kaks' toimitti Topias, eikä ollut kallis vaivoilleenkaan.

Sillä tullikavallus oli Topiaksesta hauskaa hommaa, helppoa, ja siitämaksettiin runsas palkka. Varsinkin kun sattui sopivia viinamiehiä,jotka tarvitsivat "karvasta" eikä Suomen puolelta mistään muualtasaanut kuin kaupungista, joka oli kaukana, oli Topiaksella hyvääansiota. Eikä hänen puoleensa turhalla toivolla tarvinnut kenenkäänkääntyäkään. Topias tiesi Ruotsin puolen kaikki salakapakat ja olitervetullut vieras kaikkialle.

Mutta nyt näinä viimeksi kuluneina vuosina on Topiaksenkin täytynytvarovaisemmin ammattiaan harjoittaa. Sillä Bobrikoffin hallituksenaikana on Suomen puolen rajavartijain joukkoa lisätty, ja muutenkin onvartioiminen käynyt tiukemmaksi samalla kun se on tullut paljoasäännöllisemmäksi. Nyt varsinkin, kun huhutaan kieltolaista ja siitäettei Suomeen saa enää tuoda minkäänmakuista "karvasta", vaikkahengenhätä olisi. Ovat tietenkin viranomaiset arvelleet, että taitavatjuopot sentään ryypyn näin rajamaalla hakea vaikka kuinka lujan takaa,sittenkin vielä, vaikka kieltolakikin on voimassa.

Tiesivät Suomen puolenkin rajavartijat hyvin, että Känsä-Topias olinerokas ja näppärä toimittelemaan kansalaisten asioita Ruotsinkauppiasten luona, tiesivät, että kuljetti ukko välisti laukussaan,välisti kelkassaan milloin mitäkin tullinalaista tavaraa, sokeria,kahvia, vaatteita, pikanellirullia ja hyvin usein pullon punssia taikonjakkia.

Mutta tässä tuonnottain oli Topiaksella merkillinen seikkailu rajalla.

Oli aivan Topiaksen naapuriin asetettu ylimääräinen rajavartija, jolleerityisesti mainittiin, että Topiaksen toimista oli huolta pidettävä,koska epäiltiin hänen öisin "luntreijaavan". Mutta älysi Topiaskin sen,minkä vuoksi rajavartija niin lähelle hänen asuntoansa asetettiin, japäätti hänkin puolestaan olla varovainen.

Oikeastaan oli heitä, rajavartijoita, kaksi, jotka Yrjänälle, Topiaksennaapuriin, tulivat asumaan. He olivat Etelä-Suomesta kotoisin,valppaita, nuoria miehiä, mutta ei ollut heillä tietona, millaisiakonsteja täällä Ruotsin rajalla tullikavaltajat pitivät. Usein hekohtasivat Topiaksen tiellä hiihdellen laukku selässä ja hyvä tuulinaamallaan.

"No, mihin Topias nyt hiihtelee?" tiedustelivat he tuttavallisesti
Topiakselta.

"Tässä aivan naapurissa oli aije käydä", vastasi Topias.

Kun he sitten iltahämyssä seurasivat salaa Topiaksen perässä,näkivätkin he Topiaksen poikkeavan joelle ja aika vauhtia hiihtävänRuotsin puolelle suoraan Piippuliinin valaistua kauppakartanoa kohden.

Nyt oli Topias varmaan taaskin mennyt jotakin luntreijaamaan! Jarajavartijat hiihtelivät pitkin rantaa pensaiden suojassa, odotellenTopiaksen takaisintuloa.

Tietä pitkin, joka oli tikoitettu suomenpuoliselta rannalta poikki joensuoraan Piippuliiniin, tulla hölkkäsi tuon tuostakin hevonen ja reki,mutta kun heillä ei ollut minkäänlaista tullinalaista tavaraa, saivatvapaasti mennä. Tuli jokunen hiihtomieskin, mutta ei ollut heilläkäänmitään "luvatonta", olivat käyneet vain muilla asioilla Ruotsinpuolella.

Mutta jo hiihteli viho viimein Topiaskin. Hiihdännästä ja rykimisestätunsivat rajavartijat heti, että jo tulee Topias.

Kahden puolen tietä asettuivat he vahtiin ja koettivat ollapajupensaiden suojassa, ettei Topias havaitsisi ennenkun ehti kohdalle.Eikä näyttänytkään Topias mitään pahaa aavistavan, hiihteli rennosti jaryki tapansa mukaan väliin. Ja laukku näkyi olevan selässä japullollaan kalua.

Mutta kun Topias juuri ehti rantaan ja aikoi nousta törmän päälle,karahtivat rajavartijat hänen niskaansa, toinen toiselta puolen tien…

"Ahaa, Topias… Jopa satuttiin yhteen… Mitä naapuriin kuului",sanoivat he ja alkoivat repostella Topiaksen laukkua.

Topias oli pelästyvinään.

"Herra isä… Mikä tämä on…!"

Mutta sitten hän mukamas tunsi miehet ja sanoi:

"Tuttuja miehiäpä nämä olivatkin… Minä ajattelin, että jos olisisosialisteja…"

"Mitä sinulla on laukussa?" ärhentelivät tullimiehet ja alkoivat kiskoalaukkua Topiaksen selästä.

"Saapi kai sen katsella… tyhjän laukun", lupasi Topias ja auttoilaukkua selästään.

"Vai tyhjä… Pullollaanhan tämä on", arvelivat tullimiehet.

Mutta kun he avasivat laukun, löysivät he sieltä kuusenhakoja aikaläjän.

"Kuka perkele minun laukkuuni on kuusenhakoja pannut?" oli Topiasolevinaan.

"Oletpa lurjus mieheksi", arvelivat tullimiehet aikalailla noloina.

Mutta Topias tyhjensi laukkunsa kuusen haoista ja sitä tehdessäänmainoi, että mikä kelvoton oli täyttänyt hänen laukkunsa…

Mutta kun tullimiehet poistuivat ja vähän häpeissään noituivatTopiaksen sukkeluutta, palasikin Topias näppärästi ruotsinpuolisellerannalle, johon lumeen oli kätkenyt aika säkillisen minkä mitäkintavaraa. Ne sulloi hän laukkuunsa ja läksi hiihtämään takaisin. Muttanyt ei hän hiihtänyt tikoitettua tietä pitkin, vaan ohjasi suksensaKäkisaaren päitse ja nousi maihin Suomen puolelle vasta alempana kylää.

Monta kertaa yrittivät tullimiehet Topiaksen kimppuun, mutta ainahuonolla menestyksellä. Useimmiten oli hänellä laukku tyhjänä, vaikkahän palasi Ruotsin puolelta, ja jos siinä jotakin oli, oli se semmoistatavaraa, jota ei iljennyt käsin koskea.

Mutta tietona oli, että Topias hommaili.

Topiaksen pirtti oli ihan tienposkessa, ja siinä kulkijat kävivät öisinja päivillä. Siinä oli aina tervetullut, oli aika mikä hyvänsä. Jahauskaa ja rentoa elämää sai pitää. Topiaksen eukko, hieromisestaankuuluisa Matleena, oli oiva ja ketterä vaimo kulkijoille kahviakeittämään ja muutenkin makeita puheita pitämään. Sai siinäKänsä-Topiaksen pirtillä kaupungista palaava matkamies kahvin sekaantipauttaa viinaa ja puol'kuppisen rauhassa tehdä ja nautita. Ei siitätalonväki nokkaantunut niinkuin monessa muussa kahvipaikassa tekivät.

Ja niin oli Topias eukkoineen tunnettu laajalti, ja kaikki kulkijatheitä kävivät tervehtimässä.

— Jossa peura pehtelee, siinä karva katkeaa — tuumaili Matleena, kunvieraat olivat menneet ja hän tyytyväisenä laski lanttejaan.

Keväällä kerran tuli ylimaasta kaksi miestä ja asettuivat yöksiTopiaksen pirtille. Koko yön juttelivat he Topiaksen kanssa,kuiskailivat ja tuumailivat. He olivat Topiakselle vanhoja tuttavia jaaina kulkiessaan hänen mökkiinsä poikkesivat.

Heillä oli sellainen asia, että tarvitsivat Topiaksen avukseen. Kotiaanylimaahan olivat he lähteneet kesäetuja noutamaan, mutta olivat osanostoksistaan tehneet Ruotsin puolella, koska saivat sieltä paljoahelpommalla. Nyt oli kysymys kuinka saataisiin tullinalainen tavarayli.

"Paha nyt on saada", jutteli Topias. "Tullimiehiä on lisätty jokakylään, ja ne ovat virkkuja ja valppaita. Paha niitä on pettää, ne ovattulleet niin varovaisiksi. Mutta koettaa täytyy."

Ja miehet kertoivat lisäksi, että oli heillä muun tavaran joukossasäkki, jossa oli kymmenen pulloa konjakkia, lääkkeeksi ylimaan kyliin.

Niin kertoivat ja miehissä miettivät miten parhaiten menettelisivät.

"Pankaahan nyt levolle", sanoi aamupuoleen yötä Topias. "Mietitääntässä aamulla lisää."

Ja miehet laskeusivat levolle, Topiaksen kamariin, johon Matleena olivieraille vuoteen valmistanut. — Ja luulivat, että nukkumaan se paneeTopiaskin.

Mutta Topias ei käynytkään levolle, vaan herätti Matleenan ja antoihänelle muutamia määräyksiä.

Ulkona alkoi varhainen kevätaamu sarastaa, kun Topias haki kelkkansahalkovajasta. Oli kylmä aamu ja nuoskea lumi oli kovettunut kovaksi jakestäväksi hangeksi.

— Kyllä nyt pitäisi passata, — höpisi Topias itselleen kävellessään,kelkkaansa vetäen, Yrjänälle päin.

Tultuaan likelle taloa jätti hän kelkkansa tienviereen ja hiipi tuvanakkunan alle kuulostelemaan. Siinä asuivat molemmat tullimiehet. Eikuulunut minkäänlaista liikettä. Nukkuivat kai nyt. Illalla myöhään oliTopias nähnyt heidän hiihtävän joen rantaa pitkin… Varmuuden vuoksiTopias vielä käveli pihaan nähdäkseen, olivatko tullimiehillä suksettavallisella paikalla, räystästä vasten olevilla tikapuilla… Siinänäkyivät olevan…

Ei ketään näkynyt eikä kuulunut liikkeellä. Syvimmässä unessaannukkuivat kaikki, valppaat tullimiehetkin.

Silloin Topiaskin sai jalat alleen; kiivaasti palasi hän kelkkansa luoja läksi, pientä juoksua kynyttäen, suoraan poikki joen Piippuliiniinpäin.

Rantatörmälle, sakean pajukon keskelle, olivat ylimaan miehet tavaransakätkeneet ja neuvoneet Topiakselle paikan. Suoraan siihen Topiasosasikin, potkaisi vähä lunta pois päältä ja nosti kelkkaansakahvisäkin ja konjakit, jotka hänen mielestään olivat kaikkeintärkeimmät ja siis ensiksi yli saatavat. Enempää hän ei uskaltanutkelkkaansa panna, vaikka hyvä hankikeli oli, sillä hän pelkäsi, ettäjos tullimiehet jäljille pääsevät, ei hän ehdi raskaamman painon kanssapaeta.

Kovasti kopisi ja rääkkyi hangen pinta, kun Topias kiivain askelinläksi Suomen puolelle takaisin. Aamukin valkenemistaan valkeni ja idäntaivaalta jo pohotti vaaleankellertävä vinkka, joka päivän nousuaennusti. Mutta näppärästi oli Topiaskin joen yli kävellyt, niin ettähiki lakin alta tippui, vaikka oli kalsea ja kylmä aamu. Saatuaankelkkansa jyrkän rantatörmän päälle tähtäsi ja vainusteli hänympärilleen…

Silloin hän näki pirttinsä savupiipusta nousevan paksun tervassavun…
Se oli Matleenan antama merkki, ettei näkynyt tullimiehiä liikkeellä…

Riivatun vikkelästi ja kaikki voimansa pannen liikkeelle läksi Topiaspoikki pakkasen puremaa hankea kotimökkiä kohden ja pääsi onnellisestipihalle juuri silloin kun päivän kirkas silmä kohosi vaaran takaa.

Portailla seisoi jo Matleena vastassa ja tarttui kovin kourinkahvisäkkiin ja vei ullakkoon. Topias riensi perässä konjakkisäkinkanssa…

Tyytyväisinä hengähtivät he. Hyvin oli taaskin onnistunut.

Hyvin varhainen oli vieläkin aamu. Ei vielä mistään kylän talostanäkynyt savuja nousevan eikä Yrjänälläkään, jossa tullimiehet asuivat,näkynyt mitään liikettä.

Matleena oli keittänyt väkevän aamukahvin Topiakselle tuliaisiksi jaTopias kävi juomaan. Ylimaan miehet nukkuivat vielä herran rauhassakamarissa eivätkä uneksineetkaan, mitä Topias hommaili. Mutta he olivatillalla Topiakselle lausuneet, että jos Topias onnistuu saamaantavaroita yli, on konjakkisäkki ensiksi tuotava ja määränneet, ettäTopiaksen tulee ottaa pullo ja tehdä hyvät puoletkupit…

Ja Topias teki niinkuin ylimaanystävät olivat käskeneet ja luvanneet.Hän avasi pullon ja kaatoi kahvinsa sekaan aika aamuryypyn, kaatoitilkkasen Matleenallekin aamusydämeen…

Mutta kun Topias oli pari puolikupposta tehnyt, niin että vähän kihahtikulmiin, arveli hän Matleenalle:

"Pidä sinä silmäsi auki ja katsele koska alkaa liikettä näkyäYrjänällä… minä lähden ja noudan loputkin… nyt kun on näin peevelinhyvä hankiaamu…"

"Kyllä minä koetan", lupasi Matleena.

"Jos näet, että lähtevät suksilla liikkeelle, niin pane tervassauhunousemaan… Siitä ymmärrän kääntyä takaisin…" neuvoi Topias vielä jaliikkui hyvät aamuryypyt otettuaan vikkelästi…

— Rohkea aina rokan syöpi, arka ei mitänä saa, — rohkaisi hän vieläluontoaan ja läksi kelkkoineen, pikku juoksuksi pannen. Ruotsinpuolelle…

Sillä aikaa Matleena vahtaili Yrjänälle päin. Mutta ei näkynyt vielämitään liikettä. Ei noussut vielä savua kuin jostakusta mökistä vaaranlaidasta… Topias näkyi menevän melkein jo puoliväylässä, ja yllensäoli hän pannut toisen ylimaalaisen turkin, joka oli niin pitkä, ettäliepeet laahustivat perässä.

— Eivät vaan tunne Topiakseksi, jos kiikaroivatkin, ajatteli Matleena,kun näki Topiaksen kuin mustan korpin mennä roivivan Ruotsin rannalle.

Joenpuolisesta akkunasta sopi Matleena näkemään Piippuliinin pihalleasti ja semmoisilla silmillä kuin Matleenalla näkikin luultavasti yhtähyvin kuin tullimiehet kiikarillaan. Matleena asettui akkunanpieleenvahtiin… Jo alkoivat kylälläkin heräillä ja aurinko kohoamistaankohosi vaaran takaa kirkkaasti kimaltaen joen hangelle, että Matleenansilmiä häikäisi…

Mutta eipä näkynyt Yrjänällä liikettä… Pian sieltä Topias kahvisäkitkelkkaansa koppaa ja äkkiä on takaisin… ja silloin on hyvin kaikki…Jo näkyi Topias nousevan maihin ja katoavan pajupensaiden taakse, jossakahvisäkit olivat kätkettyinä…

Sillä välin ehti Matleenakin akkunanpielestä poistumaan ja käyttijoutoaikaansa hyväkseen kaatamalla kahvia pannusta, istuutuen takaneteen sitä ryyppimään…

Mutta kun hän kahvin juotuaan taas meni akkunasta joelle katsomaan,havaitsi hän miehen hiihtävän Yrjänältä päin jäälle… Matleenan tarkkasilmä tunsi miehen heti Anderssoniksi, toiseksi tullimieheksi…

Nyt se piru oli liikkeellä! Ja Matleena ehti nähdä senkin, että Topiaskuormineen laskeusi ruotsinpuoliselta rantatörmältä jäälle…

Sukkelaan sytytti hän tervakset takkaan palamaan, niin että paksu,musta savu alkoi roihuta savupiipusta…

Matleena nousi pöydälle paremmin nähdäkseen jäälle. Siellä tullaköpitti Topias kiivasta vauhtia kelkkaa perässä vetäen ja Anderssonnäytti hiihtävän häntä kohden… Matleenan sydäntä kouristi… Eikö seonneton näe, että tullimies hiihtää kohti…! Ei se näe, kunaamuaurinko kilottaa suoraan silmiin…! Voi kuitenkin…! Nyt käyhullusti! Ja eikö muista katsoa tänne, että paksu savu nouseesavutorvesta… Hyvä isä…! Nyt on Topias jo puoliväylässä… jatullimies on aivan lähellä jo… Nyt se tekee "peslaakin" ja sakotetaanTopiasta muun häpeän lisäksi… Ja Matleena oli halkeamaisillaanpelosta. Mutta Topias havaitsee Anderssonin, kun tämä on jo melkolähellä. Topias on jo tulossa sivu puoliväylän… Hän älyää vaaran jatietää olevan mahdotonta hänen ehtiä kelkkoineen ja kahvisäkkeineenhiihtävää tullimiestä pakoon… Silloin tekee hän epätoivoisenyrityksen, ja salamana lentävät hänen ajatuksensa…

Hän kumoaa kelkastaan kahvisäkit ja pakenee Ruotsin puolelle täyttäravia, kelkkaa perässään vetäen ja pitkän turkin liepeet sivullahulmuten kuin siivet… Andersson ei nähtävästi tunne Topiasta, koskahuutaa vain että: "Elä pakene, mies!"

Mutta Topias menee juoksujalkaa ja saapuu Ruotsin rannalle samallahetkellä kun Andersson kahvisäkkien luo…

Riemusta sykähtää tullimiehenkin sydän! Jo kerrankin osui oikeallaajalla liikkeelle…! Jo kerrankin onni potkaisi… kaksi kahvisäkkiä!

— Tämä oli nyt parempaa kuin Lenti-viina, — hän iloitsee.

Mutta sitten seuraa yksinkertainen kysymys, miten hän kuljettaapeslaakiin ottamansa säkit Yrjänälle. Kantaa hän ei jaksa ja kelkkaa eiole…

Hän puhaltaa pilliinsä, että jos Yrjänällä kuultaisiin… Puhaltaapilliinsä ja huutaakin… Mutta koko maailma näyttää nukkuvan, eiketään näy… Hänen kumppaninsa, Loponen, on hiihtänyt päinvastaiseensuuntaan "patruleeraamaan"… Loposesta ei siis ole toivoa apuun…

Hän päättää jättää säkit siihen jäälle… ja näppärästi käydä Yrjänällänoutamassa kelkan, jolla säkit saapi suojaan…

Muuhan tässä ei auta…

Kaukana maantiellä näkyy joku talonpoika ajavan heinähäkkeineenniitylle… Hän viheltää, viittoo ja huutaa. Näkyy siellä jo ihmisiäliikkeellä, mutta ei ole kukaan kuulevinaankaan. Ja jos kuulevatkin,niin eivät ne tule…

Siihen jättää hän säkkinsä ja hiihtää mitä hengestä irti lähtee
Yrjänälle päin…

Pensaan takana on Topias vahdissa, että mitä tuossa tapahtuu… Ja kunhän näkee ja kuulee, että Andersson viheltää ja huutaa, pelkää hän ettäjoku tulee avuksi… Mutta kun hän näkee Anderssonin lähtevänhiihtämään Yrjänälle päin, tekee hän rohkean päätöksen…

Kun Andersson on kadonnut törmän taakse näkyvistä, vilahtaa Topias kuinkärppä pensaan suojasta ja juoksee kelkkoineen minkä sielu sietääväylälle kahvisäkkien luo. Tulisesti nakkaa hän säkit kelkkaansa japainuu takaisin Ruotsin puolelle niin että silmät tulta iskevät…

Ja kun Andersson Yrjänälle päästyään kiipeää tikapuille katsomaan,näkyvätkö säkit jäällä, näkee hän viimeiset vilahdukset Topiaksenpitkästä turkinhelmasta katoamassa Ruotsin puolelta metsikköön jakelkassa mennä könöttävän äsken peslaakiin ottamansa kahvisäkit…

Synkästi kiroten laskeutuu hän tikapuilta alas pihalle.

Mutta Topias, saatuaan tavaransa varmaan suojaan ja jätettyään turkinyltään, lähti kävellä hilppaisemaan kotiaan. Hyvillään, suu hymyssä hänasteli, mutta ei mennytkään äskeistä jälkeä, vaan alempaa Käkisaarenyli…

Ja kun tuli seuraava yö, läksi hän ja nouti kahvisäkit piilopaikastapois…

Ja aamun valjetessa läksivät ylimaalaiset kotiaan…

Eikä ole kuulunut, että Andersson olisi epäonnistuneesta peslaakistaankenellekään kertonut.

Mutta Känsä-Topias kuului itse siitä jutelleen kerran kun sattui vähänhiprakassa olemaan.

KIUSAUS

Petäjäniemen kruununtorppa oli pitäjän pisimmässä pohjukassa. Toistapenikulmaa oli sinne lähimmästä naapurista ja kirkonkylästä vähäävailla kolme.

Vaikka torpan ympäristö oli laihaa kivikkokangasta, oli torpallasentään hyvänlaisia jänkkä- ja jokivarsiniittyjä, niin että siitäkeräämällä sai heiniä parille kolmelle lehmälle ja hevoselle. Mutta eisiitä vähillä vaivoilla ja köyhän miehen ollut helppoa saada elettäväätaloa.

Petäjäniemen asukas Matti Repo olikin oikeastaan riistan vuoksi tähäntorpan paikan valinnut. Sillä iso, kirkas ja saivovetinen Petäjäjärvi,jonka niemen nenässä torppa sijaitsi, oli kalarikas, ja ympäristönlyömättömät kiveliöt vilisivät metsänotusta monenlaista. Pyytöhenkistämetsänkävijää seutu miellytti ja Matti päätti asettua tänne, saadakseenoikein rauhassa pyynti-intoaan tyydyttää. Maanviljelys olikin hänensivuelinkeinonsa eikä hän ollut vielä, vaikka vuosikymmenen jo olitorppaa asunut, tehnyt peltoa kuin pienen palasen pottumaaksi. Valittimaata ylen kiviseksi ja paikkaa hallanaraksi, ettei siihen kannattanutruveta sen enempää puskemaan.

Rauhassa oli Matti saanutkin erämaassaan elellä. Ei näkynyt montakulkijaa vuodessa. Mutta sitä mukaa kuin perhe kasvoi, väheni riistametsästä. Ennen kun syksyisin linnun ansoilta ja laukuilta palasi, olimonta kontillista lintuja joka kokemalla, mutta nyt viime vuosina vainjokunen vaivainen riekko ja koppelon poika. Oli Matti ensi vuonnasaanut karhun ammutuksi, oli rautoihin käynyt kavala saukko ojankurusta ja eräänä vuonna oli Jyppyrävaarasta löytänyt ahmanpesän, jostaemän ja kolme pentua ampua napsautti kuin hyllyltä.

Niin oli ennen, miettii Matti syksyistä metsää pyssy olallakävellessään ja linnun ansoja kokiessaan. Mutta nyt? Niin, nyt eiuskaltanut virittää loukkua kuin johonkuhun salaisimpaan kuusikkoon, eipanna ansoja hietaisille poluille. Ei tiennyt minä hetkenä sattuisiforstmestari kulkemaan… ja silloin kävisi huonosti. Semmoisen hullunlain laittavat! Vaan eivätpä kuulu sitä lakia noudattavanrantamaillakaan, koska aivan kirkon takanakin kuului ansoja olleen…Eihän jaksa köyhä mies ostaa ampumatarpeita… loukun virittää ja ansanpanee… niihin toivoo käyvän…

Matti tulee hietakankaalle, jossa sieviä, somia linnunpolkuja risteileesinne tänne mäntyjen välissä. Siinä on hänellä monta loukkua polunpäälle viritettynä ja kuusien juurilla ansoja… Onpa käynyt koppelotuohon muutamaan loukkuun…

Matti ottaa tyytyväisenä saaliin loukun alta, virittää sen uudelleen…On tuohon toiseenkin käynyt riekko… Tämä se on hyvä lintumaa ainaollut, — arvelee Matti itsekseen. — Tästä vieläkin saapi… Kun eivätarvaisi tuolta rantamaalta tänne tulla pyssyineen… Vaan se onsemmonen metsänkävijä tämä nykynen forstmestari, nuori ja naimatonvielä, niin joutaa huuhkimaan pitkin metsiä milloin tahtoo… Kun nytkierteleisi nämä maat, ettei osuisi minun pyydyksilleni… Vaan siitäei tiedä mihin se kulkee… No kulkekoon… Mistäpä tietää kenen ansojaja pyydyksiä nämät ovat…

Matti pistää saaliin laukkuunsa, panee suuren mällin poskeensa ja aikoolähteä kotia päin. Kaikki pyydykset on hän nyt kokenut, mutta niukka onsaalis Matin mielestä. Kuusi riekkoa, kaksi koppeloa ja poikametso…siinä kaikki… Ja toista sataa ansaa oli Matilla pyydössä…

Matti nostaa laukun selkäänsä ja lähtee laaksoon päin loivenevaamyötälettä astumaan. Hän seuraa vanhaa tuttua polkua, joka kiertäälaakson lettopaikkoja ja korkeimpia pounikoita. Mutta päästyään taaskuivemmalle maalle, hongikkokankaalle, jossa polku haaraantuu, toinenhaara Petäjäniemeen päin, toinen Luikejoelle, hänen niitylleen, eiMatti käännykään kotia päin, vaan poikkeaa niittypolulleen…

Luikejoen kautta kulkien ei tule paljoa pitempi matka kotia ja ontarviskin niittynsä kautta mennä nähdäkseen, kuinka siellä heinät…

Vaikka ei ole nyt Matilla mielessä heinät, muissa tuumissa hänenaatoksensa kulkevat. Pitkin syksyä ovat hirvet siellä Luikejoenympäristöllä majailleet, lehdoissa haavan kuorta jyrsien olivat monestikäyneet Matin niitylläkin, heinätalojen vieressä, sen oli Mattijäljistä nähnyt… Jos sattuisivat nytkin… niin saisi ne hätistelläpois latonsa luota… "värteeraamasta"…

Ei uskalla Matti itselleenkään tunnustaa mitä hän oikeastaan miettii…Mutta joka syksy sitä oli tullut mietityksi ja tehdyksi… Pakanasentään, mikä saalis kuitenkin on tuommoinen täysikasvuinen hirvi näinsyyslihassa! Se oli otusta se menneensyksyllinen… kun tuli lihaa kokotalveksi ja vielä sai paistit myydä kirkonkylässä… Matti jatkaaajatuksiaan, kuinka on käynyt onnessa ennen… Mikäpä siinä nytkäänolisi… Kukapa olisi näkemässä tai kuulemassa…

Syysilta alkaa jo hämärtää hiukan ja Matti astuu ripein askelin, mielipalavana ja ajatukset vilkkaina… — Kenellekään siinä ei tulevahinkoa, — miettii Matti. — Kyllä niitä eläviä täällä on jamyötäänsä talvisin syövät ihmisten heiniä, jotka kruunu sitten saapimaksaa… Ja jos en minä ammu, niin on muita, jotka ampuvat,varakkaampiakin kuin minä… Eipähän ole saatu syyhyn Airiselänmiestäkään, vaikka kuuluu mennä talvenakin tappaneen kuusi täyttähirveä ja kaksi vasikkaa… Ja olisinhan noita saanut minäkin… muttaenpä häntä ole tahtonutkaan… Enkä minä nytkään, mutta jos sattuvatminun heinilleni niinkuin menneenä syksynäkin, niin… saa niitä vähänpelottaa… paukauttaa, että loittoutuvat vähän edemmäksi…

Kuta pitemmälti Matti miettii, sitä vilkkaampaan liikkeeseen käypihänen verensä ja sitä nopsemmasti hän astuu. Hän on jo ehtinytLuikejoelle, jonka vartta noudattaen astuu niitylleen päin. Kutalähemmäksi niittyään hän saapuu, sitä varovammin hän koettaa kävellä,ettei ääntä syntyisi, kun jalka joskus kuivaan risuun sattuu tai laukkuhipaisee puun oksiin.

Siinä kohden Luikejoen varrella, jossa Matin niitty on, on aukea paikkamolemmin puolin jokea, mutta etempänä on korkeat kumpulat, niin ettäniitty on kuin kaukalossa, pitkien partaisten kuusten suojassa.

Päästyään hiljaa ja vaanimalla niityn laitaan pysähtyy Matti luppoisenkuusen suojaan, josta on selvä nähdä koko niittyaukealle… Hänsäpsähtää… Aivan hänen latonsa edessä seisoo kaksi kookasta hirveä…

Kuinka ne näyttävät komeilta tuossa, vaikkei niitä enää niin tarkkaanerotakaan, kun syyshämärä yhä pimenee! Nyt ne ovat parhaassa lihassaan,voimakkaimpina! Syrjäkämmen puhdasta ihraa paistien päällä! Siinävallattavat ja sieraimillaan kuin ilmaa nuuskisivat! Eivät vainustelemitään. On tuulen henki vastaan…

Mutta jopa oli kumma, että tuohon sattuivat juuri nyt…!

Matti unohtaa kaiken muun ja sellainen kiihko syttyy hänen veressään,ettei seisomassa tahdo pysyä. Vikkelästi tempaa hän pyssynsä olantakaa, liikkuu hiljaa ja kääntää pyssynsä piipun sitä suurempaa hirveäkohden, jonka pää on Mattiin päin…

Samassa paukahtaa pyssy… hirvet hyppäävät metsää kohden, johon toinenvilahduksella katoaa, mutta toinen jää polvilleen keskelleniittyaukeaa, korahtelee siinä kerran kaksi ja rysähtää kyljelleen,koipiaan viskellen…

Matti näkee lymypaikastaan, että jo osui, mutta hän ei liikahdavielä paikaltaan, katselee vain, silmät kiiluen, kuinka hirvikuolonkamppauksessaan koipiaan viskoo ja reuhtoo ruumistaan sinnetänne…

Ei kuulu mitään ympäriltä. Ei ääntä, ei hiiskausta. Kaiku, joka onkertonut pyssynlaukauksen äänen ympäri suuria vaaroja ja laajojametsiä, on tauonnut. Syyshämärä yhä lisääntyy ja taivaalta loistavattähdet…

Silloin uskaltaa Matti liikkeelle ja lähestyy komeaa, suurtasaalistaan… Hän hymähtää tyytyväisenä; semmoista hirveä ei hänkoskaan ennen ole saanut.

Matti löysää laukun selästään, asettaa sen mättäälle ja pyssynsä senpäälle. Hän hakee kuivia puita metsiköstä ladon takaa, sytyttää nuotionja ryhtyy sen valossa nylkemään…

Matti on turvassa täällä, kaukana sydänmaan kiveliössä. Ei tänne kukaanarvaa tulla näin pimeänä iltana eikä Luikejoen kautta kulje kenenkääntie… Vaarallisemmassa paikassa oli toissa syksynä. Mutta hyvin kävisilloinkin, vaikka aivan likeltä meni kaksi miestä ohi…

Matti nylkee nuotion valossa ja miettii, että jo tuli lihanpuolta ensitalveksi. Hän paloittelee lihat miehen kannannaisiin paloihin, köyttäävuodan kääröön ja kantaa kaikki latonsa suojaan, ne sieltä vähin erinkotia noutaakseen. Sisälmykset paiskaa hän Luikejokeen, joka niitälähtee kuljettamaan myötävirralle, hän hävittää nuotion ja palamattomatkekäleet viskaa veteen. Ottaa matkaansa mitä jaksaa ja lähtee kotiaanpäin kävelemään hyvää, kuivia maita vievää niittypolkuaan.

Matti on nylkemistoimessaan ollut tulisessa hopussa, tehnyt työtä, ettäpaita on märkänä. Ja vasta kun hän on päässyt kotipolulleen jametsänpeittoon, rauhoittuu hän. Kaikki on käynyt erinomaisen hyvin jaonnellisesti… Turhaa pelkoa vain… Vähän kai on forstmestari öiseenaikaan täällä kulkemassa… ja jos olisikin, niin mistäpä tietäisihänen työkseen…

Äskeinen pelonsekainen tunne katoaa ja Matista tuntuu nyt, ettei hänole mitään vääryyttä tehnyt… vielä mitä…

— Vallitkaa kalat meressä, — muistelee hän. Jumalan luomia ne ovathirvetkin ja ihmisten avuksi annettuja. Olipa noita yksi vähempi taienempi. —

Ja Matti kävelee rentona miehenä kotimökilleen, palavissaan raskaanpainon riippuessa selässä.

— Eläisihän tässä, kun saisi mielinmäärin metsästellä ja jos ei olisitämä paikka niin hallanarka, — arvelee hän pihaan tullessaan.

Mutta seuraavana aamuna varhain lähtee hän Luikejoelle hirvenlihojanoutamaan eikä muista katsoakaan satiiniinsa sillä matkalla.

ANTTILAN VANHAN IISAKIN PARAKRAAHVI

Vaikkei Heinärannan kylässä ollut monta todellista juoppoa eikä siellämiesmuistiin ollut kuulunut sellaisia kauheita "viinan uhreja", joistanykyään jokaisen sanomalehden palstoilta sai lukea, oli kylässä sentäänjoka talossa tilkkanen viinaa kaapin loukossa, lukon takana. Eduskunnanpäätös, että kieltolaki nyt heti tulee, herätti kuitenkin vanhemmissaviinamiehissä hyvin ymmärrettävää suuttumusta. Niissä miehissä jakunnon ukoissa nimittäin, jotka rakastivat silloin tällöin, noin kerrantai pari vuodessa, samoin kuin Jukolan punanaamainen Timokin, ryypätähienoon humalaan ja rallattaa päivän tai kaksi, jolloinkulloinkolmekin. Hävytön oli semmoinen laki ukkojen mielestä. Mitä häiritsi semaailman rauhaa tai yleistä turvallisuutta, jos esimerkiksi Anttilassa,vanhan Iisakin, eläkemiehen, pihantakaisessa pirtissä toisinaan kylänviinamiehet hauskasti haastelivat, norrikuppia tekivät ja joskuspolkaksi panivat? Ja haastellessa ja laulellessa muistelivat muinaisiamarkkinamatkoja ja ryyppäämisiä pakkasöinä pitkillä, talottomillataipaleilla?

Eipä olisi siitä pitänyt olla häiriötä kenellekään.

Kommeksen Matti, joka kuului jo hänkin vanhojen viinaveikkojenjoukkoon, vaikkei vielä ollut iältään vanha, toi ensiksi sanomanAnttilan Iisakille siitä, mitä herrainpäivillä oli päätetty. SilläIisakki itse ei lukenut sanomalehtiä, vain kuuli muilta mitä maailmassatapahtui. Oli Iisakki ennen aikaan, silloin kun kotona vielä sai viinaakeittää, ollut koko pitäjän paras viinankeittäjä, ja kauas oli hänenmaineensa siitä kulkenut. Mutta kotipoltto oli kielletty ja Iisakki olitalonsakin myynyt vävylleen, nykyiselle isännälle, Anttilan Villelle.Oli nyt vanhalla Iisakilla runsas eläke talosta ja eri rakennus pihanmäkikulmalla omituisena asuntona.

Oli Iisakki verkkoja korjaamassa, kun Kommeksen Matti tuli puheille jakertoi mitä Helsingistä kuului.

"Jopa on päätöntä joukkoa siellä herrainpäivillä nyt", sanoi hänensiksi Matille, sitten istumaan käski, — mihinkäs kiire, että saadaantässä vähän jutella.

Ei ollut Matilla kiirettä, aivan tämän asian vuoksi oli tullutkin.

"Kuuluu siellä olevan eduskunnassa viinamiehiäkin joukossa, muttayhtäkaikki tekevät semmoisia päätöksiä", sanoi Matti, kun oli Iisakinantaman sikarin sytyttänyt.

"Niinpä tietenkin… ottavat ryypyn kyllä, kun sattuu rinnan alustaolemaan kipeänä tai jos ampuu kipu vatsaan", arveli Iisakki.

"Ja kun ei koko tässä maassa saa kukaan pitää takanaankaan viinaa, jopasitten muille antaa tai neuvottaa ulkomaalta…"

"Vaan jos sattuu somasti, niin pian aletaan itse viinaa polttaaniinkuin ennenkin. Eikä niistä kaikista vallesmanni saa tietää, kunyksissä tuumin hommaillaan… Jos tuosta lähden ja alan, niin vieläosaan…"

"Sehän se olisi! Vaan nythän ne ovat niin raittiusmielisiä kaikkiihmiset, että kyllä ne heti kantelisivat vallesmannille… Tämänkintalon isäntä… tuo vävysi Ville… kuului ilkkuneen, että jopa taisimeidän vaariltakin herrain kalaasit loppua, kun ei enää saa mistäänviinoja", selitteli Matti.

Mutta Iisakki heräsi kuin unesta ja kivahti:

"Vai niin… katsotaanpa… En minä anna itseäni lasteella pitää niinkauan kuin lakia on maassa…"

"Onhan se ennen ottanut ryypyn Villekin", muisteli Matti siihen.

"On ottanut, vaan nythän tuo on tullut semmoseksi, ettei tahdominullekaan rauhaa antaa. Vaan milläpä pääsee… minulla on semmonenkauppakirja, ettei siitä pääse yli eikä ympäri… Ja se on sen miehentekonen, ettei sitä korjaa paremmatkaan… Kauppakirjassa on selvästi,että minulle pitää vuosittain olla viisi kannua paloviinaa, joka onluonnossa maksettava…"

"Vai on semmonen kauppakirja…!" ihmetteli Matti ja suutaanmassautteli ja sitten arveli: "Vai viisi kannua… ja tisleerattuavissiin?"

"Ei ole siitä erittäin mainittu, mutta siinä sanoo parakraahvissa, ettähyvää viinaa pitää olla…"

"Siinä on sitten, kuulemma, kova parakraahvi…"

"Sinä kun olet lukumies, niin katsotaanpa, että näet… Sinullenäytän."

Iisakki haki avaimen pöytälaatikosta ja lähestyi punaiseksi maalattualoukkokaappia, joka oli hänen paras ja varmin säilytyspaikkansa. Siinäoli alakerrassa iso hylly viina-astiaa varten, siinä pikareita jamerkillinen tinapullo, jota ennen matkoillaan taskumattina piti.Yläkerran hylly oli hänen arkistoansa varten, ja siellä säilytti hänmyös kauppakirjaansa.

Ja kun hän kaapin oven avasi, lemusi sieltä paloviinan haju, ettäMattikin tunsi sieraimissaan. Ja näki monta mustankiiltävää pulloa jaison tammisen lekkerin…

Hän seurasi kiiluvin silmin ja vesissä suin Iisakin liikkeitä, että joshyvinkin sattuisi äijällä olemaan noissa pulloissa… Ja hän näki,ettei vaarin käsi kopeloinutkaan ylähyllylle, vaan meni ensiksialakertaan… Iisakki otti pullon ja kaksi pikaria ja sanoi Matille:

"Tulepa ja otetaan tässä sen kieltolain kuolemaksi…"

Se Mattia nauratti, ja kiittäen ja suutaan pyyhkien hän arveli:

"Aina sillä on tuolla vaarilla viinaa takana, ja niin hyvää sitten…Jos ei kenelläkään muulla ole viinatilkkaa, niin kyllä on tällävaarilla…"

"No, sen varan minä olen pitänyt, että vaikka koska kuolisin, niinmärkänä on kaapin loukko…!"

Iisakki kaatoi kumpaisenkin pikarin täyteen, ja Matti kiiluvin silminkatseli. Mutta kun olivat ryypyt ottaneet ja Matti tuhannen kiitostasanonut, niin Iisakki uudelleen täytti pikarit ja sanoi:

"Otetaanpa sille tämä toinen kumppaniksi, niin katselepa sinäkin sitäminun parakraahviani, että mitä sinä siitä ajattelisit?"

Oli se Matille mieleen ja arvelematta kumosi hän toisenkin pikarin.

Otti Iisakki nyt arkistostansa monen käärön sisältä kauppakirjansa jasanoi:

"Se pitäisi olla neljäs parakraahvi se, jossa viina on määrätty."

Matti, joka oli lukumies, alkoi katsella kauppakirjaa, mutta hänenajatuksensa kulkivat ensin Iisakin viinavarastossa ja nähtyään, etteiIisakki vielä pannut korkkia pullon suulle eikä asettanut pikareitapaikalleen, tuli hän hyvilleen. Sillä sehän oli selvä merkki, ettäIisakki tarjoaisi lisää…

Matti luki:

"Tämän kauppakirjan kautta luovun ja poismyyn minä…"

"Luehan se neljäs parakraahvi… Siinä se on", hopitteli Iisakki.

"Elähän vielä… Missä se onkaan…? Tässä se on… Neljäsparakraahvi…"

"Luepa nyt se kaikki!" käski Iisakki.

Matti luki:

"Paitsi yllälueteltuja, tulee ostajan myyjälle koko hänen elinaikanaanantaa viisi kannua puhdasta ja hyvää paloviinaa, joka on luonnossamaksettava vuosittain sinä 1 päivänä Joulukuuta, eikä ole myyjävelvollinen ottamaan viinan hintaa rahassa taikka muussa tavarassa…"

"No, siinä sen nyt kuulet ja näet… ei rahassa eikä muussatavarassa… Eikö ole selvä…?" sanoi Iisakki.

"No tämä on selvääkin selvempi… Laittakoon viinan mistä hyvänsä…"

"Juuri niin! Minä sanoinkin Nällunti-vainaalle, joka kauppakirjaa olitekemässä, että tee sinä semmonen, ettei vävypoika pääse yli eikäympäri… ja hyvä siitä tulikin… On se jo monena vuonna niskotellutja lyönyt lönkkyjään, ettei hän osta viinaa, vaan maksaa muuten. Vaanminä olen sanonut, että muistelepa sinä sitä neljättä parakraahvia…niin on täytynyt laittaa…"

"Mutta niin kuului nyt pappilassakin kehuneen, ettei osta hän enäävaarille märkääkään…"

"Vaan mitäs laki sanoo… hahaha?"

"Laki on aina elatusvanhusten ja palvelijain puolella… Kunkihlakuntaan haastaa, niin äkkiä tuomitaan, että luonnossa pitäämaksaa", tiesi Matti, joka oli istunut lautamiehenäkin.

"Sen minäkin uskon."

Ja niin haastelivat ja kaatoi Iisakki vielä pikarit täyteen ja sanoi:

"Jos niin, että ei ala viinaa kuulumaan, kun ensi päivä joulukuuta onelettävissä, niin etköhän sinä ota tätä minun asiaani oikeudessaajaaksesi?"

Lupasihan Matti sen toki mielelläänkin. Oli Matti ennenkin esiintynytasianajajana ja verrattoman hyvin oli asioissaan toiminut.

Haastelivat vielä hetkisen. Antoi vaari vielä neljännen naukun Matillevälipuheeksi siitä, että Matti ottaa asian ajaakseen, jos vävymiesVille alkaa viinanmaksun suhteen juonittelemaan. Mutta sitten Iisakkipani pulloonsa korkin ja pani pikaritkin kaappiin. Nyt kun ei ollutmikään vuosihupi, ei Iisakin ollut tapana pitempään maistella eikämuillekaan antaa. Näihin neljään ryyppyyn sai Mattikin tällä kertaatyytyä, vaikka mieli teki lisää.

"Mutta kun tässä eletään joulukuun 1 päivään, niin silloin taas vähämaistellaan", lupasi Iisakki.

Matti kiitteli ja kehuskeli.

* * * * *

Mutta Anttilan isäntä, Ville, jutteli omalla puolellaan, pastorinkanssa juuri tuosta vanhan Iisakin parakraahvista ja sitä mieltä tuntuipastorikin olevan, ettei tarvitse Iisakille enää viinaa eläkkeeksihommata.

Ja niin on nyt ympäri kylää huhu, että vanha Iisakki alkaa käräjöidävävynsä kanssa kuuluisaksi tulleesta neljännestä parakraahvista. —

Kuinka käynee käräjillä?

VANHAN ISÄNNÄN PUHETTA

Talvitien vanhan isännän kamarissa käyn usein juttelemassa.

Tuonnoin oli Talvitiellä ollut joku meijerikokous, ja ukkokin istuivielä pirtissä, jossa kokousta oli pidetty. Kuulijat olivat poistuneet,ei muita kuin talonväki ollut saapuvilla. Hän oli vielä, Talvitienvanha Mikko, entisen ajan miehiä, joka omalla hommallaan olivaralliseksi päässyt. Nyt oleskeli hän eläkkeellä, ja hänen poikansa,joka oli uudenajan mies, oli isäntänä. Kiivaasti vastusteli ukkonykyisiä hommia ja varsinkin oli hän meijerihommalle ikuisen vihansaottanut. Nyt oli hän väittelynhalussa, kun meijerikonsulentti oli taas"innostusta" käynyt lisäämässä.

"Ovat ne olevinaan viisaita miehiä ja hyötyvänsä luulevat tuollameijerillä… parhaan rasvan syöttävät ulkomaalaisille ja ostavatsijaan haisevaa silavaa…"

"Vaari on taas vanhoja muistelemassa", sanoi hänen poikansa, toimekasja virkku Talvitien Matti.

"Niin onkin. Sillä tässä talossa on eletty ja toimitettu ja säästettyja joka päivä on sentään väelle liiennyt voipalanen puuron silmäksi javiilipytty sunnuntai-aamuisin", vastasi ukko kiverästi.

"Ne ovat niitä vanhoja hullutuksia", arveli Matti.

Mutta siitä äijä nokkaantui. "Vai hullutuksia! Nyt niitä hullutuksia onmaailma täynnä. Runsaampi ja rasvaisempi oli ennen minun aikananitämänkin talon elämä. Oli olemista. Viljaa oli aina satakin tynnyriäaitan hinkalossa, oli lihaa, oli voita, oli kalaa kaikesta lajista,omalle väelle ja vieraillekin antaa…"

"Vaan saitteko silloin niin paljon rahaa voistanne! Nyt nouseemeijeristä joka kuukausi lähemmäs kolmesataa markkaa", pani poika,isäntä Matti, väliin.

"Niin tekee, sen olen kyllä nähnyt", myönsi ukko. "Mutta mihinkäjoutuvat nämä rahat? Pankkiinko? Säästöpankkiinko? Ei penniäkäänsäästöön jouda. Parhaat pellot, jotka ennen antoivat jyviä, raskaitakuin suoloja, kasvavat nyt timoteitä kuin kuivia keppejä — jauhot ovatostossa. Väelle täytyy ostaa silavaa ja kryyniä ja lehmillekaikenlaisia 'kokkoja' ja voimavärkkiä ja yhtä kaikki on puuro pöydälläsokeana kuin Orajärven äijä, ja väki valittaa vatsaansa ja vasikatrapovat… Jauhoihin, kahviin, kryyniin ja lääkityksiin menevät nemeijerirahat… Mitäs siihen sanot?"

Hetken mietittyään vastasi Matti:

"Elon viljelys ei kannata täällä…"

"Kannata! En kehtaa kuulla! Millä sinä luulet, että minä jaäitivainajasi, kun kahdella tyhjällä kämmenellä aloimme, olisimme tästätalon tehneet, jos meillä olisi leipä aina ostossa ollut? Ja voitamekin möimme, parhaina vuosina kahdenkin tuhannen markan edestä… Jakerrankin — silloin suurena nälkävuonna — oli minulla viljaa myydätoistasataa tynnyriä… Mutta sinun aitassasi tappelevat hiiret, ettämaantielle kuuluu…"

"Niitä jyvävarojaan se vaari aina kehuu", sanoi Matti siihen ja koettilyödä leikiksi ukon puheet.

"Niin tekeekin."

"On siinä vähä kehumisen varaakin", sanoivat siihen rengitkin.

Ja ukko jatkoi:

"Toisenlaista se oli elämä muutenkin. Ei joudettu iltasin joutenolemaan. Rekiä, koreja, kelkkoja tehtiin, astioita uurrettiin… vaimotkehräsivät ja kutoivat… Nyt kylää kulkevat, ja jos kotona ovat, niinsanomalehden takana istuvat, etteivät kuulekaan, kun kysyy…"

"Lähdemme nyt tänne tupaan kahvia juomaan, että vaarikin tuleeparemmalle tuulelle", sanoi Matti ja koetti houkutella ukkoa kahvinjuontiin.

Mutta siihen tulivat äijävaarin syliin tahtomaan Matin kaksi poikaa,kymmenvuotiasta, niin ukko vielä porisi:

"Lapsensa ne vielä saattavat sairaiksi ja heikoiksi, kun aivan sitäkirottua kurnaalia antavat… Antaisivat lehmän nännistä suoraanlapsilleen oikeata maitoa, niin ei tarvitsisi joka päivä juostaapteekiin rahaa viemään eikä joka näkemällä lääkärin neuvoja kysellä…Ruuan olen aina itse syönyt ja lapsilleni antanut ja vankkoja jaterveitä ovat, vaan näistä ei tule kun vaivaisia, sinisiä soikeroita,jotka vikisevät tautiaan öin päivin…"

Ja ukko otti molemmat pojat polvelleen ja sanoi:

"Lähdemme tästä äijävaarin kamariin, niin äijävaari antaa pikkupojillevoileivät…"

Sanoi ja meni poikain kera äkeänä äijänä kamariinsa.

Mutta kun me Matin kanssa menimme tupaan ja emäntä sinne toi kahvia,niin Matti virkkoi:

"Alkaa vaari käydä vanhemmiten niin 'krantuksi'".

"Ehkäpä äijä sentään on monessa asiassa oikeassakin", sanoi siihenemäntä, joka tuntui pitävän vaarin puolta.

PUNANAAMAISEN RAHTIMIEHEN MIELIPIDE

Palasimme kaupungista, toistakymmentä rahtimiestä.

Maantien poskessa olevaan kahvipaikkaan oli poikettu hevosia syöttämäänja kahvia juomaan. Selviä miehiä olivat kaikki, vaikka kaupungista päinoltiin tulossa.

Isosta, korkearintaisesta ja leveäjalkaisesta kahvipannusta kaatoiemäntä kahvia lörpötteleville rahamiehille. Joku otti nisuakin ja"toppasi". Mutta ei näkynyt viinaa kenelläkään, koskapa eipuolikuppisia tehty.

Mutta Yliniemen Antti, joka oli jälkimmäisenä tullut sisälle, meni hetipöydän luo ja kahvia tahtoi. Ja kun oli kuppinsa saanut, niinpovitaskustaan kaivoi litteän lasin, puolikuppisen teki ja puheli:

"On niin sisusta ollut kipeä monta päivää, että pitääpä koettaa tehdätuossa puol'kuppia, niin eiköhän lakkaa maha mauruamasta."

Me muut tarkkasimme vesissä suin ja kiiluvin silmin Yliniemen Antinpuolikuppisen tekoa.

"Kyllä se on niin hyvä sisustalle tuommoinen lämmin knorrikuppi, ettäsitä ei uskoisi", arveli muuan.

"Paljaaltaan se on vielä parempaa, kun olisi vielä joku noppa pannatiilmannia joukkoon", tiesi toinen.

"Ei sitä ole hyvän puol'kupin edelläkävijää sentään", tuumasi kolmas.

"Vaan liepeän puolikuppisenpa sinä teet… pane sinä enemmän kalua,että tulee hyvin väkevää… sitten se auttaa", neuvoi neljäs.

Ja kaikki seurasivat suurella nautinnolla Antin hommaa, kun hänlasistaan kuppiin kaatoi, sitä sekoitteli ja maiskautti suullaan.Sitten nosti kupin huulilleen ja kumosi yhtaikaa menemään… ja ryki jaröhisi päälle, että hyvää oli…

"Kyllä se on sentään viina niin moneen tarpeeseen hyvää… näin talvenaikana varsinkin", alkoi muuan punanaamainen rahtimies puhua.

"Vaan poispa se nyt on kielletty viina kokonaan, sitä ei enää saamillään hinnalla koko Suomenmaassa. Saattaa käydä, ettei tee enäätulevana talvena näillä ajoin tuokaan Antti puolikuppisia. Pian kai sekeisarissa päätetään."

"Vaan se vasta hullua on semmoinen laki", alkoi taas se punanaamainenrahtimies. "Kun kerran on viinalle totuttu, ja mitä täällä on muutakaanhauskaa tässä maailmassa, jos kerran vuodessa kansan mies ei saisi ollahauskassa humalassa. Sitähän ne näkyvät kirjoittavan, että kuinka siitäkoituu hyvinvointia koko maalle ja kuinka köyhyys ja kaikki muukin pahakatoaa, kun viinaa ei enää viljellä. Ja varakkaiksi pääsevätköyhätkin…"

"Paljonhan sitä pannaan viinaan rahaa."

"Oikein. Tulee ilmankin toimeen…"

Mutta punanaamainen rahtimies jatkoi:

"Saattaa olla hyväkin ja kyllä minun puolestani saavat lopettaa. Muttase saadaan nähdä, että työnteko kyllä sitten vähenee…"

"Ei, ei, päinvastoin…"

"No selväähän on, että kun tämmöisiä palkkoja maksetaan, niin mihin netyömiehet rahansa panevat. Ja kun karttuu enemmältä, niin piruko seenää viitsisi sitten työtä tehdä… Vaan nyt se on sillä laillajärjestetty, että kun jätkä oikein juopi putipuhtaaksi joka pennin jasitten humalastaan selkenee, niin sitten sille tulee kova työhalu jasitten se kaivaa ojaakin kahdesta tavallisesta miehestä…"

Naurettiin miehissä sille punanaamaiselle rahtimiehelle.

Yliniemen Anttikin innostui, kantoi koko kahvikupillisenpunanaamaiselle rahtimiehelle, tarjosi ja sanoi:

"Ryypyn väärti sinä olet… eikö niin, miehet?"

Oli hyvinkin ryypyn väärti.

"Ja miten ne herratkin toimeentulevat", jatkoi ryypyn saatuaan taaspunanaamainen rahtimies. "Niitähän on herroja semmoisia, että jokapäivä pitää olla monet ryypyt ja siihen oluet."

"Käy pian niin, että aletaan uudestaan kotona viinaa keittämään."

"Kyllä ne herrat keinon keksii…"

Mutta nyt sanoi eräs nuori mies, joka tähän asti oli äänetönnä akkunanluona laukustaan syönyt:

"Mutta sehän on Suomen kansan tahto, että viina tässä maassalopetetaan…"

"Eipähän ole kysytty minunkaan mielipidettäni", vastasi sepunanaamainen rahtimies.

"TÖSSELI"

(Urhean sotapäällikön Stösselin kaima)

Öystin Antin on tehnyt kuuluisaksi mieheksi hänen maatiaisrotuinensonninsa "Tösseli", samoin kuin Bileamin ennen vanhaan teki tunnetuksihänen puhuva aasinsa.

Sillä semmoista Tösseliä kuin Öystin Antilla oli ei sanottu olleensiihen aikaan koko Suomen maassa. Ja samoin kuin Bileamistakin tulihistoriallinen henkilö puhuvan aasinsa vuoksi eikä omien hyvientöittensä takia, samoin nyt säilyy "läpi aikojen" Öystin Antinkin nimikuuluisan sonninsa Tösselin vuoksi, eikä suinkaan Antin omistaansioista.

Jälkimaailmalle muistoksi minäkin tämän kerron, sillä voipihan olla,ettei vuosituhansien perästä kukaan enää muista Öystin Anttia eikähänen Tösseliänsä.

Kylän kesken hän jo kyllä oli kuuluisa mies, Öystin Antti, ja häneterotti ja tunsi kaikista muista kylän isännistä, kun hän oli paljoajuurevampi ja muhkeampi muita. Vastaantuleville paistoi jo kaukaa hänenleveän leveä naamansa, paistoi niinkuin usein elokuun iltoina nähdäänkuun punaisena ja poutaa ennustavana paistavan ja kohoavanmetsänrannasta. Ja samoin kuin kuun kulku on juhlallista, hidasta javakaata, samoin myös Öystin Antin… Hän oli kyllä tunnettukotikylässä, omassa ja naapuripitäjässäkin eteväksi maanviljelijäksi javerrattoman karjan omistajaksi, mutta suurempaa historiallistamerkitystä ei hän kuitenkaan uskonut itsellään olevan. Sillä hänennimensä ei vielä ollut koko Suomenmaassa niin tunnettu kuin hän itseolisi tahtonut.

Mutta se tuli tunnetuksi Kuopion näyttelyssä niin laajalti kuin tätämaata onkin.

Kun maanviljelysoppineet kulkivat Öystin Antin vieraanvaraisessatalossa, neuvoen ja opastellen, niin jokainen heistä mieltyi Tösseliin,joka oli ihannemuotoinen maatiaissonni. Tösselillä oli kaikki neerinomaiset merkit, joista puhdas maatiaisrotuinen tunnetaan.Niin korkealle kehittynyttä sonnia eivät maata kiertävätmaanviljelysoppineet sanoneet nähneensä. Se oli ihannesonni, sonniensonni, jonka siitoskyky oli verraton ja mielenlaatu mainio ja siivo.Tösselistä oli tuleva kantaisä koko Perä-Pohjolan lehmärodulle, eiainoastaan vilpittömän, vakavan naamansa takia, vaan juuri siitäsyystä, että se ruumiinmuodoltaan täytti kaikki pienimmätkinvaatimukset, joita oppineet turhaan tunnustelivat muiden maamiestenkarjoista.

Herrat kehoittivat Öystin Anttia, että "hoida sinä hyvästi Tösseliä…
Se tulee herättämään suurta huomiota Kuopion näyttelyssä…"

Herrainpäivät ne alkoivatkin Tösselille, ja isäntä itse otti huolekseensen hoitamisen. Ja Tösseli ajatteli hiljaisessa mielessään, mitä mahtaatästä seurata, kun tällä lailla ruokitaan ja isäntä harjaa ja putsaileeja puhelee navetassa kahden kesken niinkuin parhaalle ystävälleen.

Ja kun herrat kävivät sivumennessään Öystillä — ja siinä talossa heaina kulkiessaan kävivät — niin navettaan ensiksi juoksivat katsomaan,kuinka Tösseli siellä…

Hyvinhän se jaksoi ja oli erinomaisen tyytyväinen osaansa…

"Se tulee tuottamaan kunniaa… ei ainoastaan omistajalleen, vaan kokoPerä-Pohjolalle… saadaan nähdä", oli rovastikin sanonut kerran, kunkävi Tösseliä katsomassa.

Ja suuri oli Öystin Antin ilo ja usein hän uneksikin olevansa jo
Kuopiossa Tösselinsä kanssa.

Tösseli oli jo Kuopioon vietäessä herättänyt "ansaittua huomiota".Paikkakunnan lehdet kertoivat lyhyessä uutisessa, että "kaupunkimmesivuutti tänään, matkalla Kuopion näyttelyyn, kuuluisan karjanomistajanAntti Öystin maatiaisrotuinen sonni Tösseli. Olimme asemallatilaisuudessa näkemään tämän harvinaisen valkean ja siivonaamaisensonnin, joka lihavuudellaan ja synnynnäisillä lahjoillaan täälläkin onherättänyt huomiota. Toivotamme jukuripäälle hauskaa matkaa ja kauniitapalkinnoita."

Pääkaupungin lehdetkin ottivat uutisen palstoilleen ja muistaaksenikirjoitti eräs lehti erityisen artikkelin Tösselistä. Artikkeli olilisäksi pääkirjoituksena.

Ja matkalla kävi kaikki hyvin, eikä Tösselikään muuta kuin lasketteliilomarssia vain, kun Kuopion näyttelyyn isäntänsä kanssa asteliniinkuin vihille.

Tösselin maine oli jo ennen ehtinyt Kuopioon ja kaikki maanviljelijät,oppineet ja oppimattomat riensivät Tösseliä näkemään, tunnustelemaan jasen syntyperää kysymään… Ja mielelläänhän Antti selitteli janaureskeli. Olisi ollut kaikki hyvin, mutta Antille oli ennen sanottu,että "Tösseli"-nimi ei ollut sopiva nimi, että olisi pitänyt muuttaasuomalaiseksi nimeksi… Mutta Antti ei siihen suostunut. Tösseli oliollut kuuluisa mies ja kuuluisaksi oli hänenkin Tösselinsä tuleva…

"No olkoon sitten", arvelivat.

"Ja nimi kuin nimi", taas toiset.

"Niin minustakin", Anttikin tuumasi.

Kaikki oli siis pelkkää iloa näyttelyssä, hauskaa ja hupaista,onnellista aikaa.

Mutta kerran tuli noita kokkolalaisia, jotka eivät ymmärrä suomea kuinjonkun sanan. Hekin olivat kuulleet Tösselistä puhuttavan ja halusivatsen nähdä. Heidät opastettiin Tösselin pilttuuseen.

"Ä' de' herr Stössel?" kysyi muuan ja löi Anttia olkapäähän.

"Tösselikö?" kysyi Antti.

"Ja, är ni herr Stössel?"

"En minä ymmärrä!"

Ne naureskelivat vielä lisäksi, nuo kokkolalaiset; olivat kai tulossa
Väinölänniemeltä, koska haisivat konjakilta.

"Mitä te meinaatte?" kysyi Antti.

Mutta joutui siihen tulkki ja sanoi, että "ne kysyvät, oletteko teherra Stösseli".

Mutta silloin Antti luuli, että ne tulivat tähän häntä pilkkaamaan, jakirosi tulkille, että käskeä mennä kokkolalaisten helvettiin…

Ja tulkki käski.

* * * * *

Sitten oli taas hauskaa.

Mutta taas lopulla, kun palkinnotkin jo olivat jaetut ja Tösseliparhaan palkinnon saanut ja mitä lie vielä muitakin kunniakirjoja jaastutuslappuja annettu, tapahtui ikävää…

Se puhuja, jonka erityisala oli puhua maatiaisrotuisista sonneista jalehmistä, oli kai siinä näyttelyn lopulla maistellut vähin hänkin, niinettä kun piti puhetta, tahtoi muisti välistä pettää. Ja puhuttuaanmaatiaiskarjasta yleensä aikoi hän kohdistaa loppukiitoksensa siihensonniin, joka niin loistavasti näyttää j.n.e. Hän tahtoi erityisestikiittää Öystin Anttia ja siinä innoissaan ja hienossa hiprakassa hänsanoikin:

"Voimme olla kiitollisia herra Stösselille, jonka uljas valkoinenmaatiaissonni…"

Silloin Antti poistui ja kiroili koko lopun päivää.

Mutta kuuluisaksi on hän Tösselinsä vuoksi tullut.

ERÄS AMERIKAN KIRJE

Hän oli jo kymmenen lapsen isä, Aapo Suikki, kun läksi Amerikkaan.
Toissa syksynä meni.

Oli siinä miestä kysynyt, kun piti kymmenestä kynnestä semmoisellejoukolle leipä saada. Ei ollut itsellä maantuloa kuin vaivainenriihellinen, josta parhaina vuosina tuli kaksi tynnyriä ohria;hallavuosina ei saanut kuin lentäviä kaunoja. Olihan niissä vähäksiaikaa leipää, mutta arvata saapi, että kun koko eläminen on aivanjauhojen nojassa, niin olla niitä pitää semmoiselle joukolle. Ei olesadan kilon säkki isokaan vieras, kun siitä leipoo, keittää vellit,puurot. Sillä ei ole köyhällä kansalla paljon muusta keittämisestätolkkua. Syksyisin lammas, vaan paljonko siitäkään kullekin liikenee jakuinka monena viikkona! Jauhot ne olivat pääasia.

Hän asui aivan valtatien varrella, suutarin ammattia harjoittaen.Matkamiehet pistäysivät sivu kulkiessaan hänen mökissään tupakanpanemassa ja usein kahviakin kysyivät…

Eikä käynyt yksikään kaupungista palaava matkamies Aapo Suikin mökissäniin, ettei Aapo melkein ensimmäiseksi kysynyt:

"No paljonko jauhot nyt maksoivat?"

"Siinä ne nyt ovat kolmessakymmenessä, joku sentään antaa niitä Liipaunjauhoja puoltamarkkaa helpommalla, mutta paljon karkeampia ne näkyvätolevan."

"Niin ne näkyvät olevan. On niitä meillekin pari säkkiä otettu tässä…
No ei kuulunut helpponevatko?"

"Eipä sanottu halpenevan. Arvelivat kevätpuoleen vaan kohoavan…"

"Kovaapa kuuluu."

Siten sai Aapo aina tarkat tiedot jauhojen hinnasta. Ja kotikylässä olisäkin hinta säännöllisesti kahta markkaa kalliimpi, rahti tekierotuksen.

Ja sai siinä Aapo pikilankaa punoa ja naskalia käyttää, jos mielileivässä pysyä. Mutta leipää heillä vain oli, ei ollut koskaan entinensäkki päässyt loppumaan, kun toisen Aapo nouti. Välistä täytyi ottaavelaksikin ja maksaa sitten kun ehti neulomalla saada.

Mutta vuosi vuodelta kasvoivat lapset; pienimmätkin jo naukuivatleipää, ja vanhemmilla piti olla pitkin päivää pala suussa kuinporoilla.

Alkoi puute hätyytellä Aapo Suikin perhettä, varsinkin kun jauhottoisinaan nousivat hulluun hintaan. Aapo teki päätöksensä, päättilähteä Amerikkaan, josta hänelle sukulaiset olivat luvanneet tiketinlähettää.

"Ikävään sinä sinne kuolet", sanoivat hänelle ihmiset.

"Vaan eihän täällä elä, kun jauhotkin taas ovat kohonneet hinnassa."

Ja niin oli hänen Amerikkaan lähtönsä lykkääntynyt ja lykkääntynyt.

Mutta toissa syksynä jauhot taas kallistuivat. Iso-Joonas palasikaupungista ja poikkesi Aapon pakinoille, siksi aikaa kun hänenhevosensa syödä rauskuttaisi vähän heiniä.

"No jauhot ne taas ovat kallistuneet", sanoi Aapo heti Joonaalle.

"Niin ovat. Eihän niitä enää köyhempi kansa jaksa ostaa mitenkään. Vaan
Amerikassa niitä kuuluu taas jauhoja olevan", lohdutteli Joonas.

Mikäs Joonaalla oli hätänä. Varakas vanhapoika, hevosen omisti eikätarvinnut huolehtia leipää muille kuin itselleen.

"Minulla menee sentään apejauhoja hevoselle", puolusteli Joonas.

"Vaan näin monta suuta kuin minulla", sanoi Aapo ja viittasi lapsiaan.

Niillä oli ollut koko syyskesän kummia vehkeitä ja leikkejä noillalapsilla, selitettiin Joonaalle. Ne ovat neuloneet pusseja rievuista jatäyttäneet ne sahanmuhilla. Ne ovat olevinaan jauhosäkkejä. Toiset ovatkauppiaana, toiset käyvät ostamassa. Korkealla on jauhojen hinta lastenleikkiessä ollut.

Ja siinä ne nytkin puuhasivat. Pikku-Ville oli kauppias, hänellä olisuuri varasto säkkejä karsinanpuolella pirttiä jakkaran alla, joka oliolevinaan makasiini. Siinä kävivät toiset ostamassa. Rahana olivatvasikan- ja lammasnahan palaset.

"Tuota ne ovat hommanneet kaiken syksyä, eikä se tuo hyvää tiedä",sanoivat sekä Aapo että Karoliina.

"Kyllä sitä niin sanotaan, että lapset ennustavat sotia ja kalliitaaikoja", myönteli Joonaskin ja huvikseen meni Pikku-Villeltä kysymään,paljonko jauhot maksoivat.

"Neljäkymmentä markkaa ja raha varsin. Viikon päästä ei saa silläkään",ilmoitti Ville teerevänä Joonaalle.

"Siinä sen nyt kuulee jauhojen hinnan", sanoi Karoliina.

* * * * *

Mutta Aapoon se oli vaikuttanut niin, että hän päätti sittenkin lähteäAmerikkaan. Siellä ei ollut iso asia ansaita jauhosäkin hintaa ja nytkun oli tikettikin jo valmiina.

"Minä uskon, että ennen joulua voin parin säkin hinnan lähettää, josvaan palkat semmoiset ovat kuin on kirjoitettu", lohdutteli hänvaimoaan.

"Lähettäkää, isä, niitä Amerikan nisujauhoja Villelle jouluksi",evästeli isäänsä Ville.

Ja niin hän läksi. Ei jäänyt perheelle paljon elämistä, puoli säkkiäjauhoja, mutta hyvät ihmiset olivat luvanneet auttaa. Ei ole vieläkukaan nälkään kuollut, vaikka jauhot ovat olleet kalliimpiakin. Jakyllä semmoisen taitavan suutarin perheestä huolta pidetään, etteivätpuutetta kärsi.

Ja lähtiessään lupasi, että hän heti kun saa sen verran kokoon ainakinyhden säkin hinnan lähettää.

Kahden kuukauden perästä hän jo kirjoitti. Työssä kertoi olevansa, jahyvä oli palkka. Ensi kirjeessä lähettää rahaa!

Eikä kauan viipynytkään ennenkuin Karoliina sai tiedonpostikonttorista, että tulla itse noutamaan, että siellä oli rahakirjeAmerikasta. Nopeasti puki Karoliina pyhävaatteisiinsa ja läksi, kovinhyvillään. Kaikki olivat jauhot, lopussa muukin syöminen. Jo tulisiunattuun aikaan tämä kirje.

Mutta kun hän ei itse osannut lukea kirjettä, pyysi hän postifröökynäälukemaan.

"Tässä on sata markkaa. Tässä on kaksikymmentä dollaria", selittipostifröökynä. Mutta sen tiesi Karoliinakin, oli siksi nähnyt jo"taaloja" ja tiesi, että taala vastasi viittä markkaa.

Suu tyytyväisessä hymyssä kuunteli Karoliina, kun postifröökynäkirjeestä luki:

"… ja saan mainita, että voin hyvin. Ja sano sinä siellä kaikille,että ei ole tässä maassa jauhojen puutetta eikä kuule koskaan kenenkääntoiseltaan kysyvän, paljonko jauhot maksavat, sillä niitä on täälläkaikilla eikä täällä leipä lopu. Ja lapsille laita jouluksi nisua jarahaa lähetän lisää. Ei tarvitse enää tiedustella kaikilta kulkijoilta,paljonko jauhot maksavat, niitä saapi vaikka suurkiitoksella…"

Karoliinan mielestä oli kirje aivan erinomainen. Niin selvästi eikukaan ollut osannut kuvata Amerikan hyvyyttä kuin Aapo. Eivät puhuneetsanaakaan muut jauhojen hinnasta, vaan osasipa Aapo. Viisas mies se onsentään aina ollutkin! — sanoi Karoliina postifröökynälle.

Ja niin liikutettu oli Karoliina kirjeestään, että kaikillevastaantulijoillekin siitä kertoi, ja joka osasi kirjoitusta lukea,niin antoi lukea…

Iso-Joonaskin, kaupunkiin mennessään, kävi varta vasten Aapon kirjettälukemassa, kun oli kuullut siitä puhuttavan.

— Jopahan meni semmonen mies sinnekin, joka osasi oikeasta asiastakerrankaan kirjoittaa, — ihmetteli hän.

Mitähän sinä ensi kirjeessäsi vaimollesi kirjoittaisit, ystäväni?

FRANS TUIRAN JOULUKERTOMUS

Hän oli nyt kunnan esimies, Frans Tuira. Itse hän piti sitäerinomaisena asiana ja olikin ylpistynyt näinä viime aikoina aivankouraantuntuvasti. Ja vaikka häntä eivät muut pitäneet erinomaisenkyvykkäänä miehenä, uskoi hän kuitenkin itse nero olevansa…

Hänen suurin kunniahimonsa oli kuitenkin päästä tunnetuksi ulompanakinkotonurkkia ja paljon hän ponnisteli ja yritteli, tämä Frans Tuira.

Yleisistä asioista oli hän koettanut sanomalehtiinkin kirjoitella,mutta kumma kyllä hänen kyhäyksiään ei toimitus hyväksynyt, ja joslehteen joku painettiinkin, oli se muuteltu ja oikoiltu, lauseetlaitettu ja kokonaisia kappaleita jätetty pois.

Häntä harmitti se. Mutta oli kuitenkin ikuinen onni, ettei kukaanpitäjäläinen tiennyt kuinka hävittömästi toimitus oli hänen suurellavaivalla kyhättyjä tuotteitaan repelöinyt. Ne uskoivat tietenkinkaikki, että hänen kyhäelmänsä olivat sellaisina lähteneet hänenpirteästä kynästään.

Ja hänen kunniahimonsa ja uskonsa siitä, että hänessä todellakin olijotakin aivan erinomaista kykyä, kasvoivat päivä päivältä.

Enimmin saivat ne vauhtia, kun hän aivan aavistamatta sai kirjeen erään
joululehden toimitukselta, joka kohteliaimmin kysyi, eikö hänkin, Frans
Tuira, "antaisi arvokasta apuaan" tunnetuksi tulleeseen joululehteen.
Se saisi olla sievä, koruton kertomus, mieluummin kansan elämästä.

Hän hämmästyi ja innostui, nousi ajatuksissaan pilviin asti ja kertoivaimolleen iloisesta uutisesta.

"Sinä näet nyt, että minun nimeni on tunnettu muuallakin kuin täällä",riemuitsi hän.

"No sinä olet yhtä leuhka, vaikka vanhenetkin", vastasi hänelle vainovälinpitämättömästi.

Ja Frans Tuira alkoi miettiä aihetta joulukertomukseensa. Täytyi ollahopussa, sillä ei ollut aikaa enää kuin joku viikko, jolloin kertomuspiti lähettää.

Mistä hän saisi sopivan aiheen? Mistä kertoisi? Jonkun uskovaisenjoulunvieton? Syntisen parannuksenteon?… Ei saakelissa! Semmoisetjutut kuuluivat papeille eivätkä kaunokirjailijalle…

Vaan olihan sitä vara valita. Oli vain. Jouluviinoista esimerkiksi?Mutta niistäkinhän oli niin monen monta kertaa kyhätty sekä kertomuksiaettä runoja, ettei ollut enää mitään lisäämistä. Ja sitäpaitsi senäyttäisi lainatulta…

Täytyi keksiä aivan uutta ja alkuperäistä…

Hän istui tuntikausia kamarissaan, kynä kädessä, käsi otsallamietiskellen. Monta kertaa oli hän aloittanutkin, kirjoittanut väliinkoko sivun, mutta kun siitä ei näyttänyt tulevan mitään, alkoi hänmiettiä uutta aihetta.

Mutta ei ollutkaan niin helppoa keksiä kertomusta. Jos hän joskus uskoilöytäneensä hyvän jutun, muistikin hän samalla, että ei se ollutkaanuusi, vaan että hän oli sen ennen jostakin joululehdestä lukenut…

Häntä alkoi hermostuttaa. Oli jo viikko kulunut eikä hän ollut saanutmitään valmista. Ainakin kaksikymmentä oli hänellä alulla, mikä sivun,mikä puolen sivun pituinen. Hän käänteli papereita ja noituiitsekseen. "Iikan joulu", "Jouluaattona", "Vanhan joulu", "Jouluna","Joulusunnuntaina", "Iloinen joulu", "Joulukuusen kynttilä"… luki hänaloittamiansa kertomuksia.

Ei, ei noista saanut yhdestäkään juttua… Keksisi edes jonkun pitkänvaleenkaan!… Ja miksei sitä keksisi, kun saisi rauhassa olla… muttaeiköhän tulekin taas tuo naapurin Matti häiritsemään… tuleetietenkin… Pentele kuitenkin! Eikä ole enää kuin viikko aikaa,jolloin kertomus pitäisi lähettää…

Hänelle on tullut tavaton hätä ja kiire, öilläkin hän valvoo jamiettii. Hän on päivisin vimmoissaan koko talonväelle, ja jokaistavierasta, joka käy talossa, kohtelee hän tylysti… Vihdoin eräänä yönähän uskoi keksineensä hyvän kertomuksen. Yösydännä nousi hän ylös jaalkoi kirjoittaa. Hänellä oli selvänä loppuun asti kertomus, ja setuntui mainiolta…

Aamulla oli hänellä kertomus melkein puolivälissä… hän ehtisi saadahyvissä ajoin valmiiksi ja lähettämään sen määrätyllä ajalla. Kun hänryhtyi alkupuolta puhtaaksi kirjoittamaan, muisti hän yhtäkkiä, ettähän oli jostakin lukenut tai kuullut samanlaisen kertomuksen. Hänmuisteli ja muisteli, kävi levottomaksi…

Illalla luki hän kertomuksen alkupuolen vaimolleen, kuullakseen hänenmielipidettään…

Vaimo kuunteli, yski väliin ja naurahti…

"Tuohan on samanlainen kertomus, jonka Otto menneenä jouluna lukikansakoululta saadusta joululehdestä; nimetkin ovat samat: Aapo jaLiisa", sanoi vaimo.

Silloin Frans Tuira vimmastui, suuttui vaimolleen ja tiuskaisi:

"Sinä et, hiisi vie, saisi semmoistakaan."

"Jos minä kirjoittaa osaisin, niin paremman tekisinkin", ilveili vaimo.

Frans Tuiralle tulee yhä suurempi hätä. Hän on kuin suuressa tuskassaja näkee pahoja unia. Ja aika kuluu… aika kuluu. Kolmen päivänperästä pitäisi kertomus jo saada postiin…

Mitä hittoa hän tekisi? Jos olisi mennä pappilaan, maisteriapuhuttelemaan, ja kysyä häneltä. Mutta sekin olisi niin alentavaa, jajos kyläläiset saisivat tietää, niin sitten siitä vasta elämänousisi… Mitä tehdä? Mitä hemmettiä tehdä? Hän kävelee kuin kuumanpellin päällä ja sikari röyhyää hänen hampaissaan kuin veturinsavutorvi, hän tiputtelee tuhkaa kirjoituspöydälleen, ja tulisiakipunoita lentelee sikarista pitkin lattiaa ja huonekaluja…

"Sytytät vielä palamaan koko talon tuon joulukertomuksesi kanssa",sanoo hänelle emäntä.

"Mene pöksääsi… eläkä päästä ketään tänne… Minä tahdon ollarauhassa… Kuuletko sen, lehmä", viskaa hän vimmalla emännälle, jokamennessään nauraa hykertää.

— Että minulla pitää vielä lisäksi olla noin saakelin tyhmä jakäsittämätön vaimo, — huokaa hän.

Mistä hiidestä ne keksivät aiheita muut noihin joulukertomuksiinsa…mistä hiidestä? Ja aina uusia, uusia joka vuosi? Sekin Kauppis-Heikkija keitä ne kaikki lienevät!

Vaan vaivaa niillä lienee ja tuskaa… saavat, saakeli vieköön, hekinmiettiä ja ponnistella… se on vissi…

Mutta äkkiä juolahtaa hänen mieleensä onnellinen ajatus… Sen häntekee… muuttaa vain nimet ja muutenkin vähin…

Hänellä on kirjakaappinsa alihyllyllä useita joululehtiä. Yksi on johyvin vanha ja siinä on erinomainen kertomus joulusta… Hän jäljentääsen. Siinä ei ole kirjoittajan nimeäkään eikä sen sisältöä enää kukaanmuista…. Sen hän jäljentää ja panee vain alle oman nimensä:FransTuira.

Hirmuisella kiireellä hän penkoo kirjahyllyään ja löytää hakemansajoululehden… Tässä se on… "Jouluaattona" on sen nimenä, mutta hänmuuttaa sen kuulumaan "Jouluaaton tapauksia" ja lisää vielä alle:"Todellinen kertomus".

Siitä tulee mainio kerrassaan. Sitä ei kukaan muista eikä hoksaa, ettäse on ennen painettu, kun siinä on erilainen nimi ja muutenkinmuovaeltu…

— Voi kuitenkin, kun hoksasin, kun hoksasin… kun hoksasin… sin…sin, — iloitsee hän ja rutistelee entiset joulukertomustensa alutyhdeksi palloksi ja viskaa uuniin.

Ja nyt hän istuu tuolilleen ja ottaa puhtaan, hohtavan valkoisenpaperiarkin eteensä…

— Jopahan… jopahan hoksasin, — hän yhä iloitsee, asettaajoululehden syrjemmäs ja tarttuu kynään…

Mutta kiireessään ja ajatuksissaan kirjoittaa hän arkinvasemmanpuoliseen yläreunaan: "Jäljennös".

Mutta hän huomaa samalla erehdyksensä ja viskaa vihan vimmallapaperiarkin luotaan…

— Saatana, kun tässä on kiire, että väkistenkin tulee väärin, —noituu hän synkästi ja ottaa uuden arkin.

Samassa tulee naapurin Matti sisälle.

— Mitä sinä täällä noidut, — naurahtaa Matti ja tulee tervehtimään.

"Niin tuota… minulla on tässä kiire… yks' selityksen antaminenkuvernööriin…" sanoo hän tiukasti Matille.

"Minä vaan aioin kysyä… mikä paperiarkki sinulla on täällälattiallakin… että tuleeko sinne aidaksenhakkoon lähtöä…"'Jäljennös' lukee Matti paperista ja laskee sen pöydälle.

"En minä jouda ennenkun ylihuomenna", vastaa hän Matille ja katsookokonaan toisaalle.

Matti poistuu ja hän alkaa tavattoman kiireesti kirjoittaa. Muutteleeja sommittelee. Siitä tulee hyvä. Hän iloitsee, sytyttää sikaria vähäväliä ja käskee piian, joka tulee häntä syömään kutsumaan, mennähelvettiin. Hän ehtii saada kertomuksen kirjoitetuksi ja isoilla,lihavilla kirjaimilla lisää alle nimensä…

Se on siis valmis postiin pantavaksi.

* * * * *

Joulu lähenee. Hän on lukenut sanomalehdestä, että sekin joululehti,johon hänen kertomuksensa piti tulla, oli ilmestynyt kirjakauppaan…

Hän tilaa sen. Mutta siinä ei ole hänen kertomustansa. Muita vain on.
Mutta häntä suututtaa niin, ettei hän viitsi niitäkään lukea…

Mihin on hänen kertomuksensa joutunut? Lurjukset panneet vissiinpaperikoriin!

Mutta hän kirjoittaa äkäsen kirjeen toimitukselle ja vaatii takasinkäsikirjoitustaan… takaisin ja paikalla…

Mutta ei Frans Tuira saanut takaisin joulukertomustaan ja tuskin enääsaakaan.

Eikä ole kuulunut eikä näkynyt, että Frans Tuira olisi joulukertomuksiasitten jälestäpäinkään julkaissut.

MÖKISTÄ MÖKKIIN

Elokuun ilta alkaa hämärtää. On leikkuuaika. Pelloilla töröttävätkuhilaat täysine, kypsyneine tähkäpäineen, ja missä vielä onleikkaamatta, siinäkin on vilja kypsynyttä.

Illan kuluksi lähden tästä huvikseni katselemaan mitä Palovaaranmökkiläisille kuuluu ja näkyy. Siinä on kotikylän takana pitkäkallioinen harjanne, Palovaara, jonka kyljessä on mökkejä, isompaa,pienempää, parempaa, huonompaa. Niissä elelevät kylän torpparit jamäkitupalaiset, ja kullakin on oma peltotilkku mökkinsä ympärillä.

Kulunut kesä on ollut lämmin ja hyvä, vilja on tuleentunut aivanvalmiiksi ja erinomainen viljavuosi on tiedossa. Halla ei olekertaakaan yrittänyt eikä siitä ole pelkoa tänäkään iltana. Lauha onhiljainen taivas, vaikka kirkas vinkka sieltä vielä vilkkuu. Etelästäpäin käypi tuulenhenki, ja pehmeässä pilvessä on taivaan kansi. Josaavat nyt kaikki tuleentunutta, kypsää viljaa! Ei tarvitse kenenkääntehdä sirppihallaa!

Niin Jumala siunaa tänne polo Pohjolaankin välisti viljavuoden, niinmuistaa meitäkin Kaikkivaltias Herra.

Vaisusti hämärtyy ilta, hitaasti kasvaa yönverho taivaan kannelle.Länneltä vielä, suurten vaarain yli, pohottaa kalpenevaa valoa sieltä,johon päivä on laskenut. Välkkyy vielä leveän joen pintakin, päilyykauniisti niistä paikoin, joihin mailleen menevä valo sopii vaarainvälistä hohtamaan. Mutta pohjoisen taivasta vasten, jossa kirkas vinkkavielä erottaa yönverhon taivaanrannasta, kohoaa kirkon uljas torni jaristi kuin jättiläissormi.

Nousen kotipihasta ja kävelen piennarta pitkin naapurin riihen sivutsePalovaaraan päin. Mieli on hyvä ja sydän rauhallinen. Tulevan talvenleipä on tiedossa, tuossa on kuhilailla: raitis eloisa elämä.

Siinä on aivan peltojen takana Olkkos-Kaisan pirtti peltoineen. Eiolekaan Kaisalla muuta karvajalkaa kuin kissa, ei lehmää, ei lammastaniinkuin monella muulla mökkiläisellä. Kaisan elämä on nyt hyvää jahuoletonta, vaikka on kai ollut hänelläkin murheen päiviä. Kuuluuolleen nuorena kylän kauneimpia tyttöjä, mutta sitten kävi hänellekinniinkuin on käynyt monelle ennen häntä: hän synnytti aviottoman lapsen,vankan pojan ja jonkun vuoden kuluttua vielä toisenkin. Yksin oli Kaisasilloin maailmassa. Vanhemmat olivat kuolleet, mutta jättäneet Kaisalleperinnöksi tämän pirtin ja vähä rahaa…

Kaisan pojat ovat nyt täysiä miehiä kumpikin ja hyviä miehiä ovatkin.Huhutaan, että he ovat tukkitöissä niin paljon ansainneet, jottaaikovat talon ostaa.

Käyn poikia ja Kaisaa tervehtimään. Pojat ovat juuri saapuneetHerralasta työstä, — ovat olleet pellon leikkuussa. Kaisa onsytyttänyt tulen piisiin. Hermanni, vanhempi pojista, paikkaakinnastaan, ja nuorempi Uno lukee sanomalehteä. Kaisa toimitteleetoimiaan.

"On sillä Kaisalla kaksi pulskaa poikaa!"

Kaisa on ylpeä pojistaan. Ne pojat eivät halveksi äitiään, vaikkeivätkumpikaan isästään mitään tiedä. Hymähtää Kaisa aina silloin kun hänenpoikiaan kehutaan, hymähtää ja sanoo:

"Laitoinpahan vanhan päivän turvan itselleni. Ikävään minä yksinkuolisinkin."

Ja kehahtelee Kaisa joskus, että ovat ne hänen poikansa vähä parempia:kilvan heitä työhön kysyvät talolliset, ja puulaakeissa aina otetaanpäällysmiehiksi. Ilmoittaa jolloinkin, että on niillä pojillasäästöjäkin, vaikka hyvissä vaatteissa käyvät ja hyvin syövät.

"Herrainpäivät ne ovat Kaisalla, kun tuommoset pojat ovat."

"Ei ole Jumalan kiitos leipä loppunut, ei ole tarvinnut ajatella, ettämitä huomenna pataan pannaan… aina on ollut…"

Mutta yksi salaisuus on Kaisalla, josta kukaan ei ole selvää saanut,vaikka on arveltu sinne tänne. Ei tiedetä, kutka ovat poikain isät vaionko sama isä kummallakin. Ja siitä on paljon Kaisaa puhuteltu, muttaeipäs sano Kaisa.

"Saanen pitää sen omana tietonani", arvelee hän.

Olkkos-Kaisan naapurina on Vesannon Mikko.

Mikko on merkillisimpiä miehiä tämän maan päällä. Minun mielestäni hänon filosofi, viisas mies, joka on oikein ajatellut elämänsä. Mitäpäpyrkimään ylemmäs kuin siivet kantavat! Oma pieni mökkinsä onMikollakin ja kaksi peltotilkkua kiviraunioiden välissä pirtinvieressä. Jo on Mikkokin, näemmä, peltonsa leikannut ja verrattomansieviin kuhilaihin lyhteet asettanut. Kotonaan näkyy olevan,keittämähommissa, koska pata on piisissä ja iloinen tuli nuoleskeleesen mustia kylkiä.

Kumma mies hän on. Töissä hän ei kulje, ei kesäisin ei talvisin, muttasiinä vain hengissä pysyy, peltojensa keskellä lämpöisessä pienenpienessä mökissään.

Mikon mökki onkin kaikkein pienin Palovaaran rinteellä. Hyvän vuodensaapi Mikkokin. Isot ovat tähkät, ja valmiiksi on Mikonkin peltojoutunut.

"No mitä Mikolle nyt kuuluu?"

Istun siihen piisin loisteeseen jakkaralle ja panen tupakaksi.

"Mitäpä sitä kuuluu. Hyvä tulee vuosi. Leipä tulee valkoista kuinjuusto", arvelee hän.

"Noista kahdesta pienestä peltotilkusta saapi Mikko koko vuodeksileipää."

"Tänä vuonna tulee nyt hyvinkin riittävästi", kehahtaa hän.

Mikko olisi miesten parhaimpia työssä, mutta ei lähde hänpäiväläiseksi. Eikä raskasta päivää ole hän koskaan elänyt.

Miten sitten elää?

Talvisin hän tekee koreja ja kelkkoja juuri sen verran, että saapikarjanantia. Mutta jolloinkin voipi hän elää kuukausimääriä paljaallaleivällä. Perunankylvöä on hänellä sen verran, että joka sunnuntaisaapi päivälliseksi perunakeiton, johon hänellä ei ole mitään muuta"höystöä" kuin suoloja, joita saapi porvarilta vuodeksi palkkana siitä,että syksyisin panee porvarin pytinkiin toiskertaiset akkunat.

Entä mistä lanta pellolle?

Omat ulostuksensa kokoaa Mikko tarkkaan ja käyttää tarkkaan. Lisäksisaapi hän talosta, Mäkelästä, viisi kuormaa tallilantaa vuosittainsiitä, että kesäsin laittaa emännälle vispilöitä mitä talossa kuluu.Sellainen lantamäärä riittääkin Mikon peltoon, koskapa aina on vankkaolki ja täysi terä.

Onnellinen mies hän on minusta, filosofi, joka on osannut elämänsäsovittaa niin, ettei ole kenestäkään riippuvainen. Ei ketään hänentarvitse kumartaa eikä rukoilla. Ei mihinkään ole pakko lähteä, jos eiitsellä ole halua. Ja kun hän antaa kaikille ihmisille siivon rauhan,ei ole kenellekään pennin velkaa eikä huolehdi muiden ihmistenelämästä, ei hänellä ole yhtään vihamiestä. On malttanut elää vanhananuorenamiehenä, niin ettei ole perheestäkään ristiä.

"Mitä Mikko nyt keittää?"

"Vasikan kävin tappamassa, Mäkelässä, niin emäntä antoi pään jajalat… Keitänpähän lihapottuja huomiseksi valmiiksi."

Mutta eipä taida olla nyt Mikolla tupakan viljaa, koska ei näy piippuahampaissa, jossa se, kun tupakkaa on viljalti, höyryää lakkaamatta.Silmii Mikko vesissä suin minun piippuani… silmii kukkaroakin…

"Paneepa Mikkokin tästä piippuunsa!"

Mielihyvällä, huulet hyväntahtoisessa irvistyksessä, täyttää Mikko isonvisakoppansa ja päretikun sytyttäen ottaa tulen tupakkaan.

On voinutkin olla tupakatta taas useita viikkoja. Mutta Mikko eitarpeitaan valita, ei huuda huolistaan, vaan kärsii ja vartoo… Jasiinä se onkin hänen elämänsä suuri viisaus, että voi nauttia ja ollanauttimattakin, voipi viettää talvisin viikkomääriä niin vähilläeväillä, että se olisi kunniaksi kelle nälkätaiteilijalle tahansa, jataas kun pääsee ruuan kimppuun, niin syöpi kahdesta, jopa kolmestakinmiehestä… Mutta ennen nälkää näkee, ennen kuristaa suolivyötään kuinlähtee päiväksi vieraan työhön…

Hän ei tunne muuta maailmaa kuin tämän, tässä Palovaaran rinteellä. Eiole koskaan kotokylästä mihinkään liikkunut eikä hänen mielensänuorenakaan ole palanut maailman markkinoille. Tuossa on syntynyt aivanlähellä, tässä pyörinyt ja maailman viisautta katsellut koko ikänsä. Jaselvillä on hänellä jo sekin, että tässä kohtaa kuolemakin… tähänomaan pirttiinsä kuolee… syysyönä, ja aamulla siitä löytää jokunaapuri.

Ja niin se sitten on päättynyt hänen elämänsä…

"Joo, joo. Polvi menee, toinen tulee. Hohhoh… Aikansa kukin kylvää janiittää; ei aikaakaan, niin murenee mullaksi, josta on otettukin…"

Mikon pirtiltä viepi kapea polku lähteelle, josta kaikki Palovaaranmökkiläiset vettä noutavat, mutta polku jatkuu lähteen vieritse Mikonnaapuriin Jussin lesken pirtille. Leski elää nyt kuin kuningatar rentoaja rikasta elämää. Ennen Jussin eläessä ja lasten ollessa pieniä olihätä aina ja puute jokapäiväinen…

Mutta kaikki lapset ovat nyt täysiä ja jokikinen on Amerikassa. Jasieltä äitinsä tänne hoitavat, rahaa lähettävät ja muutakin hyvää. Nytleski monenlaisia limppuja leipoo ja voissa lihankin paistaa. Ennen eiollut kaukaloon panemista, eikä päin pöytään kääntymistä. Ennen leskentäytyi vähissä voimin töissä kulkea ja ottaa markka sieltä, toisentäältä. Nyt ei muuta kuin herrastelee, istuu polvi polvella, sikariapolttelee ja passauttaa naapurien eukoilla itseään.

Kun ehdin Jussin lesken pirtin luo, töksähtää siinä vastaani Sarvelanvanha muori, joka on menossa Mikon pirtille.

Koko päivän kertoo muori olleensa leikkuussa Herralassa. Huomenna onaie omat peltotilkkunsa leikata, vaan väsymys, uupumus ja raukeus,vanhuus alkaa voittaa. On nyt menossa Vesannon Mikon puheille, että jossaisi Mikon huomiseksi auttamaan, Mikko kun on omat peltonsa joleikannut.

"Eikö tämä Jussin leskikin joutaisi leikkaamaan?" kysäisen muorilta.

"Mitä vielä", arvelee muori. "Se on niin ylpistynyt, ettei rikkaaristiin pane… nyt vastakin on ostanut uuden kattolampun… syö jamässää vaan, ja konstikos on elää, kun vähä väliä Amerikasta tuleerahaa… On sillä hyvät lapset… Monella on siellä lapsia, mutta eivätmuuta lähetä kuin tyhjiä kirjeitä… ohoo… pitää lähteä… Liekösiellä Mikko pirtillään?"

"Kotona oli ja keittämähommissa."

Muori lähtee astumaan lähteelle vievää polkua ja minä sivuutan Jussinlesken pirtin. Akkunan läpi näen, että siellä on vieraita, Mäkelännuori emäntä ja Herralan Kaisa. Teetä näkyy leski vierailleentoimittelevan… näkyy olevan vehnäsiäkin.

Jussin leskellä ei ole muuta maanviljelystä kuin pikku perunamaa pirtinpäässä. Sekin on roskan vallassa, ettei yhtään ainoaa kaalta olenäkyvissä.

Mutta Laitalan Aukusti, jonka mökki on siinä Jussin lesken pirtinlähellä, on kelpo pienviljelijä. Kiviseen vaaran kylkeen on Aukustipuskenut peltoa monta laajaa tilkkua; vuoden leivän saapi itselleen japerheelleen. Mutta Aukusti onkin ainoa täällä mäen laidassa, jolla onlehmät ja hevonen. On kolme lehmää ja hevonen ja neljä lammasta. Tupaon hauska, ja navetan on vasta viime syksynä laittanut. Laitalan pihanläpi viepi polku.

Kun tulen pihalle, tervehdän emäntää, joka on lypsämään menossa.Etelänpuolisen pirtin akkunan alle on Aukusti laittanut puutarhankin,jota ei ole kenelläkään muulla. Siihen on Aukusti istuttanut pihlajiaja koivuja, on penkkeihin kylvänyt nauriita ja porkkanoita, jalaidimmaisessa penkissä kasvaa suurilehtisenä rabarberi.

"Aukusti se sen kanssa hommaa ja lapset", selittää emäntä, kun katselensomaa pienois-puutarhaa.

Siinä on kolme vanhinta lasta äidin matkassa.

Vanhin tyttö, Sofia Elmiina, selittää:

"Tämä iso pihlaja, johon enimmän marjoja tulee, on minun. Tuo pienempituossa on Fannin ja tuo kaikkein pienin Unon…"

"Entäs koivut?"

"Ne on isän kaikki, ja raparperi on äidin."

Aukusti ei ole nyt itse kotona. On vielä sillä matkalla, kun lähtitukkilauttaa alas viemään.

"Hyvä taitaa tulla vuosi teillekin?"

"Kauniilta näyttävät kuhilaat, mutta vielä on leikkaamattakin tuo
Hakatarha", selittää vaimo.

"Niin, ja Naurispellossakin on vielä yksi nurkka leikkaamatta. Se onjätetty siihen tuleentumaan", tietää Sofia Elmiina.

Emäntä käskee sisälle, kun sattuu olemaan juuri valmista kahviakin.Sillä välin kun hän lypsää, puhelen minä lasten kanssa pirtissä.Siistiä, ahkeraa ja toimeliasta väkeä asuu tässä. Kaikesta sen näkee.Lapset minulle näyttelevät mitä isä milloinkin on ostanut ja kotiatuonut ja mikä on minkin oma. Kirjallisuuttakin Aukusti harrastaa.Kahdenlaiset sanomalehdet hänelle tulevat. Ne on ripustettu naulaanmolemmin puolin pirtin peräakkunaa. Siinä siistinä riippuvat, äidinmustaa silkkihuivia ja isän sunnuntailakkia lähellä. Mutta seinäkellonvieressä on Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen ryhmäkuva.

Toisella seinällä on Sofia Elmiinan kuva, jonka hän on saanutpappilasta.

"Sitä kaikki kiittävät kauniiksi. Se on Lotta Svärd miehensä kanssa…isä tekee siihen tulevana talvena raamit ja leikkauttaa lasinkraatarissa", selittää Sofia Elmiina.

"Mutta kamarissa on isällä iso kuva", sanoo siihen väliin Fannikin.

"Niin, mutta isä ei anna sitä panna seinälle ennenkun kamariin pannaantapeetit", tietää siihen Sofia Elmiina.

Tulee emäntäkin navetasta ja käy keskusteluun.

Kuluukin tunti puhellessani Laitalassa. Hyvä elämä heillä on,onnellisia ihmisiä ovat. Vireitä ja työtätekeviä. Paljaat kämmenet ovatheillä kummallakin olleet, niin Aukustilla kuin vaimollaankin, kunnaimisiin menivät. Nyt on hyvä mökki, siinä peltoa, lehmät, hevoset,lampaat. Eikä kuulu olevan pennin velkaa kellekään.

Kun astun pihalle, on kuu noussut. Suurena, punaisena ja täyteläisenänousee Palovaaran kuusten takaa. Mutta leuto on ilma ja lämpöisessäpilvessä taivaan kansi…

Laitalan pihalla jo huomaa, että toimelias on siinä talossa isäntä.Eivät veny neuvot ja kapineet huiskin haiskin kujien takana, vaanjärjestyksessä ovat. Halkopinokin, joka on navettaladon päätyä vasten,on niin suora ja sileä kuin seinä.

Kuutamon valaisemaa polkua pitkin, joka Laitalan navetan päitse viepi
Vierelän Juuson pirtille, lähden kulkemaan.

Suuri erotus on Laitalan ja Vierelän mökeillä. Laitala on siistinnäköinen punattuine seinineen ja valkoisine akkunapielineen, sominepuutarhoineen ja pienine ulkohuoneineen. Vierelän pirtin ympärillä einäy monta peltotilkkua, ja nekin ovat viheliäisessä tilassa. Pirtinakkunat ovat lahot ja ruudut rikki. Porstuan ovi on rempallaan jahalkivikainen. Ei näy halkopinoa missään. Ei ole ulkohuonettakaanminkäänlaista. Pirtin porrasten edessä on risuläjä, tylsä kalsuvieressä. Vierelässä on iso lapsilauma, repaleisia, pahankurisiapoikia, joista on naapureille vaivaa.

Kuinka ollee näin?

Vierelän Juusoa on aina mainittu kuuluisaksi tukkimieheksi niintukkimetsässä kuin tukkijoellakin. Ja poissa hän onkin kotoa melkeinaina. Mutta hätä ja puute ahdistelee perhettä, jonka tuon tuostakintäytyy turvautua ihmisten apuun.

Ja kuitenkin olen usein kuullut sanottavan, että Juuso on kiva miessaamaan rahaa ja että hänelle, tottuneelle tukkimiehelle, ainamaksetaan parempi palkka kuin muille.

Pirttiin tultuani vastaa kitkerä haju sieraimiin. Takassa palaa ynistenja huonosti tuoreita risuja, jotka vain heikosti valaisevat. Köyhä onpirtti sisältäkin; kaikki neuvot mitä on, ovat likaiset ja rikkinäiset.Uuni on niin koloja ja syvennyksiä täynnä, että luulisi sen olleenampumamaalina, lattia siivoton.

Penkillä istuu oudonnäköinen nuori mies, ja pimeästä loukosta kuuluuemännän itkua. Nuorimmat lapset ovat nukkuneet sänkyyn, jossapuolialastomina viruvat poikin ja pitkin päin.

Kun emäntä näkee tuloni, alkaa hän itkun seasta selittää:

"Nyt se teki viimeisen kumman, kun kuulutaan kiinni pannun…"

"Kuka on kiinni pantu?"

"Juuso tietenkin. Oli tapellut ja mellastanut ja eikö lie tehnytmiesmurhaa, vaikkei tämä vieras sano…"

"Ei ole muuta kuin vinttasi naamaan muuatta poliisia ja siitä veivätputkaan", alkoi oudon näköinen nuori mies selitellä.

"Kukapa sen tietää…" vaikeroi emäntä.

"Minähän sen tiedän, joka olen paikalla ollut", selitti edelleen mies."Kun ryypättiin siinä kadulla, niin tulivat siinä poliisithätyyttelemään, ja tämä Juuso sattui olemaan vähä hiprakassa, niinroivasi naamaan. Siinä ottivat kiinni ja lähtivät viemään putkaan…Juuso huusi minulle, että 'käypä siellä mökillä sanomassa, että kylläminä täältä tulen, että olla huoletonna vaan'…"

Kun ei emäntä siihen mitään virkkanut, sanoi mies lohdutellakseen:

"Pääsee se siitä sakolla…"

"Olisi edes rahaa lähettänyt, kun ei viikkokausiin ole lähettänyt…"tuumaili vaimo, joka sentään nyt alkoi tyyntyä.

"Olisi kai lähettänyt, vaan mitenkäs siinä ehti, kun poliisitmolemmista käsistä taluttivat…"

Ei tehnyt mieli istua siinä pahanhajuisessa pirtissä. Pois läksin.

Puutetta oli heidän, Vierelän väen, elämä aina ollut. Silloin kun hyvinsaatiin rahaa, niin söivät ja joivat ja mässäsivät. Vaimon sanotaanolevan vielä hullumman tuhlarin kuin Juuson. Joi kahvia väkevää kuintervaa, mutta ei vain liiennyt lapsille maitoon…

Mutta koskapa vielä näkyy Sarvelan vanhusten pienestä pirtistä iloinenja kirkas takkavalkea, niin käväisenpä tervehtimässä vanhuksiakin…

Vanhoja vanhuksia he ovatkin.

Kahdeksannella kymmenellä ovat kumpikin, mutta terveitä ja työhönkykeneviä molemmin. Tässä pienessä pirtissä ovat koko elinaikansaeläneet ja olleet. Tässä ovat lapsensa kasvattaneet, jotka nyt ovatmaailmalla kaikki.

Heilläkin on peltoa niin paljon, että vuoden leivän saavat, ja muutenansaitsevat kumpikin. Ukko verkkoja kutoo, muori kehrää, kuppaa jahieroo. Sarvelan muorin sauna on maailman parhaimpia, ja siellä on jokalauantai-ilta hammassärkyä potevia vaimoja ja miehiä muorinkupattavina…

Ja apu sieltä tulee aina, ja lantit saa muori vaivoistaan. Niin elävät.Ei hätäpäivää ole ollut, ja kun viimeinen penni on mennyt, tulee taasuusia. Ei ole heidän tarvinnut kunnan apuun vielä turvautua, ja siitäovat he hyvillä mielin.

Me juttelemme ukon kanssa hyvästä vuodentulosta, kun muorikin samassapalaa Vesannon Mikon mökistä.

"No, lupasiko Mikko tulla pellonleikkuuseen?"

"Täytyi luvata. Minä uhkailin, etten ota hänen pottujaan kellariini,jos ei tule", selitti muori touhussaan.

"Ha, ha, ha", nauroi vaari "Vai jo uhkasit…"

"On se olevinaan nyt tuokin Jussin leski… Ei muista entisiä aikoja,kun hyvin usein tuli meiltä leipää lainaamaan… on niin nytylpistynyt… Aivan emäntäin kanssa nyt seurustelee kuin mikäkinpruustinna… Nytkin oli vieraana Mäkelän nuori emäntä ja HerralanKaisa… Teetä niille tarjosi ja vehnästä, vaan ei liiennyt minulle,vaikka sisällä kävin…"

"Vai ei antanut!" kummaili vaarikin.

"Ei. Mutta muistetaanpas se, kun tulee tahtomaan kuppaamaan", uhkasimuori.

Mutta sitten hän äkkiä kääntyi piisiin päin, jossa kiehui perunapata,että höyry pirttiin puski.

"Potut ovat kypsät… Syömään pitää joutua ja makaamaan. Huomenaamullapitää olla ennen kukon laulua pellolla…"

Jätän hyvästi herttaisille, iloisille vanhuksille ja lähden kävelemäänkylää kohden…

Ja kun olen jo levolla, mietiskelen yhtä ja toista tuolta mökkiläistenelämästä… Kuu kumottaa huoneeseeni ja kietoo mielen haaveiluihin jaunelmiin. Ja kysymyksiin ja ongelmoihin.

Mikä oli täällä kunkin kohtalon määrääjä ja oliko omassa vallassasaavuttaa elämän onni…

Yksinäisen miehen elämä on kuin uunin raossa torkkuvan torakan, sanooKivi. Mutta sittenkin minä nukun levollisemmin, kun tiedän, etteivätole minun lapseni pahan maailman potkittavina.

Mitä sinä ajattelet, ystäväni?

SOVINTOA HIEROMASSA

Mäenpään Heikki ja Oikotien Mooses, talokkaita kumpikin ja naapureita,olivat jo olleet pitkän aikaa "yysyrjäiset" toisilleen. Mistä lieneekarjanäyttelyn aikana syntynyt kinastus, ja siitä asti olivatmulkoilleet toisilleen kuin karhut. Eivät hyvää huomenta toisilleentoivottaneet, vaikka naapureita olivat. Kumpikin ajatteli mielessään,että jos anteeksi tulee pyytämään, niin minä kyllä annan, vaan ensiksiminä en lähde… tulkoon hän tänne.

Mutta tapahtui, että Mäenpään Heikki sairastui ja makasi vuoteessa.

Tuli silloin Männyn Tuomas, uskovainen ja rauhaa rakastava mies,
Oikotien Mooseksen puheille, nuhteli ja sanoi:

"Nyt Mäenpään Heikki makaa sairaana ja voi käydä, ettei hän siitävuoteesta enää nousekaan… lähde nyt, Mooses, Heikin luo, ano anteeksija tehkää sovinto, niin Herrakin taivaassa antaa teille molemmilleanteeksi kinastelunne ja pahan sydämenne…"

"Tulkoon Heikki ensin tänne minun puheilleni!… Kyllä minä anteeksiannan heti… olisin jo aikaa antanut, jos olisi pyytänyt", arveliMooses Männyn Tuomaan puheeseen.

Mutta Tuomas ei helpottanut, vaan ottaen raamatusta esimerkkejä jasydämeen käyvillä vertauksilla puhuen lähimmäisen rakkaudesta kehoittiMoosesta lähtemään naapuriin.

Ja Mooses vihdoin lähti Tuomaan seurassa.

Saapuivat niin Mäenpäähän ja menivät isännän kamariin, jossa Heikkimakaili vuoteessa.

"Tässä nyt tulee Mooses sinun tykösi, Heikki, ja pyytää anteeksi pahaasydäntään", sanoi Tuomas heti kun he saapuivat huoneeseen.

Heikkikin näytti virkistyvän, sillä hän kohosi istumaan ja ojensikätensä Moosekselle sanoen:

"Terve tulemaan, naapuri. Kaikki on sovittu minun puolestani."

"Niin minunkin puolesta, rakas naapuri", vastasi Mooses.

Mutta kumpikin katseli toistaan epäillen.

"Jo minä tästä alankin virkistyä. Tänään olen jo paljoa riskimpi kuineilen", sanoi Heikki sitten.

Mutta Tuomas, lempeä ja uskonnollinen mies, sanoi itkuja puserrellen:

"Enkelitkin taivaassa iloitsevat, kun näkevät pyhään asuntoonsa, mitenrakkaus täällä vallitsee naapurien kesken — Herralle kiitos."

"Joutavaa se on ollutkin meidän kinastelumme", arveli Heikki.

"Joutavaa vainen. Mutta paha on ihmissydän", sanoi Mooses.

"Ja joutavan asian vuoksi kinastelumme alkoikin", taas Heikki jatkoi.

"No niin joutavan, että eipä sitä uskoisi", myönteli Mooses.

"Siellähän se alkoi karjanäyttelyssä."

"Siellä se…"

"Kun palkintotuomareiksi meidät valittiin, niin siitä tinka saialkunsa. Minä ja agronoomi olimme yhtä mieltä, mutta tämä Mooses panivastaan, ja kun ei voittanut, niin siitä nokkaantui", muisteli Heikki.

"Eihän se niin ollut. Eri asiahan se oli, josta meille tinka syntyi",oikaisi Mooses.

Mutta kumpikin puhui naurussa suin ja niinkuin kristilliset ja hyvätnaapurit ainakin. Männyn Tuomaskin hymyssä suin kuunteli, kuinkanaapurit nyt sovinnossa haastelivat.

"Minä tahdoin, että Ollilan 'Tähti' palkittaisiin, ja sitä tahtoiagronoomikin, mutta tämä Heikki pani vastaan. Me emme antaneet tälleHeikille valtaa, vaan me palkitsimme Ollilan 'Tähden'. Siitä tämäminulle suuttui", muisteli nyt vuorostaan Mooses.

"Joutavapa oli asia", arveli Tuomas väliin.

Mutta Mäenpään Heikki oli eri mieltä ja kivahti:

"Mooses valehtelee. Asia ei ole ensinkään niin."

"Kuinka sitten?" kivahti Mooseskin,

"Kuulittehan sen jo äsken. Sinä sen ensin riidan ja kinastelunrakensit", taas Heikkikin kiivaasti vastasi.

"Sinussa alku oli silloinkin… niinkuin ennenkin. Elä väitäkään!"

"Soo, soo, miehet… naapurit", koetti Tuomas naapurien nousevaaturmelusta asettaa.

"Saan minä tässä puhua… tämä on minun huoneeni", tiuskui Heikki eikänäyttänyt sairaalta enää vähääkään.

"Mokomakin sairas… Mitä minua tänne kutsuukaan…"

"En minä sinua ole käskenyt…"

"No, no, so, so… hyvät miehet… rakkaat naapurit… Mitä sanovatenkelit taivaassa…" koetti Tuomas väliin, mutta naapurit eivät enääkuulleet Tuomasta, vaan jatkoivat sanakiistaa.

"Luulit kuolevasi… niin tuntosi heräsi. En minä sinulta ole anteeksipyytänyt", pani taas Mooses vastaan.

"Enkä minä sinulta. Mitäs tulit!"

"Pääsen minä täältä…"

"Mennä saatkin… aina väität…"

"Sinähän se väität, kun et vikojasi tunne."

"Sinä se et tunne…"

"Vaan saipahan Ollilan 'Tähti' palkinnon… ja se sinua vieläkinkaivelee", puhui Mooses oven raosta mennessään.

Semmoista oli Heikin ja Mooseksen sovinnonteko. Mitä lienevät enkelittaivaassa siitä ajatelleet.

LAURA PARKA

Torikan Laura oli koko pitäjän kaunein ja iloisin tyttö.

Hän oli nuorin lapsista ja hemmotellen kasvatettu verrattuna vanhempiinsiskoihin, joihin vanhempain kuri oli ankarana ulottunut.

Laura varttui silloin naiseksi, kun uusi aika "sivistyksineen" jamieltä ylentävine illanviettoineen pyrki lyömättömiin erämaihin. Kaunisja vikkelä tyttö herättää aina huomiota, ja kun Laura lisäksi olilahjakas ja hyväpäinen, kehittyi hän nopeasti.

Kun vanhemmat siskot hänet näkivät silloin kun hän koreana neitonapalasi kansanopistosta, oli heidän hämmästyksensä suuri. Työtä javaivaa oli heidän elämänsä ollut nuorenakin, jopa sitten kun olivatnaimisiin joutuneet. Ei ollut heillä aikaa iltakausia juoksennellakylällä ja joutavaa toimitella. Eivät saaneet he pukeutua niinkuin itseolisivat tahtoneet, vaan heidän täytyi tyytyä siihen, jonka äitimääräsi.

"Nyt on eri aika ja eri pyrkimykset ja riennot kuin silloin kun teolitte nuoria. Silloinhan ei edes ollut kansakoulua täälläkäänolemassa", puolusteli Laura tekojaan.

"Pyrkimykset ja riennot!" matki Lauran vanhin sisko. "Mitä pyrkimyksiäja mitä rientoja? Nälkä siinä vain monen saavuttaa, jos eivät muuta alatehdä kuin iltakaudet laulaa lojuta ja senkin seitsemässäharjoituksessa olla."

"Sinä et vähääkään ymmärrä nykyaikaa. Ei suinkaan ihminen ole luotuainoastaan sitä varten, että iän kaiken työtä tekemään. Totta kaihänellä täytyy olla jotakin hengenravintoakin", selitti Lauratoimessaan.

Mutta vanhin sisko tiuskasi:

"Olisin minä isän ja äidin sijassa, niin loukkoon istuttaisinkehräämään enkä antaisi iltakausia raittia laukata. Siinä olisisinullekin hengenravintoa."

"Sinä olet tyhmä, sisko parka!" sanoi Laura pilkallisesti sisarelleen.

"Mitä he ajatellevatkin, isä ja äiti, kun eivät parempaa ja kovempaakuria sinulle pidä!" porisi sisko siihen närkästyneenä.

Mutta Laura rakasti seuraa ja oli aina ensimmäisenä nuorison joukossa.
Kuta enemmän hän varttui, sitä enemmän sai hän ihailijoita.

Kaukaa muista pitäjistäkin kulki kosijoita häntä näkemässä. Oli kelpotalonmiehiä joukossa, kunnollisia työntekijöitä. Mutta Lauran mielestähe eivät olleet kylliksi sivistyneitä tai heissä oli joku muu vika.Rukkasia saivat pitempimatkaiset samoin kuin kotikylänkin nuoretmiehet.

Sellaista hauskaa piti Laura parisen vuotta.

Mutta kosijoiden tulva alkoi vähetä, ja vihdoin ei enää kukaanuskaltanut hänen puoleensa naimatarjouksella ilmoittautua. Se alkoiLauraa harmittaa. Olihan hän vielä yhtä kaunis kuin ennenkin? Olihanlaajalti tunnettua, että hän vanhempainsa jälkeen saisi periä kokotalon lyömättä, liikuttamatta!

Hän kyllästyi nuorison rientoihin, ja "aatteet", joita hänkansanopistosta tultuaan oli aikonut toteuttaa, olivat jääneet pelkäksiaikomiseksi. Yhtä kaunis, yhtä iloinen ja elämänhaluinen hän vieläkinoli, mutta hän ei enää jaksanut nauttia siitä, josta muut nuoret. Jasen vuoksi hänen käytökseensä ilmausi jotakin kankeaa ja kylmää, jotatoiset arvelivat ylpeyden merkiksi, loitontuen yhä edemmäksi hänestä.

Ylpeyttä se oikeastaan olikin ja kateutta sekaisin. Sillä sitä mukaakuin hän vanheni, kasvoivat ja kaunistuivat nuoremmat. Hän tunsikateutta mielessään, kun jolloinkulloin sattui iltamiin ja näki jonkunnuoren tytön parissa kolmessa vuodessa kasvaneen soreaksi immeksi,josta nuoret miehet näyttivät paljon pitävän.

Ja silloin hän aina mietti ja ajatteli, että jo oli hänkin nuoruudenhulluimman ajan elänyt… jo saisi nyt mennä naimisiin ja aloittaa eläätodellista elämää.

* * * * *

Mutta eräänä keväänä, juuri silloin kun valtaväylä loi jääpeitettään,tuli Torikkaan vanhin sisko vieraisille.

Lauran nähdessään sanoi hän:

"Mikä sinut on laihduttanut… jopa sinä oletkin laihtunut… Ja eikösinulle kukaan kelpaa, kun kuulut hyville miehille rukkasiajaelleen…"

"Ole nyt!… Minä jäänkin vanhaksipiiaksi", koetti Laura selittää.

Mutta sisar oli kylmä järki-ihminen, joka ei ottanut uskoakseen Lauranpuheita.

"No mihin sinä nyt olet ehtinyt niillä 'riennoillasi ja aatteillasi'?Sinunhan piti saada hirveän paljon aikaan, kun kansanopistostapalasit!"

Sisaren ääni oli kylmä ja katse jäinen.

"Niin… ei ole helppo sivistää nuorisoa, joka…"

"Niin kuuluu. Hullummaksi on tämänkin kylän nuoriso vaan tullut sittenentisen… Nythän kuuluu nuori väki yökaudet mellastavan jariihitanssia pitävän… ja onpa siitä jälkiä näkynytkin…"

Ja sisaren terävä katse upposi Lauran silmään kuin hiottu veitsi.

"Minkäpä minä heille mahdan", sanoi Laura, mutta käänsi pois katseensa.

"Aioithan sivistää ympäristöäsi…"

Ja sisar meni sen sanottuaan pois, jättäen Lauran yksikseen.

Pelko ja tuska valtasi Lauran. Hän kävi kuin kuumeeseen ja tunsikauhean häpeän painavan hartioillaan. Oliko sisar huomannut?

Hänen katseensa oli ollut jäinen ja kylmä, ja halveksien oli hänpuhunut nuorisosta ja nuorison riennoista!

Mutta Laura tiesi tilansa ja ymmärsi, että kohta koko maailma saisi sentietää! Ehkä olivatkin jo huhut liikkeellä…

Sisaren tulo tänne juuri nyt? Se oli jo sinne asti, toiseen pitäjääseenkuulunut…!

Laura silmäsi kuvastimeen ja pelästyi omaa kalpeuttaan…

— Häpeä! Häpeä! — sanoi hän kuin hourien…. ja tulee tietoon, kukaon isä… kulkeva tukkilainen…!

Torikan Laura, joka aikoi muille opettaa sivistystä ja tietojajaella…

Isän, äidin, koko suvun häpeä… Nyt vasta hänelle oikein selvisitilansa ja hän tunsi tuskien vihlovan sydämessään kuin viikatteella…

Elääkö vielä ja kantaa häpeää ja pilkkaa koko elinaikansa…!

Ei ikinä!

Pois maailmasta, jossa ei enää mitään toivoa ole!

Hän sieppasi kuin mielipuoli huivin hartioilleen ja juoksi rantaan…

Mitä hän aikoikaan?

Hän tuijottaa virtavaan väylään, joka on noussut aivan törmän tasalleja jossa suuret jäälautat vauhdilla kiiruhtavat myötävirralle, iskienvälisti törmän kamaraan syviä koloja ja keskempänä väylää ja niemiennokissa kiiveten toistensa olkapäille. Pyörteissä vesi virtaa monensylen syvyydeltä. Venevalkamassa loiskii vesi törmän päälle, vaahtoavieritellen.

Laura tuijottaa veteen, silmää kerran pihaan päin ja salamana kulkeehänen mielessään hänen häpeätaakkansa… Hänestä tuntuu niinkuin kokokylän väki osoittelisi häntä sormellaan… hän on kuulevinaanilkkumista ja naurua rannalta…

Hän heittää huivin hartioiltaan… sulkee molemmat silmänsä ja puristaahuulensa tiiviisti yhteen… ja paiskautuu pää edellä virtavimpaanpaikkaan…

Talossa on sattunut olemaan kyläläisiä. Joku huomaa Lauran hyppäävänväylään… Kaikki rientävät rantaan…

Vene työnnetään vesille; keksien ja sauvoimien avulla on aikomususkaltautua jäiden sekaan.

"Ei siinä kestä vene, ja virta painaa selkään", huutavat toiset.

Kolme nuorta miestä työntää veneen vesille ja hyppää siihen. Mutta hetikun se irtaantuu rannasta, rynnistää jääteli sen kylkeen ja puristaatoista jääteliä vasten ruupuksi kuin pärekorin. Miehet pääsevät hädintuskin jäätelin päälle, johon rannalta heitetään vahva köysi. Muttalujalla pitää ennenkun väkivoimalla saavat jääteliä sen verranrantaantumaan, että miehet pääsevät törmälle.

Silloin huutaa joku, että jo paljo alempana, keskiväylässä, näkyy kuinihmisen käsi kahden jäätelin välissä.

"Se on auttamattomissa… Sitä ei ihmisvoimalla enää pelasteta", sanoosisar, joka on pysynyt levollisena ja kylmänä koko ajan.

Ja siinä seisovat tyhmistyneinä ja neuvottomina katsellen, miten virtatöitään tekee, miten jäälautat vauhdilla kulkevat… ja tuntevat, ettähe ovat voimattomia…

Eikä puhu kukaan mitään.

Silloin viimein, kun pihasta kuuluu äidin katkera valitus ja kun vanhanisän silmät käyvät kyyneliin, kohoaa kovan sisarenkin povi ja hänvirkkaa:

"Laura parka!"

Eikä saata sisar enää puhua vanhemmilleen siitä, että ne Lauran"aatteet" hänelle semmoisen lopun tuottivat.

RAITIKOSKEN ANTTI

Ylimaan suurten järvien kirkkaat vedet kuljettaa Raitijoki ison väylänvaltasuoneen. Järvestä järveen kulkee joki, kokoilee voimia vähänkustakin ja levenee ja syvenee joka järven läpi kuljettuaan. Erämaansynkkien korpien ja kiveliöiden läpi virrattuaan se puskeevesirikkaana, jyrkkänä ja mutkikkaana Raitikoskeen. Se onvaarallinen ja juonikas koski, jossa lauttojen lasku on täpärää jahengenvaarallista ja jossa moni lautta on kiveen kolahtanut ja yksinpuin hajonnut. Ei ole sille koskelle tottumattoman panemista eikä olemonta koko pitäjässä, joka sen oikein osaisi laskea.

Miesmuistin ajan on koskenkorvassa jo asunut tottunut ja uskaliaslaskumies Raitikosken Antti. Hänen mökkinsä on vähän loitompanatoisista, jotka ovat yhdessä rivissä pitkin kosken rantaa. Mökin seinätovat tuhkaharmaat ja savupiipun pää vinossa koskeen päin.

Siinä kuuluu Antti syntyneenkin ja nuorena jo isävainajansa kanssaoppineen taitavaksi ja rohkeaksi laskumieheksi. Nykyinen polvi ei enäämuistanut Antin nuoruutta. Tuommoinen kirkassilmäinen, laiha jakuivettunut äijä oli hän ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Aina yhtäsukkela ja rohkea, aina neuvokas silloin, kun koski tulvan vallassavalkoisena vaahtona myllersi ja nyrkkiä pui miehille, jotkalauttoinensa koskenniskassa vuoroansa vartoivat. Korkeimman tulvanollessa ja kesäkuivilla oli koski vaarallisin, mutta ei ollut sitäaikaa, ettei Antti uskaltanut perämelaan käydä.

Mutta oli jolloinkin sattunut, että Antti ei perämieheksi kyennytkään,kun kihti kolotti jalkoja ja käsiä. Silloin turvaantuivat lauttamiehettoisten mökkien miehiin. Joku heistäkin uskalsi lähteä silloin kunkosken voima oli vähimmillään ja laskureikä sopivassa vedessä. Muttamelkein joka kerta sattui joku pienempi tai suurempi vaurio. Milloinkatkoi vitsoja, milloin hajoitti koski pari pohjaa yksin puin jamilloin repi koko telin hajalleen.

Ei Antille milloinkaan vahinkoa sattunut, ei silloinkaan, kun koski olipahalla vedellä. Häneen olikin opittu luottamaan niin etteiarimmillakaan pelko mieleen tullut, kun Antti perämiehenä seisoi.

"Vaan siinä se on minunkin hautani sentään," kuultiin Antin sanovan.

Kuluneena keväänä oli tulva korkea, ja Raitikoski oli vimmattuna.
Ylimaan järvien jäät olivat lähteneet ja jäiden perässä tulivat tukit.

Jäänlähdön aikana ja tulvan noustessa teki Antti joka päivähavaintojaan koskessa. Välisti unehtui siihen kosken rannalle vanhalletutulle kivelleen istumaan tuntikausiksi. Mitä siinä lie miettinytvanha koskenlaskija?

Miettikö sitä, että rupesi vanhuus hänessä tuntumaan, jo oli jäntevänkäsivarren voima heikonnut ja joustava varsi kangistunut. Vai sitäkö,että koski oli vielä nuori ja voimakas, sen kivet salaisia ja vaaniviaja veden voima uupumaton…

Mutta vielä oli mieli rohkea ja vielä oli selvillä kosken kivet jajuonteen perät, vielä muisti joka äkkimutkan ja kiivaan käänteen…

Mitä miettineekään vanha Antti, kun siinä kivellään istuu. Samallakivellä, jossa aina joka kevät virran juoksua tarkasteli ja joka olikuivan aikana kuivalla maalla, mutta jonka kuvetta pitkin tulvavesivihaista vauhtia kiiti ohi…

Ei kuule Antti tyttärensä huutoa pihalta…

Ensimmäiset lautat ovat jo järviltä saapuneet ja koskenniskaan kiinniotetut. Lauttamiehet ovat tulleet Antin puheille.

Jo viimein äkkää Anttikin lauttamiehet ja kuulee huudot. Vedessäkaahloen hän tulee kiveltään miesten luo.

"Milläs mielellä nyt Raitikoski on?" tiedustelevat miehet.

"Äkeänä on ja tulva nousee… on noussut kolme tuumaa taas parissatunnissa… pahimmillaan on…"

Niin on Antin aina ollut tapana sanoa. Siihen on totuttu eikä sesentään merkitse sitä, ettei koskea voi laskea.

"Vaan reikään taidetaan yrittää", arvelevat lauttamiehet.

Mutta miettiväisempi on nyt Antti kuin koskaan ennen. Ei lupaa lähteä,mutta ei jyrkkään kielläkään.

"Tavaton tulva nyt onkin", selittää hän miehille, kun ovat pirttiinkaikin tulleet ja kahvin keittoon alettu. "En minä muista tämmöistätulvaa pitkään aikaan… Jos kolmekin tuumaa olisi matalampi, niin…"

"Onko koskaan tullut lasketuksi tällä vedellä?" kysyy muuan Antilta.

"Eipä tähän aikaan. Vaan muistan minä yhden keväimen… kyllä siitä nyton viidettäkymmentä vuotta aikaa… Isävainajakin silloin vielä olielossa… Silloin oli vielä vähän korkeampi tulva kuin nyt… Muttaisävainaja huusi minulle, kun korvasta löysättiin, että katso silmilläeläkä rei'illä, ja niin me hurautimme alle, vaikka rannalla seisojatsanoivat, että jo oli siinä viimeinen matka… Mutta minäkin olinsilloin nuori…"

Ja kuta enemmän Antti puhuu, sitä enemmän tuntuu niinkuin hän ei oikeinluottaisi enää itseensä. Mutta kun on kahvit juotu, sanoo hän miehille:

"Jos huomenna koettaisimme… taikka puolenyön aikana, jolloin koskenvoimat ovat vähimmillään ja virta nukuksissa…"

Ja Antti lähtee taas kivelleen katsomaan.

Miehet jäävät siihen hetkeksi juttelemaan.

"Kukahan tästä sitten alle pääsee, kun tuo Antti kuolee", arveleemuuan.

"Ei sen enää tarvitsisi lähteä", selittää tytär. "Vanhuus sitä jovaivaa, ja välisti jo höpisee itsekseen…"

"Vaan kun eivät muut uskalla eivätkä osaa…"

"Sepä se on…"

"Siinä voipi sentään tuossa Raitikoskessa Antin hauta olla", arveleetaas muuan vanha mies.

"Kukapa sen tiennee."

Ja miehet väsyneinä kallistuvat mikä penkille, mikä lattialle javaipuvat unen helmaan…

Silloin kuuluu naapurimökeistä kova huuto ja hälinä…

"Antti putosi koskeen… kiveltään putosi pää edellä!" huutavat vaimot;miehiä rientää rantaan, avopäin ja neuvottomina…

Ei näy jälkeäkään Antista.

"Tuossa seisoi kivellä… minä tässä kujalla katselin… niin oli kuinolisi joku takaapäin tyrkännyt, että kupsahti silmälleen", selittäänaapurimökin vaimo.

Keksit ja köydet olalla rientävät miehet kosken alle, mutta ei nouse
Antti aalloista, ei luun surmaa näy.

"Eikö ääntäkään päästänyt?"

"Mikäpä kuulee, kun koski pauhaa ja ulvoo…"

"Omansa on Raitikoski ottanut eikä takaisin anna", sanoo vanha vaimo,joka on yks'ikäinen Antin kanssa.

Ja kun on hetken itkenyt, niin selittää miehille.

"Usein minulle sanoi, että siinä on hänen hautansa… että haltiat ovathäntä suojelleet ja aina lautan päällä olleet, ettei kiviin koskaan olekolahtanut… Mutta palkinnokseen ovat hänet itsensä tahtoneet…haudan aikoja valmistaneet… ja nyt ottivat, nyt veivät omansa…"

Siinä seisovat voimattomina kaikin, vakava ilme miesten silmissä javaimot itkeä uikuttaen…

Ja Raitikoskessa hyppelevät hyrskyt kuin iloissaan, vaahto nauraenpursuaa ja kiehuu ja pauhu ulvoo… kuin odottaisi vielä jonkunomakseen.

UUSI OIKEUS

Vanha herrastuomari ei ollut kahteen vuoteen käynyt käräjäpaikalla. Kunvanha tuomari kuoli, jäi hänkin pois…

Mutta häneen oli, häneenkin, samoin kuin muihinkin vanhoihinlautamiehiin, mennyt käräjähenki. Kaksi vuotta oli hän taistelluthaluaan vastaan, mutta sitten ei enää jaksanut. Täytyi lähteä sinneemäkirkolle, käräjäpaikalle. Ja vaikka hänellä ei ollut mitäänasiallista asiaa, selitteli hän puolustuksekseen, että hän tahtoipuhutella lääkäriä, jonka oli kerrottu käräjäaikana kirkolle tulevan.

"Taitaa vielä käräjähenki vaikuttaa", sanottiin hänelle.

Eikä hänen käynyt kieltäminen, että se tehosi häneenkin, kun hän kuulikäräjistä puhuttavan. Nuoremmat lautamiehet juoksivat hänen luonaanneuvoja kysymässä monenlaisista lakiasioista.

Silloin hän aina tuli lakituulelle ja selitti laajalti lain henkeä,unhottaen, että hän ei enää ollut haastemies.

Mutta kun sitten nuoremmilta lautamiehiltä kuuli miten nykyään oikeuttaistuttiin, hämmästyi hän suuresti. Ja silloin hän ei enää voinuthaluansa hallita, vaan varustausi matkaan yksin tein toistenkäräjämiesten kanssa.

Käräjiä istuttiin vielä samassa paikassa, jossa ennenkin, muttaentiseen verraten olivat ne näinä vuosina olleet peräti lyhyet. Kun neennenaikaan kestivät neljä, jopa viisikin viikkoa, ehdittiin ne nytsuorittaa viikossa. Ja se se juuri vanhaa herrastuomaria, MoosesKivirovaa, kummastutti.

"Ei siellä taida enää olla entisiä meininkejä ollenkaan, kun vanhatuomari ja vanha vallesmanni ovat kuolleet", arveli hän jo matkalla.

Mutta kun hän asiainjakopäivänä ajoi käräjätalon pihaan, riemastuimieli niinkuin ennenkin. Tuttuja miehiä pyörähteli siinä pihalla,sikarit hampaissa roihuten niinkuin ennenkin. Hevosia oli piha täynnä,ja pitäjäläisten puolelta kuului puhelua ja naurua.

Vanhat tuttavat tulivat kättelemään, iskipä jokunen silmääkin, ettäolisi sitä vähä täällä povitaskussa…

Ja päästyään sisälle ja saatuaan sikarin palamaan, antautui hänpuheisiin.

"Onko sitä herrastuomarilla täällä omaa asiaa, vai onko todistajaksihaastettu?" kysyivät.

Ei ollut omaa asiaa eikä ollut kukaan haastanut todistajaksikaan,vaikka hän sitä sydämessään oli toivonut.

"On niitä tietenkin asioita", hän kuitenkin vastasi.

Siinä oli vanha lautamies toinenkin, Kalliomäen Juhani, joka tulikättelemään ja hyvillään näytti olevan vanhan herrastuomarinkohdattuaan.

Ja sillävälin kun Juhani kävi tekemässä tilaa kahvipöydän luona jakahvia tilaamassa, ehti Mooses siinä silmätä ympärilleen… Tuttujakinnaamoja siellä näkyi vilahtelevan joukossa, mutta eivät tuttavatMooseksen mielestä kohdelleet häntä riittävällä arvonannolla eivätkäkylliksi nöyrällä kunnioituksella. Se teki kipeää hänen sydämelleen, jaylpeä mieli pahastui…

Siinä kulki porstuan ja juttukamarin väliä nuoria herroja, kovat,korkeat kaulukset kaulan ympärillä kuin kiviaita kasvattipuunsuojana…

"Keitä ne nuo ovat?"

Siinä oli uusi vallesmanni, ja nuo toiset olivat varatuomareita…asianajoa varten tänne tulleet… siihen Kiuvas-Kauha juttuun… muttaottivat ne ajaakseen kenen juttuja tahansa… äsken siitä kävivätilmoittamassa…

"Vai niin", arveli Mooses ja kummastellen katseli noita hoikkiaherroja, joiden kaula oli niin kovin puristuksissa.

Jo tuli Kalliomäen Juhani ja vaati Moosesta kahville.

Ja kun Mooses oli penkkiin päässyt ja Juhani istui hänen vieressään,sanoi hän:

"Eivät saaneet varatuomarit vanhan herrassöötingin aikana käydä asioitapunomassa… eri oli silloin komento ja hoito…"

"Eri oli", vakuutti Juhanikin.

"Minkälainen on tuomari?"

"Ei ole tämäkään kuin varatuomari, sijaisena vai minä lieneemäärättynä… Pojan huiskale näkyy olevan…"

"Onpa teillä sitten oikeus!… Entäpä lautamiehet?"

"Nuoria ne ovat nekin… ja lakia tuntemattomia, ei ole kelpo miehennäköistä yhtään…"

"Hm. Hm."

Ja kun olivat kahvin juoneet ja siihen oli kokoontunut heidän, kahdenvanhan miehen ympärille kansaa kaikennäköistä, puheli Mooses:

"Kyllä se oli vanhan tuomarin aikana tämä käräjäaika hauskalautamiehillekin… Onko tämä tuomari muuten mitään näin käräjäinalkaessa…"

"No ei suuta ole avannut yhdeltäkään lautamieheltä…"

"Minä arvaan. Mutta vanhan tuomarin aikana oli toista… Näin käräjäinalkaessa kun lautamiehet olivat käsketyt oikeuteen ja ensimmäinentehtävä oli toimitettu, niin kaikki jäivät paikalleen ja kahvivehkeettuotiin pöydälle… Siinä oli vallesmannit, rättärit joukossa. Javanhimmille lautamiehille ja minulle tietenkin sanoi herrassöötinki:

"'Tuossa on rommipullo näitä ikämiehiä varten… pankaapa siitä kahvinsekaan…'"

"Niin oli", vakuutti Kalliomäen Juhani.

Ja Mooses jatkoi muistojaan:

"Eikä silloin ollut tämmöinen tulinen hätä asiain käsittelyssä niinkuinkuuluu nyt olevan… Jutut saatiin melkein aina käsitellyksi puolillepäivin ja sitten jälkeen puolenpäivän 'kalaseerattiin'… Väliin olituomarin tykönä herrainkalaasit, väliin muualla… Vanhimmatlautamiehistä ja rättäri saivat usein olla joukossa ja suu märkänä japää täynnä erottiin…"

"Niin oli", vakuutti taas Kalliomäen Juhani.

"Ja vallesmannissa olivat herrain kalaasit usein ja lautamiehillepäivälliset…"

"Vallesmanni, joka oli semmoinen hyvä, ruokalystinen mies", sanoi
Juhani väliin.

"Ja käräjäin loputtua taas samat juhlat…"

"Niin oli…"

Mutta silloin juuri remahti pirtin ovi sepposen selälleen jalautamiehet rynnistivät kahvipöydän luo…

"Tehkää sijaa lautamiehille", huusi kahvin kauppias.

Muut siirtyivät, mutta eivät liikkuneet Mooses eikä Juhani. Istuakönöttivät vain ja Mooses tarkasteli lautamiehiä.

Kyllä olivat viheliäisen näköisiä miehiä lautamiehiksi! Ei partaayhdelläkään, ei uusia kangasvaatteita eikä tervanruskeita pieksujaniinkuin ennen! Ei yhdelläkään komeaa punaista puseroa, jonkalautamiehet ennen käräjäin ajaksi hankkivat! Hoikkia patinijalkasiapojan huiskaleita! Ei näyttänyt yhdelläkään olevan uusia pieksuja jakenessäkään sitä ryhtiä, josta lautamiehet ennen tunnettiin…

Ei ollut tästä oikeudesta!

"Mikä se tämä toinen vanha mies on?" kysyi muuan lautamiehistä.

Semmoinen kysymys, varsinkin kun se tehtiin välinpitämättömällääänellä, loukkasi syvästi Moosesta.

Pitäisipä hänet tuntea, hänet, joka neljäkymmentä vuotta olilautamiehen penkissä istunut! Mistä oli tuo lautamiehen reuhake, jokaei häntä tuntenut!

"Pitäisipä minut tuntea", arveli vihdoin Mooses, kun eivät muutkaanvastanneet.

"En minä vaan tuonnäköistä ukkoa muista", virkkoi vain se reuhakkeennäköinen lautamies ja haukkasi nisua sen mitä suu aukeni eikä näyttänythänen kunnioituksensa sen enempää Moosesta kohtaan nousevan.

Sitä piti jo Kalliomäen Juhanikin suoranaisena kunnianloukkauksena
Moosesta kohtaan. Hän sanoi:

"Ei sitä sillä lailla vanhaa herrastuomaria kohdella…"

"Vai herrastuomari", puhui suu täynnä se reuhake lautamies. "En minäsemmoisista tuomareista ole kuullut puhuttavan."

Ja nauraa hohotti siihen, katsellen Moosesta niinkuin tämä olisi hänenvertaisensa.

"Oletpa liian varhain päässyt kehdostasi", sanoi Mooses loukkaantuneenaja nousi lähteäkseen. Muuan lautamiehistä huusi:

"Mikä se tuo vanha harmi on, joka on niin olevinaan tässä?"

Mutta Mooses ja Juhani pyrkivät väkijoukon läpi porstuaan, Moosessyvästi pahastuneena.

"Ei ole tästä uudesta oikeudesta", sanoi hän, ja hänen ilonsa olikadonnut.

Oli aikonut käydä tuomarinkin puheilla, mutta kun kuuli, ettei tämäollut entisen tuomarin veroinen, päätti olla käymättä.

"Ja mitenkä siellä asiatkin tutkittaneen, kun tuommoset ovatlautamiehet ja tuomarina nuori viisikko…"

"Eivät kuulukaan kukaan tyytyvän päätökseen. Valittaa aikovat."

Ja Mooses ja Juhani kävelivät Kalliomäelle päin, johon Juhani oliMooseksen kutsunut vieraisille, kävelivät vierekkäin hidastavanhanmiehen käyntiä ja keskustellen siitä, ettei ollut tästä uudestaoikeudesta siihen vanhaan verraten…

KUN SAVINAISTA VANGITTIIN

Suuret rosvot ja ryövärit herättävät aina "ansaittua huomiota". Onihmisiä, jotka suorastaan asettuvat puolustamaan roistoja. Mitäsuurempi rikos, sitä suurempi sankari.

Savinaisen juttua oli seurattu jännittyneesti, ja varsinkin hänenkiinniottohommansa herätti suurta mielenkiintoa. Muut asiat saivatjäädä, politiikastakaan ei välitetty niinä viikkoina mitään.

Poromiehet, jotka kaiken talvea paimentelevat karjojaan metsienkiveliöissä, ovat innokkaita sanomalehtien lukijoita, vaikka se tuntuukummalta. Kun sattuvat yksinäisten metsätalojen läheisyyteen, niinpyrkivät taloon yöksi kuulemaan, olisiko joku kulkija sattunut kirkoltapäin tulemaan ja tuomaan lehtiä.

Pitkiä penikulmia laaja oli sekin laidun, jolla Simo Suikilla olivatporonsa, sekä omat että pitäjäläisten. Monen miehen ja kymmenienkoirien täytyi olla niitä vartioimassa, etteivät päässeet hajaantumaanympäri metsiä tai karkaamaan paliskunnan rajojen ulkopuolelle. Useintäytyi jäädä talviyöksi nuotiolle, vaikka päivä oli oltu kovassahiihdossa. Eivätkä saaneet kaikki nukkuakaan, sillä yhden piti ainaolla vartioimassa "porotokkaa", joka oli saatu asettumaan jäkäläisellemännikkösaajolle suon laitaan. Saattoi tapahtua, että ulvahti susiedempänä, ja silloin nopsajalkaiset ja tarkkakuuloset porot karkasivatpystyyn ja alkoivat vilistää metsiin, taikka lähestyi porotokkaavaaniva, viekas ja verenhimoinen ahma, lähestyi vaanien ja hiipieniskeäkseen julmat torahampaansa nukkuvan poron niskasuoniin.

Minulle olivat sekä Simo Suikki, että hänen miehensä vanhoja tuttavia.Kun olin kuullut, että Suikki poroineen nyt oleskeli Moinavaarantienoilla ja kun minun oli sen kautta mentävä yksinäiseen taloon toisenpitäjän rajalle, päätin poiketa Moinavaaran kautta ja viedäporomiehillekin lukemista.

Puolillaan olikin laukkuni sanomalehtiä, kun läksin hiihtämään. Olijäädekeli, ja suksi luisti kuin rasvassa. Iltapuoleen nousi kuu, jaminun oli helppo noudattaa poromiesten avointa latua.

Nuotion ympärillä oli luettu Savinaisen juttua "Helsingin Sanomista",jotka Pitkä Valleri oli tilannut. Muissa lehdissä ei ollut niintäydellistä kertomusta rosvon kiinniotosta.

Valleri, jonka elämä oli ollut hyvin kirjavaa, oli kaiken aikaa ollutSavinaisen puolella. Siitä oli ollut hyvin usein tinkaa ja toraakin,kun lehtiä luettiin.

"Saivatpahan vihdoin sen roiston kiinni", sanottiin Vallerille.

Vallerista oli olemassa kertomus, että hänet oli kerran tappelusta japahasta elämästä pantu kiinni ja lähdetty viemään linnaan. Mutta kuntulivat linnan portille, teki Valleri tenän, ryöstäysi irti poliisienkäsistä, läksi juosta livistämään ja sillä tiellä on. Toista poliisiaoli iskenyt nyrkillä naamaan ja toista potkaissut sydämen alle. OliVallerista muitakin juttuja liikkeellä, ja sen vuoksi hän oliporomieheksi ruvennutkin, jotta saattoi vältellä rantamaita. Ja sentiesivät kaikki, että Valleri oli julman vankka ja sydämetön mies, jokaei paljoa toista säästänyt…

Tuossa hän nyt istui mietteissään, kun kuuli, kuinka Savinaiselle olikäynyt. Toiset miehet halusivat härnätä häntä, ja mikä arveli tuotamikä tätä.

Jo muuttui Vallerin muoto. Mustat silmät säkenöivät, leveä rintakohoili kiivaammasti ja sieraimet tutisivat.

"Eivät olisi saaneet kiinni, jos hereillään oli, mutta helppohan siihenoli rynnistää, kun toinen väsyksissään nukkui", sanoi hän vihdoin jalisäsi sitten:

"Olisin minä Savinaisena jonkun miehen nitistänyt!"

Sen johdosta syntyi kiivas väittely, kun toiset olivat kiinniottajienpuolella ja Valleri yksin puhui ja tinkasi Savinaisen puolesta.

"Lyödään veikkaa", ehdotti Valleri lopuksi. "Minä alan Savinaiseksi, jajos saatte kiinni ennen kuin viikon päästä, olen minä tapannut."

Asiasta alettiin tuumailla; olisihan siinä vähän vaihtelevaisuutta näinjouten oltaessa. Tehtiin semmoinen määrä, ettei saanut Valleri mennämuihin pitäjiin eikä omaankaan pitäjään muualle kuin takalistoille; eirantamailla saisi käydäkään. Molemmin puolin suostuttiin ehtoihin, javeikaksi pantiin kymmenen litraa viinaa, joka piti hävinneen hetitoimittaa kaupungista.

Niin sovittiin. Ja oli määrä sellainen, että vasta seuraavana aamunasaadaan lähteä Vallerin jälkiä hiihtämään; Valleri lähtisi nyt heti.Sopihan se.

Valmis oli Valleri taivaltamaan, otti laukkunsa selkäänsä, suksensasuki jalkoihinsa.

"Isompi mies sinä olet kuin se Savinainen ja paljon vankempi", sanoivattoiset.

"Olinpa mikä olin, vaan muistakaakin, ettette lähde liikkeelle ennenkunaamun valjetessa", varoitteli vielä Valleri ja potkaisi myötälettäalle, metsään kadoten.

Siinä alkoivat miehet keskenänsä tuumailla ja pitää neuvoa, mitenVallerin kiinniottohommassa olisi paras menetellä, sillä sen tiesivätkaikki, että helppoa se ei ollut penikulmia laajassa kiveliössä, jossaoli jos jonkinlaisia piilopaikkoja, louhikkovaaroilla ja lyömättömissä,pimeissä korvissa. Ja oli selvää ja kaikille tiedossa, että kun Vallerivain oli valveilla ja selvänä, ei häntä tässä tapauksessa ollutlähestyminen. Vaikka läpi hän toisen miehen ampuisi tai suopunkiinheittäisi ja hirttäisi. Oli siitä Vallerista sellaista ennenkinkuulunut.

Ja tässä oli tosi kysymyksessä ja kymmenen litraa viinaa.

Mutta oli poromiesten joukossa pienoinen mustaverinen jakulmikasposkinen lappalainen, Olliksi sanottu, joka esitteli, etteiollut toivoakaan saada Valleria käsiinsä, ellei keksittäisi jotakinviekasta keinoa…

"Vaan mikä koukku keksittäisiin?" tiedustelivat muut Ollilta.

"Hevosen raadolle karhu tulee", arveli Olli. "Jos saisimme hankituksilitran viinaa, niin pian olisi Valleri köysissä."

Ja Ollin arvelu oli, ettei Valleri pitkältikään metsiä hiihtelisi,ennenkun johonkin asuntoon poikkeaisi. Ja kun hän oli tavallistatuttavampi Kero-Erkin kanssa, jonka mökki oli suuren Kerovaaran takana,oli hyvin uskottavaa, että Valleri lopulta koituisi Erkin mökille.Mutta koska oli tiettyä, että sekä Erkki että Valleri olivat persojaviinalle, niin nyt olisi toimitettava viinaa Erkin mökille. Mutta senpitäisi käydä niin, etteivät saisi vihiä, kuka viinan on toimittanut;muutoin saattaisi Valleri ruveta epäilemään eikä ryyppäisikään.

"No, se nyt kyllä joltakin tuntuu. Vaan mikä sen tietää, poikkeaako
Valleri juuri Kero-Erkin mökille?"

"Helppo se on tietää, on se siksi toljake mieheksi, Valleri", uskoi
Olli.

Niin arveltiin. Seikasta toiseen siirryttiin ja joka miestä huvittitämä Savinaisen kiinniottaminen. Oli siinä vaihtelevaisuutta ja mukavaamielenjännitystäkin, sillä siksi paljon oli Savinaisen asiasta juteltu.

Päätettiin, että annetaan Ollin huoleksi viinan hankkiminen Kero-Erkinmökille. Toisten oli vain hiihdettävä ympäristön kiveliöitä eikäensinkään lähenneltävä Kerovaaraa, jossa Erkin mökki oli. Mutta yhdenmiehistä oli aina oltava lähempänä Kerovaaraa, aukealla jänkällä, ettäkuulisi, kun Olli vaaran laelta huutaa: "Onko huomenna pakkanen?"

Sen huudon kuultuaan oli aukealla jänkällä seisovan miehen pianvuorostaan huudettava kaikille ilmansuunnille: "Onko huomennapakkanen?"

Se olisi sovittu merkki, että "Savinainen" oli Kero-Erkin mökillä jaettä kaikkien tuli lähestyä ja piirittää pirtti ja rynnistää miehissäsisälle ja vangita "Savinainen".

Olli läksi heti viinan hakuun, mihin lie hiihdellyt rantamaille. Toisetjäivät vielä nuotiolle aamun vinkkaa vartomaan.

Kahtena seuraavana päivänä hiihdettiin ympäristöllä ja koetettiinsuksien ladusta saada isketyksi, mihin päin Valleri oli hiihtänyt.Mutta kun metsät olivat täynnä latuja ja Valleri luultavasti olivanhoja latuja hiihdellyt, ei saatu mitään selvää.

Kolmantena yönä tuli kova lumimyrsky, jolloin porotkin siirtyivätlähemmäksi Kerovaaraa. Kaikki entiset jäljet peitti lumi, niin että nytoli helppo tuntea verekset jäljet. Tehtiin laajoja kierroksia jakäytiin uudistaloissa tiedoilla, oliko Olliakaan näkynyt. Ei ollutnäkynyt Olliakaan, ja Savinainen oli kuin kuuhun noussut. Ei jälkeäkäänilmennyt. Yhä laajemmalta hiihdeltiin, käytiin toisen pitäjän rajalla,mutta Savinaista ei ollut kukaan nähnyt. Hietaniemen uudistalossaarveli isäntä, kun kuuli, mitkä hommat poromiehillä oli:

"Kyllä meni Savinainen, ja jos kohtaattekin Vallerin, niin ette te saahäntä köysiin… Ampuu teidät vielä… ymmärtääkö se leikkiä, semmonenhurja…"

Mutta jo viidennen päivän iltana kuului Kerovaaralta huuto, huutokimakka ja vihlova, joka tunnettiin Ollin ääneksi:

"Onko huomenna pakkanen?"

Ja Simo Suikki, joka silloin oli Kerovaaran alla vahtimiehenä, huusivuorostaan kaikille ilmoille:

"Onko huomenna pakkanen?"

Silloin alkoivat miehet hiihtää Kero-Erkin mökkiä kohden.

Melkein yksiin aikoihin saavuttiin mökin ympärille ja kuultiin Ollilta,että Valleri ja Erkki olivat kaiken päivää ryypiskelleet. Olli olipannut Pihka-Evan viemään viinan Erkille ja käskenyt sanoa, ettäNiemeläinen, jonka poroja Erkki hoiti, oli viinan lähettänyt. Oli Ollinonnistunut nähdä, kun Vallerikin saapui Erkin mökille, nälissään javäsyksissään.

"Kun se syömättömään ruumiiseen nyt on väkevää viinaa maistellut, niinkyllä pian nukkuu… ja silloin se on Savinainen putkassa", arveli Ollija nauraa virnisteli keksinnölleen.

Oli pilkkosen pimeä, sillä oli kuun pohja. Olli kävi kuuloilla,hiihteli mökin ympärillä ja palatessaan tiesi kertoa, ettei pirtistäkuulunut minkäänlaista ääntä, mutta portaan ovi oli teljettysisältäpäin. Aivan varmaa oli, että molemmin olivat nukkuneet.

Silloin tehtiin miehissä rohkea päätös. Päätettiin rynnistää oveavasten, särkeä se ja tulen nopeudella rientää pirttiin ja vangitaSavinainen ennenkun ehtii unenpöpperöstä selviämään. Niin tehtiin.

Kymmenen miestä ryntää ovea vasten, joka halkeaa keskeltä ja paukahtaaselälleen porstuan lattialle. Miehet pusaltavat sisälle oventäydeltä… joku liikahtaa ja kiroaa… ja yhtäkkiä on pimeä pirttiyhtenä mylläkkänä, sillä Savinainen tekee vastarintaa…

Mutta niin vihaksi, ja kai kunniallekin, kävi Vallerille Savinaisenosan näytteleminen, ettei enää lähtenytkään poromiesten matkaan, vaanpikaisi menemään suksillaan toisesta kujasta, kun poromiehet yhdessäläksivät toisesta.

"Taittiin päästä siitä Savinaisesta enemmäksi aikaa", naureskeli Olli.

"Ei haittaa, jos menikin, — ei hänestä juuri ole poromieheksikään",sanoi Simo Suikki.

"Mutta kukas viinat nyt toimittaa?"

"Kyllä minä laitan, sillä olen hyvilläni, että pääsin erilleni koko
Vallerista", lupaili Simo Suikki.

Ja hän pitikin sanansa.

Mutta Valleria ei ole sittemmin kuulunut Simo Suikin poromiestenjoukossa, eikä kuulu kukaan tietävän, mihin on joutunut.

KIHLOISSA

Viho viimein oli hänkin, Juho Koivisto, mennyt kihloihin.

Vuosikausia sitä jo olikin odotettu. Hänen ystäväpiirinsä nimittäin oliodottanut.

Sillä Juho Koivisto ei ollut mikään tavallinen nuorimies.Lukuunottamatta sitä, että hänellä oli hyväpalkkainen opettajantoimikirkonkylän kansakoulussa, tiedettiin että hän muutenkin oli varakas.Ison talon perijä kuului olleen etelämpää lääniä. Kun hän lisäksi vieläoli komea ja hyväntapainen mies, olisi hänellä ollut morsiamia tarjollauseampiakin.

Mutta eipä näyttänyt Juho Koivisto kehenkään naistuttavaansarakastuvan, vaikka kylällä puhuttiin väliin yhtä, väliin toistahänelle.

Arolan Jenniä kuitenkin kaikista enimmin. Oli tultu huomaamaan, ettäJuho, kun yhteen seuraan satuttiin, tarkasteli Jenniä enemmän kuinmuita. Ja kun heidät nähtiin jokunen kerta yhdessä kylällä kävelemässä,puhuttiin heidän kihlauksestaan jo varmana asiana.

Mutta valmista siitä vain ei näyttänyt sittenkään tulevan.

"No, joko saapi onnitella?" kysyttiin.

"Ei vielä, ei vielä!"

Ja sitä Juho naureskeli sanoessaan omituisesti.

Jäätyään yksin kamariinsa Juho usein mietiskeli, minkävuoksi kaikillatuttavilla oli semmoinen homma hänen naimisestaan. Siksi kai, etteikukaan tiennyt hänen sydämensä asioita. Ei ollut hän vielä tavannutyhtään ainoaa tyttöä, jolle olisi voinut antaa sydämensä jarakkautensa. Mikä oli Arolan Jennikin? Tyhjä sielu komeassa kuoressa…

Ei. Hänen valittunsa tuli olla sielukas ja lämmin, sydämellinen,hienotunteinen ja soma…

Kerran hän oli sellaisen tytön nähnyt…

Hän muisti usein sitä kuvaa ja usein siitä uneksi. Ja kun hänenyksinäinen opettajaelämänsä alkoi tuntua kovin kuivalta, päätti hänhakea semmoisen, josta oli uneksinut.

Mutta kului vuosi, eikä hän vieläkään ollut löytänyt valittuansa.

"Sinähän vanhenet, jos et nyt rupea toden teolla naimahommiin", sanoihänelle hänen toverinsa Kurikka, naapurikylän opettaja.

"En minä toisten lopuista huoli", vastasi Juho siihen.

Toveri Kurikka hämmästyi. Sellaista vastausta ei Juho koskaan ennenollut antanut, kun hänen naimisestaan tuli puhe.

"Mitä sillä tarkoitat?" sai hän kuitenkin Juholta kysytyksi.

"Tietysti tarkoitan mitä sanoinkin", vastasi Juho.

"Tarkoitatko, että Jennikin olisi ennen ollut kihloissa…?" utelitoinen.

"Kyllä sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin", sanoi Juho siihen, jaäänessä tuntui vähän kiukkua, helinää semmoista, jota ei ennen olluthänen äänessään kuultu.

"Mistä minä tietäisin…?"

"Etkö liene sinäkin samoin kuin moni muukin hänen huuliaansuudellut…"

Toinen jäi sanomattomaksi ja katseli hölmistyneenä Juhoa.

"Oletpa sinä omituinen mies… olet todellakin", arveli hän sitten
Juholle.

"Kuinka niin?"

"Senvuoksi, että jos aiot semmoista morsianta hakea, joka ei… jotaei… taikka joka on…"

"Sano pois vaan…!" kehoitti Juho, ja hänen kasvonsa olivat käyneethirveän totisiksi.

"Sinä vaadit naiselta liian paljon… Oletko sinä itse sitten niinviaton, ettet koskaan ole naista suudellut… sanopa se…"

"Se ei kuulu tähän…"

"Sinähän olet kuin suutuksissa… Ja mitä Jenniin tulee, niin tuskinparempaa elämänkumppania voi toivoakaan…"

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Suutuksissasi sinä näyt olevan! Emme puhu enää koko asiasta…"

"Se on minunkin mielestäni parasta…"

Ja ystävykset erosivat: Kurikka siinä uskossa, että Juho Koivisto olihyvin omituinen mies, melkein leuhka; Juho taas puolestaan uskoiolevansa oikeassa.

* * * * *

Mutta kun Juho syksyllä palasi kotipuolestaan kesälomalta, kimaltelihänen sormessaan paksu kihlasormus. Hän oli löytänyt tyttönsä, muttakukaan ei tiennyt, mistä ja kuka hän oli.

Opettaja Kurikka läksi varta vasten Juhoa onnittelemaan.

"Kuuluu kovasti koskeneen Arolan Jenniin se sinun kihlautumisesi",sanoi hän Juholle ensiksi.

Juho näytti olevan herttaisen hyvällä ja iloisella tuulella. Paksutrypytkin silmäin välissä nenävarren yläpäässä olivat tasaantuneet jakäyneet vähemmän jyrkiksi. Ennen raskas ja vaaniva katse oli käynytkirkkaammaksi ja avonaisemmaksi, ja muutenkin oli miehessä muutostapahtunut.

"Ole joutavoimatta", vastasi hän vain iloisesti toverilleen ja käskiistumaan.

"Sinä olet todella nyt niinkuin sulhasmies ainakin… sinä omituinenvanhapoika… En minä enää uskonut sinun löytävän sellaista… Jokosnyt tapasit omasi?"

"Jo viho viimein…"

"Miksi sitten pidät hänen nimeään salassa?"

"Joudattepa vielä vartomaan…"

Ja Juho nauroi leikkisänä.

"Se on taas sinun päähänpistojasi… Sano nyt edes vähäkään! Onko hänsieltä sinun kotipitäjästäsi?"

"Enpä sano… Varro jouluun, niin saat kuulla ja nähdä…"

"Näytä edes sitä sormusta!"

"En näytä sitäkään…"

"Härkäpäinen olet… Kun et sinä kuitenkin… jos sinä olisit osannutaavistaakaan, kuinka äärettömästi Jenni sinua rakastaa… Minä vainpahoin pelkään, että hänet huono perii…"

Juho oli hetken ääneti, virkkoi sitten:

"Voit olla oikeassa, mutta minä en voi asiaa auttaa!"

Juho Koivistossa oli todella suuri ulkonainenkin muutos tapahtunut. Hänpukeusi nyt huolellisemmin, ajoi partansa joka viikko ja näyttiiloisemmalta kuin ennen. Koko kylä koetti saada selville hänenmorsiamensa nimeä, mutta kukaan ei onnistunut. Se kuitenkin saatiintietää, että Juhon kotipitäjäläisiä hän ei ollut.

Talven tullen, ensi kelillä, pistäysi taas Kurikka, naapurikylänopettaja, Juhoa tervehtimään. Hän ei ollut koko syyslukukaudella käynytJuhon luona. Vaikka he olivat hyviä ystäviä, kinastelivat he melkeinaina yhteen tultuaan, mutta sopivat taas pois vanhat vihat…

Merkillistä kyllä ei Kurikka ottanut ollenkaan puheeksi Juhon kihloissaoloa eikä sanallakaan kysynyt koko asiasta mitään. Juhoa hyvinkummastutti se, kun Kurikka aina ennen oli ollut niin tavattomanutelias…

"Pian on joulu käsissä", sanoi Juho.

"Aivan tuossa paikassa. Aiotko matkustaa kotipuoleesi?" kysäisi nytvihdoin Kurikka.

"Kyllä… ja taidan palata naineena miehenä", ilmoitteli Juho, jahetken kuluttua hän lisäsi:

"Kun et nyt tällä kerralla ole ollut ensinkään utelias, niinkiitokseksi ja palkinnoksi siitä saat tietää morsiameni nimen…"

"Oletpa sinä nyt jalomielinen tällä kertaa", kiitti Kurikka. "No,saisipa kuulla?"

"Hanna Henkonen…"

Kurikka säpsähti nimen kuultuaan, mutta tyyntyi pian.

"Onko hän X:n pitäjästä kotoisin?" kysyi hän.

"Kyllä hän syntyisin on sieltä. Miten niin? Tunnetko hänet?"

Juhon äänessä helskähti entistä epäluuloa ja katse kävi vaanivaksi.

"En minä tunne, mutta olen kuullut hänestä puhuttavan", vastasi
Kurikka, mutta kävi yhä kalpeammaksi.

"Mitä olet kuullut?" tikasi Juho nopeasti.

"Sitä en sano minä", vastasi Kurikka päättävästi.

He istuivat hetken ääneti. Kurikka nousi lähteäkseen, eikä Juhokaannäyttänyt tahtovan estää.

"Sanonpa vielä kerran, että Jennistä olisit saanut kelpo vaimon eikäolisi tarvinnut sitä varten kulkea maita mantereita", virkkoi hänhyvästiä Juholle jättäessään.

Juhon vaaniva katse upposi Kurikan silmiin kuin salama, mutta vastaustaei hän äänettömälle kysymykselleen saanut.

Mutta kun Juho oli jäänyt yksin, valtasi hänet hirveä tuska, jota eiosannut selittää. Mitä tiesi Kurikka hänen morsiamestaan? Ja kuinka olitullut kuulleeksi hänestä puhuttavan, vaikka Hanna oli kotoisin eripitäjästä kuin Kurikka?

Ja mitä oli Hannasta puhuttu?

Juhon kuohuksiin joutunut mieli kuvitteli vaikka mitä. Ja hän tuli nytajatelleeksi sitäkin, ettei hän Hannan entisyydestä ollut keneltäkäänkysynyt eikä kukaan ollut mitään puhunut. Ei pahaa ainakaan. Mutta eimitään hyvääkään…

Olisiko hän sitten pettynyt? Hän, joka koko elämänikänsä oli koettanutnaisia tutkia ja arvostella; hän, joka uskoi ensimäisestä naisensilmäyksestä tietävänsä luonteen, päänliikunnosta, käynnistä ja siitätavasta, jolla naiset miehiä kohtelivat, tuntevansa naisen kuin viisisormeansa…? Voisiko olla mahdollista, että hän oli voinut pettyäHannan suhteen?

Hannassa oli hän luullut löytäneensä naisen, jonka sulo olikoskematonta ja jonka huulien punaa ei kukaan ollut vaalentanut… Kukatietää? Maailma on täynnä petollisuutta ja pahuutta, eikä elämä ollutmuuta kuin oppimista ja kärsimystä…

Kyllä hän kerran muisteli Hannan silmissä nähneensä riettaan ilmeen —juuri silloin kun hän ensi kerran veti Hannan syliinsä ja suuteli…Mutta se ilme oli kadonnut samassa kun tulikin eikä hän silloin siihenmitään merkitystä pannutkaan. Mutta nyt hän muistikin sen sitäselvemmin… muisteli monta muuta seikkaa, joita ei silloin, ensihuumauksessaan, ottanut huomioonsa…

Hän kävi muistoissaan niin levottomaksi, ettei saanut unta koko yönä.Hänen täytyi päästä varmuuteen! Hänen täytyi saada tietoonsa Hannanentisyys!

Kuka tietää, kuinka musta se on?

Hän mietiskeli monta päivää, kulki kuin houreissa eikä päästänyt ketäänpuheilleen.

Vihdoin hän keksi keinon, joka oli selvin ja yksinkertaisin jasemmoinen, etteivät siitä muut ihmiset saaneet tietää…

Hän kirjoitti Hannan syntymäpitäjän pastorille ja pyysi saada Hannanpapinkirjan…

Levottomana, kauheita luulotellen, hän vartoi vastausta kirjeeseensä.

Vihdoin tuli, joululupakin oli juuri ovella.

Hän aukaisi kirjeen ja otti siitä Hannan mainekirjan. Silloin sattuivathänen silmänsä suoraan sanoihin:

… synnyttänyt aviottoman lapsen Elli Marian, joka… kuollut…

Muuta hän ei nähnyt. Hän tunsi tuskan vihlaisevan sydäntään ja päätäpainavan kuin jättiläiskiven… ja vaipui pyörtyneenä lattialle.

Mutta joulun jälkeen ei Juho Koivisto enää saapunutkaan kirkonkylänkansakoululle. Siellä on nyt opettajana Arolan Jenni.

TILAUSAIKANA eli KANSAMME HYVINVOINTIA

Ennen kirkkoon menoa joulun edellisellä viikolla istui meitä kylänmiehiä lukkarin arkipirtti aivan täynnä. Oli pitempimatkaisiakin. Olivaimoväkeäkin joukossa.

Siinä yhtä ja toista puheltiin. Kuulumisia kyseltiin ja talven kulustapääteltiin.

Jopa kääntyi puhe siihen, että nyt se alkaa olla sanomalehtientilausaika jo käsissä.

"Mikä lehti se nyt olisi paras tilata?" kysäisi Talvitien Matti, jokatakaliston kylästä tullen tahtoi kuulla kirkonkyläläistenkinmielipidettä.

"Niitä on montakin hyvää lehteä", sanoi siihen Yliniemen isäntä.

"Onpa tietenkin, vaan ero niillä sentään on", alkoi Keskitalon emäntäselittää. "Meillekin mennä vuonna tuli 'Vesa', vaan nyt kun on tullut'Kansan Ääni', niin eri tavalla on tullut paperia… paljo on vankempipinkka nyt jo…"

"Mutta minä kun olen vanha mies, niin tarvitsisi olla selvää painoa,että näkisi… Siinäkin 'Kansan Äänessä' on paino niin epäselvää, ettätavaamiseksi menee luku minunlaisella lukijalla, jolla on huono silmänjuoksu", arveli siihen Talvitien Matti.

Vauhtilan Nissi nousi penkiltä, kävi varistamassa tuhkan sikaaristaantakkaan ja sanoi:

"Paljon on jo olemassa sanomalehtiä, mutta harvat niistä kansan parastakatsovat ja kansan hyväksi tekevät. Mutta tilatkaa, miehet, 'Voima'.Siinä on lehti, joka puhuu kuin kansan omasta suusta. Sen näkee joheti, kun tilausilmoituksen lukee… Kansamme hyvinvointia siinäensiksi luvataan…"

"Kansamme hyvinvointia ne lupaavat muutkin", huomautti Talvitien Mattisiihen. "Vaan minä en tule hullua viisaammaksi siitä enkä ymmärrä, mitäne sillä kansamme hyvinvoinnilla tarkottavat…"

Siihen ei heti vastannut kukaan.

Vihdoin sanoi kätilö, joka myöskin oli kirkkomiesten joukossa:

"Tietysti tarkotetaan hyvinvoinnilla sitä, että kansa pysyisi terveenäja reippaana ja etteivät kulkutaudit pääsisi levenemään."

"Vaan mistäpä ne sinne, jossa lehti lyödään, tietävät mikä tautimitäkin tilaajaa vaivaa", epäili taas Talvitien Matti.

Siihen tiesi Rousun emäntä sanoa:

"Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa sinne, että se ja se tauti on täälläliikkunut…"

Mutta Jurttulan juureva ja lihava isäntä, joka tähän asti ei ollutmitään puhunut, nousi ja sanoi:

"Hyvinvoinnilla tietenkin tarkoitetaan, että jokainen Suomenkansalainen olisi täydessä lihassa… liitinki lujalla… vatsatäynnä… se se hyvinvointia on…"

Mutta ei uskonut Talvitien Matti sitäkään, arveli:

"Kukapa köyhä mies sitä jaksaa ruveta itseään lihottamaan ja vatsaansakasvattamaan… ja jos sitä tarkoittavat tilausilmoituksissaan, niin…niin kysynpä mikä sanomalehti lähettää tilaajilleen munia jamakkaroita…"

"Sinä olet tyhmä, Matti", sanoi Matille Jurttulan isäntä.

"Saatanpa ollakin. Vaan jos minä tietäisin, mitä lehteä lukien pääsisipaisumaan ja saisi liitinkinsä lujalle, niin sen lehden minä ensiksitilaisin…"

"Niin minäkin…"

"Joo, sen minäkin, josta ruuanapuakin olisi…"

Ja käännyttiin nyt Jurttulan pullean isännän puoleen kysymyksellä, mitälehteä hän tilaa.

Mutta näkyi jo jonkun suupielissä vähän pilkkaa, ja jokunen joääneensäkin nauraa virnisteli, niin Jurttula suuttui ja siinä niillelaihimmille kivahti:

"Syökää ensin itsenne isännän näköisiksi ja kokoisiksi ja puhukaasitten hyvinvoinnista…"

"Samat sanat sanon minäkin", arveli siihen Talvitien Matti.

Muilla ei ollut puhumista senkään vertaa.

Mutta kun Matti kirkonajan jälkeen kävi pappilassa ja sillä aikaa kunrovasti selaili kirkonkirjoja katseli Helsingin lehteä ja siitä lukitilausilmoituksen, niin eikös ollut siinäkin, että kansammehyvinvoinnista luvattiin huolta pitää. Teki Matin mieli kysyärovastiltakin, minkä lehden tilaisi, mutta sitten ajatteli, ettäolkoon…

Ja mennessään takalistolleen päätti hän tunnossaan, että Jurttulanisännän puhe sittenkin oli oikea, — että mitäs se hyvinvointi muutaolisi kuin sitä, että on mies täydessä lihassa… liitinki lujalla…vatsa täynnä…

Eikä Matti seuraavaksi vuodeksi tilannut yhtään lehteä.

(1895)

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAALAISKUVIA 2: KOKOELMA NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:

• • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.

Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

---

[8]ページ先頭

---