or */ text-align: justify; /* or left?? */ text-indent: 1em; /* first-line indent */ }/* suppress indentation on paragraphs following heads */h2 + p, h3 + p, h4 + p { text-indent: 0 }/* tighter spacing for list item paragraphs */dd, li { margin-top: 0.25em; margin-bottom: 0; line-height: 1.2em; /* a bit closer than p's */ }/* ************************************************************************ * Head 2 is for chapter heads. * ********************************************************************** */h2 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 3em; /* extra space above.. */ margin-bottom: 2em; /* ..and below */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Head 3 is for main-topic heads. * ********************************************************************** */h3 { /* text-align:center; left-aligned by default. */ margin-top: 2em; /* extra space above but not below */ font-weight: normal; /* override default of bold */ clear: both; /* don't let sidebars overlap */ }/* ************************************************************************ * Styling the default HR and some special-purpose ones. * Default rule centered and clear of floats; sized for thought-breaks * ********************************************************************** */hr { width: 45%; /* adjust to ape original work */ margin-top: 1em; /* space above & below */ margin-bottom: 1em; margin-left: auto; /* these two ensure a.. */ margin-right: auto; /* ..centered rule */ clear: both; /* don't let sidebars & floats overlap rule */ }/* ************************************************************************ * Images and captions * ********************************************************************** */img { /* the default inline image has */ border: 1px solid black; /* a thin black line border.. */ padding: 6px; /* ..spaced a bit out from the graphic */ }

The Project Gutenberg eBook ofKaksi laukausta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States andmost other parts of the world at no cost and with almost no restrictionswhatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the termsof the Project Gutenberg License included with this ebook or onlineatwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States,you will have to check the laws of the country where you are locatedbefore using this eBook.

Title: Kaksi laukausta

Author: Holger Drachmann

Translator: Elisabeth Löfgren

Release date: July 16, 2007 [eBook #22006]
Most recently updated: January 2, 2021

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI LAUKAUSTA ***

Produced by Tapio Riikonen

KAKSI LAUKAUSTA

Kirj.

Holger Drachmann

Suomentanut ["To Skud"] E. [Elisabeth Löfgren]

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.
Uuden Suomettaren kustantama.

I.

Suurelta maantieltä eli postitieltä kääntyi tiehaara länteen päin,kankaan yli viljellyille maille merenrannikolla. Suuria niittymaitalevisi molemmille puolille kuin paisunut virta, ja nuo vihertävätaallot valuivat paikottain taivaan kanssa yhteen. Haaratie loppui missäniittymaa alkoi, ei nimittäin ollut syytä sen jatkamiseen. Siellä olimuutamia taloja, puutarhoja sen verran kuin raivoisa länsituuli salli;matalia ulkohuoneita; korkeita heinäkasoja; siellä oli joki eli leveäoja, hajoavainen porrassilta, joka vei vanhalle linnalle. Vielä taisinähdä missä saarto-kaivannot olivat olleet ja missä vallien jäännöksetolivat. Jos katsoja oli varustettu hyvällä mielikuvituksella taisi hänehkä myöskin tuosta hävinneestä herras-linnasta punaisella muurillamuodostaa itselleen kaksi kulmatornia, koira-koppelin, linnakaivon,hedelmätarhan, joka viimeinen varsinkin näyttää niin runollisellehyvissä runoelmissa tai taulukankaalla. Mutta hedelmä-tarha olikinsiinä vielä; vieläpä ikivanhoja ruosteen-karvaisia runkojakin, jotkaeivät kantaneet hedelmiä, tuskin lehtiäkään, vaan kuitenkin olivatjääneet paikoilleen, syystä että "kartanon" nykyinen omistajaylimalkain antoi kaiken seisoa ja kasvaa miten vaan taisi. Toisellapuolella linnaa, jos nimittään otaksumme että vanhat omenapuutmääräävät rajan, oli muinainen karja-kartano eli nykyinen "kartano".Kaksi rakennusta siinä nähtävästi oli rakennettu linnan punaisistakivistä, vaan toiset kaksi rakennusta olivat uudemmat. Siinä oliajo-portti korkealla otsipuolella ja muutamilla hajonneillajäännöksillä eräästä herras-vaakunasta. Ulkopuolella etelään päin olipitkä sarja sarapuita, myöskin jotensakin vanhat, ruosteenkarvaiset jatuulen rääkkäämät. Haka, jossa kasvoi pähkinäpuita, oli täälläläheisyydessä. Se ei ollut millään lailla merkillinen, ei tarkoittanuthuvitusta eikä hyötyä; aidan vieressä oli pieni kumpu ja kummullapenkki ja erään kesäpäivän iltapuolella seisoi tässä kaksi nuortaihmistä katselemassa tuota avarata lakeaa.

Näitten nuorten ihmisten oli käynyt niinkuin usein vanhojen javiisaittenkin käy; iltapäivän valaistus, vähitellen laskeva aurinkosinä kirkkaana päivänä oli keskeyttänyt heidän puheensa. Laita on se,että illassa on jotakin hillitsevää, surumielistä, jota ainoastaanhyvin pintapuoliset ihmiset voivat vastustaa. Kieli ei käy puheliaaksikun varjot tummenevat, lintujen laulu vaikenee ja värit itäisellätaivaan-rannalla käyvät harmaiksi kunnes kokonaan häviävät. Nuo kaksituolla pienellä kummulla katselivat äänettöminä, selin aurinkoon päin,kuinka puna-sinervät varjot vanhoista, kuluneista puista kävivät yhäpitemmiksi tasaisilla niityillä. He näkivät kuinka värit yhäsinertyivät ja harmaantuivat kaakossa; he näkivät niitty-maan jakankaan sulaavan yhteen hämärässä, näkivät mättäiden muuttuvantuhkan-värisiksi vuorisiksi, näkivät puuttoman seudun ihanpaljastettuna. Ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta nostivat hepäätänsä taivasta kohti ja tuijoittivat tuohon mahtavaan holviin.Jok'ainoa kirjava elähyttävä freski [kallio-maalaus, katto- taiseinä-maalaus] oli hävinnyt holvista, se oli tumma, sinertävän harmaaja kaikki näytti sen kautta vielä enemmän yksitoikkoiselle, muttamyöskin vielä avarammalle, melkein tuskallisen rajattomalle. Nytkääntyivät he penkillä ja katselivat aurinkoa. Se oli likellä taivaanrantaa ja lähetti ulos kultaisen valovirran pitkäkkään pilven alta,jonka taakse oli kätkeynyt hetki sitten — ikäänkuin sotapäällikkö,joka pakoretkellänsä heittäytyy johonkin tyhjään linnoitukseen,koettaaksensa jos mahdollista pysäyttää pakoa. Kaikki nämä kultaisetsätehet olivat tiedustajia, joita oli lähetetty ulos tutkimaan olisikopysähtyminen mahdollista. Tila oli toivotoin. Hetkeä myöhemminjatkettiin pakoa alaspäin, linna oli tyhjä. Kilvet ja keihäät,kiväripiiput ja miekat kiiltelivät; pako kävi ainakin järjestyksessä.Mutta äärimmäisellä taivaan-rannalla, missä niitty-maat päättyivät jameri alkoi, näkyi tumma aaltojen muotoinen jakso, niinkuin miehiärinnatuksin, muutamat päät korkeammalla, muutamat matalammalla. Tuonäytti hyvin uhkaavaiselle, ja mitä enemmän ylhäällä kiilsi ja kimalsi,sitä synkempänä, totisempana seisoi rivi tuossa. Ne oli hietasärkätmeren rannalla.

Nuo, molemmat nuoret ihmiset olivat niin vaipuneet katsomiseen, kuintämä näytelmä olisi ollut heille ihan uutta. Vaan niin ei suinkaanollut laita. Elämä näillä paikoilla oli niin vähän vaihtelevaista, ettäilmiöt taivaalla aamulla ja illalla saivat palkita paljon, mikä muuallatyydytti nuorten katselemis- ja nauttimishalua aivan erilaisillamuutoksilla ja vaihtelevaisunksilla. Näille tienoille tuli harvoinvieraita ja kartanon-omistaja ei seurustellut monen naapurin kanssa.Lähin kaupunki oli hyvinkin neljän peninkulman päässä, ja tämä olipitkä matka kun muistaa että tiet olivat suureksi osaksi huonoja.Harvoin joku soittoniekka tai muu vapaiden taiteiden rakastaja sinneeksyi, ja jos se joskus tapahtui, niin sitä päälliseksi ei juurimielellään nähnyt kartanon-omistaja, joka nuoruudessaan oli saanut senverran kasvatusta, että hän mielellään luopui tuonkaltaisestataidenautinnosta. Kartanon omistaja, jota ylt'ympäri nimitettiin"omituiseksi kartanon-haltijaksi", ei huolinut oikein ylläpitäähaltijan-arvoansa. Hän nimitti itseänsä aivan yksinkertaisestiJansen'iksi. Omituisuus oli kuitenkin niin kiintynyt hänen luonteesensaja olentoonsa, että hän oli pakoitettu sitä kantamaan sekä arvonimenäettä luonteen osoitteena. Kymmenkunta vuotta sitten oli hän saapunutseudulle reippaana, toimeliaana nuorena miehenä, joka jo silloinkin olijotensakin umpimielinen luonnoltaan, eikä seurustellut naapurienkanssa. Asuttuansa niillä paikoin jonkun ajan ja ostettuansa kartanon,läksi hän pois ja palasi nuoren kauniin vaimon kanssa. Hän eli tämänkanssa jos mahdollista vielä suuremmassa yksinäisyydessä, kuin ennen,ja piti häntä suuressa arvossa, jos saa päättää papin ja lääkärinkertomuksista pitäjällä. Sitä huhua, joka oli tietävinänsä ettäkartanon-omistajan vaimo oli mykkä, sokea tai jotakin semmoista,väittivät mainitut henkilöt perättömäksi. Se oli hyvin kaunis nainen,vakuutti pappi, hyvin arvokas nainen, todisti lääkäri, ja muuten aivansäännöllinen, vakuuttivat molemmat. Hän kuoli vähän ajan perästäsynnytettyänsä tyttären. Maahanpaniaisiin oli seudun asukkaatkokountuneet hyvin lukuisasti. Tahdottiin nähdä millä lailla "hän ottisen".Hän oli tullut hautausmaalle tavallisessa puvussaan, ruskeassaniinsanotussa metsästys-nutussa, suurissa kiiltävissä saappaissa jaharmaassa huopahatussa, jonka ympäri oli kääritty kappale suruharsoa;huhu tiesi että mejerin-hoitaja viimeisellä hetkellä oli sitonut senhattuun.

Hautausmaalla oli hän kohteliaasti, mutta äänetöinnä vastaan-ottanutenemmän ja vähemmän hienontapaiset surkuttelemiset, jotka ainasemmoista tilaisuutta seuraavat. Kaikkien menojen aikana, sekä sisälläkirkossa että ulkona haudalla, ei hänen kasvoissansa huomattuvähintäkään muutosta. Ainoastaan sinä hetkenä, jolloin ensimmäinenlapiollinen hietaa oli pudonnut arkulle, värisi hänen lyhytniskainenolentonsa, niinkuin vilusta, ja vieressä seisova lääkäri oli nähnytettä hän painoi etuhampaat useita kertoja ali-huuleen kunnes vertatippui alas hänen parralleen. Silloin oli hän äkisti pyyhkinyt huulianenäliinallaan ja kun kaukana seisovat olivat nähneet että nenäliinanostettiin kasvoille, olivat he tyytyväiset, sillä arvelivat ettäkyyneleitä oli vuotanut ja että kaikki siis oli niinkuin olla piti.Sitten oli hän pudistanut papin, tohtorin ja muutamain lähelläseisovain kättä, oli mennyt vaunuillensa, käskenyt ajomiehen ajaa jaitse mennyt kankaan yli jalkasin kartanolle päin. Poika, joka paimensimuutamia laihoja lampaita, oli seuraavana päivänä tullut tohtorin luotuomaan erään veitsen, hammas-tikkuja ynnä tasku-kirjan, jotka olilöytänyt kanervikosta, ja hänen kertomuksensa mukaan kanervat siinäpaikassa olivat taittuneet ja alas painetut, niinkuin joku olisi siinäistunut tai maannut kauan aikaa. Tohtori oli ottanut kapineet jaantanut pojalle 4 killinkiä, mutta samalla ilmoittanut hänelle ettäkalut varmaankin olivat kartanon-haltijan ja että hän, lääkäri,toimittaisi ne omistajalle. Samana päivänä iltapuolella eteni hänkartanoon ja tapasi tuon muuten toimeliaan miehen pitkällä kovallasohvalla jokapäiväishuoneessa, joka näytti oudolle ja tyhjälle.Kartanon-haltija piti toisessa kädessään kirjan, jota hän lukisill'aikaa kun hän toisella silitteli ruskea-pilkkuista lintu-koiraa,joka uskollisena katseli makaajaa ja näytti ihmettelevän tätätavatointa toimettomuutta.

— Suokaa anteeksi että häiritsen! Nils Kristensen'in poika toi minullenämä kapineet, jotka oli löytänyt kanervikosta. Ne ovat varmaan teidän!

Makaava nousi puoleksi ja laski kirjan pöydälle viereensä. Lääkärinsilmä katseli sen nimilehteä. Se oli Don Quixote.

— Oi! se on taskukirjani ja veitseni. Kiitoksia paljon. Minä kaipasinniitä aamulla!

Kun lääkärille ei tarjottu tuolia, otti hän semmoisen itse.Kartanon-omistaja katseli häntä vähän epäillen, vaan tarttui kohtataas kirjaan ja rupesi koiraa silittämään.

Lääkäri antoi tietoa läsnäolostaan sanoilla:

— Herra kartanon-haltija…!

— Suokaa anteeksi: Jansen! oikaisi tämä.

— Herra Jansen; minä en olisi jäänyt istumaan jos en olisi katsonutvelvollisuudekseni astua teidän ja teidän surunne väliin, puhumaantotisesti teidän kanssanne siitä pienestä olennosta, joka teillä nyt ontalossa ja jota minusta näytätte…

— Suru! pieni olento! velvollisuus! mutta jättäkää minut toki rauhaannäistä puheenparsista. Olenhan omassa talossani, luulisin minä!

Tämä puhe aloitettiin äkäisellä äänellä; mutta lauseen lopussa makaavanääni heltyi, hän kallistui koiran yli ja nosti sen päätä. Koira vetipäänsä pois hänen käsistään, aivasti, meni takaperin pöydän alta pois,aivasti taas, juoksi uunin viereen ja laski käpälänsä kuonolle.

Tohtori ajatteli itsekseen että Jansen'in kyyneleet olivat hyvinsuolaiset. Hetken äänettömyys vallitsi.

— Minä en tiedä mitä syytä teillä on hävetä suruanne minunläsnäollessani! sanoi tohtori.

Ei seurannut mitään vastausta.

Puhuja jatkoi:

— Vaikk'en tiedä sitä, täytyy minun teidän lääkärinänne, huolimattamistään, kertoa mitä jo sanoin lapsen synnyttyä, kun ei paljon toivoaollut sen äidistä, ja se asia on järjestettävä niin pian kuinmahdollista. Mejerihoitajan pullo voi kyllä olla hyvä, mutta minäen puolusta sitä ruoan lajia. Joko te annatte minulle eronlääkäritoimestani teidän luonanne taikka minä vaadin mitä olenvaatinut: lapsen pitää saada imettäjää!

Kartanon-omistaja ei liikahtanut. Hän oli laskenut kirjan kasvoilleen.Outoa oli nähdä kuvat kirjan kansilla tuon surun peittona. Toisellapuolella La Mancha-ritarin laiha, luinen muoto ja toisella puolellaaseen-kantajan törkeä kyynillinen naama.

Tohtori nousi ja astui sohvan viereen sekä taputti makaajaa olkapäälle.

— Hra Jansen. Minä olisin huonompi lääkäri kuin olen, jos en olisioppinut surua kunnioittamaan pitkänä virka-aikanani, varsinkin kun onniin paljon syytä siihen kuin teillä on. Minä tunnen surun omastakokemuksestani. Mutta älkää rakkaudesta siihen, minkä olettekadottanut, unhottako sitä pienokaista, joka on tullut teidän taloonne.Minä tahdon unhottaa mitä lausuitte minulle taannoin. Ensi surussaanihminen voi lausua yhtä ja toista. Vaan eihän pienokainen ole syypääsiihen. Olkaa nyt mies ja jos ette tahdo itse ryhtyä toimiin, niinvaltuuttakaa minua siihen. Minä hankin imettäjän, eikö niin?

Kirjan alta kuului: Tehkää niin, vaan antakaa minun olla rauhassa!

Tohtori otti hattunsa, seisoi vielä hetken aikaa ja meni sitten ulosmejerinhoitajan luo.

Seuraavana aamuna hän palasi, tuoden mukanansa voimakkaan näköisennaisen, jolla oli korkea rinta, ruskeat posket, kirjava liina päässä jakuopakkaat silmät. Hän astui tohtorin jäljissä katsomatta oikealle taivasemmalle. Ajo-portilla oli hän seisahtunut ja tuttavasti hymyillytsen päällä olevalle herras-vaakunalle.

Tohtori astui huoneesen; nais-ihminen hänen jäljessään jäi ovelleodottamaan.

Hra Jansen astui edes takaisin lattialla suurissa työsaappaissaan.Niiden varsista näkyi että hän oli ollut niityillä. Hän poltti piippuaniin ankarasti että savu kiertyi hänen ympärilleen kuin kotona kudotutlakanat.

Tohtori ilmestyi semmoisen lakanan alta tervehtien kartanon-omistajaa.

— Täällä tuon imettäjän, johon voin luottaa. Te voitte ollatyytyväinen!

Hra Jansen otti piipun suustansa ja katseli tohtoria niinkuin hänei ollenkaan olisi ymmärtänyt mistä tämä puhui. Tohtori katkaisipuheensa ja katseli ensin hra Jansenia ja sitten naista. Kummallista!Kartanon-omistaja oli astunut askeleen taaksepäin ja teki kieltävänliikunnon piipullaan. Nainen, joka lähestyessä oli käynyt kallistuneinpäin, katseli nyt nöyrällä tuttavaisuudella hra Jansen'in kasvoihin.

Hra Jansen maltti mieltänsä.

— Mistä sinä tulet?

— Pohjoisesta, pitkän matkan päästä. Minä kuulin mitä oli tapahtunutja ilmoitin itseni tälle miehelle lapsen imettäjäksi!

— Oletko … onko sinulla … onko miehesi täällä muassa?

— Ei, hän jäi sinne; hän hoitaa lapsia!

— Kuinka monta…?

— Ensin poika, sitten tyttö. Viime kuulla syntyi vieläkin yksi tyttö,mutta se on nyt vieroitettu ja syö puuroa!

Tätä viimeistä selitystä antaessaan oli nainen tehnyt suullansa jotakintemppua, joka oli olevinaan naurua. Ainakin näkyi pari riviä valkosiahampaita huulien väliltä sill'aikaa kun silmät supistuivat jahimmenivät. Hän nosti toisen kätensä sarkaleningin kaulukselle, avasipari hakaa ja, kääntyessä puoleksi tohtorin puoleen, kysyi hän: Missäon lapsi?

Hra Jansen astui askeleen eteenpäin, mietiskeli hetken aikaa, pistipiipun taka-taskuunsa ja sanoi lyhyesti:

— Hyvä; sinä voit jäädä. Mene ulos mejerinhoitajan luo, tuonne, tuostaovesta!

Hän meni nopeasti ulos ovesta. Tohtori katseli vähän hämmästyneenäensin hänen jälkeensä ja sitten hra Jansen'ia, joka ujosti olikallistanut päätänsä.

— Te näytätte tunteman häntä…? kysyi tohtori.

Hra Jansen heilutti piipuntupsua.

— Minulla oli kerran vähän tekemistä tuon joukon kanssa! vastasi hänvälttäen. Mies oli varastanut hiukan minulta. Nainen oli kuitenkinliian hyvä orjaksi!

— Minä takaan hänestä! sanoi tohtori.

Löydettyänsä mejerinhoitajan huoneen, joka oli kyökin vieressä, riensinainen täyttä kiirettä kehdon luo, jossa pienokainen makasi, ja,vähintäkään huolimatta tuon väliaikaisen kasvatus-äidin kysymyksistähänen valtuuskirjastansa, otti hän pullon lapselta ja painoi varovasti,mutta huomattavalla taidolla tuon pienen kolmikulmaisen suunpaljastettua rintaansa vasten.

Lapsi näytti hyväksyvän muutosta; vaan tuo hyvä mejerin-hoitaja, jokakaikessa hyväntahtoisuudessaan vanhanpiian tavalla kadehti nuortaäitiä, pani ehtimiseen vastalauseita ja vaati saada tietää, mistävieras tuli, millä oikeudella ja niin edespäin j.n.e.

Uusi imettäjä kuunteli tätä kauan aivan huoletoinna, niin kauan kuinpienokainen söi mielukkaasti. Kun nuoren neiti Jansen'in nälkä oliasettumaisillaan ja eron-saanut kasvatus-äiti yhä pitkitti saarnaansa,nousi imettäjä tuoliltaan, otti toisen kauniisti käsivarresta kiinni japyörähytti sitä ulos ovesta sanaakaan sanomatta. Raivoisena riensi tämänäin loukattu hra Jansen'in luo.

Hra Jansen, tohtori ja mejerin-hoitaja palasivat sitten yhdessä.Lääkäri oli hyvin hyvillänsä tutkittuansa imettäjän ja lapsentilaa. Tuon tummanverisen naisen oikeudet vahvistettiin laillisestija lapsenhuone järjestettiin näille uusille "eroamattomille".Mejerin-hoitaja uhkasi jättää talon muutto-päivänä, mutta tohtorinleikillinen muistutus että hän vaan pitäisi huolta omasta maidostaan(mejerissä nimittäin), sovitti viimein asiat. Hra Jansen oli tämänkeskustelun aikana seisonut erillänsä. Kun olivat lähtemäisilläänhuoneesta oli hän ikäänkuin vastoin tahtoansa katsellut kehdolle päin.

Tätä kohtaa tohtori pani muistiin.

Aika kului kuin kuluikin kartanossa. Isäntä oli umpimielinen ja outo,mutta teki työtä säännöllisesti ja vanhalla voimallansa jokapäiväisissätoimissa sisällä ja ulkona. Vieraita ei tullut kartanoon, ainoastaantohtori kävi silloin tällöin ja oli tyytyväinen pienokaisen edistykseenhiljaisen imettäjän hoidossa.

Mutta ihmiset sillä tienoolla rupesivat nurisemaan. Tiettiin ett'eipienokainen ollut kastettu, ja vaikka semmoinen häiriö sai tapahtuasuuressa kaupungissa, jossa tapahtuu niin paljon muutakin häiriötä,niin sitä ei kärsitty maalla, missä kaikki voitiin silmällä pitää,vaikka tiet olisivat olleet kuinka huonot ja talojen välit vieläpitemmät.

Tohtori oli ottanut ollaksensa tämän tyytymättömyyden tulkkinahuolimattoman kartanon-omistajan luona — pappi arveli nimittäin ett'eihän voinut olla oikein puolueetoin tässä asiassa.

Hra Jansen kuunteli tohtoria, hämmästystä taikka mielipahaailmoittamatta:

— Ihmiset näkevät niin paljon vaivaa toisten asiain tähden. Mutta joste, tohtori, tahdotte järjestää tuota asiaa, niin olkaa niin hyvä, jakiitoksia vaivastanne. Minulla on ollut muuta ajateltavana!

Lääkäri, joka oli leskimies ja lapsetoin, tuli eräänä kauniinaaamuna yhden hevosen vetämissä vaunuissaan noutamaan lasta, imettäjääja mejerinhoitajaa. Rauha ei ollut vielä vahvistettu viimeiksimainittujen välillä, mutta tällaisessa juhla-tilassa semmoisetunhoitetaan ainakin juhlamenojen kestäessä. Ajettiin kirkolle. Imettäjäkantoi lasta, mejerin-hoitaja myssyä, tohtori oli kummina ja pappiristi lapsen. Tiellä sovittiin siitä että pienokainen saisi nimenEllen. Mejerinhoitaja oli uppiniskaisesti vaatinut pitempää ja paremminsoivaa nimeä, mutta tohtori rakasti vanhoja runoja ja yhdestäsemmoisesta hän oli ottanut nimen Ellen ja pappi vahvisti sen.

Kun taas seisottiin kirkkomaalla ristiäisten jälkeen, tuli hra Jansen.Hän oli käynyt kanervakankaan yli. Ihmisiä kirkkomaalta tuli häntävastaan. Hän tervehti jäykästi, meni seuransa kanssa vaunuin luo jasanoi joitakuta sanoja tohtorille.

— Hän sai nimeksi Ellen! sanoi tämä.

Hra Jansen hengitti nähtävästi helpommin.

— Minä kävin niin rajusti sentähden että pälkähti päähäni sielläkotona että … s.o. minä pelkäsin että hänelle annettaisiin äitinsänimi!

Vuosi kului toisensa perästä. Kehto oli aikoja sitten pantu ylisille jaoli ollut kissojen asuntona jo monta sukupolvea. Lapsen imettäjä oli jokauan ollut poissa. Hän oli mennyt, niinkuin oli tullut. Eräänä päivänähän oli hoksannut että hänen aikansa oli ohitse ja oli ilmoittanut senkartanon isännälle. Tämä oli antanut hänelle säästöpankki-kirjan jalisännyt että hänelle arvattavasti olisi hyödyllistä, jos hän voisitaivuttaa itsensä ja miehensä siihen päätökseen, että muuttaisivatlikimäiseen kaupunkiin ja aloittaisivat jonkinmoista pientä kauppaa.

Imettäjä oli käännellyt kirjaa käsissään ja viimein pyytänyt "oikeita"rahoja. Niitä hän oli saanut ja oli sitten mennyt ulos talosta, suurinyytti kainalossa. Tultuansa maantielle pani hän nyytin erääsenpensaasen ja palasi lapsenhuoneesen, missä pieni Ellen kulki tuoliltatuolille erään piian läsnä ollessa. Mustaverinen imettäjä otti lapsensyliinsä ja suuteli sitä niin hartaasti, että lapsi rupesi itkemään.

Silloin koetti hän saada sitä vaikenemaan, ja kun se onnistui, kääntyihän piian puoleen ja sanoi uhkaavalla äänellä:

— Nyt sinä vastaat hänestä ett'ei hän putoo kaivoon, eikä suohon, eikäpääse hevostalliin. Taudit eivät häntä uhkaa, sillä hän on imenyt minunrintojani. Vaan kaikki, joka muuten voi hänelle tapahtua, on tulevasinun pääsi päälle ja minä olen sinua merkitsevä siitä, muista se!

Tämä oli pitempi sarja sanoja perätysten, kuin kukaan ihminenkartanossa oli kuullut imettäjän suusta. Vaikea on sanoa vaikuttikotämä niin mahtavasti piikaan että hän sen kautta tuli tarkemmaksi jahuolellisemmaksi kuin piiat tavallisesti ovat, tai seurasiko hyvä onnimuuten nuorta Ellen'iä retkillänsä. Varmaa vaan on ett'ei mitääntapahtunut hänen lapsuutensa aikana, josta hänelle olisi ollut pahojaseurauksia. Hän ei pudonnut kaivoon, eikä suohon, eikä hevonen häntäpotkaissut. Hän kasvoi pitkäksi ja hoikaksi, mutta samallavoimalliseksi ja kestäväksi. Ei mikään lapsentauti ollut heikontanuthänen ruumistansa. Kun hän joskus oli vilustunut ja saanut kuumetta,pantiin hän vuoteelle, houraili pari tuntia, nukkui, ja nousiseuraavana päivänä niin raittiina, kuin tuuli, joka kävi kankaan yli.Silmin-nähtävä oli että imettäjän maito oli ollut parempaa laatua kuinmejerin-hoitajan. Tuon hauskan vanhan-piian aika kartanossa oli myöskinlopussa. Eräs vanhan-puolinen naapuritalollinen oli jo kauan aikaaollut niin mieltynyt mejerinhoitajan juustoihin, että hän viimein, kunei hän muulla lailla voinut itselleen saada hänen taitavaa kättänsä,teki korkeimman tarjouksen, minkä taisi tehdä tästä kädestä: häntarjosi mejerin-hoitajalle itsensä tiloineen päivineen.

Mejerinhoitaja oli suostunut ja Ellen oli nyt jätetty melkein ihanitseksensä. Hän näkyi joka paikassa kartanon-omistajan tiluksilla, vaanei käynyt kenenkään tielle eikä häirinnyt mitään työntekoa. Hän katselikaikkea omituisella totisella tarkkuudella, leikki ja jutteliitsekseen, oli ystävällinen vä'elle, jonkatähden kaikki häntärakastivat, vaan ei hän ketäkään pitänyt erittäin hyvänä. Kun hän olikymmenen vuoden vanha tiesi hän lukea ulkoa kaikki kartanon hevoistenja lehmäin, lampaitten ja sikojen nimet. Hän tiesi mitkä linnut tulivatkevään ennustajina ja mitä työtä kullakin vuoden-ajalla tehtiin. Häntunsi tienoota kauas ylt'ympäri, oli monta kertaa ollut meren rannallakun ko'ottiin hauraa ja joka kerta oli hän ihmetellyt sen suuruutta jaettä se pauhasi niin kummallisesti. Hän osasi matkia sitä ääntä jamonta muutakin ääntä. Kun suinkin oli mahdollista oleskeli hän ulkona,talvella hänen rakkahin paikkansa oli väen lämpösessä tuvassa, jossahän puhui niinkuin miehet ja oppi pitkiä surullisia lauluja pii'oilta.Kuului hyvin kummalliselta kun pieni kymmen-vuotias lauloi kaikestatuosta onnettomasta rakkaudesta ja tuota surusävelistä valitusta, jokaon omituinen pohjoismaiden asukkaille ja niin hyvin sointuu yhteenaution unisen talvimaiseman ja kesän lyhyen ilon kanssa. Mutta tästäseurasta hän eroitettiin. Eräänä lauantai-iltana oli muutamia miehiäollut markkinoilla ja olivat palanneet vähän humalapäissä. Väen tuvassasyntyi riita, mustasukkaisuudesta, niinkuin myöhemmin saatiin selville.Suuri väkevä mies oli pahasti rääkännyt kilpailijaansa, ja voitettu olivaipunut laattialle poikkilyödyllä nenäluulla. Tyttö oli eräästänurkasta katsellut tappelua. Pelkäämättä ja huutamatta oli hänseurannut tätä näytelmää mielenmaltilla, jota olisi luullut kymmentävuotta vanhemmaksi. Ainoastaan kun voitettu kaatui ja tyttö näki hänenveriset kasvonsa oli hän noussut pystyyn ja säkenöivin silmin katsellutraakaa tappelijaa, jonka, nyt kun oli myöhäistä, toiset miehet ottivattakaa kiinni. Samassa ovi aukeni ja hra Jansen astui sisään. Tuvassavalitsi heti äänettömyys. Hän silmäili eri joukkoja siinä siksi ettäsilmiänsä nurkassa kohtasivat pienet vaaleat kasvot, säkenöivilläsilmillä. Hän kävi nopeasti laattian yli, tarttui tyttärensä käsivarteenja talutti häntä ulos ovesta ja sisään talon jokapäiväishuoneesen.

— On parasta että tästälähin pysyt erilläsi väestä! sanoi hänharvapuheisella tavallansa.

Hän aikoi mennä, mutta seisahtui ja taputti tytön päätä.

— Ethän sinä ole pelästynyt?

Ellen ei vastannut, vaan katseli isäänsä suurilla silmillä.

Hra Jansen meni väen tupaan.

Ellen kuunteli. Hän kuuli isänsä syvää ääntä ja meluavaista vastausta.Sitten melske ja jyrinä. Hän juoksi ikkunalle, joka oli pihalle päin,ja tuli sinne juuri kuin mies heitettiin ulos tuvasta ja pyöripäistikkaa alas kivisillalle. Ellen taputti käsiänsä, mutta lakkasisamassa; isä oli taas huoneessa.

— Siis, Ellen, me emme enää mene väen tupaan!

Hän kulki nopeasti edestakaisin lattialla ja hengitti syvästi. Viimeinseisahtui hän ja lausui tytölle:

— Sinä voit pukea päällesi ja ajaa minun kanssani kaupunkiin. Minätarvitsen pari uutta miestä!

II.

Tämä oli ensi kerta kun Ellen oli isän kanssa ajamassa ja ensimmäinenkerta kun hän läksi kaupunkiin. Tavallisuuden mukaan ei heidän keskenlausuttu monta sanaa. Ellen istui koko pitkän matkan omissaajatuksissaan seuduista ja kaikesta, mikä heitä kohtasi. Kaupungissahänen toiveensa pettivät toinen toisensa perästä. Hän havaitsi ettämaaherra asui kartanossa, jok'ei ollut paljon komeampi kuin päärakennussiellä kotona; kirkontorni ei ylettynytkään taivaasen asti ja hevosetkaupungissakin kävivät neljällä jalalla eivätkä suinkaan olleet niinhyvässä kunnossa kuin maalla.

Hän oli iloinen kun taas istui vaunuissa ja ajettiin kotiapäin. Kuunousi ja reippaitten hevoisten varjot yhä pitenivät maantiellä; hänkatseli isän liikkumatointa varjoa ja omaansa, joka oli alituisessaliikunnossa, katseli kuinka pyörät pyörivät nopeasti ja kilpaa niidenkanssa nuo kahdeksan hevoisjalkaa. Vierto-tie rupesi hänen mielestänsälainehtimaan ylös-alasin kuin valkoinen nauha; tähän lainehtivaanliikuntoon rupesi pian kangaskin, joka uneksi kuutamossa, ja sittenmaat molemmin puolin tietä. Yht'äkkiä hän huomasi että hän itse istuinyykytellen päätään.

— Ethän sinä vaan nuku! kuului isän ääni.

Ellen häpesi ja näki paljon vaivaa pitääkseen silmiä avoimina.

— Parasta on että saat jotakin toimittaaksesi! sanoi isä ja antoiohjakset Ellenin käsiin, näyttäen samalla kuinka ne oli pidettävät jakuinka hevosia ajetaan.

Ellen ryhtyi kohta asiaan täydellä toimella. Se seikka, että molemmathevoset tottelivat pienintäkin nykäystä hänen kädestänsä, ettäjuoksivat nopeammin kuullessansa piiskan läjähdystä, että ylipäätäelävät olennot tottelivat hänen tahtoansa, se oli jotakin aivan uuttaja viehättävää. Paikalla sai hän koko ajamisen taidon päähänsä, jakoska hän ei pelännyt, meni kaikki niinkuin itsestään.

Tultiin sille paikalle, jossa haara-tie poikkesi vierto-tiestä. Siellähra Jansen tahtoi ottaa ohjakset, mutta Ellen oli jo nostanut piiskaaja pienellä läjähdyksellä sekä sanoilla: hop Rusko! poikkesi hänhaaratielle ja katkaisi kummallisen äänettömyyden. Vaunujen pyörätpyörivät eteenpäin ihan keskellä tuota kapeaa tietä, Ruskot juoksivatlystikkäästi ja hra Jansen nyykkäsi tyytyväisnä päätänsä, hymyhuulillaan.

Ellen pitkitti ajamista ja sama äänettömyys vallitsi heidän välillä.Yht'äkkiä pidätti hän hevoset. Pilvi, joka oli käynyt kuun eteen, oliestänyt häntä näkemästä kahta ihmistä, ja hän oli melkein ajaa heidänyli. He hyppäsivät syrjälle, kuu kumotti taas pilven alta, hra Jansentervehti; ne oli pappi ja tohtori.

Ellen ei huolinut muusta kuin ajamisesta. Kun tie oli tyhjä, antoi hänhevoisten juosta ja eteenpäin ajoivat isä ja tytär.

— Hullu ihminen! sanoi pappi vieläkin säikähtyneenä. Luulen että hänpäälliseksi antaa lapsen ajaa noita kaihtivia hevoisia!

— Niin hän on omituinen mies! sanoi tohtori.

— Sivistymätöin mies hän on! jatkoi pappi. Hän olisi ainakin voinutseisahtaa ja pyytää anteeksi!

— Hän istuu aina ajatuksissaan! väitti tohtori.

— Niin, ja antaa lapsen ajaa. Se on arvattavasti ainoata, mitä hänsille opettaa. Kuulkaa tohtori, vaikka te aina otatte sen asian niinkevytmielisesti, en minä todellakaan kauemmin voi sitä jättää siksensä;minä en voi sitä kärsiä virkani kannalta. Kouluneuvoston puolestatäytyy minun tiedustaa saako lapsi mitään opetusta vai ei!

— Voimmehan mennä yhdessä sinne huomenna! esitti tohtori.

Seuraavana päivänä jälkeen puolen-päivän tulivat nuo herrat kävellenkartanoon,

Hra Jansen oli ulkona; Ellen istui jokapäiväishuoneessa tuolilla jaajoi toista kahta tuolia seili-langasta tehdyillä ohjaksilla.

Pappi ja tohtori kävivät istumaan, Ellen jatkoi ajamista.

Pappi kysyi:

— Nimesi on Ellen, eikö niin?

— Niin on!

— Kuinka vanha olet Ellen?

— Pian yksitoista vuotta. Hop heisa!

— Sinä osaat kaiketi lukea?

— Lukeako?

Hän pani ohjakset tuolin selkäpuulle ja katseli suurilla totisillasilmillään papin kasvoihin.

Tämä joutui hämille. Tohtori jatkoi:

— Tule tänne Ellen ja juttele vähän tuon vieraan miehen kanssa!

Ellen hyppäsi alas tuolilta, meni tohtorin luo ja pani kätensä tohtorinkäteen. Tämä piti siitä kiinni ja otti sanomalehden pöydältä.

— Voitko sinä lukea meille vähäisen tästä?

Lapsi katseli tuskastuneena kirjaimia ja rupesi sitten suurellavaivalla tavailemaan aivan uusien ja hämmästyttävien sääntöjen mukaan.

Pappi pani kätensä ristiin ja pyöritteli suuria sineettisormuksiansa:

— Tämä on todellakin peloittavaa!

Tohtori taputti lapsen päätä:

— Kuka on opettanut sinua lukemaan, lapsi?

— Lypsäjä-Tiina! kuului vastaus.

— Vai niin!

Tohtori otti taskustaan lyijykynän ja osoitti sanomalehden reunusta!

— Voitko kirjoittaa nimesi tähän?

Tyttö otti kynän, tarkasti sitä molemmista päistä, nojautui sittenlehteen, pää kallella ja kieli hampaitten välissä. Hetken perästä olisiinä muutamia koukeroita paperilla, joiden tohtori ystävällisyydessäänsanoi merkitsevän: Ellen.

Pappi ei tyytynyt selitykseen.

— Se on peloittavaa, oikein peloittavaa! Kymmen-vuotias eikä … sanolapseni, tunnetko katkismusta?

Tyttö katseli häntä taas suurilla silmillänsä ja hymyili.

— Mitä sinä sanot? kysyi hän.

Sineettisormuksia hierottiin toisiansa vastaan.

— Villi, täydellinen villi; mutisi pappi.

Samassa hra Jansen astui sisään suurissa saappaissaan.

— Minä kuulin väeltä että hra pastori — hyvää päivää tohtori! — tekiminulle kunnian!

Pappi nousi vähän hämmästyneenä.

— Me olemme juuri keskustelleet tyttärenne kanssa. Hänellä ei olepaljon koulutietoja!

Pappi katseli terävästi kartanon-omistajaa. Tämä vastasi samanlaisellasilmäyksellä:

— Hän ei ole ollenkaan käynyt koulua, hra pastori!

— Ei ole, siitä olen todellakin saanut todistuksia. Mutta kuinkavoitte te, lapsen isänä, vastata siitä? — ei minkäänlaisia tietoja?

— Minä en ole koskaan havainnut että se, jota hra pastori nimittää"tiedoiksi", on ollut miksikään hyödyksi ihmisille. Kristilliseltäkannalta tiedot ovat tarpeettomat, jopa syntisetkin. Paitsi sitä, onhanhänellä vielä aikaa oppia tarpeellisinta!

Pappi väänteli ruumistansa:

— Sallikaa minun lisätä pari sanaa, hra kartanon-haltija; minä entahdo puhua siitä, mikä käsitys kouluneuvostolla mahdollisesti voi ollaajasta, jolloin lapsen pitää oppiatarpeellisinta. Mutta sivistyneenämiehenä te kaiketi huomaatte mitä teidän on tehtävä kun nyt olenmuistuttanut teitä asiasta. Kristilliseltä kannalta taas … hm! …minä pitäjän pappina … hm! … hra kartanonhaltija … minä, minäkuitenkin … ei, se on todellakin … lystillistä!

Hra Jansen pani käsivartensa ristiin ja vastasi hitaasti ja tyynesti:

— Mitä hengellisiin seikkoihin tulee, en koskaan rupee keskusteluunniistä. Minusta te, päättäessä näistä asioista, aina viittaattepapilliseen arvoonne. Jos ei oteta lukuun virkanne käytännöllistäpuolta, niin teidän suorittamanne tutkinto yliopistossa on antanutteille tämän arvon. Mutta siinä suhteessa me olemme yhtä-arvoiset, hrapastori. Minä olen myöskin saanut todistukset tutkinnon suorittamisestateologiassa.

— Mitä se tietää?

— Se tietää mitä sanon. Minun aikanani, ja me olemme arvattavastiyhden-ikäiset, hra pastori, kaikki ylioppilaat saivat suorittaajumaluus-opillisen pääsötutkinnon. Se oli silloin tapana, myöhemmintuli luullakseni lain-opin vuoro. Vaan minä en tuntenut itseänikutsutuksi enkä valituksi ja päätin ruveta maata viljelemään, niinkuinmeidän kanta-isämme. Tässä toimessani olen ollut niin ahkera että olenunhoittanut koko kouluneuvoston olemisen. Vaan, hra pastori, koska tetänä päivänä kunnioitatte minun taloani läsnäolollanne, tämänkouluneuvoston jäsenenä, niin pyydän teitä sanomaan kouluneuvostolleterveisiä: Teologian kandidaati Kristian Jansen on huomispäivästäalkaen antava tyttärellensä tarpeellista opetusta.

Pappi kumarsi. Hetken äänettömyys vallitsi.

— Siis olemme tehneet tehtävämme täällä? sanoi tohtori.

— Tietysti!Tuon tutkinnon suoritettua… Pyydän saada sulkeutuateidän suosioonne! sanoi pappi.

Hra Jansen saattoi herrat ulos. Ovessa tohtori kääntyi hänenpuolehensa:

— Teidän pitäisi antaa Ellenin tulla toisten lasten seuraan.

— Minä en usko että hänellä on taipumusta seura-elämään enkä minäjuuri ole pahoillani siitä. Vaan nyt hän kuitenkin pian tulee saamaanleikkitoverin!

Ellen oli seurannut tätä keskustelua suurella tarkkuudella. Hän sangenpaljon mietti tätä uutta seikkaa, että hän tulisi saamaan opetustaisältänsä ja olemaan jokapäiväisessä keskuudessa hänen kanssa. Hännukkui levottomasti yöllä; seuraavana aamuna heräsi hän varhain, nousi,puki nopeasti päällensä ja meni ulos hakaan, jossa rupesi kävelemäänedes-takaisin pähkinäpensastoa myöten.

Hän häpesi että oli niin levotoin. Eihän nyt ollut puhetta muusta, kuinettä Lypsäjä-Tiina saisi sijaisen, ja mitä hänen tuli oppia, eivarmaankaan voinut olla niin vaikeata. Olihan tuo ajamisen oppikinvaunuissa ollut niin helppoa. Ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaaitsellensä että oli toista ajaa hevoisia isän vieressä illallakuutamossa, kuin päivällä istua hänen vieressänsä kirjoittamassakirjaimia. Kirjaimia! noita ilkeitä vaikeita merkkiä, jotka milloinseisovat pystyssä kuin seipäät, milloin makaavat kuin leikattuotrapelto. Ja sitten lukeminen! Huolta pitäminen siitä, mitä kirjaimienpäähän pisti merkitä, kun seisovat tässä tai tuossa järjestyksessä. JaLypsäjä-Tiina oli sanonut että tämä oli osattava niin hyvin, että kävisirip, sirap vaan, niinkuin maito-suihku kiuluun lypsäessä.

Hän hyppäsi ylös aidalle ja katseli yli niittyjen ja kankaan. Aamunraittius peitti vielä sumuna tuon äärettömän tasangon. Sumun takanaarvasi löytyvän pilviä, ja niiden päältä kimalteli jotain, joka pyrkiesille, aurinko, joka oli nousemassa. Ellen pani käsivartensa ristiinrinnan yli ja hengitti syvään. Oi, se teki hyvää tämä raittius tällehoikalle ruumiille. Hän mielestänsä tunsi tuon virkistävän ilmavirranvuotavan koko ruumiinsa läpi, sääriin ja varpaisin asti. Hän ojensiensin toista säärtä, sitten toista, katseli ensin toista kenkää jasitten toista. Hän nauroi, eikä oikeastaan tietänyt mitä hän nauroi,vaan yht'äkkiä kaikki oli hänestä niin naurettavaa. Leivonen lensi ylösavaruuteen tien toiselta puolelta. Se, joka osaisi lentää! Viimeaikoina oli hän ehtimiseen uneksinut että lensi, mutta se oli ainatapahtunut vaivalla, sääret olivat aina niin raskaat. Ei, tuolla laillakuin leivonen! Hän teki muutamia hyppäyksiä aidalla, kadotti tasapainonja hänen täytyi juosta alas tielle asti, ett'ei samassa menisikupperikeikkaa. Hän pääsikin ojan yli, vaan sai ainoastaan puoleksisijaa jaloillensa. Toinen jalka niukahtui, hän vaipui alas ja huomasi,kun taas koetti nousta, että ei voinut astua sillä jalalla.

Ellen istui ojan reunalle vähän huonolla tuulella, mitä hänen nyt olitehtävä?

Nyt kuului kellojen kilinä ja raskas hölkkääminen tietä myöten. Lehmiäajettiin laitumelle. Ellen näki että lähestyivät lähestymistään,muutamain päät olivat alasvaipuneina, muutamat pitivät päänsä pystyssä.Siinä oli Musta-Läsi ja Valko-Läsi, siinä oli Vlak, Viktoria ja Ejegod.Jumala tiesi mitä ne hänestä ajattelivatkaan, joka istui siinä niinlevollisna? Tuskin tahtoivat häntä kiertääkään. Musta-Läsi nuuskiohitse mennessään, Viktoria heilutti häntäänsä niin että se melkeinsattui Ellenin silmiin, Ejegod pelästyi, hyppäsi sivulle ja Vlakinselkään, sekä saattoi koko karjan suurimpaan hämmästykseen.

Ellen sai oksan käteensä ja löi sillä rohkeimman kuonolle. Viimeiseksituli paimenpoika karjan jälessä. Hänen nimensä oli Andreas ja hän olivasta ollut vähän aikaa kartanossa.

— Etkö sinä voi ajaa lehmiä paremmin? huusi Ellen pojalle.

Tämä katseli häntä suu avoinna eikä käsittänyt miks'ei hän noussut jamennyt pois tieltä.

— Minä olen loukannut jalkaani enkä voi astua! sanoi Ellen. Juoksekartanoon ja kutsu Liina tänne; mutta kuules, älä sano mitään isälle!

Poika katseli Elleniä ja lehmiä. Ne olivat jo muodostaneet kaksijoukkoa, toinen seisoi ojassa ja toinen lähestyi ohrapeltoa.

— Voitko sinä pitää huolta elukoista sillä aikaa? kysyi paimenpoikaviivytellen.

— Juokse vaan! huusi tyttö.

Poika kääntyi ja meni takaisin kartanoon, heiluttaen salava-keppiänsä.

Jalka oli nyt pahasti kipeä. Mutta Vlak ja toinen Läsi pyrkivätohrapeltoon, jotta Ellen, maalais-tytön luonteen mukaan, koettivastustaa niiden hankkeita ja ontuen seurasi näitä syntisiä, kunneshänen onnistui saada ne oikealle tielle jälleen.

Vaan sitten ei hän jaksanut enempää. Päästämättä tuskanhuutoa vaipuihän alas pientarelle, noin sata askelta siitä paikasta, missä olilangennut.

Sill'aikaa oli Andreas saapunut kartanoon ja oli, vähän aikaaetsittyänsä, vihdoin löytänyt Lypsäjä-Tiinan.

— Ellen ei voi astua, hän makaa siellä lehmien keskellä! kertoi hän.

— Mitä, onko hän puskettu kuoliaaksi! huusi piika.

Hra Jansen meni samassa ohitse, kuuli huudahduksen ja karkasihämmästyneen pojan kaulukseen kiinni.

— Sinä löntti. Nopeasti, missä hän on?

Hän juoksi ulos portista, poika itkien hänen jälessänsä.

— Ei hän olekkaan täällä! huusi kartanonhaltija, kun olivat saapuneetaidan viereen.

Poika seisoi aivan epätietoisena ja pisti ruskeat rystösensäsilmä-kuoppiin.

— Minä puin sinut oljiksi, poika, jos et saa suustasi sanoja. Missä on
Ellen, mitä on tapahtunut?

Liina, joka nyt myöskin oli ehtinyt paikalle, pelästyi yhtä paljon kuinAndreas parka. Hän ei koskaan ollut kuullut kartanonhaltijan käyttävänsemmoisia sanoja.

Hra Jansen käveli hartaasti etsien aitaa myöten. Nyt kääntyi hänyht'äkkiä. Hän oli kuullut hiljaista voivotusta. Tuolla ohrassa makasihänen tyttärensä.

Kun hra Jansen kumartui alas; aukasi Ellen yhteenpuserretut huulensa:

— Minä putosin alas aidalta. Älä tee Andreakselle mitään!

Hra Jansen nosti tytön varovasti ylös, kantoi häntä huoneesen, panihänet sohvalle ja kysyi oliko hänellä vaivoja?

— On! vastasi Ellen.

Hra Jansen valjasti itse hevoiset ja ajoi täyttä laukkaa uloskartanosta lääkäriä hakemaan. Tämä tuli, taputti Ellen'in päätä jatutkiskeli säärtä. Se oli taittunut nilkka-luun yläpuolelta.

Sairas lapsi kannettiin sohvalta vuoteellensa ja kärsi siinä,päästämättä hiiren hiiskaustakaan, suurta tuskaa ennenkuin sääri olisaatu oikeaan asemaansa ja sidotuksi paperikansiin.

Hra Jansen ei ollut huoneessa kun tämä työ tehtiin. Kun kaikki olijärjestyksessä tuli hän sisään, seisoi pään-aluksen takana ja katselikauan tytärtänsä sill'aikaa kuin ystävällinen tohtori tahtoi saadahänen asemaansa niin mukavaksi kuin mahdollista, puhuen että hänen nytei tarvinnut oppia lukemaan, koska oli itse sidottu kuin kirja,kaikella kunnialla liisterineen päivineen, nyt hänen vaan pitäisi maataihan liikkumatta eikä ajatella yhtään mitään, niin viisaus tulisi ihanitsestään.

Ellen makasikin liikahtamatta ja näki paljon vaivaa, voidaksensa ollaajattelematta. Ja kuitenkin tuli hänen mieleensä aina tuo juttukirjasta. Oliko hän todellakin nyt muuttunut kirjaksi ja eikö hänenenää tarvinnut lukea! Vaan olihan se mahdotointa! Tiesihän hän ettänimensä oli Ellen ja että hän oli pieni tyttö. Vaan kuitenkin takeltuihän tuohon ajatukseen. Hänen päänsä oli muka suuri paksu kirja, lehmättulivat kääntämään sen lehtiä ja Andreas sai suurella vaivalla niitäpois ajetuksi.

Se oli kuumeen houreita. Sitä kesti pari päivää, ja näiden kuluessa isäistui lakkaamatta vuoteen vieressä ja piti huolta siitä, ett'ei Ellenliikuttaisi kipeää jäsentänsä houreissansa.

Näin heräsi Ellen eräänä aamuna ja ymmärsi kuinka asian laita oli.Suuressa nojatuolissa, jossa oli korkea selkäpuu, istui isä kasvotpäivää vasten; valo, joka tuli puoleksi lasketun kartiinin alta,valaisi niitä. Hän oli hetkeksi ummistanut silmänsä. Sairas oli maannutniin rauhallisesti.

Ellen katseli tarkasti isänsä kasvoja ja ajatteli että oikeastaan olikummallista, ett'ei hän ennen ollut nähnyt niitä. Kuinka vieraat nekuitenkin olivat hänelle! — Ja ne näyttivät niin ankarille, vanhoille,huolistuneille nuo kasvot, vaikka hän tiesi että isänsä ei ollut vanha;sen oli Lypsäjä-Tiina sanonut usein kyllä, ja joka kerta lisännyt, ettäoli kumma kun ei kartanonhaltija nainut uudestaan; olihan hän miesparhaimmassa ijässään.

Ellen makasi siinä ja ajatteli tätä hetken aikaa. Silloin juolahtimieleensä että hänellä kerran oli ollut äitikin, niin oli ainakinLypsäjä-Tiina kertonut. Kummallista, että hänellä oli ollut äiti, jotahän ei ollenkaan tuntenut, eikä koskaan ollut nähnyt. Kyllä kai hänkuitenkin oli ollut olemassa, tuo äiti, arveli Ellen, ja oli myöskinrakastanut häntä, isää, tuossa nojatuolissa; sillä kun ihmiset olivatnaimisessa, niin rakastivat he toinen toistansa, oli Lypsäjä-Tiinasanonut.

Isä ei ollut ajanut partaansa pariin päivään. Se pisti esiin jokapaikassa kasvojen alapuolella ja hiustupsu oli valunut otsalle. Olikohänen, Ellen'in äiti todellakin rakastanut isää?

No niin, siitä oli pitkä aika. Mutta kuitenkin!

Hän katseli ylös kattoon ja tietämättänsä hiipi mieleensä yksinäisyydentunne. Talonkoira Tyra, lehmät, hevoset, lampaat, siat, pienetporsaatkin, Liina, isä, kaikkien antoi hän mielessänsä kulkea ohitsensaja kaikissa oli joku vaillinaisuus. Ett'ei löytynyt ainoatakaan, jotahän olisi oikein rakastanut!

Hän kuuli jotain ääntä kamarista ja kääntyi sinne päin. Siinä istui,selin häneen, poika harmaassa takissa, kyynyspäät pöydällä, peukalotkorvien alla. Hän luki varmaankin. Ääni, joka oli Ellen'illeilmoittanut hänen läsnäolonsa, oli lehden kääntämisestä syntynyt.

Oliko se Andreas? Ei, se ei ollut mahdollista. Andreas täällä sisällä?
Ja lukemassa kirjaa?

Vaan kuka se oli?

Isä avasi silmänsä!

— Kuinka sinä voit?

— Hyvin! Kuka tuo poika on tuolla pöydän ääressä?

Vieras nousi ja tuli vähän ujosti Ellenin luo. Se oli suuri pulskapoika neljännellä- tai viidennellätoista, haparoivilla liikunnoilla,vaaleakasvoinen ja omituisilla silmillä, jotka aina ikäänkuin etsivätjotain huoneessa.

— Se on Henrik serkkusi! sanoi hra Jansen. Hän jää tänne luoksesisinulle seurakumppaliksi.

— Tuleeko hän aina olemaan minun luonani?

— Nii-in!

— Se on hyvä. Saanko minä jotakin syötäväksi.

Henrik oli hra Jansen'in velipuolen poika. Tämän velipuolen oli,niinkuin sanotaan, käynyt huonosti elämässä. Hän oli nuorena nainut jaoli saanut vaimoksi sellaisen, joka huonosti osasi taloutta hoitaa. Hänkuoli pois mieheltään ja suurelta lapsijoukolta. Miehen toimet oli ainakäyneet ala-mäkeä, hän oli epäkäytännöllinen ja herkkäuskoinen. Hyvämielensä oli mennyt samaa tietä kuin toimensakin, ja niinpä terveyskin.Kuolinvuoteellansa oli hänellä vielä puoli-tusina ala-ikäisiä lapsiaympärillänsä. Mutta nyt ystävät ja sukulaiset riensivät avuksi jaauttoivat miten taisivat. Onhan sääntönä että kaikki ensin pitää ollahukassa ennenkuin "avuksi riennetään". Lapset jaettiin. Hra Jansen saiHenrikin.

Tämän, joka tähän asti oli ollut vapaa-oppilaana latina-koulussa,määräsi suku-neuvosto maanviljelijäksi. Hänen selkänsä leveyttämitattiin ja eräs setä ynnä täti kirjoittivat hra Jansen'ille. Poika,puoli-tusina paitoja ja muutamat koulukirjat pistettiin postivaunuihinja saapuivat kartanoon samana päivänä kuin onnettomuus oli tapahtunutEllen'ille.

Hra Jansen mieltyi kohta poikaan. Se seikka että tämä oli noinkummallinen ja haparoiva, Ellen taas lujamielinen ja selvä-tahtoinen,lisäsi tätä mieltymystä. Aluksi teki hän hänet yksistäänsairashoitajaksi. Hänen täytyi kantaa Ellen sohvalle, kun sija olilaitettava uudestaan, hänen täytyi lukea ääneen, ja kun tämä rupesiväsyttämään Ellen'iä, täytyi hänen kertoa koulusta, toisista pojistaja opettajista. Ellen huomasi viimein että se oli sangen hauskaasia tuo säären taittaminen, varsinkin kun opetus lukemisessa jakirjoittamisessa sen kautta jäisi siksensä.

Tohtori kävi joka päivä Elleniä katsomassa. Alussa oli hän tyytyväinenparantumiseen, mutta vähitellen rupesi hän arvelevaiseksi. Sääri eitahtonut tulla eheäksi. Hän puhui asiasta isän kanssa ja molemmatherrat ottivat sen hyvin totisesti. Olisiko imettäjä kenties olluthuonossa terveydessä? Niin, kaikissa tapauksissa oli nyt myöhäistäkuulustella häntä, Hän oli jo kaikkien vuorien takana. Taikka olisikohra Jansen…?

Hän kielsi juhlallisesti. Lääkäri pudisti päätänsä ja Ellen huvittelimainiosti uuden toverin kanssa.

Viimein pisti jotain tohtorin päähän. Hän tuli eräänä päivänä edelläpuolen päivää, jolloin tiesi kartanon-haltijan olevan niityillä. Henrikistui lukemassa satuja Ellen'ille. Tohtori pyysi pojan hakea itsellensälasin maitoa mejeristä, ja jäätyänsä yksin sairaan kanssa sanoitohtori:

— Terveisiä papilta, Ellen. Hän kysyi minulta kuinka sinulta kävilukeminen ja kirjoittaminen.

Ellen punastui eikä sanonut mitään.

Tohtori jatkoi:

— Papin tulee kuukausittain kirjoittaa kuninkaalle kaikista pienistätytöistä täällä maalla, mitenkä he käyttävät itsiänsä ja varsinkinkuinka he lukevat ja kirjoittavat. Jok'ei mitään osaa lähetetään kauaspois täältä suureen kaupunkiin, jossa saa tavata ja piirtää kirjaimiakoko päivän, ei ensinkään saa leikkiä. Mutta minä sanoin nyt papilleettä sinä olit ollut kipeän jalan tähden vuoteen omana, vaan että piantulisit terveeksi ja silloin olisit hyvin ahkera, kun vaan pääsisitylös. Tohtori tietää nimittäin varsin hyvin kuinka pitkää aikaatuommoinen jalka tarvitsee parantuaksensa!

Ellen oli käynyt tulipunaiseksi. Hän katseli lääkäriä arallasilmäyksellä:

— Tiedätkö aivan varmaan kuinka pitkä aika…?

— Aivan täsmälleen!

Henrik tuli maidon kanssa ja vetäysi kohta ikkunan loukkoon, kunhuomasi että tohtori rupesi siteisin käsiksi.

— Sinä makaat varmaankin levottomasti yöllä, side on aivan höllä. Eitaida olla hyvä että Henrik lukee sinulle kaikki nuo sadut!

Ellen puri peitteesen eikä sanonut mitään.

Tänä iltapäivänä ja seuraavina päivinä kartanonhaltija otti Henrik'inmukaansa ulkotöihin. Kun tohtori kävi katsomassa viikon lopussa olisääri terve. Hän pusersi kovasti hellää paikkaa. Ellen ei paljonaristellut.

Tohtori kumartui ja suuteli hänen otsaansa. Mennessänsä ovesta ulosmutisi hän itsekseen:

— Tahtoa hänellä on ja hermoja myöskin. Tuo pikku noita! Hän olisivoinut kauan pitää minua narrina. Ja minä rupeen arvaamaan pahaa verta!

Ulkopuolella kartanoa tapasi hän sen haltijan.

— Nousevalla viikolla voi hän jättää sängyn; ja silloin ei taida ollahaitaksi ajatella opetusta?

Herra Jansen nyykähytti päätänsä.

Ja Ellen nousi ja opetus alkoi. Se kävi hitaasti eteenpäin. Paha kylläEllen ei enää ollut siinä ijässä, jolloin lapsi tekee työtä ihankoneentapaisesti yhtä paljon matkimis-halusta kuin torujen pelosta.Ellen'in matkimis-halu oli jo mallikseen ottanut ympäröivän luonnon japelkoa hän ei tuntenut. Kävellä käsillään, liverrellä kuin leivonen,laulaa rakkauden lauluja, sitä hän teki käskemättäkin. Mutta ankarastituli hänen kärsimys-voimansa koetelluksi kun hän pantiin piirtämäännoita ikäviä viivoja toisten viivojen mukaan ja ääntämään kummallisiaääniä toisien äänien mukaan, joita hänelle lausuttiin.

Isä tuli kärsimättömäksi. Hän rupesi pelkäämään että tyttärensä olityhmä, ehkä jotain vielä pahempaakin. Hän ei tahtonut koulunkäynnilläpilata lapsen luontoa, mutta hänen täytyi toki osata lukea jakirjoittaa; se seikka, että jok'ainoa pitkällinen ja tuskallinenopetustunti oli tuottanut Ellen'ille yhtä vähän tietoja kuin edelliset,loukkasi hänen isällistä ylpeyttään.

Hän otti Henrik'in tallista ja ulkotyöstä ja pani hänet opettajaksi.Tämä muutos miellytti Ellen'iä ja hän teki muutamia voimallisiaponnistuksia aapisissa ja kirjoitus-vihossansa. Mutta siihen se jäi.Oli näet paljon hauskempi laskea vähän leikkiä tuon nuoren opettajankanssa, varsinkin kun tämä salli sitä. Kun puoli sivua oli kirjoitettuja raapitettu, esitteli Ellen että mentäisiin ulos kävelemään, ja kuntätä ei sallittu piirsi hän niin kauheita irvi-kuvia M:stä ja O:sta jaluki lauseen: "lammas määkyy karsinassa" niin monilla luonnonmukaisilla äänillä, että Henrik naurettavassa epätoivossa totisestikysyi häneltä, oliko Ellen'in aikomus tehdä häntä yhtä hulluksi kuinitse oli?

— En olekkaan hullu enkä tahdo sinuakaan hulluksi tehdä! sanoi Ellenhalaten ja suudellen Henrikiä.

Viimein tämä kävi liian pitkälliseksi Henrikille.

Eräänä päivänä opetustunnin loppupuolella nousi hän yht'äkkiä pöydänäärestä ja katseli Ellen'iä ylenkatseellisella silmäyksellä!

— Sinä olet tyhmin tyttö, mitä eläissäni olen tuntenut!

Hän meni ovesta ulos ja heitti sen kiinni jälkeensä niin että pamahti.

Ellen katseli hämmästyneenä ylös irvi-kuvistansa. No, kyllä kai hänpian palajaa! Mutta kun kului neljännestunti eikä Henrik palannutkaan,rupesi asia näyttämään arveluttavalta Ellenin mielestä.

— Tyhmä tyttö! Tyhmin mitä hän eläissänsä oli tuntenut!

Hän rupesi miettimään kuinka monta hän mahdollisesti oli eläissänsätuntenut, ja kun hän, purren kynä-varttansa, tuli siihen päätökseen,ett'ei voinut olla niin varsin suuri eroitus heidän ikänsä välillä,niin hän suuttui. Ei,hän oli tyhmä poika!

Hän otti läkkiastian ja tyhjensi sen kirjoitusviholle, pani tämänkiinni ja hyppäsi ikkunasta ulos tarhaan. Henrik oli kiinni saatava,vaan hän ei ollut siellä ulkona. Ellen hyppäsi aidan yli, ajatteli sitäkertaa, jolloin viimein oli hypännyt sen yli ja toivoi tapaavansaAndreasta.

Ehkä oli Andreas niityillä. Ellen juoksi nopeasti sinne päin, missänäki lehmiä kuin kirjavia pilkkuja etäältä. Kun hän saapui sinne, näkihän Andreaksen. Tämä istui mättäällä, heilutti sarakeppiänsä ja söivoitaleipää.

— Hyvää päivää, Andreas, kuinka jaksat?

Hän lakkasi syömästä ja pudotti keppinsä.

— Kiitoksia, hyvin vaan. Oletko sinä terve nyt?

— Olen; voithan sinä nähdä sen.

Ellen otti kepin ja meni lehmien luo. Ne kärsivät kuumuudesta ja hännätliikkuivat ehtimiseen. Hän ajoi pois paarmoja sara-oksalla ja palasisitten Andreaksen luo.

— Anna mulle palanen voi-leivästäs!

Andreas taittoi kohta suuren palasen leivästä ja antoi Ellenille. Ellenistui hänen viereensä syömään.

— Osaatko lukea? kysyi Ellen pojalta, suu täynnä ruokaa.

— Osaan jotensakin!

— Ja kirjoittaa?

— O-jaa käyhän se!

— Kuinka vanha olet oikeastaan?

— Mikonpäivänä täytän kolmetoista!

Ellen vaikeni ja katseli eteensä.

— Kestikö oppiminen sinulta kauan? kysyi hän viimein.

— Alussa kyllä kävi huonosti, mutta kerran koulumestari sanoi minuatyhmäksi elukaksi, ja sitä minä en tahtonut hyvänä pitää, sillä minätiesin ett'en ollut tyhmempi kuin Mathias, joka oli minua nuorempi, jaosasi lukea, kuin pappi!

Ellen oli taas tarttunut keppiin ja heilutti sitä ankarasti.

Sitten nousi hän ja jätti ruoan.

— Mettetkö? kysyi poika.

— Menen!

— Etkö tahdo syödä enempää?

— En!

— Anna minulle keppi!

— Sinä voit hankkia itsellesi toisen!

Hän juoksi kappaleen matkaa, seisahtui, mietti hetken, palasi pojan luoja antoi hänelle kepin ja käden yht'aikaa.

— Hyvästi Andreas, minun täytyy palata kartanoon lukemaan Henrikinkanssa. Uh!

— Etkö kärsi lukemista?

— En!

— Etkö kärsi Henrikiä myöskään?

— En kärsi häntä!

Ellen kääntyi ja juoksi kotia täyttä laukkaa. Koski vielä vähänjalkaan, vaan hän astui sitä kovemmin sillä. Hän kävi samaa tietä aidanyli ja ikkunasta sisään. Henrik seisoi pöydän ääressä ja käänsi lehtiäkirjoitusvihossa.

Ellen meni nopeasti hänen luo, otti tuolin ja istui pöydän ääreen.

— Pitääkö meidän aloittaa taas, Henrik?

Hän ei vastannut, vaan koetti saada erillensä läkkiset lehdet.

— Minä kysyin: pitääkö meidän aloittaa?

— Sinä olet aika porsas, sanoi Henrik.

Tulinen puna lensi kuin leimaus Ellen'in poskille, hän nousi samassa jaantoi Henrikille aika voimallisen korvapuustin. Henrik oli kaatuataaksepäin; tyttö riensi ovesta ulos kyökkiin Tiinan luo, josta hänotti kiinni molemmin käsin, huutaen: Henrik on jälessäni; hän tahtoominua lyödä!

— Mitä, tahtooko hän lyödä sinua! Koettakoon vaan! sanoi Tiina,kiertäen hameen lemmikkinsä ympäri.

Hra Jansen tuli ovesta sisään ja kuuli heidän puheensa. Hän rypistisilmä-kulmiansa ja astui huoneesen, jossa Henrik vielä seisoihämmästyneenä, kirjoitus-vihko toisessa kädessä ja toinen käsiposkellansa.

— Minä pyysin sinua lukemaan Ellen'in kanssa enkä näyttämäänkoulumestarin tapoja, sanoi kartanon-haltija ankarasti.

— Minä … minä … hän…! änkkäsi poika ja piti kirjaa edessänsäcorpus delicti'nä.

— Hyvä. Jos tahdot Ellen'istä valittaa, niin tule minun luo, mutta äläitse rupee oikeutta harjoittamaan, kuuletkos!

Hra Jansen'in suuret saappaat tekivät tavattoman paljon melua, kun hänastui vä'en tuvan kautta kyökkiin. Siellä Ellen makasi polvillansa jaitki Lypsäjä-Tiinan hameisin.

Hra Jansen seisahtui ohitse mennessään, taputti Ellenin päätä ja sanoi:

— Nyt olen nuhdellut Henrik'iä; ei hän enää ole sinua kiusaava. Näytänyt että tahdot olla pieni hyvä tyttö!

Ellen nousi kun isä oli mennyt. Hänen äänensä oli ollut niin hellä jahänen kätensä oli levännyt niin köykäisesti hänen päälaellansa; isänsanat olivat soineet niin ystävälisiltä ja puolustavaisilta.

Mutta mitä tämä oli? Olihanhän lyönyt Henrikiä ja olisi itsetarvinnut nuhdetta … niin, mutta Henrik oli soimannut häntä!… Jahän oli kiusannut Henrikiä…

Hän olisi mielellään puolustanut itseänsä. Kaikki sitä tahtovat ja
varsinkin lapset. Mutta rakkaus totuuteen oli Ellenissä voimakkaampi.
Hän oli nyt joutunut väärälle kannalle ja vetänyt Henrikin mukaansa.
Hän tahtoi sisään Henrikin luo ja soi että Henrik häntä löisi.

Vaikka Tiina koetti häntä pidättää, meni hän kuitenkin huoneesen. Hänavasi oven. Henrik istui pöydän ääressä pää käsien nojalla ja tuijottialakuloisesti eteensä.

Ellen lähestyi aivan hitaasti, seisahtui keskellä lattiaa ja juoksisitten oikein karkaamalla Henrikin kaulaan.

Tämä koetti irroittaa itseänsä, mutta tyttö kiertyi kuin käärme hänenympärinsä ja istui viimein hänen syliinsä. Silloin pojan mieleen hiipiouto tunne, jota hän ei sinä hetkenä ymmärtänyt, mutta hän punastuikuitenkin, vähän säikähtyneenä siitä, ikäänkuin ei olisi ollut kaikki,niinkuin pitäisi olla.

Hän asetti tytön tuolille viereensä. Ellen piti hänen kädestänsä kiinnija kysyi oliko hän kovasti suuttunut häneen.

— En nyt enää! vastasi hän. Enkä minä oikeastaan ole ollut niinsuuttunut kuin murheellinen!

— Murheellinenko? kysyi Ellen.

— Niin, näetkös … olisi ollut eri asia jos minä esim. olisin ollutsun veljesi.

— Miksi niin?

— Etkö ymmärrä … että kun isäsi sanoo semmoista minulle, huolimattasiitä olenko sitä ansainnut vai en, niin minun asemani täällä tuleevielä tukalammaksi!

— En ymmärrä!

— Sinä oletkin vaan pieni tyttö!

— Ethän sinäkään niin suuri ole. Et ole vielä ripillä käynyt!

— Älkäämme siitä riidelkö. Minä olen täällä niinkuin armosta,ymmärrätkös!

Ellen katseli häntä hetken aikaa epäillen. Ja vihdoin hän sai kunsaikin jonkinmoisen käsityksen asiasta.

— Sinä olet täällä minun luonani! sanoi hän niin totisesti ja vakaastiett'ei suinkaan olisi luullut hänellä olevan mitään yhteistä senläkkisen kirjoitusvihon kanssa, jota Henrik piteli kädessänsä.

Henrik hymyili tuolla hajamielisellä tavallansa. Hänen hymynsämuistutti Lokakuun auringosta, johon ei ole varsin kauan luottamista.

— Tuo tyhmä vihko, sen me poltamme ja aloitamme kohta uutta! huusi
Ellen ja pani kohta tuomionsa toimeen.

Laitettiin uusi vihko ja aloitettiin uudestaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin Ellen osasi kirjoittaa ja lukea sujuvasti.

III.

Henrik kävi nyt papin luona. Ellen meni aina häntä vastaan-ottamaan,kun hänen opetus-tuutinsa siellä oli loppunut, ja silloin hetavallisesti kävelivät kankaalla tai talon mailla. Henrik puhui siitä,mitä oli keskusteltu papin kanssa. Hän oli ylimalkain taipunuthengellisyyteen puritanin tavalla. Elämä hänen kodissaan ei voinuttehdä hänen luontoansa iloiseksi; hänen olemisensa koulussa köyhänävapaa-oppilaana ei myöskään ollut ruusunkarvainen. Hän oli sanallasanoen saanut synkän katsantotavan ylipäätä. Hänen elämänsä maalla,voimallinen ravinto, raitis ilma ja ruumiillinen työ oli hiukanhelpoittanut tätä. Vaan luonto on luonto ja vaaleankarvainen lehmä eikoskaan muutu punaiseksi, vaikka sille kuinka paljon nauriitasyötettäisiin, sanoi Lypsäjä-Tiina.

Ellen kuunteli alussa hurskaasti, sillä hän oli kuullut että niinoli tehtävä. Mutta kun Henrikin esitelmät eivät erittäin käsittäneetjumaluus-oppia, vaan pyhiä taruja ja kertomuksia vanhastatestamentista, niin tämä kuunteleminen viran puolesta muuttui eläväksiosan-otoksi. Hän sai kertoa niitä uudestaan monta kertaa ja kun sittenrupesi puhumaan papin selityksistä, niin Ellen itsekseen jatkoi taruasamaan suuntaan, kuin se oli aloitettu, lisäten siihen yhtä ja toistaomasta havainto-piiristään. Siten luonto hänen ympärillänsä tulihänelle yhä elävämmäksi. Puut ja pensaat, kukkaset ja ruohot, niin,itse kivetkin puhuivat hänelle, eläimiä mainitsematta, jotka olivathänen likeiset tuttavansa.

Ja täll'aikaa Henrik kävi hänen vieressänsä ja vaivasi itseänsäkaikenlaisilla mutkallisilla jumaluus-opillisilla kysymyksillä n.k.pyhentämisestä lihankiduttamisen kautta, syntisyyden eri asteista,puhumattakaan Pyh. Kolminaisuuden suuresta arvoituksesta.

Eräänä iltapäivänä, ennenkuin syys-yöt olivat aloitetut, oli Ellentavallisuuden mukaan tullut Henrikiä vastaan pappilan edustalle ja heolivat menneet yhdessä kotiapäin kankaan yli.

He kävivät istumaan vanhalle rauniolle, mäellä saartokaivannon toisellapuolella, ja katselivat sieltä niittyjen yli. Pelloilta läheisyydessätuli kypsyneen viljan tuoksua sinne asti, missä he istuivat.

Ellen levitti sieraimiansa ja hengitti tuoksua.

— Sinä Henrik menet varmaankin leikkuusen huomenna?

— Menen!

— Sitten sinun täytyy tänä iltana kertoa tuosta vanhasta kartanosta,joka oli täällä. Sinä kerrot niin kauniisti siitä.

Henrik oli vaipunut mietteisin. Hän oli kaukana vanhasta kartanosta,kaukana uudessa testamentissa.

Kun Ellen ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän pahoillansa pois.Vaan koska Henrik ei näyttänyt tulevan sen hupaisemmaksi, laski Ellenkätensä polvilleen ja rupesi laulamaan laulua, jonka oli kuullut väentuvassa ja monta asiaa lensi sill'aikaa hänen päänsä läpi.

    Kun palasi karua ja pimeni yö
    Mä itkien odotin siellä,
    Ja kun oli loppunut päivän työ
    Mä vuoteella valitin vielä.

    Hän vastaan tuli, hän katsonut ei,
    Loi syrjähän silmänsä; tiennyt
    En oisi mä kaikki! Hän rauhani vei,
    Ja siitä on vuosia vierryt.

    Kaks' kieltä on suussa tuon pettäjän
    Mist' toinen vei mielenkin multa.
    Oi, vaikka hän tiesi mun lempivän,
    On hänellä toinen jo kulta.

    Vaan joskin mun suruni kuolohon vie,
    Jos tylsäksi mieleni vuoli:
    Hän rakkahin kaikista mulle lie,
    En ikänä toisesta huoli.

Henrik heräsi unelmistaan.

— Mitä lauluja sinä laulat!

— Mitäkö lauluja laulan? kertoi hän kummastellen.

— Niin, se ei ollut mikään laulu sinulle!

— Ah! se on kaunis laulu. Se soi niin kauniille ja Tiina laulaa sitäaina!

Henrik puri huultansa ja ymmärsi ett'ei hän voinut ruveta tarkempiinselityksiin.

— Sinun pitäisi ennemmin oppia joitakuita kauniita iltalauluja, sanoihän hetken äänettömyyden jälkeen.

— Niin opeta joku minulle. Onhan nyt ilta; laula joku!

Henrik punastui ja katsoi ympärillensä.

Kun oli vakuutettu siitä, että olivat yksin, aloitti hän äänellä,joka, niinkuin sanotaan, on karkenemassa, erään virren nuottia.Hän oli aloittanut liian matalalta ja oli milt'ei vaipua vanhaansaartokaivantoon asti ennenkuin loppuun pääsi. Hän lauloi:

    Jo päivä menee mailleen,
    Levolle laskeuu,
    Ja illan hetket rientää —
    Sieluni valmistu!

    Et tiedä kesän tullen
    Min syksy tuottavi!
    Jo ehkä tänä yönä
    Sua kutsuu tuomari.

    Pukusi huonon koitat
    Sä vaippaan kätkeä,
    Vaan kerjäläisen nuttu
    On vihdoin näkyvä.

    Jos aurinkokin laski,
    On moni vartia,
    Mi sydän-yöllä tutkii
    Jokaista soppea.

    Kas, illan hetket rientää,
    Soi ääni kellojen!
    Oo valmis joka hetki,
    Lähenee viimeinen.

Laulettuansa hän nousi. Ellen jäi istumaan, veti jalat allensa jaliikkui edes-takaisin.

— Se käy niin hitaasti ja siitä tulee mieli niin oudoksi! sanoi hän.

— Eikö se ole kaunis mielestäs? kysyi Henrik äreästi.

Hän alensi toista olkapäätänsä vähän ja pani päänsä kallelle.

— Sanoakseni totuuden, niin pidän Tiinan laulua parempana!

Henrik tuijoitti melkein kauhistuneena Elleniin. Mutta Ellen katselihymyillen ja niin viattomasti hänen kasvoihinsa, niin tietämätöinnärikoksestaan, että Henrik kauhistuksen sijassa tunsi sääliä ja paitsisitä vielä toistakin tunnetta, jota hän olisi ollut ensimäinenkieltämään ja viimeinen ymmärtämään jos olisi viitattu siihen. Jakuitenkin tuo salakähmäinen hellä tunne asui vakaantumattoman pojansydämessä, jossa se kuiskasi että Ellen, joka tuossa istui sammuvassailtavalossa, suuret tummat silmät häneen luotuna, tuuhea tukka valuenalas niskaa myöten, hienosti muodostetuilla päivettyneillä kasvoilla,jotka eivät enään olleet ainoastaan lapsellisia, ja hienoillakäsivarsilla, paljaat olkapäihin asti, väkevät jos kohta hienot, —että tämä puoleksi haaveellinen olento, joka niin lujamielisenä kulkimaailman läpi ja aina tiesi mitä hän arveli kaikista asioista ja mitähänen oli tekeminen; että tämä keijukainen, joka samalla oli niininhimillinen, oli hänet valloittanut ja ahdisti häntä tällä vallallansatavalla, joka hänestä jo nytkin tuntui pääsemättömältä. Rakkaus tälläijällä on kaikissa tapauksissa onnetoin. Tarvitaan yhtä paljon järkeäkuin sydäntä rakastaaksensa eikä samalla siitä kärsiä.

Henrik oli tuskauntunut ja tyytymätöin. Ja kuitenkin olisi hänmielellään vielä hetken aikaa tahtonut seisoa Ellen'in edessä.

Mutta nyt Ellen nousi, sysäsi tukkansa taaksepäin ja pudisti päätäänniin että kiharat taas levisivät ja tummana kehyksenä ympäröivätkasvoja, joidenka muoto siitä tuli vielä haaveellisemmaksi ja silmätvielä loistavammiksi.

— Menkäämme sisään! sanoi hän. Kaste on jo laskenut, minä olen ihanmärkä selästäni!

Ellen juoksi edeltä, Henrik ramusi jälessä. Kun olivat tulleetkartanoon, seisahtui Henrik ja pidätti Ellen'in, sanoen:

— Kuules Ellen, sinun pitäisi ottaa kelvollisia runokirjojakirjakaapista tuolla sisällä. Ja sitten saisit koettaa unohtaa runotväentuvasta. Ei ne ole kauniita eikä ne sovi sinulle!

Kun kalkki muut kartanossa olivat levolle menneet, meni Ellen puoleksiriisuttuna kynttilä kädessä jokapäiväis-huoneesen ja avasi kirjakaapin.Se nirisi ja narisi niinkuin olisi tahtonut panna vastalauseensa tätähäiriötä vastaan monivuotisessa rauhassa. Ellen katseli kummastellenkaikkia näitä sidotuita ja nidotuita kirjoja, jotka osasivat kertoaniin paljon. Nyt hän oli aivan ylpeä lukemistaidostansa ja ottijoukosta tusinan kirjoja, joissa hän huomasi olevan runoja. Ne, jotkaeivät runoutta sisältäneet, pisti hän ylenkatseella paikoilleenjälleen. Sitten palasi hän kamariinsa, pani pitkäkseen sängylle ja vetipeitteen päällensä.

Kynttilä seisoi niin rauhaisasti keltaisella valollansa pienelläyö-pöydällä. Ellen tarttui kirjoihin yksittäin ja luki vähän sieltätäältä. Kaksi niistä oli ihan yhtäläiset ja sisälsivät semmoista, kuinHenrik oli laulanut. Niiden kanssa oli hän pian valmis. Puolia, niinenemmän kuin puolia, toisten kirjain sisällöstä hän ei ymmärtänyt,mutta kun hän suotta koetti laulaa värssyjä aivan hiljaa, niin seonnistui paremmin.

Niin hän makasi hehkuvilla poskilla ja kuume veressä ja luki jalauleskeli siksi kun kynttilä yht'äkkiä leimahti ja samassavalittavalla äänellä sammui.

Ellen säikähtyi ja huomasi että ensimäinen päivänvalo valaisi sitä osaahuoneesta, joka oli lähinnä ikkunaa. Valtimuksellinen tunne käski hänenkätkeä nämä kirjat, ett'ei kukaan arvaamatta löytäisi niitä, kunmyöhemmin aamulla häntä herättäisivät. Hän tuuppasi kaikki kirjatsänkyyn ja riisui vaatteet päältänsä.

Hän istui hetken aikaa sängyssä ja katseli itseänsä uteliaasti. Vaanyht'äkkiä hän säikähtyi, katseli nopeasti taaksensa ikkunaan päin,kurkistaisiko kenties joku lintu tai muu elävä olento ikkunasta sisään.Vaan ulkona oli kaikki hiljaa ja äänetöintä, ainoastaan päivä katsoiikkunasta sisään aivan pienillä unisilla silmillä, katseli lasta, jollaensi kerran oli ollut neidontapaisia tunteita ja nyt kiireesti vetipeitteen päälleen. Samassa kun heittäysi pitkälleen huudahti Ellenhiljaa, sillä hän satutti itseänsä kirjoja vastaan, joita ei muistanutolevan siinä.

Ellen oli täyttänyt kaksitoista vuotta. Hän oli voimakas ja solakka,ehkä vielä liian laiha. Ennen oli hän aina ottanut hartaasti osaasyksytöihin; tänä vuonna ei hän edes tehnyt niin paljon, että olisisitonut yhtään lyhdettä.

Hän oli varsin iloinen siitä, että kalkilla oli niin kiire, Henrikillämyöskin; hän sai täten olla rauhassa eikä hänen tarvinnut käyttää öitälukemiseen. Hän luki koko syksyn, luki vielä ripillelaskentajuhlanaikana, istui penkissä pappilan perheen takana ja lausui runojaitsekseen. Ei hän nähnytkään papin molempia tyttäriä, jotka seisoivatlattialla kuorissa silkkihameissa ja ruusuisissa ranskalaisissashaaleissa vastapäätä Henrikiä. Hetken aikaa tarkasteli hän Henrikiä jaoli tyytyväinen häneen niinkuin hevoisväen eversti pulskaanadjutanttiinsa. Hän oli kovin kalpea tänä päivänä ja tuo epämääräinenhiusten väri teki hänen kasvonsa vielä kalpeammiksi. Mutta hän oli niinhyvännäköinen talollisten poikien rinnalla huonosti leikatuissavaatteissaan, sileiksi nuollulla tukallaan ja kiiltävät kultanapitkorvissa. Henrik oli saanut päällensä tohtorin mustan takin —kartanonhaltija ei koskaan muistanut vaatteita. — Se oli hiukan ahdaskainaloista, mutta sitä paremmin tuli hänen nuori voimakas vartalonsanäkyviin. Itse Henrik ei katsellut ketäkään, ei edes pappia, kun tämäkyseli häntä. Hän vastasi vakaasti ja nopeasti kysymyksiin, vaikkapidätetyllä äänellä, ja kun pappi jatkoi matkaansa hänen naapurinsaluo, katseli Henrik ylös holviin siksi kun juhlallisuus oli päättynytja tohtori vei hänet ulos kirkosta.

Hra Jansen odotti ulkopuolella vaunuissaan. Ellen hyppäsi reippaastiylös niihin, mutta Henrik jäi seisomaan kirkon ovelle sekä puhumaanpapin ja tohtorin kanssa.

— Tule tervehtimään meitä! sanoi pappi. Minun taloni on teille ainaavoinna!

Henrik kumarsi ujosti ja meni takaperin ulos vaunujen luo.

— Se on esikuvallinen nuori ihminen! sanoi pappi, kun vaunut olivatlähteneet.

— Poika parka! sanoi lääkäri. Minä soisin että hän olisi vähemmänesikuvallinen, niin hänen matkansa elämän kautta tulisi hänellehelpommaksi!

— Materialisti! sanoi pappi.

Molemmat herrat kävivät kiistellen pappilaan päin.

Jonkun ajan kuluttua hämmästytti Ellen toveriansa lukemalla toisenrunon toisensa perästä, sieltä täältä otettuja.

— Mitä tämä kaikki on? kysyi Henrik.

— Se on koko ylimäinen hylly kirjakaapissa! vastasi hän.

— Oletko sinä lukenut kaikki ne kirjat?

— Olen; tule kanssani, saat nähdä!

Hän veti Henrikiä mukaansa kamariin ja näytti hänelle piironkilaatikon.
Se ali kirjoja täynnä.

Henrik pudisti päätänsä.

— Sitä minä en tarkoittanut!

— No olisitpa sitten todellakin voinut sanoa mitä tarkoitit! sanoi
Ellen pahoillansa. Vaan nyt olet vaiti kuin myyrä, ymmärrätkös!

Hän pani sormen huulilleen. Henrik katseli häntä. Ellen otti häntäkäsivarsista kiinni, nousi varpailleen ja suuteli häntä.

— Et saa minua suudella! sanoi Henrik äkäisesti ja tuuppasi häntäpois.

Ellen suuttui ja osoitti hänelle ovea.

Monta päivää perätysten meni Ellen pois Henrikin tieltä. Kun huomasiettä Henrik koetti lähestyä häntä, vältti hän sitä vielä enemmän. Eienään ollut kartanossa kukaan, jolla olisi ollut mitään sanomistaEllen'in suhteen. Hän sai mennä ja tulla ihan mielensä mukaan. Hänsulki itsensä tavallisesti illalla sisään kamariinsa kun Henrik työnloputtua tuntikausia pelasi shakkia kartanonhaltijan kanssa, jokarupesi tulemaan harmaapäiseksi ja lihavaksi.

Eräänä päivänä juoksi hän kuitenkin Henrikin luo vanhalla tavallansa.
Hänellä oli muutamia kirjoja kainalossa.

— Mitä tämä on? kysyi hän ja näytti Henrikille kirjan.

— Se on saksaa! vastasi Henrik.

— Ja tämä?

— Se on ranskaa?

— Osaako kukaan sitä lukea?

— Osaan minä esimerkiksi.

— Voitko opettaa sitä minulle?

— Kyllä, jos sinun tekee mieli ja tahdot olla ahkera!

He hankkivat kiireesti itselleen kielioppia ja sanakirjoja, ja sitäaikaa, mikä Henrikiltä jäi työstä ja shakki-pelistä, pani hänvieraitten kielien opettamiseen Ellenille.

Ellen oli ahkera ja edistyi nopeasti. Tällä tavalla aika kuluisäännöllisesti ja samalla nopeasti ja huomaamatta.

Henrik oli vähitellen tullut kartanonhaltijan lemmikiksi, ja mitäenemmän lihavuus ja huono vointi rupesi vaivaamaan herra Jansen'ia,sitä enemmin kartanon hoito ja hallitus tuli hänen nuoren voimakkaanapulaisensa osaksi. Henrik oli yhtä luotettava työssänsä kuin hän oliharva-puheinen; tämä viimeksi mainittu omaisuus miellytti myös sangenpaljon hra Jansen'ia.

Kartanon-omistaja oleskeli nyt enimmiten sisällä ja aika rupesi käymäänhänelle pitkäksi. Tähän asti oli hänen kirjalliset tarpeensasupistuneet ainoastaan muutamiin kirjoihin, joita hän alinomaa lukiuudestaan; paitsi näitä luki hän vaan sanomalehtiä. Nyt pisti eräänäpäivänä päähänsä etsiä jonkun kirjailijan teoksia kaapista. Hän huomasiepäjärjestyksen, joka vallitsi siinä, ja kävi ympäri koko taloa, etsienpuuttuvia kirjoja. Ellen oli lähtenyt ulos ajamaan; hänen kamarinsa ovioli auki ja kartanon-haltija astui sinne. Kummaksensa löysi hän siellälaatikot kaikenlaisia kirjoja täynnä ynnä sanakirjoja ja kieli-oppia.Herra Jansen otti joukosta erään kirjan — ja rypisti silmä-kulmiansa.Siinä oli kaikenlaisia vanhoja englantilaisia ja saksalaisia romaneja,ranskalaisia näytelmiä, kirjailijoita, jotka olivat olleet päivänsankaria aikoja sitten. Siinä oli semmoisiakin kirjoja, joita ei herraJansen tietänyt omistavansakaan, ja semmoisia, jotka hän heti pistimetsästystakin suuriin taskuihin.

Tämä oli ikävä seikka isälle, joka juuri oli koettanut sulkea tuotapiiriä tyttäreltänsä. Hän katseli tarkasti koko pakan läpi ja menikyökkiin, syli täynnä kirjoja; siellä teki hän takkaan suuren rovionrisuista ja heitti kirjat sinne. Vielä kerran meni hän kirjakaapin luo,tuomitsi sen sisältöä seisoalta ja pani tuomion toimeen ulkona takassa.

Kun Ellen tuli kotia, löysi hän takassa suuren joukon tuhkaa japuoleksi palaneita kirja-kansia. Hän ei tehnyt kysymyksiä; hän arvasimitä oli tapahtunut ja kuka oli tämän tehnyt. Tavan mukaan ei tästäsanaakaan puhuttu isän ja hänen välillä. Hänen luonteensa olikäytännöllistä laatua ja hän kunnioitti tekoja enemmän kuin sanoja. Kunhän taas seisoi pahasti kohdellun kirjakaapin edessä, olisi hän, joshän ylimalkain olisi miettinyt kirjallisuutta, sen nykyisestäsisällöstä voinut päättää kuinka vähän hyviä kirjoja oli kirjallisuudenalalla.

IV.

Ei tämä seikka suuresti vaikuttanut Ellen'iin. Hän oli, kuten josanottiin, käytännöllinen luonnoltaan. Koska hänen isänsä oli sulkenuthänet ulos kirjallisuudesta, niin hänellä arvattavasti oli tukevat syytsiihen. Ilman tukevia syitä hän ei luullut mitään tapahtuvan, ja kunvälistä silloin tällöin joku asia näytti järjettömältä, tuli se vaansiitä ett'emme voineet nähdä noita salaisia syitä — samalla tavallakuin ei voinut huoneessa, jossa puimakone työskenteli, nähdä hevoistaulkopuolella, joka vetämällä sen liikkeelle pani. Ja kun hänmietteissään oli näin pitkälle päässyt, oli hän melkein tyytyväinensiihen että hänen kirjallinen aikakautensa oli ohitse. Hän oli lukenutkaikki ne kirjat, jotka olivat jälellä, ja hankkia jollakin laillaitselleen uusia hukkuneiden sijaan, sitä ei hän ajatellutkaan.Arvattavasti hän ei ollut vielä saanut käsiinsä kaikkein vaarallisimpiakirjoja taikka hänen luontonsa oli niin raitis, niin vähän hermoistakokoonpantu, ett'ei kielletty hedelmä ollut erittäin houkuttelevainen.

Ellen'in mielestä oli hauska taas olla entisillään, liikkua vapaastikuin lintu ja tuuli, ilman tuota surinaa korvissansa ja uneksimattayökaudet kaikenlaista kummaa. Kun hän niin tunsi kuinka iloinen jaraitis hän taas oli, päätti hän perinpohjin nauttia tätä tuntoa jaluonnon ihanuutta. Hän päätti olla tekemättä niin mitään.

Ja hän ei todellakaan tehnyt mitään.

Vaan ennen pitkää tämä maleksiminen ympäri tienoota peninkulmanpituisia matkoja jalkasin taikka vaunuissa kävi ikäväksi, varsinkin kunpäivä saattoi kulua ilman että hän kohtasi ihmisiä tai elukoita. Eikäsuinkaan ollut hupaista kohdata papin tyttäriä silloin tällöin, jotkarypistivät nenäänsä "villille", niinkuin Elleniä pappilassanimitettiin, kun ei ollut ketään ihmistä, jolle olisi voinut uskoa ettähän suuresti ylenkatsoi papin tyttäriä, jotka jo olivat olevinansa"damia" ja ottivat vastaan ylioppilas-visitiä lukukausien väliaikoina,sekä vetivät kalossia jalkaansa kun taivaasta oli pudonnut pari tippaavettä.

Henrikillä oli nyt aina kiire. Ellen'in mieleen muistui silloinAndreas, jonka hän kokonaan oli unohtanut kirjallisellaaikakaudellansa. Sillä voimalla, millä hän hallitsi kaikkia kartanossa,isäänsä siihen luettuna, sai hän aikaan että Andreas tuli hänenhenkivartijakseen. Tämän henkivartijansa kanssa kulki hän sitten ympäriseutua, ajoi hänen kanssa pienissä vaunuissaan, taikka käveli hänenkanssansa hietasärkkiä myöten meren rannalla, jossa hän istui hiedallekatsomaan auringon laskua tai kuulemaan mielihyvällä tyrskyn tohisevaalaulua.

Pian kaikki tunsivat heitä tällä harvaan asutulla seudulla. Kun Ellenantoi Ruskon juosta vaunujen edessä ohjakset höllässä jonkun talonohitse, tulivat ihmiset ulos, nostivat kädet varjoksi silmiensä yli jakatselivat heidän jälkeensä hymyten tai puhuivat jotakin kuivaaleikkiä. Pappilassa kielet olivat ahkerassa liikkeessä, varsinkin kunhuomattiin että Ellen päivä päivältä enemmän ansaitsi kaunottarennimeä; kaikenlaisia ulkonaisia temppuja halveksien oli hänmajesteetillinen, vaikk'ei ollut pääkaupungin mallin mukaan leikattu,vielä vähemmin pikkukaupungin. Eräs haaveksiva ylioppilas joutui aivanepäsuosioon, kun kerran koetti lähestyä Ellen'iä matkoillansa, vieläpäjälestäpäin kirjoitti runoelman hänestä, jotta tohtori sai taistellaristityttärensä puolesta, kunnes viimein väsyi ja vetäysi pois tuostamuuten vieraanvaraisesta talosta.

Andreas ei ollut oikein iloinen asemastansa. Ei puhettakaan siitäettä Ellen tahallansa olisi asettunut millekään korkealle kannallehänen suhteen. Mutta tahtomattansa, tietämättään oli Ellenkorkeammalla kannalla. Hän oli aina alkuunpanija pienimmissäkinasioissa ja Andreaksen tuli vaan totella ja seurata häntä myötä- javastoinkäymisessä. Välistä puhui Ellen asioita, jotka olivat yhteydessähänen kirjallisen aikakautensa kanssa, ainakin olivat sen synnyttämiä.Silloin poika parka tarpeeksi tunti eroituksen heidän välillänsä,ei ainoastaan sääty-eroitusta, vaan myöskin eroituksen heidänkasvatuksessaan, ja, kiintynyt kun oli Elleniin, niin kiintynyt ettämielellään olisi mennyt tuleen hänen edestänsä, oli kuitenkin aikoja,jolloin hän mieluummin olisi käynyt hänen takanansa tai olisi jättänytsijansa pienissä vaunuissa toiselle. Aivan hullua oli kun Ellen'interävä silmä huomasi tämän epäkohdan ja koetti sivistää Andreasta.Hänen hidas luontonsa ei voinut seurata kaikkia hyppäyksiä Ellen'inopetuksessa taikka häneltä puuttui ne alkeis-tiedot, jotka olisivattehneet sen mahdolliseksi. Silloin tapahtui välistä että opettaja kävikärsimättömäksi, vaan Andreaksen rehelliset uskolliset silmätsaattoivat pian Ellenin mieleen sen ajan, jok'ei ollut niin kaukana,milloin Andreas laitumella lehmien keskellä oli ollut hänenopettajansa, oli saattanut hänen tekemään ainoan päätöksen, mikä oliollut hänelle vaikea tehdä elämässänsä.

Tuli näille kahdelle valmistus-aika pyh. Ehtoolliselle. Andreas olivähän vanhempi tavallista ikää, Ellen taas tavallista nuorempi. Muttaherra Jansen oli juuri tahtonut että he yhdessä kävisivät papin luona.Andreas ei ollut niin väkevä ruumiiltaan kuin muut pojat talossa;käytyänsä ripillä kuului hän miesten pariin ja hänellä oli silloinkyllä vaikutus-alaa, jossa voimia kysyttiin; ei hänelle vahingoksiollut että hän oli odottanut hiukan. Ellen, niin Ellen oli jo niintäysikasvuinen ett'ei enää käynyt päinsä pitää häntä pikku-tyttönä.Hänen vaatteensa olivat käyneet liian ahtaiksi ja lyhyeiksi; hän olitehtävä "kartanon neidoksi" juhlallisessa tilaisuudessa.

He kävivät yhdessä papin luona ja Ellen tuli vähän rauhallisemmaksi.Useimmat heidän huvimatkoistaan jäivät siksensä ja supistuivat pieniinkävelymatkoihin, niinkuin ennen Henrikin kanssa. Andreaksen oli myöskinparempi olla kuin ennen. Hän eli jo huomaamatta saanut lyijy-renkaatkorviinsa ja pappi kiitti häntä aina toisten läsnäollessa. Andreas olimielestänsä tullut ikäänkuin enemmän samalle kannalle herrasväen jatuon neidon kanssa, joka puoleksi oli hänen leikkisiskonsa, puoleksihänen haltijattarensa. Eräällä kävelymatkalla tuli hän maininneeksijotakin tähän suuntaan, mutta hän asetti sanansa vähän sopimattomasti,jotta sattui mennä vähän yli rajan.

Ellen rypisti hienoja silmä-kulmiansa, vaan ei sanonut mitään.
Tultuansa kartanoon, ei hän mennyt tapansa mukaan ensiksi talliin
Andreaksen kanssa Ruskoa taputtamaan, vaan astui suoraan sisään talon
suuresta ovesta, jonka paiskasi kiinni saattajansa nenän edessä.

Herra Jansen istui sohvassa ja oli huonon-voipa.

— Älä toki paiskaa ovea tuolla lailla! sanoi hän äreästi kuin kipeätihmiset ainakin.

Ellen kääntyi, nousi varpailleen ja katseli häntä suuttuneena. Purisitten huultansa ja astui teeskennellyllä hiljaisuudella taasen ulos.

Ulkona seisoi Andreas alla päin.

— Mitä sinä töllistelet? kysyi Ellen kohdatessansa hänensilmäilystään.

Andreas katseli häntä pelästyneenä, kääntyi ja juoksi raskaasti ravatentalliin pihan poikki.

Ellen'in teki mieli nauraa, vaan outo tunne sanoi hänelle, ett'ei senauru tekisi hänelle hyvää.

Hän meni talliin.

Andreas seisoi siellä taputellen Ruskoa ja kyyneleet juoksivatkarpaloina alas poskia myöten.

Ellen meni hänen luoksensa ja kysyi häneltä kovalla äänellä miksi hänitki!

— Sen sinä tiedät varsin hyvin! vastasi Andreas nyyhkien.

— Älä itke! huusi Ellen. En kärsi itkeviä poikia!

Andreas pyyhkäsi heti silmistänsä kyyneleet pois.

Ellen meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

Samassa loi Andreas silmänsä Ellen'iin niin surumielisesti jarukoilevasti.

Ellen pani käsivartensa hänen kaulaansa.

— Hei hei! kuului ääni oven suusta: vai täällä leikitelläänrakastajia!

Se oli Henrikin ääni, vaikka se soi niin vieraalta ja pilkkaavaiselta.
Ellen tuskin tunsi sitä ja tuijoitti häneen niinkuin aaveesen.

Siinä seisoivat kaikki kolme ja katselivat toisiansa.

— Ulos! huusi Ellen ja juoksi läpi koko tallin ja toisesta ovesta ulossille tielle, joka aitaa myöten meni niityille. Ei hän ymmärtänytitseänsä, hänessä kuohui ja kiehui; hän oli suuttunut koko maailmaan,Andreakseen, Henrikiin, isään. He saisivat kaikki olla maan alla!

Siellä tuli ihmisiä tietä myöten — papin tyttäret. Että nämäkintulivat juuri nyt, se pani kiusaukset kukkuroilleen. He seisoivathetken aikaa ja osoittivat häntä. Ellen kumartui niinkuin hän olisietsinyt jotakin maasta. Hänestä tuntui niinkuin sydän olisi rikkiräjähtämäisillään, ja hän juoksi erästä vakoa myöten kunnes olikanervakankaalla. Siinä heittäysi hän maahan, itki nyyhkytti ja repikanervia ympäriltänsä siksi että oli aivan uupunut. Makasi sittenliikkumatta ja ajatteli koko juttua alusta asti ja rupesi yht'äkkiänauramaan, nousi ja meni hymyten kotiapäin; tultuansa sinne olivathänen kasvonsa kirkkaat ja ystävälliset kuin päivän valo.

Henrik seisoi pihalla ja korjasi vaunuja.

— Sinä melkein peloitit minua tallissa! sanoi Ellen ääneensä.

— Sinun ei tarvitsisi olla niin tuhlaavainen hyväilemisessä! vastasi
Henrik lyhyesti.

Ellen nauroi ja lähestyi häntä.

— Puhukaamme asiasta. Minä olin menetellyt pahasti Andreasta kohtaanenkä voinut nähdä hänen itkevän. Anna tänne kätesi!

— En!

— Joutavia; anna tänne, sanon minä!

Hän otti Henrikin korvasta kiinni, käänsi hänen päätään puolehensa jasuuteli häntä poskelle.

— Sinä olet noita! sanoi Henrik puoleksi totisesti ja puoleksivälttääksensä muuta sanomista.

— En ole, vaan imettäjäni oli noita.

Ripille-laskennon päivä oli käsissä, se oli palmusunnuntai. Pääsiäinentuli myöhään sinä vuonna ja kevät aikaisin! Ellen nousi päivän kanssa.Hän oli oikein toimissaan. Tiina oli edellisenä päivänä pannut hänelleesille mustan silkki-hameen ja shalin. Ellen'in täytyi kohta saada nepäällensä. Kun hän seisoi täydessä puvussa loi hän silmänsä tuohonvanhaan hameesen, joka, vaikka se oli pitennetty, kuitenkin näytti niinnaurettavalle ja halvalle tämän uuden rinnalla, jolla oli leveät hihatja pitkä lieve. Hän astui peilin eteen. Shali ei häntä miellyttänyt,hän näytti niin vilustuneelle siinä. Hän hajoitti pitkää tukkaansaselälle. Näin oli hän paljon paremman näköinen; niin, hän olityytyväinen itseensä tällaisena! Hän katseli peiliin, katseli kaunistanuorta neitoa, joka seisoi siinä. Hän pudisti noita leveitä hihoja,nosti ne ylös kyynyspään yläpuolelle, veti ne alas jälleen, katselikäsivarsiansa, jotka olivat pyöreät, väkevät ja päivettyneet. Ne eivätoikein sopineet tähän komeuteen! Hän otti esille palasen liitua jahieroi niitä sillä. Ei hyi! se oli kahta hullumpi. Hän otti päällensävalkoset hienot alushihat. Niin, se kävi laatuun!

Ja kun hän seisoi noin koristamassa itseänsä ja neuvottelemassa peilinkanssa, muistui mieleensä että hän nyt oli täysikasvuinen ja ettäpaljon, jota ennen oli sopinut tehdä lyhyeissä hameissa, ei nytenää käynyt laatuun. Hän huokaili ja ajatteli papin tyttäriä. Ei,semmoiseksi hän ei tahtonut tulla!

Hän astui askeleen taaksepäin ja takeltui liepeesen. Tyhmä liete! Hänkumartui ja nosti sen käsivarrelleen. Ratsastus-hame! hm! siksi se olimelkein lyhyt, mutta … kuinka olisi nyt, ennenkuin väki nousi, lähteäpikkusen ratsastamaan Ruskolla? Sitä ei kukaan näkisi, ja paitsi sitäei hän vielä ollut ripillä käynyt!

Ei koskaan kauan viipynyt ennen kun hän pani tuumansa toimeen. Hän menitalliin, pani loimen ja mahavyön Ruskon selkään ja vei sen taka-ovestaulos niitty-tielle. Rusko tunsi Ellenin ja nuoli hänen kättänsä. Hänlupasi sille suuren ruiskakun jos se kantaisi häntä oikein sievästieikä heittäisi häntä selästänsä, ja sitten kapusi hän ylös hevosenselkään.

Eteenpäin Rusko juoksi hiljaisesti ravaten viljamaiden ohitsekankaalle, jossa käveli kunnes Ellen löysi kanerva-tien, missä hän taaspani sen ravaamaan. Ellen oli iloinen sielunsa sisimmässä sopukassa.Raitis kevät-aamu, rehoittava vilja, leivoset, jotka nyt lensivätilmaan, kanervat, jotka eivät koskaan riisuneet pois pukuansa, olkoonilma minkälainen tahansa — kaikki kiittivät hänen kanssansa tätäoivallista tuumaa: täydessä neiti-komeudessa lopettaa lapsuuden aikaulkona luonnossa, Jumalan avaran taivaan alla, tutuilla rakkaillapaikoilla.

Kuinka hämmästyisivätkään talossa, jos tietäisivät missä neiti Ellennyt oli!

Hän nauroi ääneen tätä ajatellessaan ja oli oikein huvitettuajatellessansa Henrikiä, joka otti kaikki niin totisesti. Niin, kuinkaasian laita Henrikin suhteen olikaan? Mitä Ellen'in tunteet Henrikinsuhteen olivat? Mistä syystä hän aina ajatteli Henrikiä…?

Tosi kyllä että hän enimmiten tahtoi pikkusen, aivan pikkusen kiusataHenrikiä. Se on, ei millään lailla harmittaa! Ei, siksi Henrik oliliian suuri ja kaunis, ja paitsi sitä — hän ei voinut Ellen'iävastustaa. Siinäpä solmu. Siinäpä se, joka oikeastaan oli niinviehättävää Henrikissä. Hän oli suuri ja väkevä ja kaunis katsella,tiesi niin paljon enemmän kuin Ellen, eikä kuitenkaan voinut häntävastustaa. Ja kuka oikeastaan osasi häntä vastustaa? Isä, Tiina,Andreas? ei kukaan. Andreas? Pitihän Ellen Andreaksestakin, niin,oikein paljon. Mutta hän oli liian itkusuinen ja mieto; hän ihan hävisisormien välissä, niinkuin tuo hieno hieta meren rannalla.

— Hop Rusko!

Ellen istui suorana ja loistavana hevosen selässä, katsellenympärillensä kuin nuori ruhtinatar, joka tuntee voimansa. Hänestätuntui ikäänkuin tällä hetkellä kaikkien pitäisi olla mieltyneethäneen, pitäisi tuntea kuinka nuori ja voimakas, kuinka terve jaitseensä-luottava hän oli ja kumartua hänen edessään. Hän ei enää olluttyytyväinen ratsastamiseen, hänen täytyi alas maahan, istumaankanervikkoon ja ruohikkoon, missä hän tiesi heräävän keväänhengittävän, itikkojen lentävän ja liikkuvan. Hänen täytyi, kädetpolvien ympäri, painaa notkea selkänsä taaksepäin niin että silmilläosasi seurata leivosia, jotka, nopeasti siipiänsä siuvahuttaen,lensivät suoraan ylös ilmaan, niinkuin nuo pienet noitaukot tohtorinpullossa, jota hän kerran Ellen'ille oli näyttänyt kotonansa.

Jumala tiesi mitä kaikkia näki kun oli niin korkealla kuin leivoset!

Hän yhä tirkisteli noihin mustiin pilkkuihin; hän näki taivaan niidenyläpuolella suurena vaalean sinisenä lasiholvena, jossa pilvienhattarat hämähäkin verkkoina liikkuivat sinne tänne tuulessa. Tuonlasiholven läpi oli hän näkevinänsä suuren, suuren salin, jossa HerraJumala istui sohvassa, paljo kauniimmassa sohvassa kuin se, joka olikotona kartanossa. Suuri joukko enkeleitä hyvin epäselvillä kasvoillaseisoi hänen ympärillänsä ja kuuntelivat hänen käskyjänsä. Ellen näkiHänen kasvonsa, Hänellä oli pitkä valkoinen parta ja Hän näyttiystävälliselle ja säälivälle.

Tämä ei varmaankaan ollut sama, kuin Henrikin Jumala. Vaan niitä olikinkolme!

Tärkeintä Ellenille tällä kertaa oli että se Jumala, jota hän näki, eivoinut olla suuttunut häneen sentähden että hän ripillepäästö-aamunaoli ratsastanut ulos luontoa ihailemaan. Olihan täällä paljo kauniimpi,kuin siellä sisällä.

Hänen tällä lailla ilmaan katsoessaan, nousi aurinko nousemistaan.Kuiva tuoksuva kevät-ilma aaltoeli hänen ympärillänsä. Kävi ikäänkuinsuhina ilosta ja lämpimästä hänen ympärillänsä. Linnut ja ilman itikataloittivat nyt noita suuria soittajaisia, joiden oli kestäminen syksyynasti. Oli palmusunnuntai-aamu, raitis lämpönen kevät-aamu, täynnäsuuria aavistuksia. Sillä tavalla Ellen vietti ripillepäästö-juhlaaluonnon helmassa.

Hän kävi hitaasti kartanoon päin ja veti Ruskoa jälkeensä. Kun hänavasi tallin oven, pisti eräs mies päänsä ulos siitä ja oikein ällistyinähdessänsä silkkiin puetun neiti Ellen'in hevosen kanssa. Ellen jättihuoletoinna Ruskon miehen haltuun ja meni pihan yli huoneisin.

Herra Jansen seisoi mustissa vaatteissa ja näytti olevan oikeinhädissään.

— Mutta mitä sinä ajattelet, lapsi, kun pötkit tiehesi tuolla lailla?
Pitäähän meidän mennä kirkkoon!

— Sinä myöskin? Sitä en tietänyt! vastasi hän lyhyesti.

Henrik myöskin mustissa oli tullut huoneesen.

— Ellen…! sanoi hän nuhdellen.

— Älä kiusaa minua! huusi Ellen säkenöivin silmin. Minä olentäysikasvuinen; minä teen mitä tahoon!

Tultuansa kirkosta kotia käveli hra Jansen edestakaisin huoneenlattialla ja hieroi käsiänsä. Henrik seisoi ikkunan vieressä. Ellen olimennyt kamariinsa.

— Onpa tuo mainio vaja Jumalan palvelusta varten! sanoikartanonhaltija. Onhan ihmisen niin vilu siellä että hampaatkalisevat suussa!

Henrik ei sanonut mitään.

— Näetkö Ellen'iä? kysyi kartanonhaltija. Sieluni autuuden kautta! Enole koskaan nähnyt semmoista näköä! Hän muistutti…!

Hän mutisi jotakin itsekseen ja jatkoi vaivaloista käyntiänsäedestakaisin lattialla.

Henrik mulkoitti silmänsä; ei hän koskaan ollut kuullutkartanon-haltijan puhuvan tällä tavalla.

Ellen astui samassa sisään. Hän oli vielä mustassa silkki-hameessansakapealla valkoisella kauluksella. Hän oli järjestänyt hiuksiaankiharoiksi ja pannut päällensä kultaneulan, rannerenkaita, kaulavitjojaja sormuksia, joita oli löytänyt kokonaisen varaston pöydällä kotiintultuansa. Ehkä oli hänen huomionsa vielä liian kiintynyt näihintavattomiin koristuksiin, mutta hänen tummat silmänsä loistivat senkautta kahta enemmän ja hänen pulskea vartalonsa sekä se tapa, millähän astui, laskien varpaansa vakaasti lattiaan, kaikki osoitti että hänoli nainen, joka taisi kantaa koristuksia niin, ett'ei koristuksetkantaneet häntä.

Herra Jansen meni tytärtänsä vastaan, syleili häntä ja suuteli hänenotsaansa. Käsivarsi hänen vyöllänsä vei hän Ellen'in ikkunalle, jossaHenrik seisoi. Sinne tultuaan sai hän pahan yskänsä ja meni huoneestaulos.

Ellen katseli kummastellen isän jälkeen ja sitten Henrikiin.

— Mitä isä tarkoitti? kysyi hän.

Henrik oli käynyt veri-punaiseksi ja katseli lattiaa.

— Mihinkä menet iltapäivällä? kysyi Ellen hetken perästä.

— Minä … en tiedä. Ehkä minä menen pappilaan. He pyysivät minuakirkkomaalla!

Ellen mittasi häntä silmillänsä kireestä kantapäähän.

— Kuule Henrik, minä sanon sulle jotakin. Minä en huoli sinustarahtuakaan jos vielä menet noiden ihmisten luo. Minä kyllä huomasinkirkossa kuinka nuo tummat tytöt töllistelivät sinuun lakkaamatta,paitsi silloin, kuin tarkastelivat minua ja kuiskasivat keskenänsä.Tiedän myös varsin hyvin että tuo ystävällisyys kirkkomaalla tuli minunosaksi ainoastaan sentähden, että tohtori seisoi vieressäni. Minä envoi niitä kärsiä enkä tiedä miksi minä sitä salaisin! Sinä et saa mennäsinne enää. Anna minulle kättä sen lupauksen vahvistukseksi?

Henrik tahtoi sanoa jotakin. Ellen rypisti silmä-kulmansa ja ojensihänelle kättä.

— Ei sanaakaan, se ei maksa vaivaa. Anna mulle vaan kätesi!

Henrik puristi hänen kättänsä. Ellen hymyili, kumartui ikäänkuinsuutelemaan, mutta vetäytyi kohta säikähtyneenä takaisin, rupesihyräilemään laulua ja meni ulos huoneesta. Ovessa seisahtui hän jalausui leikillisesti: tapaamme toisiamme hetken perästä tuolla kummullapenkin tykönä!

Henrik jäi seisomaan. Hän pani kädet silmiensä eteen, ikäänkuin sillätavalla olisi tahtonut säilyttää ihanaa näkyä, niin kauan kuinmahdollista.

V.

Kevään ja kesän kuluessa yhtyivät molemmat säännöllisesti joka iltasiinä paikassa, missä tämä kertomus alussa heitä kuvaa. He katselivatauringon laskua, katselivat toisiansa, puhuivat joutavia asioita javaikenivat viimein. Hämärässä he nousivat ja menivät käsityksinhuoneisin, missä Henrik pelasi shakkia kartononhaltijan kanssa, taikkaEllen luki ääneen hänelle.

Syyspuolella kartanonhaltijan terveys rupesi käymään hyvin huonoksi.Ellen ja Henrik hoitivat häntä niin hyvin kuin mahdollista koko talven.Seuraavana keväänä oli hän hyvin heikko ja eräänä päivänä, käytyänsähäntä katsomassa, tohtori otti Ellen'in erikseen ja sanoi hänelleett'ei hänen isänsä voinut kauan elää enää.

Ellen kävi kalman kalpeaksi, puri huuleensa eikä sanonut mitään. Kokoyön oli sairas kärsinyt paljon ja hengittäminen oli varsinkin ollutvaikea hänelle. Seuraavana aamuna kysyi Ellen tohtorilta uskoiko tämäettä isä saisi kärsiä paljon ennen kuolemaansa.

— Minä toivon että niin ei tule tapahtumaan! sanoi tuo hyväntahtoinenmies. Kaikissa tapauksissa tahdon tehdä kaikki mitä voin lieventääksenihänen viimeisiä hetkiänsä. Luultava on että hän, kun otetaan lukuunhänen ruumiinrakennuksensa, on halvaukseen kuoleva. Joku veren-pesä onsärkyvä hengittämisen vaikeudesta, hän on niin verevä mies, ett'eitauti voi aivan kauan häntä kiduttaa … mutta mitä minä seison jalörpöttelen sinulle, lapseni!

Ellen oli kuunnellut tarkasti.

— Et siis usko että isä on kärsivä paljon kuollessansa. Se on hyvä.

— On kauhea että ihmisen pitää kärsiä niin paljon!

Ellen hengitti helpommin ja meni taas sisään isän luo.

— Mistä sinä puhuit tohtorin kanssa? kysyi sairas. Ei suinkaan häntahtonut saada teitä uskomaan että minä kauan tulen olemaan täällä.Tule tänne!

Hän viittasi Henrikille, joka seisoi vuoteen jalkapuolella, ja puhuivaivalla, tarttuen molempien käsiin!

— Minä lähden pois, se on selvä. Testamenttia ja semmoista minä en oletehnyt; mitä hyötyä siitä olisi ollut. Kartano on tietysti Ellenin.Minä olisin pitänyt huolta sinusta, Henrik, toisella lailla, jos enolisi luullut että sinulla jo on sijasi… Erehdynkö? Voinko jättäätämän kartanon sinun haltuusi siksi että Ellen antaa sulle luvansamalla hoitaa itseänsä … kuinka on laitanne, lapset, teidänkeskinäinen välinne?

Hän haparoi heidän käsiänsä ja koetti suurella vaivalla noustakatselemaan heitä. Ellen katseli vapaasti Henrikiä; tämän silmät olivattavan mukaan muualla, ja hänen kätensä vapisi.

Samassa päästi Ellen huudon. Isä oli vaipunut taaksepäin. Verikuohuanäkyi hänen suupielissään ja silmät pyörivät hänen päässänsä.

— Juokse, juokse! huusi Ellen Henrikille. Tohtori on tuskin vieläehtinyt kartanosta ulos.

Hän painoi kuolevan kättä tuskissaan vasten rintaansa ja katselisanomattomalla sääliväisyydellä vääntynyttä muotoa. Tällä hetkellä, kunhän ensi kerran seisoi silmä vasten silmää kuoleman kanssa, ei häntäkauhistuttanut kuoleman tulo, vaan kuolevan vaivat koskivat kipeästijok'ainoaan tunnokkaasen paikkaan hänen olennossaan. Hän, jonka jalosydän sykki niin jalosti kaikkea elämää kohtaan eikä koskaan tahallaolisi rääkännyt pienintäkään itikkaa, kauhistui sen voiman edessä, jokanoin musersi tuota väkevää miestä. Pitikö ihmisten siis aina kärsiäpäästäksensä elämästä, joka, miten pappi oli sanonut, alkoi velalla jamonelle, ehkä useimmallekin oli vaan pitkä sarja suruja ja huolia?Satoja ajatuksia lensi tällä hetkellä päänsä läpi. Miksi ei tullutsuuri jalka musertamaan kärsivää ihmisraukkaa kantapäänsä alle,niinkuin Ellen oli tehnyt hiirelle, joka oli purtu puolikuolleeksi? Jamiksi ei tohtori voinut antaa hänen isäparalleen ainoastaan muutamiapisaroita kaikkein väkevintä…?

Tohtori seisoi hänen vieressänsä.

— Nyt jo! mutisi hän, minä olisin luullut kestävän vielä vähän aikaa!

Hän tarttui kuolevan käteen, nosti hänen päätänsä ja laski sittenkätensä hänen sydämelleen.

— Se on loppunut, kuiskasi hän.

Henrik käänsi itsensä pois ja itki. Ellen katseli vakaasti kuolleenkasvoja, näki kuinka tuo ennen niin elävä muoto hyytyi hyytymistään,kuinka silmä-laudat vähittäin sulkeutuivat ja leuka painui sisäänpäin.Ellen huokasi syvään ja heitti lakanan kulmaa yli kuolleen kasvojen.

— Tule lapseni! sanoi tohtori. Se näky ei tee sinulle hyvää!

— Minäolen nähnyt! sanoi Ellen ja meni ulos huoneesta.

Kun maahan-paniaiset olivat ohitse ja saattojoukko oli jättänytkirkkomaan, kääntyi pappi Ellenin puoleen, joka seisoi kuorissakanttorin vieressä.

— Eikö teidän tekisi mieli tulla vähän kotia meidän luokse tämänjälkeen … suruissanne!

— Ei, kiitoksia. Minä lähden kotia kartanoon!

— Mutta te jäätte niin yksinänne!

— Onhan minulla Henrik!

— Henrik?

— Niin, hän jää edeskinpäin kartanoa hoitamaan isän tahdon mukaan!

— Vai ni-in!

Ellen nousi vaunuihin. Henrik oli mennyt tohtorin kanssa.

Mitä harvemmin asuttu seutu on, mitä vähemmin ihmisiä yhdessä paikassaasuu, sitä vähemmin heitä haluttaa antaa toinen toisensa olla rauhassa.

Kevät kului ja siellä täällä kuiskattiin nurkissa. Kesä tuli ja puhekiihtyi Ellenistä ja Henrikistä. Olivathan molemmat täysikasvuiset.Ellen oli kaunis tyttö, eikä vähän innoitseva, Henrik myöskin pitkä,kaunis mies, joka ei ainoastaan pistänyt papintyttärien silmiin, vaanmonen talon-omistajankin tyttären likeltä ja kaukaa. Mutta kun kaikkiheidän ponnistuksensa menivät hukkaan, tarttuivat he tuohon vanhaankelpoaseesen, jonka nimi on panetteleminen. Ellenille olivat jo kauanolleet velkaa jotakin samanlaista.

Nyt molemmat saivat sekä pussittain että säkittäin pitää hyvänänsä tätätavaraa.

Eräänä iltana kohtasi Henrik pappia maantiellä. Pappi sanoi hyvääiltaa, puhui kaikenlaisista pitäjän pienistä asioista ja sanoi viimein,pistäen käsivartensa Henrikin kainaloon:

— Kuulkaappas, kelpo nuori ystäväni; en tahdo vaivata teitä, muttaettekö pian ai'o tehdä loppua tästä?

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Henrik hämmästyneenä.

— Jos ette pian ai'o mennä naimiseen Ellenin kanssa? jatkoi pappi.

Henrik tunsi punastuvansa, vaan ei paikalla tietänyt mitä vastata.

— Tietysti kuitenkin on teidän aikomuksenne mennä hänelle mieheksi —olettehan kelpo kunniallinen ihminen, ja kartano on hyvä — sentähdenen voi ymmärtää miksi ette pian voi järjestää tuota asiaa. Ellen onvähän nuori vielä, totta kyllä, mutta onhan se kuitenkin parempi kuinettä ihmiset puhuvat … no niin, en minä epäile teitä … mutta kutensanottu…!

Henrik otti käsivartensa pois papin käsivarresta.

— Suokaa anteeksi, hra pastori, vaan minä en tietänyt että näinpuhutaan, muuten olisin jo aikoja sitten ollut poissa täältä. En minäkuitenkaan kauan nyt enää ai'o antaa syötettä kulkupuheille!

— Niin niin, nuori ystäväni, hyvä omatunto on aina perustus. Muttamiettikää toki asiaa!

Henrik sanoi kohta sen jälkeen hyvästi ja jäi tielle seisomaan siksiettä pappi oli kadonnut hämärässä. Sitten meni hän nopeasti suoraankankaan poikki kartanoon.

Ellen oli jokapäiväishuoneessa, jossa hän oli sytyttänyt valkean jatarkasti nyt tili-kirjoja meijerinhoitajan kanssa.

Kun olivat kahden kesken sanoi Henrik levottomasti:

— Minä en voi jäädä tänne. Meistä puhutaan!

Ellen oli tyynesti pannut pois tilikirjansa paikoilleen.

— Sen tiedän kyllä! vastasi hän.

— Sinä tiedät sen? kysyi Henrik kummastellen.

— Tietysti. Kyllä he avaavat suutansa tarpeeksi. Mutta mitä se sinuunkoskee?

— Ellen! sanoi Henrik. Sinä olet niin kummallinen. Sinun tähtesihänminä tahdon pois. Minä en voi kärsiä että moittivat sinua!

— Se on minun asiani, anna niiden lörpötellä. Olemmehan kuitenkinmäärätyt toisillemme. Taikka — hän meni hymyillen Henrikin luo —emmekö ole?

Henrik kallisti päätään.

— Ellen…!

— Tunnethan sinä minun ajatukseni asiasta! sanoi Ellen hypistellenHenrikin takinkaulusta. Minusta olen vielä liian nuori mennäkseninaimiseen ja sinäkin voit vielä oppia yhtä ja toista tämmöisen suurenkartanon hallinnon suhteen, ennenkuin me yhdessä rupeemme siihen. Jääsinä tänne aivan huoletoinna; eihän kukaan sinua kiusaa!

Henrik taisteli itsensä kanssa ja hänen silmänsä lensivät levottomastisinne tänne.

— Ei, Ellen, ei, joko et ymmärrä minua tai et tahdo minua ymmärtää.Ihmiset, pahakieliset ovat laillansa oikeassa, mutta minä olensyyllinen etkä sinä. Vaikka sinä tyynesti, jopa leikillisestikin voitpuhua tästä naimisesta, niin minä en ole samalla kannalla kuin sinä jaminun on tuskallista sitä tunnustaa. Jumala, joka sydämiä tutkii,tietää minkälaisia ajatuksia välistä pistää päähäni, ja on minuarankaiseva niistä, vaan tänne en voi enkä tahdo jäädä niin kauan kuinasiat ovat tällä kannalla. Meidän täytyy erota toisistamme kunnes —kunnes sinä…!

Hän ei lopettanut lausetta. Hän tunsi ett'ei ääni ollut hänenvallassansa, ja meni nopeasti ovesta ulos.

Ellen katsoi hänen jälkeensä rypistetyillä kulmakarvoilla.

— Niin mene sinä vaan, koska olet niin uppiniskainen! sanoi hän.

Hän yhä pitkitti tuota mutisemista itsekseen sill'aikaa kun toimittimitä vielä oli tehtävä talossa ennenkuin hän pani maata. Riisuessansakamarissaan jäi hän yht'äkkiä miettimään hiusneula suussa ja hamekädessä. Hän muisteli taas mitä Henrik oli sanonut ja vähitellen hänenkatsantonsa kirkastui. Niin, kun hän laski päänsä vuoteelle hymyili hänja kuiskasi Henrikin nimen, kasvot seinälle päin käännettyinä.

Seuraavina päivinä Henrik ei Elleniä lähestynyt.

Viimein tuli Henrik eräänä päivänä ilmoittamaan että olivastaan-ottanut kartanon-hoitajan paikan ainoassa suuremmassakartanossa lähiseuduilla, jonka entinen hoitaja oli vähän vanhentunut.

— Vai niin! sanoi Ellen, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asiamaailmassa. Niin, siellä sinä varmaankin voit oppia yhtä ja toista;karja on vielä suurempi kuin meidän ja heinänteko sekä turpeidenleikkaaminen samaten!

— Minä lähden sinne nyt paikalla! sanoi Henrik, osoittaen vaunuja,joihin oli asettanut kapineensa.

— Todellakin, no hyvästi sitten! Luultavasti tulet pian tänne käymään,tie ei ole pitää ja minä olen aina kotona! lisäsi Ellen hymyten jaojentaen Henrikille kättä.

Henrik pusersi sitä, seisoi hetken aikaa niinkuin hän olisi tahtonutjotakin sanoa, mutta maltti mieltänsä ja hyppäsi ylös vaunuihin,heilutti piiskaa ja oli ulkona kartanosta.

Ei kukaan enää olisi tuntenut tuota ennen niin pintapuolista tyttöä.Tai oikeemmin: joka ennen pintapuolisesti oli tuntenut Elleniä, hän nythämmästyi nähdessään sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Asiaoli se, että Ellen, luonnollinen ja terveellinen kuin kasvatuksensa oliollut, ainoastaan oli koettanut kuluttaa aikaansa niin hyvin jahauskasti kuin mahdollista, niin kauan kuin ajalla ei ollut mitäänvaatimuksia hänen suhteen. Nyt hän ei ainoastaan ollut kartanon neito,vaan myöskin sen omistaja. Mikä ennen oli häntä karkoittanutkartanosta, se piti häntä nyt kotona. Täällä oli alaa hänenvoimillensa; tämä monipuolinen raitis elämä keskellä hänen väkeänsä,jotka kaikkihäntä tottelivat, se oli Ellenin mieleen. — Hän taisiehdottomasti saada tahtonsa täytetyksi ainoastaan sentähden, että hänniin tahtoi, ja paitsi sitä sai hän vielä kokea kuinka yhden tahdonjohtamana suuri ja suuremmoisesti kokoonpantu kone liikkui kun tuojohtava tahto samalla oli järkevä, tai paremmin sanoen: kun sillä olipää ja sydän paikoillansa.

Hän nousi auringon kanssa ja meni kohta katsomaan että päivän työ alkoisekä sisällä että ulkona. Joka paikassa kartanossa ja sen maillanähtiin hänen hoikka korkea vartalonsa. Hänen pukunsa oliyksinkertainen, mutta kuitenkin semmoinen, että se soveltui hänenvartaloonsa ja salli kaikkien jäsenten vapaasti liikkua. Pappilassahäntä nimitettiin "neidoksi ilman kure-liiviä". Kesällä käytti hänhuivia, jotka milloin veti varjoksi kasvoilleen, milloin sysäsiniskaan, niin että ruskeat tiheät kiharat muodostivat tumman kehyksenkasvoille. Talvella taas, kun aurinko ei silmiä vaivannut, kävi hänjoko paljaalla päällä, taikka pienessä myssyssä, joka oli reunustettujoutsenen utuvilla ja jonka Andreas oli hänelle lahjoittanut; sesoveltui hänelle niin erinomaisen hyvin että olisi voinut luulla hänenvalinneen sen tarkoin mietittyänsä sen etuja ja vaikutusta. Hänenmuotonsa oli nyt täydellisesti kehinnyt ja hänen kasvoissaan vallitsituo tyynyys ja varmuus, jota nimitetään majesteetilliseksi ja sanotaanruhtinaitten ja maailman suurten tunnus-merkiksi ja joka mahtavastivaikutti kansaan. Kohta kun häntä lähestyi, tunsi että seisoi ihmisenedessä, joka oli päässyt selville oman itsensä suhteen ja menetteli senmukaan — harvinainen seikka aikakaudessa, jolloin itsenäisyydenpuutetta vaan huutamalla valitetaan. Samaten kuin isänsä, oli Ellenkinharvapuheinen, vaan sen sijaan että isän harvapuheisuus vaikuttipeloittavasti, oli Ellenillä omituinen viehätysvoima, jotta ihmisetmielellään palvelivat häntä, ja kartanon "nuorta haltijaa" tavallisestimainittiin kiitoksella.

Andreas seisoi, ripillä käytyänsä, miesten rivissä. Hänenruumiinrakennuksensa oli heikko ja luontonsa hellä. Ellen säästi häntäniin paljon kuin mahdollista, jätti helpoimmat työt hänen tehtäviksi,jätti hänelle niin paljon vapautta kuin suinkin oli mahdollista hänenasemaansa katsoen, ja näytti ylimalkain niin pienissä kuin suurissaasioissa kuinka paljon hän ajatteli Andreaksen parasta, melkeinniinkuin sisar veljensä etua. Andreaksen kumppanit olisivat kentiespahastuneet näistä pienistä etuoikeuksista, jos ei koko olentonsa olisiollut hänellä kilpenä. Lempeä ja hiljainen kuin Andreas oli, valmispalvelemaan ja kaikkiin osaa ottamaan, väisti hän tietämättäänedeltäkäsin kaikki kateuden loukkaukset. Usein kävi hänen muotonsasurumielisen näköiseksi, ja Lypsäjä-Tiina, jota hienotuntoisuus eisanottavasti vaivannut, sanoi hänelle eräänä päivänä vasten silmiä:

— Sinä et varmaankaan kauan elä, pieni Andreas!

Ellen, joka kuuli tämän, nuhteli Lypsäjä-Tiinaa. Andreas huokaeli, hänkatseli samassa niin ihaellen haltijatarta kuin hän olisi tahtonutsanoa: kauan tai ei, kun vaan saan elää hänen läheisyydessään niin kauankuin elän!

Ellen taputti häntä olkapäälle ja Tiina asetti hänen etehensä vahvastiruokaa sanoen:

— Syö, pieni Anders! Ainakin tarvitset vähän lihaa luittesi päälle!

Henrik oli antanut Ellenin kauan odottaa tuloansa.

Viimein Ellen ei voinut enää malttaa mieltänsä, vaan lähetti hänellekirjeen. Se kuului näin:

"Rakas Henrik!

Joo aiot jäädä tulematta siksi kun oikein ikävöitsisin sinua, niin olet päässyt tarkoituksesi perille. Jos et huomenna illalla tule minua tapaamaan penkillä tuolla tarhassa, niin tulen itse ylihuomenna vaunuissa sun hakemaan kotiin mukaani. Sen pituinen se.

                                                Sinun tuleva
                                                 Ellenisi".

Seuraavana iltana Henrik hyppäsi aidan yli vanhojen puiden välillä.
Hänen "tuleva Elleninsä" istui kun istuikin penkillä ylhäällä, mutta
Andreas oli siellä myöskin. Henrik puri hampaitansa yhteen ja meni ylös
kummulle:

— Ehkä minä häiritsen! sanoi hän lyhyesti.

Ellen katsahti häneen. Andreas astui muutamia askeleita taaksepäin.

— Mitä sinä puhut häiritsemisestä? Tule tänne istumaan, mutta annaensin Andreakselle kättä. Noin!

Henrik kävi istumaan; kohta sen jälkeen meni Andreas.

— Sinä et kaipaa seuraa, näen minä!

— En. Kun sinä et ole täällä, täytyy minun tulla toimeen mitenparaiten voin.

— Kuinka on kartanon laita?

— Kiitos vaan. Kuten näet tullaan ilman sinuttakin toimeen!

— Oletko sinä kutsunut minua tänne sanoaksesi minulle tuota? Olisityhtä hyvin voinut sitä kirjoittaakin!

Henrik nousi.

Ellen veti hänet penkille takaisin.

— Mutta Henrik, mikä sinua vaivaa? Minä luulen, Herra paratkoon, ettäolet luulevainen Andreaksen suhteen. Hyi häpeä!

Henrik istui hetken aikaa ja liikutti huuliansa. Viimein puhkesi kauanpidätetty sanavirta sulkujen yli:

— Sinä arvelet että minä olen mustasukkainen. Niin ehkä olenkin! Sinäet koskaan voi olla mustasukkainen, luulen ma, sillä sinä et voirakastaa, luulen ma. Ja vaikka minä tiedän sitä synniksi, täytyyminun sanoa: minä olen luulevainen jokaisen esineen suhteen sinunläheisyydessäsi, eikä ainoastaan Andreaksen, vaikka en luule että hänjuuri voi olla minun kilpailijani, minä olen luulevainen kaikensuhteen, johonka kosket, jota katselet. Sano minulle nyt suoraan,tahdotko todellakin tulla omaksein, ja määrää sitten aika. Josainoastaan aiot leikkiä kanssani ja sill'aikaa kenties ajattelettoista, niin minä lähden täältä kauas pois. Lu'in vähän aikaa sittenSkotlannista ja maanviljelyksestä siellä. Hiukan rahoja olen säästänytja kädet minulla on, jotka voivat työtä tehdä. Jos tahdot jatkaa tällälailla, niin minä lähden ja Jumala antakoon sinulle anteeksi että oletmenetellyt näin minua kohtaan!

Hän hyppäsi ylös, mutta Ellen veti hänet toistamiseen vierehensä, vaantällä kertaa syleili hän Henrikiä hartaasti.

— Miksi et ole koskaan puhunut minulle tällä lailla? Tahdoitko ettäminä kosisin sinua?

Henrik vapisi ankarasti. Hänen silmänsä tahtoi niinkuin ennenkinkarttaa Ellenin silmäystä, vaan tällä kertaa Ellenin katsannossa olijotakin sanomattoman viehättävää, jotta Henrikin silmät eksyivät kuneksyivätkin kauas neiden tummien silmien syvyyteen, kunnes kaikki hänenympärillänsä ikäänkuin muuttui sumuksi ja Ellenin lämpönen hengähdystuntui yhä lämpöisemmälle. Veri kiehui hänen suonissaan, silmäthimmentyivät ja hän tunsi että lämpöset, pehmoset huulet kohtasivathänen huuliansa, ja onnen huudahduksella sulki hän Ellenin syliinsä,suuteli häntä innokkaasti ja — pyysi samalla ett'ei hän pahastuisi.

— Nyt minä kuitenkin otin sinut! sanoi Ellen veitikkamaisesti,vapauttaen itsensä hänen syleilyksistään.

— Niin, mutta nyt menemme pian naimiseen, eikö totta?

— Menemme, etkö sinä lähde Skotlantiin?

— En. Ai! mitä se oli!

Hän oli istunut jonkun kovan esineen päälle, joka oli Ellenin taskussa.

— Se on tosi, sanoi Ellen hymyillen, en ole näyttänyt sitä sinullevielä. Ostin sen kaupungissa kun olin siellä markkinoilla, sielläsanottiin että vankeja oli päässyt irti ja minä ajan aina yksin. Kuntaas lähden kaupunkiin, ostan minä sinullekin tämmöisen! Yhä hymyillenveti hän esille revolverin, jolla oli varsi norsunluusta. Kesä-illanvalossa loistivat sen piiput sinisellä hohteella.

Henrik otti sen varovasti käteensä ja aikoi antaa hanan langeta alas.

— Ei, pidä vaari. Patruunit ovat kaikki siinä. Näetkö noita pieniämessinkinappia. Tämä ei ole niinkuin toiset pistolit tuli-hatukoilla.Tähän tartutaan, tuohon painetaan, ja — yks, kaks, kolme, neljä,viisi, kuusi! siinä makaa kuusi karkuria. Useampia ei taida tullasamalla kertaa! ha, ha, ha!

— Ole varovainen! sanoi Henrik, kun Ellen taas pisti sen taskuunsa.

— Ole sinä huoleti, ne luodit kyllä tietävät mihinkä tahtovat!

He nousivat ja kävivät käsi kädessä valoisana kesä-yönä edestakaisin,keskustellen tulevaisuudesta.

VI.

Henrik tuli nyt melkein joka ilta. Hän eli ja hengitti näitä käyntiävarten, ja se seikka, että hänellä oli kappaleen matka käytävänä eikähän saanut nähdä Elleniä koko päivänä, teki jos mahdollista näitäiltakohtauksia vielä suloisemmiksi. Hän oli täydellisesti viehätettysiitä, jota nyt saattoi nimittää omakseen, oli täydellisestivalloitettu, oli hänen leikillisen suloutensa orja, ja Ellen taisi niinkäyttäidä, kuin ei mitään vielä olisi päätetty, vaan hän ainoastaan olisuosittu kosija. Sill'aikaa kysyi Henrik vähän häpeissänsä, olikomiehuullista ja kristillistä varastaa tyttöä tällä tavalla, hän kuvaeliitselleen sisimmässä sydän-sopukassa heidän rakkautensa erilaisuutta,ja hänen vanha puritanillinen ajatustapansa nousi kuin harmaa aave januhteli häntä siitä, että muka hänen rakkautensa tähän ylevään neitoonei ollut kylläksi puhdas.

Ikäänkuin poistaaksensa tuota vanhaa varjoa ja päästäksensä enemmänsamalle kannalle kuin Ellen, osti hän eräänä päivänä kaupungissa kaksisiloista kultasormusta, joihin oli piirretty heidän nimensä ja tuonpenkillä tarhassa vietetyn illan päivämäärä.

Kun Henrik hieman juhlallisesti tarjosi toisen sormuksen Ellenille,vastasi tämä hymyten:

— Mitä hyötyä näistä narri-koristuksista?

Mutta kun huomasi että leikkipuheensa loukkasivat Henrikiä ja ettäsormus oli kaunis hänen ruskeassa sormessansa, niin Ellen kiitti jasuuteli Henrikiä. Nyt täytyi hänen panna se sormus, jossa hänen omanimensä oli, Henrikin sormeen. Sitten nostivat molemmat sormensavierekkäin ja katselivat kuin lapset noita kiiltäviä leikkikaluja.

— Nyt minä kyllä pidän huolta siitä, että nostan käteni aurinkoavasten käydessäni pappilan ohitse, sanoi Ellen ylpeästi.

— Niin nyt ihmiset saavat nähdä että me todellakin olemme pariskunta,ja nyt menemme pian naimiseen, eikö totta? sanoi Henrik.

— Kun syksy on ohitse vietämme häitä! nauroi Ellen.

Oli varhain iltapäivällä, kun Henrik tärkeässä asiassa oli tullutkartanoon. Andreas kävi heidän ohitse.

— Sinun pitää häissäni tanssia Ellenin kanssa, huusi Henrik loistaenilosta.

Andreas kumarsi hoikkaa vartaloansa ja katseli syvällä kunnioituksella
Henrikiä sekä ihaellen Elleniä.

— Niin, sinä iltana ei sinun tarvitse viulua vinguttaa, vaan morsiamenkanssa pitää sun tanssia! huusi Ellen.

Andreaksessa oli taipumus soittamiseen ja Ellen oli antanutkoulun-opettajan antaa hänelle opetusta. Hän oli tienoon tanssisoittajatätä nykyä ja ansaitsi sillä niin paljon rahaa, että taisi käydä yhtähyvissä vaatteissa melkein kuin "kartanonhoitaja", Henrik, ja siihenpani hän suurta arvoa.

— Huomenna mielelläni soittaisin Mortensenin ristiäisissä! sanoi
Andreas.

— Mitä? Onko Mortensen'issa taas ristiäiset? kysyi Ellen, ja se seikkanäytti suuresti häntä hämmästyttävän.

— Onpa kyllä. Ja tällä kertaa heillä on kaksoiset. Tulee oikein suuretristiäiset!

— Suuret ristiäiset todellakin! nauroi Ellen. Mene sinä vaan. Onkoviulu saanut uusia kieliä?

— On, kiitos. Nyt se soi niin lystikkäästi kuin hautajaisissa!

— Mitenkä?

— En tiedä. Sanotaan niin. Ja sana pääsi suustani.

Henrikillä oli kiireet työt tähän aikaan. Hänen piti nyt palata,ennenkuin tuli pimeä. Ellen saattoi häntä tielle. He seisahtuivat eräänpellon reunalle. Ellen huomasi jotakin liikkuvan aidan ja pellonvälillä. He menivät likemmäksi. Se oli jänis parka, jonka takajalatolivat rikki ammutut.

— Jumalattomat ihmiset, jotka voivat ampua jäniksiä tähän aikaan;kenties sillä on poikasiakin. Katso kuinka raukka tuskissansa pyrkiipois.

Ellen meni sen luo. Se oli menehtymäisillään ja oli nähtävästiheittänyt kaiken toivon. Kummallinen ihmisen tapainen valitus-äänipääsi sen suusta, joka oli täynnä multaa ja roskaa tuosta alituisestalankeemisesta. Se ojensi kipeitä takajalkojaan ja liikutti hädissäänpitkiä korviansa edestakaisin ja katseli sill'aikaa jäniksen kaikellaarkuudella niitä molempia, jotka seisoivat sen vieressä.

— Tule — menkäämme! sanoi Henrik.

Ellen jäi seisomaan:

— Kun minulla nyt vaan olisi revolverini täällä! Katso kuinka sevääntelee itseänsä. Luuletko että se kärsii yhtä paljon kuin mekärsisimme sen asemassa?

— Varmaankin se sen tekee. Tule!

— En voi mennä sen luota pois. Meidän täytyy tappaa se!

— Ei ole niin helppo tappaa jänistä!

— Jos et sinä tahdo, niin minä sen teen!

Ellen katsoi ympärilleen, etsien asetta, millä hän voisi päättää eläinrauhan kärsimykset. Viimein huomasi hän suuren kiven. Hän meni sitänoutamaan. Hän lähestyi jänistä nostetulla kädellä.

Hän heitti, vaan ei osannut. Jänis pyörähti ympäri ja vinkui surkeasti.

— En — en voi! sanoi Ellen ja puri huuleensa.

— En minä myöskään! huusi Henrik. Tule, tule!

Ellen kääntyi mennäksensä. Yht'äkkiä otti hän uudestaan kiven käteensä,nousi varpailleen ja heitti kaikella voimallaan.

Pää oli muserrettu. Pari liikahdusta vielä ja jänis oli kuollut.

Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi; Henrik hänen jälkeensä.

— No niin! huusi Ellen seisahtuessa, nyt se on ohitse!

Hän saattoi Henrikiä vielä kappaleen matkaa, eivätkä puhuneet mitään;ojensi viimein hänelle kätensä ja läksi paluumatkalle.

Kulkiessansa tuon paikan ohitse seisattui hän, ja katseli kuolluttaeläintä.

Hän meni kotiin alla päin ja ajatuksiin vaipuneena.

Seuraavana päivänä seisoi Andreas kartanon pihalla ja muutamia miehiähänen ympärillänsä, jotka puhuivat noista suurista pidoista, joitaaiottiin viettää Jens Mortensenin luona. Hän oli täydessä juhlapuvussa,pää siloiseksi laitettu, suuret kultarenkaat korvissa, mustassahännystakissa ja lumivalkoisella kauluksella. Kainalossa kantoi hänviulua ketunnahkaisessa pussissa. Vasemman käsivarren ympäri oli liinakääritty.

Ellen tuli ulos:

— Joko menet Andreas! Mikä käsivartta vaivaa?

— Ei se ole mitään. Keväällä puri minua koira Ulkemose'ssa. Nyt se onvähän paisunut, mutta minä olen hautonut sitä viinalla ja voin kylläpelata kuitenkin.

— Sinun pitäisi olla varovainen. Oletko näyttänyt sen tohtorille?

Andreas oli vähän hämillänsä:

— Jos kerran menee tohtorin luo, niin siellä saa tutustua noidenilkeäin veisten kanssa! sanoi hän.

— Se on mahdollista; mutta sinun pitäisi yhtä kaikki näyttää sehänelle kun hän tulee tänne. Hauskaa iltaa!

— Kiitos! Eihän neiti suutu jos tämä kestäisi hieman kauan, — ehkäaamuun asti?

— En, sinä voit tulla koska tahdot. Odota vähän! eikö kukaan teistäole kuullut mitään noista vanki-karkureista?

Ellen katseli kysyväisesti väkeä. He kuiskaelivat ja tuuppasivat toinentoistansa kyynyspäähän. Viimein oli joku, joka uskalsi sanoa että hänenluullaksensa semmoisia "tovereita" oli nähty edellisenä iltanahietasärkäin läheisyydessä. "Mutta se oli kyllä mahdollista että tämäoli erehdys".

Muutamat miehet nauroivat ja Tiina, joka seisoi panokodan ovella,huusi, että oli paljo luultavampi että oli ollut kalastajia japelastajia rannikolta, jotka humalapäissään olivat sielläkuljeskelleet, jotta tuuli muka puhaltaisi heidät selväpäisiksijälleen. "Ne ihmiset ovat sitä paitsi paljoa pahemmat karkureita,varsinkin jos viinan haju jossakin pistää heidän nenäänsä. Sentähdenolisi parasta että Andreas pitäisi vaaria kädestään ja pistäisi senviulunsa nahkapussiin, ett'ei siitä tuntuisi viinan hajua".

Kaikki nauroivat. Ellen viittasi ja äänettömyys vallitsi kohta.

— Minä annan sulle revolverini mukaan! sanoi hän Andreakselle. Sillätavoin voit olla huoleti: Pieni laukaus pään yli vaikuttaa sekin!

Hän juoksi sisään asetta tuomaan ja pisti sen, leikkipuheita lausuen,
Andreaksen hännystakin taskuun ja saattoi häntä ulos portista.

Oli tuskallisen kuuma iltapäivä, aurinko paistoi ja taivaan rannallenousi raskaita punertavia pilviä. Ruohot melkein kuihtuivat auringonhelteessä, joen pinta oli rasvatyyni. Varjot olivat tumman punertavia,valo tuolla avaralla lakealla oli tuhkan karvainen tomusta ja aurinkoseisoi taivahalla niin, kuin kummallinen punainen sineetti.

Ellen saattoi Andreasta sinne, missä kanervakangas alkoi.

— Onko oikeastaan terveellistä sinulle pelata koko yö, kysyi Ellenmiettiväisesti seisahtuen.

— Oi, se ei tee minulle mitään, varsinkin kun minun ei tarvitse juodalasia toisensa perästä, kuin muiden soittoniekkain!

— Puh, on kuuma! sanoi Ellen. Paluumatka tulee sinulle helpommaksi,jos nimittäin ei ukkonen rupee käymään yöllä tai aamulla!

— Kyllä kai sitä kestää, tai rupee ukkonen jyrisemään vielä niinkauankuin tanssivat. Kuule, neiti Ellen, älä pahastu, mutta tuo kapinetuossa taskussa on niin painava. Ja paitsi sitä luulen että tuskinuskaltaisin sitä käyttää jos kohtaisinkin vihollisia. Enkä usko ettäkukaan tekee minulle pahaa! lisäsi hän huokauksella kohottaen heikkojahartioitaan.

Ellen otti revolverin ja pisti sen taskuunsa.

— Tyhmä juttu. Vaan niinkuin tahdot. Minä ajattelin vaan parastasi!

— Tiedän että aina ajattelet parastani. Jumala siunatkoon teitä, neiti
Ellen. Hyvästi!

Ellen katseli vielä hetken aikaa Andreaksen jälkeen kun tämä kulkikanervapolkua myöten; vähitellen hävisi hän tuohon harmaasenvaihtelevaan valoon. Kerran seisahtui Andreas ja rupesi tarkastelemaanjotakin; lieneekö tarkastanut viulua vai kättänsä?

Ellenin mieleen muistui Tiinan juttu liinasta, joka haisi paloviinalleja sen kautta muka herättäisi "kalastajien ja pelastajien" huomiota.Ellen ei voinut olla nauramatta. Kun taas katseli Andreaksen jälkeen,oli tämä hävinnyt.

Ellen ei voinut oikein päästä selville itsestänsä sinä iltana; hänessävallitsi kummallinen levottomuus, jota hän ei voinut poistaa. Mutta setuli tietysti ilmasta, raskaasta ilmasta! Puh! Hän avasi ikkunantoisensa perästä huoneissa, rupesi johonkin työhön ja heitti senjälleen ja meni viimein hämärässä ulos tarhaan. Ei kastetta eikävilpoisuutta tänä iltana! Tuli vihdoinkin muutamia salaman välähdyksiäetäältä, samalla tuulikin rupesi käymään ja vanhat puut humisivat.Neljänneksen tunnin kuluessa kuului jyrinä käyvän kaukana, sitten selakkasi, ikäänkuin olisi väsynyt tällä kertaa ja tahtonut jatkaa vastakun soittokunta oli lisääntynyt. Tuuli oli myöskin tyyntynyt jälleen,mutta ukkonen ja tuulen puuskat, vaikka vähäpätöiset, olivat kuitenkinkeventäneet ilmaa. Ellen hengitti taas vapaammin; taivas oli taaspuhdas, valoisa tanskalainen kesäyö loisti alas tuosta mahtavastaholvesta. Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi ja ainoastaan koiranhaukkuminen kuului kaukaa tuon tyynen tumman lakean yli, joka nukkuirauhallisinta unta. Ellen meni huoneesen ja sytytti valkean.

Tämä huone ei ollut pihan puolella, vaan sen ikkunat olivatkanervakankaalle päin, jonka poikki Henrikin piti tulla. Kumma ett'eihän vielä ollut tullut! Vaan hänellä oli niin kiire tähän aikaan, olihän sanonut; ehk'ei hän ehtinyt tullakaan, tai vasta myöhään. Täytyimalttaa mieltänsä.

Ellen tarttui ensimäiseen kirjaan, jonka löysi. Aikoja oli kulunutsiitä kun hän oli lukenut jotakin kirjaa. Nyt se enemmiten ikävystyttihäntä. Kirjassa puhuttiin nuorista ihmisistä, kuinka rakastivattoisiansa ja mitä puhuivat toisilleen, mitä nuorukainen sanoi tytölle,mitä tyttö vastasi. Ei se ollenkaan liikuttanut Elleniä. Tiesihän hännyt paljo paremmin, kuin kirjan tekijä mitä sellaisessa tilaisuudessasanotaan. Oikeastaan olivat sanat tuossa kirjassa melkein yhtäläisetkuin ne, joita Henrik oli käyttänyt. Mutta se oli kuitenkin toista kunne tulivat hänen suustansa! Oi, jos hän pian tulisi!

Ellen koski hiusneulalla lampunsydämeen ja tirkisteli liekkiin.Vähitellen rupesi hän nyykähyttämään päätänsä ja vähitellen punertavalampunvalo muuttui kuutamoksi. Varjoja näkyi tiellä. Tämä lainehti.Siinä liikkui vaunuin pyöriä ja hevosen-jalkoja. Hän istui ja torkkuivaunuissa isänsä vieressä ja avara kangas näkyi liikkuvan ylösalas. Isäkutsui häntä nimellä ja antoi hänelle ohjakset. Hän tarttui niihin jaheilutti piiskaa. Pappi ja tohtori juoksivat pois tieltä. Hän katsoiniiden kasvoihin ja ne olikin Henrik ja Andreas. Henrik huusi: pidävaari! vaan Andreas ei sitä kuullut, hevoset kaasivat hänet maahan.Uha! Ellen pidätti hevoset, vaan se oli myöhäistä. Hän ikäänkuin tunsiomissa säärissään miltä se tuntui, kun etu-pyörät vyörivät Andreaksenruumiin yli; sitten tuli takapyörät, vaunut hypähtivät ilmaan…

Neiti! Neiti Ellen! Hyvä Jumala neiti!…

Ellen heräsi ja hieroi silmiänsä.

— Mikä on? Kuka kutsuu?

— Oi Jumala, neiti, täällä on tapahtunut hirveä onnettomuus. Hän makaatuolla ulkona pihalla. Joutukaa, joutukaa!

Ellen pusersi huulensa yhteen ja nojasi pöytään. Hän hengähteliniinkuin olisi ollut puettu ahtaimpiin rautaisiin kure-liiviin. Hänajatteli kohta Henrikiä.

Vaan samassa silmänräpäyksessä kun hän oli saanut asiasta senkäsityksen että hän oli hengen vaarassa, kenties kuollut, palasi hänenmielen-lujuutensa kahdenkertaisella voimalla.

— Tule, missä hän on? sanoi Ellen melkein juhlallisesti ja seurasipauhaavaa palvelus-piikaa.

Pihalla juuri portin kohdalla oli hietakuoppa. Muurarit, jotka olivatporttia paikanneet, olivat jättäneet sen jälkeensä. Tässä hietakuopassamakasi Andreas.

Muutamia miehiä, jotka olivat kantaneet hänet sinne ja joista ainakinpari oli vähän humalassa, seisoi siinä vieressä talonväen kanssa. Eräsmies piti sytytetyn rasvapäreen ilmassa, jotta se valaisi onnetointa.

Niin, onnetointa! Veri melkein hyytyi Ellenin suonissa, kun näkiAndreaksen ja näki hänen semmoisena, kuin hän oli jättänyt hänetlevottomassa unessaan. Andreas väänteli itseänsä kuin piinattu mato,piti kädet silmiensä edessä ja ähkyi, suu vaahtoisena.

Ellen kokosi kaikki voimansa ja astui hänen luoksensa.

— Andreas, rakas Andreas, mitä tämä on!

Sen enempää hän ei voinut, ei taitanut sanoa. Hän tarkasteli Andreaksentahraantuneita vaatteita, päästäksensä selville siitä, miten hän olijoutunut tähän kauheaan tilaan. Vieläkin luuli Ellen että oli ajettuAndreaksen yli.

Toinen käsi putosi raskaasti Andreaksen silmien edestä ja nämä silmäteivät enää tuijoittaneet Elleniin ihastuksesta loistaen, kuinka hyvinEllen muistikaan sitä silmäystä, vaan kammolla semmoisella, että Ellenvetäytyi pois ja jok'ainoa hermo hänessä vapisi.

— Tuokaa hänelle vettä! huusi hän.

Oli kuin kärsivän kauheat tuskat olisivat odottaneet tätä sanaa,kiihtyäksensä korkeimmilleen. Hän ei enää ähkäillyt, vaan valittelikuin pieni lapsi ja tämä valitus muuttui vähitellen eläimen ulvonnaksi.Hän syöksi sormensa hietaan, väänteli itseänsä, kuin käärme, niin ettävaatteet menivät rikki ja silmät melkein pullistuivat ulos hänenpäästänsä, kun hän sitä pudisteli.

Ellen käänsi pois kasvonsa kauhistuen.

— Se on vesi-kauhua, kuiskasi joku hänen vieressänsä.

— Tuo koira Ulkemose'ssa on, piru vieköön, tähän syypää! huusi eräspäihtynyt mies.

— Suus kiinni! huusi toinen. Tää ei ole naaraskoiran tekoa, vaanuros-koiran!

Inhimillinen kauhistus onnettomuudesta ilmaisee itseänsä useineriskummallisella tavalla.

Ellen kääntyi salaman nopeudella näitä kahta miestä vastaan ja osoittiniille porttia nyrkillänsä. Selväpäisempi miehistä tahtoi vetää toveriamukanansa; tämä teki vastarintaa, vaan talon väki heitti ne pian ulosportista. Sitten saatiin tietää että molemmat olivat säännöllisiämiehiä ja olivat juoneet liiaksi vasta kun tauti ilmauntuiAndreaksessa.

— Nostakaa hänet! sanoi Ellen ja kantakaa häntä niin varovaisesti,kuin suinkin on mahdollista kamariinsa. Ja sinä Hans lähdet niinnopeasti kuin hevonen jaksaa tohtoria hakemaan!

— Oi neiti! valitti eräs ristiäisvieras. Tohtori ei voi tulla. Häntälähetti Jens Mortensen hakemaan, kun me veimme Andreaksen tänne.Vaimonsa tuli kuolonkipeäksi kun Andreas sairastui salissa, ja JensMortensen arveli että vaimosta kuitenkin riippui kahden henki, paitsihänen omaa henkeänsä, ja että Andreas oli poiskannettava ja jälestäpäinautettava.

— Tohtori! sanoi toinen mies lyhyesti ja vakaasti. Tässä ei mikääntohtori auta; — sen lapsikin tietää!

Ellen huokasi. Pari päivää sitten oli tohtori vakuuttanut samaa kuintuo mies nyt sanoi.

Ihmiset, jotka olivat nostaneet Andreaksen, seisoivat vielä odottaenkäskyjä. Sairas, joka huomasi ett'ei hänelle tuotukaan tuota kammottuajuomaa, näytti hiukan tyyntyneen. Neiti! änkytti hän heikolla äänellä.— Neiti Ellen!

Ellen kumartui hänen puolehensa.

— Mitä tahdot, rakas Andreas? sano mitä me voimme sinun hyväksesitehdä!

— Viekää minut kamariini, pimeään ihan yksinäni. Ei mitään eläväälikelleni. Minä pelkään itseäni, vaan pelkään muitten puolesta vieläenemmän. Oi jos olisinkin kuollut, minä onnetoin, minä onnetoin!

Ellen viittasi äänetöinnä. Andreas kannettiin pihan poikki kamariinsa.

Ellen meni huoneesen, jossa lamppu paloi pöydällä ja kirja makasiniinkuin hän oli sen jättänyt. Hän tuskin käsitti ett'eivät olleetliikkuneet. Hän käveli edestakaisin lattialla. Alussa hän ei voinutajatellakaan, oli niinkuin hänen päänsä olisi ollut ihan tyhjä. Vaanvähitellen tulivat kaikki yksityis-seikat hänen mieleensä: hänenvalitusäänensä, kuohu hänen huulillaan, hänen tuskastunut silmäyksensäkuullessaan käskyn veden tuomisesta, ja viimein tuo heikko epätoivonlause: jos olisinkin kuollut, minä onnetoin!

Ellen pani kädet silmien eteen, mutta silloin astui koko kohtaus vaansitä selvemmin esiin, ja hän kertoi itsekseen tohtorin sanat:toivotonta, ihan toivotonta! Ovea kolkutettiin. Se Oli Tiina:

— Oi neiti, semmoinen onnettomuus on kuitenkin kauhea! Jens ja Hanssanovat että hän nyt taas on raivoissaan ja ehtimiseen huutaa: oi josolisin kuollut! Kaikki miehet ovat laittaneet yösijoja itselleenriihessä. Ei kukaan uskalla maata siinä talon-osassa, missä Andreaksenhuone on, ja Pikku-Sören, joka varmaankin on "herännyt", sanoo ettäpaholainen riivaa Andreasta ja että se voi saastuttaa koko kartanon,kun vaan sielu on jättänyt pienen Andreaksen ruumiin!

— Hiljaa! huusi Ellen. Ei mitään melua sinulta eikä muilta. Älköönkukaan uskaltako…! Hän malttoi mieltänsä ja jatkoi tyynesti:

— Jos Pikku-Sören pelkää jotakin pahaa, niin hänen omatuntonsavarmaankin on kipeä ja hän voi kohta ottaa kapineensa ja mennä. Minä entahdo mitään pelkuria talossa, eikä sellaisia, jotka yllyttävät toistenpelkurimaisuutta. Jokainen pysyköön tyynenä ja hiljaisna ja vähänpäästä on kysyminen Andreaksen oven ulkopuolella tarvitseeko hänjotakin. Mene!

Ellen kävi istumaan. Aina sama näky, sama kuva ja korvissa soi: josolisinkin kuollut! ja: toivotonta, ihan toivotonta!

Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja katsoi ulos hiljaiseen, valoisaan,kauniisen yöhön. Tämä oli melkein katkeraa ivaa. Hän kallisti päätänsäja mietti. Meni piirongin luo ja etsiskeli. Revolveri oli siinä.

Samassa kuului Henrikin ääni ikkunan ulkopuolelta.

— Minä näin että täällä oli valkeaa. Tuletko ulos tarhaan vai tulenkominä sisälle luoksesi?

Hänen päänsä näkyi jo ikkunassa. Hänen äänensä soi niin huolettomallekaiken tuskan ja kurjuuden ohessa.

— Jumalan tähden, jää sinne, missä olet.

Ellen meni ikkunan luo, revolveri kädessä.

— Miten on? kysyi Henrik myöskin levotoinna.

Ellen etsi sanoja, tuijoitti Henrikiin, hänen ohitse, ja oli taasnäkevinänsä Andreaksen vääntelevän itseänsä.

— Täällä on tapahtunut kauheata. Andreas on hullu, hullun koiranpurema. En voi sitä kuvailla… Mene länsipuolista rakennusta myöten.Sinä tiedät missä hänen ikkunansa on, likellä tallia. Arvattavasti oviei ole ha'assa, harvoin se tapahtuu. Hän makaa siellä. Mene katsomaan,kuules, mutta palaa pian luokseni!

Ellen seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos kesä-yöhön. Hän arvelitarpeelliseksi että hänen rakastajansa näkisi ja kuulisi samaa, mitähän oli nähnyt ja kuullut.

Nyt seisoi Henrik taas ikkunan alla. Ellenin ei tarvinnut kysellä.Siitä, mitä hän hämärässä taisi nähdä, näki hän tarpeeksi, ja Henrikinhenkäyksestä kuuli hän tarpeeksi minkä vaikutuksen hänen käyntinsä olitehnyt.

— Henrik! lausui hän äänellä, joka oli niin luonnottoman tyyni, ettäse saattoi Henrikin vapisemaan. Henrik, ota tämä, mene hänen luokseen,anna se hänelle ikkunasta sisään ja sano että Ellen sen lähettihänelle. Ellen, "joka ainoastaan hänen parastansa ajattelee"; sanonoilla sanoilla!

Hän antoi revolverin ulos Henrikille.

— Ellen…! kuului kolkosti sieltä alhaalta.

— Ota se, ota se! sanoi Ellen jyrkästi, mutta lisäsi tyynemmin: Sinäteet sen, jos sinulla on sydän rinnassa, ajatellessasi ihmistä, joka onenemmän kuin onnetoin. Sinä teet sen jos sinä rakastat minua, ja — joset sitä tee, niin minä teen sen itse!

— Ellen…! kuului taas, vaan tällä kertaa lähemmältä. Henrik olikiivennyt ylös muurille ja hänen silmänsä katsoivat nyt suoraan Elleninsilmiin.

Ellen pani liikutettuna käsivarret hänen kaulaansa, painoi häntärintaansa vasten ja kuiskasi: Lemmitkö minua todellakin?

— Lemmin! vastasi Henrik. Enemmän kuin elämääni!

— Mene siis!

Hän pikemmin putosi kuin hyppäsi maahan. Ruoho ja kanervat suhisivathänen nopeista askeleistaan ja Ellen oli yksinään.

Ei suinkaan kestänyt enemmin aikaa, kuin kaksi minuuttia, vaan nämäminuutit olivat sata ja kaksikymmentä sekuntia, ja joka sekunti oliijankaikkisen pitkä odottavalle.

Ellen säpsähti; Henrik seisoi taas siellä alhaalla.

— Se on hänellä! kuiskasi ääni ylös. Ellen ei kohta voinut tuntea sitä
Henrikin ääneksi.

— Oletko varma siitä ett'ei kukaan ole sinua nähnyt?

— Olen! vastasi hän sortuneella äänellä.

— Tule tänne ylös luokseni!

Henrikin pää näkyi taas ikkunassa, Ellenin käsivarret olivat taas hänenkaulassaan ja tällä kertaa oli hänen halailemisensa vielä enemmänsydämelliset. Henrik tunsi polttavan kuumain huulten koskevan omiansa.Hänen omat huulensa olivat jääkylmät. Silloin kuului laukaus, vaikkaepäselvästi, ikäänkuin ovea olisi paiskattu kiinni suljetussahuoneessa.

Molemmat säpsähtivät.

Ellen kuiskasi Henrikin korvaan

— Mitä Andreas sanoi?

— "Jumala siunatkoon neiti Elleniä!"

— Juokse siis! tänä yönä et ole ollut täällä!

VII.

Tohtori seisoi kamarissa Ellenin luona seuraavana päivänä. Ellen istuipöydän ääressä kartanon laskukirjat edessänsä; hän luki numerosarjatyhteen ja kirjoitti nopealla vakavalla kädellä.

— Niin, varmaankin se oli paha yö, lapseni! Me lääkärit näemme jakuulemme niin paljon ihmisten kärsimyksistä ja kuitenkin löytyyasioita, joita emme mielellään nä'e, kovasydämiset vaikka olemmekin,varsinkin kun täytyy seisoa ainoastaan katselijana, joka ei voivähääkään auttaa. Näin oli laita Andreas raukankin suhteen.

— Olisiko häntä voinut auttaa? kysyi Ellen katsomalta ylös työstänsä.

— Sillä kannalla kuin tiede nyt on tämän kauhean taudin suhteen täytyysanoa: Ei! Mahdollisesti jos hän olisi tullut luokseni kohta ja minäolisin saanut polttaa haavaa, mutta sittenkin se olisi ollut aivanepätietoista. Se myrkky tekee pilkkaa meidän taidostamme. Oi, löytyyniin monenkaltaisia myrkkyjä, jotka surmantyötä tekevät kurjassaihmissuvussa, vaan tämän vaikutus näyttää olevan pahin. Kumma ettämeidän silloisen keskustelun valaisemiseksi tuli tämmöinen esimerkki!Minä en ole ennen hoitanut vesikauhuisia; niin, ennenkuin tulin ulosmaalle olin skeptillinen koko asian suhteen…!

— "Skeptillinen" mitä se on? kysyi Ellen niinkuin ennen.

— Minä olen epäillyt että se todellakin oli niin pahaa, mutta sinun javäen kertomuksista sekä niistä merkistä päättäen, joita huomasintutkiessani ruumista… Vaan asiasta toiseen! Minä olen todellakinylpeä sinusta kummi-tyttärestäni, sinun käytöksestäsi. — Tiina kertoikuinka sinä käytit itseäsi tänä yönä. Semmoinen mielen-maltti javakavuus sinun ijälläsi… Mitä aion sanoakaan — sinulla onvarmaankin lasillinen viiniä tuossa kaapissasi? Minä olen ollut tuonristiäis-vaimon luona koko yön. Se oli paha sairauden kohtaus, johontuo vesi-kauhu oli syypää. Nyt hän, kiitos Jumalalle, ei ole enäähengenvaarassa, ja minä toivon että voin hänen parantaa ja että hänpian voi imettää pienokaisia. Kyllä vielä on ydintä ihmisrodussa täällämaalla!

Ellen toi viiniä kaapista ja arveli itsekseen että hyvä tohtorihuomattavasti oli vanhentunut. Puheliaisuutta Ellen ei rakastanut.

Tohtori joi viiniä ja maiskutti huuliansa:

— Tämä on varmaan maannut siinä isäsi ensimmäisistä ajoista asti, vaikuinka? Hän, minun neuvoni mukaan, ei juonut paljon viiniä. Hän oliliian verevä siksi. Vaan sinä kyllä tarvitsisit lasillisen kaikensäikähdyksen perästä. Arvattavasti et ole saanut unta, näytät kalpealleja väsyneelle… Sinä et tahdo?… No, sitten minä juon vielä tämänkinlasin sinun onneksesi: Sinun ja Henrikin malja! Oliko hän täällä eilenillalla kun he tulivat Andreaksen kanssa?

Ellen pudotti kirjan ja käytti ahkerasti imupaperia.

— Ei, kun he tulivat Andreaksen kanssa, hän, paha kyllä, ei olluttäällä. Mutta tänä iltana minä odotan häntä. Ehkäpä tuleekin varhemmintänäpäivänä!

— Niin tämmöisestä tapauksesta leviää huhu pian. Nyt täällätietysti tulee ruumiin-tutkimuksia y.m. semmoista, ja kartanonhaltijana sinä tietysti saat antaa kertomustasi. Vaan onhan se asiaaivan yksinkertainen ja ruumista sinun ei tarvitse nähdä. Se ei olesinua varten. Kumma että sinä juuri satuit lainaamaan hänelle tuonaseen. Sinä oletkin tavaton tyttölapsi, joka aina kannat aseita! Vaanse on sinun kaltaistasi. Ja lääkärinä sekä täällä kahden kesken en voimuuta sanoa kuin että hän käytti pistolia sangen viisaasti. Poikaparka, hän vaan lyhensi kärsimyksensä silla, ja kukatiesi minä olisintehnyt samoin, minulla kun ei ole lapsia eikä omaisia. Vaan ts!semmoista ei uskalla sanoa kun muut sitä kuulevat!

Hänen mentyänsä Ellen nousi ja avasi ikkunan, nauttien ahnaastiraitista ilmaa kankaalta. Istui sitten taas ja lopetti luvunlaskunsa.

Aamiaista syötyänsä ja juotuansa kaksi suurta lasillista maitoa,meni hän ulos, kävelemään niittyjen ja peltojen kautta. Mennessänsäpaalu-sillan yli ja edemmäksi ohrapellon ohitse kankaalle, oli hänestämelkein mahdotointa että kaikki tämä oli eilisestä tapahtunut. Olihanse mahdotointa. Täällä oli silta ja joki kurisevineen sammakkoineen,täällä oli kanerva-tie kankaan yli, se tie, jota myöten Andreas oliastunut, kaikki aivan muuttumatointa, valaistus ja ilma toisenlaiset,vaan muuten oli jok'ainoa lehti samassa paikassa, ja siihen tiehen,jota hän eilen oli astunut, ei ollut ainoatakaan mutkaa lisään tullut.Hän vaipui vähitellen samaan tyyneen mieli-alaan, joka maisemassavallitsi, ja tosi-tapaukset hävisivät sinertävään etäisyyteen, jottaEllen joka hetki odotti Andreaksen tulevan portista ketunnahkainenpussi heikoilla hartioillaan.

Portista tuli kun tulikin joku. Se oli poika, joka juoksi täyttälaukkaa. Hänen tuli tervehtiä neitiä ja pyytää häntä tulemaan sisään;siellä oli tohtori ja maaherran asia-mies, sekä muita miehiäkaupungista ja pitäjästä.

Ellen taittoi oksan ja käytti sitä auringon-varjona palatessaankartanoon.

Asia oli pian järjestetty. Tohtori puhui ja säesti puhettaanselittävillä liikunnoilla; hän puhui Ellenin nuoruudesta ja kuinkatämä, nuori vaikka oli, ei tehnyt niinkuin "mikä toinen nainen hyvänsä"olisi tehnyt: mennyt tainnoksiin, vaan että Ellen oli antanut, sairaanselvään lausutun toiveen mukaan, kantaa hänet erillänsä olevaankamariinsa. Vielä puhui hän siitä kummallisesta sattumuksesta ettäEllen, "juuri tässä paikassa, missä nyt seisomme, hyvät herrat", olipistänyt aseen hänen taskuunsa, jotta voisi olla huoleti noitten"karanneitten vankien" suhteen! Tyhmä juttu noista karkureista; vaanihmiset maalla ovat niin herkkä-uskoiset. Valitettavasti tuo nuoriihmisraukka oli käyttänyt asetta toisessa tarkoituksessa, kun olisipitänyt antaa kohtalonsa riippua Jumalasta. Vaan olihan se tapahtunutsairaudessa ja hän, tohtori, aikoi todistaa että itsemurha olitapahtunut houreissa, jotta ruumis ainakin pääsisi siunattuun maahan.

Ellen nyykähytti päätään; arvellen että tuo oli paikallaan, ja myönsikun hänen todistuksensa vaadittiin. Herrat menivät sitten miestenasuinriviin. Ellen aikoi seurata heitä, mutta tohtori kutsui hänettakaisin ja selitti ett'ei se hänelle sopinut.

Hän käveli sitten edestakaisin niinkauan, kuin tutkimusta kesti länsipuolisessa rakennus-sarjassa. Kartanon väki seisoi ympärillä pienissähiljaisissa joukoissa ja kuiskasi tai puhui matalalla äänellä toinentoisilleen. Ellen piti vielä suurta oksaa kädessään, jota sillointällöin käytti päivä-varjoksi.

Herrat palasivat. Muutamat heistä näyttivät liikutetuilta, toiset taasolivat säilyttäneet viralliset muotonsa; asiamies, joka oli nuori janähtävästi kotoisin pääkaupungista sekä vaatetettu uusimman mallinmukaan, puhui erittäin kovalla äänellä tohtorin kanssa ja näyttiesiintuovan neroansa, lääkärin katsannosta päättäen. Hän pyysi ettälääkäri juhlallisesti esittelisi häntä kartanon "nuorelle kauniillehaltijattarelle", sanoi Ellenille joukon kohteliaisuuksia ja lopettisillä toivomuksella että saisi tavata Elleniä iltahuveissa kaupungissatalvella. Sitten kumarsi hän, sanoi hyvästi, kääntyi vielä pari kertaaja katseli Elleniä puoleksi ihaellen, puoleksi uskaliaasti, ja siihense 'ruumiin-tutkiminen,' päättyi.

Nämä ihmiset ja tuo somaksi laitettu pieni asiamies olivat nähneetEllenin alakuloisena. Vaan alakuloisuus ei ollut Ellenin asia. Hänpudisti sen päältänsä voimakkaalla tahdollansa ja heitti alakuloisuudensikseen. Loppupuoli päivästä päättyi siten että hän taas pani väkensäjärjestettyyn työhön. Se olikin tarpeellista. Heidän oli taastunteminen että oli yksi tahto, joka voitti mielen heikkouden, ettäyhdellä ainakin oli mielen malttia tässä levottomuudessa.

Kun ilta lähestyi, ei hän voinut kieltää että hartaasti odotti Henrikintuloa. Hän meni tarhaan, ulos kankaalle ja taas tarhaan. Päivänkuumuutta seurasi vilponen ilta. Se näytti tulevan noista suuristapilvistä, jotka olivat auringonlaskun synnyttämät ja viimein levisivätyli puolen taivaan. Ehkäpä ukkonen, joka eilen ei ruvennut käymään,tänä iltana tunkisi esille! Siltä melkein näytti.

Hän odotti ja odotti. Muutamia pisaroita oli jo satanut, pimenipimenemistään ja jyrinä kuului etäältä. Henrik ei tullut.

Vaan raju-ilma kiihtyi ja ajoi Ellenin sisään jälleen. Se kelpasi kylläesteeksi Henrikille lähtemästä matkalle, vaan pitäisihän hänen tullahuolimatta ilmasta!

Ellen käveli levottomasti edestakaisin kamarin lattialla. Raju-ilma yhävaan kiihtyi.

Rohkeinkin ihminen tuntee itseänsä vähän masennetuksi ankarassaukkosen-ilmassa, siinä on jotakin, joka ahdistaa rintaa ja painaaaivoja.

Ellen käveli ihan yksinänsä tuossa suuressa huoneessa. Yön tapauksetastuivat taas esille kaikista piilopaikoistansa. Hän rupesi tuntemaanettä, jos hän nyt vähänkin antautuisi alakuloisuuteen, pelko ehkäkuvailisi hänelle kauheuksia ja ryöstäisi häneltä tuon täydellisestiselvän käsityksen, joka hänellä oli siitä että oli tehnyt oikein jahyvää kanssaihmiselleen. Leimaukset lensivät ulkopuolella ristin rastinja kaikki esineet ilmestyivät niiden sinisessä, kalman kalpeassavalossa. Kerran oli hän näkevinänsä Andreaksen väännetyt kasvot jasuuren veripilkun hänen otsassansa. Ei, ei, huusi hän ja juoksiikkunalle, jossa pakoitti itseänsä katselemaan leimauksia. Te etteminua voita! Ja sinä Herra Jumala taivaassa, sinä et sano että olenväärin tehnyt. Sanoihan tohtori, ett'ei hän olisi elänyt, ja omatuntonisanoo minulle että minä annoin hänelle ainoan avun, mikä oli minunvallassani antaa. Miksi ei kukaan auttanut häntä paremmin?

Hän seisoi siinä kädet kohoitettuina. Hänestä nuo viheltävät leimauksetja jyrinä olivat hänen syyttäjänsä. Vaan urhoollinen neito oli vakavaja taisteli voittoisasti luonnon voimia ja — itseänsä vastaan.

Ovi avattiin. Tiina oli siinä. Näytti todellakin siltä kuin eilispäivänkohtaukset uudistettaisiin.

— Oi eikö neiti tahtoisi tulla väentupaan. Kaikki, sekä miehet ettänaiset seisovat siinä yhdessä joukossa ja ovat hyvin tuskissaan, jaPikku-Sören sanoo…!

Ellen oli taas heti entisellään ja meni Tiinan edellä väen joukkoon.

— Sytyttäkää kynttilät! sanoi hän.

Vapisevat kädet haparoivat tulitikkuja, ja vihdoin sytytettiinkynttilät, kun pari kertaa oli turhaan sitä koetettu. Ellen näkiväkensä pienissä joukoissa penkillä ja laattialla. Muutamat pii'oistaolivat laskeneet päänsä miesten polville. Ei miehet eikä naisetpuhuneet. Pöydällä istui Pikku-Sören.

— Mitä pelkäätte? kysyi Ellen. Ettekö koskaan ennen ole nähneetukkosen ilmaa? Sanokaa!

Toiset olivat ääneti. Pikku-Sören katseli Elleniä kiihtyneenä:

— Se on Jumalan rangaistus, neiti! Baal'in ja Belim'in hengetvallitsevat talossa, neiti! Täällä on vietetty syntistä elämääsyömisellä ja juomisella ja riettaudella ja kaikenlaisellapahuudella…!

Piika, joka taas oli tullut rohkeaksi neiden läsnä ollessa, rupesinaureskelemaan eräässä nurkassa. Saarnaaja katseli häntä tultaiskevillä silmillä:

— Niin, sillä lailla hän nauraa tuo Babylon'in portto. Mutta onko hänmyöskin naurava kun hänen aikansa on käsissä? Sillä on kirjoitettu: seaika on tuleva, jolloin hedelmä on kypsynyt, ja silloin äitien pitäävalittaman lapsistansa. Vaan tämä huone on lankeeva, sillä sen herraoli jumalatoin herra, jota ei koskaan temppelissä nähty, eikä hänenpalvelijansa rauhassa lähtenyt maailmasta, vaan paholainen koiranmuodossa vei hänet pois. Ja te, neiti…!

Tiina pani kätensä hänen suulleen. Muutamat miehistä nousivat.

— Anna hänen olla, käski Ellen tyynesti. Tänä iltana panee hänkapineensa kokoon ja huomenna saa hän palkkansa, jotta voi mennäsaarnaamaan minne tahtoo, vaanminun kartanossani se ei ole enäätapahtuva. Ja te toiset! Teidän pitäisi hävetä. Onko koskaan ennenkuultu että ihmiset maalla istuvat tuvassa ukkosen ilmalla? Luulettekoettä isäni osti tuon uuden ruiskun sitä vasten, että se palaisi tuollariihessä? Ainoa mitä saa pelätä ukkosen ilmassa, on että salama iskeealas ja sytyttää. Emme voi sitä estää tapahtumasta. Vaan sammuttaa tevoitte ja se pitää teidän tehdä, taikka minä otan palvelukseeni uuttaväkeä muuttopäivänä!

Mutinaa kuului, kaikki nousivat ja menivät ulos. Tiina rupesirukoilemaan Pikku-Sören'in puolesta, vaan Ellen ei leppynyt tälläkertaa.

— Ei, ei mitään joutavaa hyvyyttä. Hän turmelee muita saarnoillansa.Kuukauden palkka pitää hänen saada edeltäkäsin, sentähden että häneroitetaan keskellä vuotta. Mutta pois hänen pitää mennä!

Ellen meni huoneesensa ja sytytti lampun. Raju-ilmaa kesti vielä hetkenaikaa, vaan hän tuskin sitä huomasi enää. Hän oli kovasti suuttunutHenrikiin, ja kun levon hetki oli tullut ja hänen täytyi sanoaitselleen että kaikki odottaminen oli turha, meni hän makuuhuoneesen,repäisi vaatteet päältänsä ja hyppäsi vuoteelle. Ei hän tuntenut pelkoaeikä omantunnon vaivoja, vaan häntä suututti rakastajansa miehuudenpuute, joka suuttumus vihdoin heltyi unen helmoissa samassa kun kaikuviimeisestä jyrinästä hävisi kolkossa synkeässä yössä.

Aamu, joka seurasi tätä yötä, oli synkkä ja sumuinen. Päivä ei ollutpaljon valoisampi. Ellen istui tarhassa kivi-vati sylissä ja noukkisiihen palkoja.

Henrik seisoi hänen edessänsä.

Ellen ei ollut häntä huomaavinansa, vaan jatkoi työtänsä. Viimein sanoihän katsomatta ylös:

— Vai olet sinä siinä? Pelkäsit varmaan tulevasi märäksi eilen.

Henrik ei vastannut.

Ellen katseli häntä. Hän seisoi siinä pää kallella, tavallistakalpeampi ja oli väsyneen, hajamielisen näköinen.

— Henrik! sanoi Ellen.

Hän säpsähti:

— Mitä sinä tahdot, kysyi hän matalalla äänellä.

Tämä oli Ellenistä liikaa.

— Mitä minä sinulta tahdon? Se on kummallinen kysymys. Miksi et tulluteilen? Vastaa toki!

Henrik pudisti päätänsä ja liikkui niinkuin unessa kävijä.

Ellen laski vatin maahan, nousi ja tarttui Henrikin käsivarteen:

— Kuuletko Henrik!

— Minä matkustan pois! kuiskasi tämä.

— Sinä matkustat pois! huudahti Ellen, astuen askeleen taaksepäin jasilmillään mitaten Henrikiä kiireestä kantapäähän.

— Niin minä lähden, lausui Henrik samalla hiljaisella hajamielisellätavalla, nähtävästi huomaamatta Ellenin mielen tilaa. Minun täytyylähteä pois täältä. Tämä viimeinen yö oli minulle liiaksi!

Ellen istui taas ja rupesi uudestaan työhön.

Henrik seisoi ja katseli kuinka palot ja herneet putosivat vatiin. Hänhymyili:

— Sinä olet minua väkevämpi Ellen. Minulle oli tuo tapaus liiaksi.
Minä lähden Skotlantiin.

— Onnea matkalle!

— Onko se kaikki, mitä sinulla on minulle sanottavaa?

— On. Vai tahdotko että vielä sinua kiitänkin? No, kiitokset voinsulle myöskin antaa, ja herneitä myöskin. — Kas tässä, ole niin hyvä,ole niin hyvä!

Ellen sysäsi vatia niin että se kaatui ja laski kädet syliinsäkatsomatta Henrikiin.

— Hyvästi sitten!

— Hyvästi!

Henrik seisoi vielä ja odotti hetken aikaa, vaan kun Ellen yhä oliliikkumatta, kääntyi hän pois, meni hitaasti käytävää myöten ja astuiaidan yli.

Ellen nousi hänen mentyänsä. Hänen silmänsä säkenöivät.Tämä yö oliollut hänelle liiaksi! Ja se oli kaikki, mitä Henrikillä oli hänellesanomista. Ja hän oli mies. Oi kuinka Ellen oli taistellut tämän yönläpi. Ja nyt Henrik aikoi lähteä noin ilman muuta. Sepä vasta kaunista!Ja hänen rakkautensa? Ei, hän oli kurjamainen pelkuri, eikä ansainnuthänen rakkauttansa!

Ellen astui vatiin ja musersi sekä sen että herneet. Sitten meni hänylös kummulle. Niin, täällä olivat he usein istuneet, ja Henrik olipuhunut niin koreasti hänelle, oli aina kiittänyt hänen vakavuuttansaja iloinnut siitä, että se tulevaisuudessa olisi hänen apunansa. Janyt? Tämä ainoa tapaus, tämä laukaus, tämä apu hädässä: ja hän, hänastui tuolla ja horjui, kuin ruohon korsi! Kah, kuinka hän käveli!Oliko tuo miehen ryhtiä, sen miehen, jolle Ellen vaimoksi menisi? Ei,ei. Sinä et ole minua saava!

Hänen suuttumuksensa oli noussut korkeimmilleen, Henrikin ulkomuotokin,josta hän muutoin oli niin ylpeä, iletti häntä nyt. Aalto oli noussutniin että sen täytyi syöksyä takaisin.

Ellen näki hänen korkean vartalonsa tuolla ohrapellon takana. Nyt, kunHenrik oli kaukana, ei hän ottanut lukuun tuota kallistunutta päätä,vaan arveli että hän kuitenkin oli pulska mies. Mutta heikko hän oli.Niin kyllä. Vaan eihän kaikki ihmiset voineet olla yhtä voimakkaita.Jos hän nyt olisi niinkuin … niinkuin Ellen itse esim.? Niin, muttasilloin hän ei olisikaan Henrik. Hän näytti niin sanomattomantoivottomalle.

Se raukka!

Tämän viimeisen sanan lausuttuansa oli ikäänkuin olisi koskettu kokojoukkoon hellästi heliseviä kieliä Ellenin sydämessä. Hänen luontonsasisimmästä syvyydestä kasvoi ja puhkesi kukkanen hänen etehensä. EihänHenrik ollut kasvanut, niinkuin kasvi vapaassa, raittiissa ilmassa,joka sai kehitä voimiensa mukaan. Hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa,ja hänen… Ei. Ellen oli heistä onnellisempi, rikkaampi, se, jonkavelvollisuus oli antaa; ja, jos se oli välttämätöintä, että hän lähtisipois päästäksensä taas entisilleen, niin Ellen ainakin tahtoi lausuahänelle jäähyväiset!

Ja tuulen nopeudella riensi hän ohrapellon läpi, ja vaatteet suhisivathänen ympärillänsä. Hän pudotti huivinsa, hän kaatui pari kertaa, kunjalka takeltui olkiin, kädet tulivat verisiksi epätasaisesta maasta,mutta hän pääsi kuitenkin hengästyneenä ylös lähimmälle aidalle jasieltä huusi hän niin paljon kuin suinkin jaksoi:

— Henrik, Henrik, kuule minua!

Henrik seisahtui. Ellen aukasi hänelle sylinsä; hän palasi takaisin;
Ellen meni häntä vastaan. Monta sanaa ei puhuttu.

— Täytyykö sinun lähteä pois? kysyi Ellen, kädet Henrikin kaulassa.

— Täytyy, vastasi Henrik hiljaa ja silitteli kädellään Ellenin otsaa.

— No lähde siis! sanoi Ellen ja suuteli hänen poskiansa, huuliansa,kaulaansa ja käsiänsä. Minä odotan sinua!

VIII.

Henrik oli lähtenyt. Naapuristossa oli siitä juteltu vähän. Olivathannuo kaksi jo kihloissa; heillä oli nähty sormukset sormissa, ja nytolivat he nähtävästi rikkoneet kihlansa. Toiset arvelivat taas ettäniin ei ollut laita; Ellen kantoi vieläkin sormusta. Vaan sittenpäätettiin että he kuitenkin olivat melkein rikkoneet kihlansa, ja ettäse kyllä tuli siitä, että Henrik oli ollut luulevainen sen osan-otonjohdosta, jota Ellen oli osoittanut Andreaksen suhteen. Kävipä vielämuitakin huhuja.

Silloin puhuttiin yht'äkkiä — ja tämän romantillisen käänteen huhuvarmaankin oli saanut kaupungissa, jossa ei voitu omin silmin seurataasioita — että kartanon nuori haltijatar omalla kädellään oli ampunuterään miehen, joka oli palannut pidoista ja yrittänyt väkivaltaa häntävastaan. Tuo pieni asia-mies vastusti kyllä tätä huhua klubbissa, vaanpuhuessansa Ellenistä, jonka kanssa olisi luullut hänen olleenerinomaisen tutulla kannalla, puheistansa päättäen, osasi hän ainatehdä sitä niin salakähmäisellä tavalla, että hän, kaupungin naistensilmissä ainakin, oli hänen rakastajansa, vieläpä kasvoi hän kolmenedellisen maamoukka-rakastajan murhaajaksikin. Rohkein huhu olikuitenkin seuraava, jonka synnyttäjä arvattavasti oli poisajettu Sörensaarnaaja. Sanottiin että kartano haltija-vainajan aikana oli kuuluisasiitä, että oli oikea mustalaistyttöjen ja maatakuljeksijainpesäpaikka, missä haltija itse antoi hyvää esimerkkiä kaikenlaisessairstaisuudessa. Ei oltu aivan varmat siitäkään, ken oli ollut Elleninäiti. Haltija oli ollut jumalatoin ja huono ihminen, joka ei koskaankäynyt kirkossa ja joka niin kauheasti oli laiminlyönyt lapsensakasvatuksen, ett'ei hän nytkään kahdeksantoista vuoden ijällä osannutlukea eikä kirjoittaa. Että Ellenistä, hänen lapsuuteensa jalaiminlyötyyn kasvatukseensa katsoen, voitiin ajatella mitä hyvänänsä,oli päivän selvä asia.

Ellen, joka tähän aikaan vielä vähemmin kuin ennen seurusteli ihmistenkanssa, ei tietänyt mitään kaikesta tästä. Eräänä päivänä hämmästyi hänkoko lailla kun hänelle sanottiin että oli tullut kaupunkilaisia hänenluo, jotka tahtoivat nähdä vanhoja raunioita ja kartanoa. Ensi hetkenäaikoi hän antaa jonkun miehistä käskeä heitä pois, vaan samassa pistipäähänsä että olisi hauska kerran vastaan-ottaa kaupunkilaisialuonansa, ja hän menetteli sentähden toisin. Hän pani huivin päähänsäja meni ulos vieraitten luo. Siellä oli koko vaunullinen herroja janaisia. He töllistivät häneen ja hän niihin, vaan, luonnollinen jasuora kun oli, käski hän heitä astumaan ulos vaunuista paikkojakatselemaan. Hän kertoi sitten kaikki, mitä muisti Henrikin kertoneenvanhoista linnoista ja raunioista ylimalkain, sillä mitään tarkempiatietoja hänellä ei niistä ollut, ja koska hänestä kerraksi olijotensakin hupaista olla emäntänä, pyysi hän herrasväkeä huoneisin,tarjosi heille maitoa, viiniä, makeisia ja mitä talo voi tarjota. Aivanvastoin tapaansa oli hän tällä kertaa se, joka enimmin puhui, ja oliniin huvitettu tästä pienestä poikkeuksesta talon yksitoikkoisessaelämässä, ett'ei hän ollenkaan huomannut mitä vieraat hänen puheistansapitivät.

He läksivät sitten pois ja Ellen nyykäytti päätänsä jäähyväiseksiportailla; meni sitten taas jokapäiväiseen työhönsä ja oli pianunohtanut koko tämän tapauksen ja vieraat myöskin. Vaan mitä vieraisintuli, niin herrat kotimatkalla arvelivat että hän oli "suoraluontoinenja sangen kaunis katsella", mutta naiset sitä vastoin eivät löytäneetsanoja selittääkseen kuinka varmat olivat huhujen todenperäisyydestä,"että hän sydämen pohjasta oli mielisteleväinen ja aika laillakoketti".

Vaan ei kauan kestänyt ennenkuin tuli toinen kuormallinen ihmisiä,jotka myöskin tahtoivat nähdä kartanon merkillisyyksiä. Ellen kummasteliettä vanha kartano yht'äkkiä oli tullut niin mainioksi. Hän suostuinytkin maksusta vaieten pyyntöön, vaan antoi Tiinan — jolla nyt olimejerinhoitajan arvo — näyttää heille paikat, ja tämä ei aivan ollutvieraitten laskujen mukaista.

Vaan kun vähän aikaa sen jälkeen tuli vielä kolmaskin kuorma, tuliEllen kärsimättömäksi ja antoi vieraille isäntärengin kautta sensanan, ett'ei tämä alituinen ajaminen kartanolle ollut kartanonhaltijattarelle mieleen. Heidän täytyi siis palata ilman muita mutkiaja olivat päälliseksi niin varomattomat että lausuivat kaikkea muutakuin kohteliaita asioita lähtiessään.

Tämä herätti Ellenissä epäluuloa. Hän pani oikean kätensä, Tiinan,onkimaan kuulumisia naapureista, varsinkin pappilasta, ja nyt huhuttulivat kuuluville.

Ellen kohotti kyllä olkapäitänsä kuullessansa näitä juttuja ja hymyiliylenkatseella; mutta rypistyneet silmäkulmansa sanoivat samalla ettähän ymmärsi kuka oli näiden juttujen alku ja juuri ja että hän aikoiolla varoillansa.

Eräänä aamuna tapahtui että tohtori oli ajanut kaupunkiin omallahevosella. Kun ajoi pääkatua alas, seisattui hän klubbin edustalle. Hänoli erään lukuyhtiön jäsenenä ja meni klubbista noutamaan viimeisetkirjallisuuden uutiset. Siellä tapasi hän tuon ennen mainitunasiamiehen. Nuori mies seisoi somilla säärillänsä, nojasi millointoiseen, milloin toiseen, ojensi niitä ja kierteli viiksiänsä.Hiuksensa olivat kutrisiksi poltetut ja näytti siltä kuin hänellä olisiollut aikomus tehdä ihmiskunnalle kunnian ilmestyä sen eteenvierailevana näyttelijänä jossakin näytelmässä, jossa päähenkilöntehtävä tulisi hänen osaksensa.

— Kuulkaa tohtori! minulla ei ole mitään tekemistä konttorissatänäpäivänä ja minun tekisi, piru vieköön, mieli ajaa kotia teidänkanssanne tänään. Niin, teidän ei tarvitse kiittää minua tästätarjomuksesta, sillä oikeastaan tahtoisin uudistaa tuttavuuteni teidänkummi-tyttärenne kanssa!

Tohtori oli todellakin niin hyväntahtoinen, että hän piti hyvänänsätuota hävyttömyyttä; saihan hän sen kautta seuran pitkälläkotimatkalla.

Herra asiamies huusi palvelijaa sisimmästä ravintolahuoneesta auttamaanyllensä päällystakkia, joka oli hänen omalla käsivarrellansa.

Sitten näki hän vaivaa astuessaan vaunuihin tuon hieman maamoukkamaisentohtorin viereen.

— Nyt te voitte ajaa! sanoi asiamies, sytytettyänsä sikarrin jakäärittyään päällystakin ympärillensä.

Asiamies hyvin mielellään ajoi mukavissa vaunuissa ja hyvin mielelläänpuhui kuunteleville korville. Nyt nämä molemmat ehdot olivat täytetytja asiamies oli oikein hyvillänsä.

— Oikeastaan tämä kaupunki on oikea hiiren-läpi; vaan hiukanvaihetusta pääkaupungin elämästä voi olla sekin hyvä. Naiset käyvätlaatuun ja — Jumala paratkoon, tyttö-raiskoilla ei ole monta, jotkaheitä huvittaisivat!

— Niin, te olette oikea veitikka, niin olette! nauroi tohtori.

— Hm! Jokainen tekee parastansa. Miksi teidän kummityttärenne eikoskaan tule kaupunkiin?

— Se ei koskaan ole ollut hänelle mieleen, ja nyt hänellä ei suinkaanole siihen syytä, katsoen kaikkiin juttuihin ja juoruihin, jotka ovatliikkeenä!

— Se en totta. Hänestä puhutaan todellakin yhtä ja toista!

— Aivan liiaksi! mörisi tohtori.

— Ja mikä on pahempi! jatkoi asiamies, hän ei ole oikein varovainen!

— Eikö hän ole, tuhat tulimmaista! vastasi tohtori äkäisesti: Eihän selapsi parka tee mitään. Vaan pahoista kielistä ei ole puutetta eikäihmisistä, jotka kieliväisyydellä aikaansa kuluttavat!

— Jos te tuolla puheellanne tarkoitatte minua! sanoi asia-mieskylmästi, niin erehdytte. Minä pidän aina velvollisuutenani olla niidenkilvenkantajana, jotka eivät ole läsnä!

Sitten seurasi kertomus mitenkä herra asia-mies kilpeä kantoi ynnäpitempi esitelmä pääkaupungista, sen asujamista ja oloista.

Tohtori istui niinkuin olisi kadottanut nenänsä ja suunsa kuullessaankaikkea tätä viisautta. Kun hän sai vähän suunvuoroa, sanoi hän:

— Nuorukaiset tekevät jyrkkiä päätöksiä meidän aikanamme. Minustanäyttää siltä kuin te olisitte puhuneet niin kuin todellinen tämänaikakauden lapsi!

— Hyvä tohtori, me olemme kaikki aikakauden lapsia! sanoi asia-mies,silittäen partaansa ja nojaten taaksepäin siinä varmassa vakuutuksessaettä hän tällä mahtavalla totuuden lauseella oli tehnyt tohtorinmykäksi. Eikö nuo hevoset voisi juosta vähän paremmin?

Kun pysähdyttiin tohtorin asunnon ulkopuolelle, kysyi lääkäri vieraaltaeikö hän tahtoisi syödä leipäpalasta hänen talossansa.

— Kiitoksia; teidän kaunis kummi-tyttärenne on kyllä tydyttävätoiveitani enemmän kuin ruoan suhteen! sanoi nuori mies huolettomastija osoitti kartanoa.

Ellen seisoi pihalla paljain päin ja katseli kuinka lampaita kerittiin.Hän nosti käden silmiensä varjoksi ja katseli ällistyneenä yksinäistävierasta, joka niin reippaasti tuli portista sisään kuin se olisi olluthänen jokapäiväinen työnsä.

Kun Ellen viimein tunsi hänet ruumiin-tutkimisessa olleeksi mieheksi,teki hän jyrkän liikunnon, vaan malttoi samassa mieltänsä javastaan-otti tyynesti hänen imartelevaa tervehdystänsä.

— Minua ilahuttaa nähdä teitä näin kukoistavana ja terveenä neitoseni.Minulla oli asioita näillä paikoilla enkä hennonut mennä teidän ovenneohitse, vaikk'ette olekaan erittäin kuuluisa vieraan-varaisuudesta!

On olemassa kohtelias hävyttömyys, jota nuoret miehet, joilla on siihentarpeellisia luonnonlahjoja, oppivat pääkaupungin kahvila-elämässä japintapuolisista nais-tuttavuuksista. Maalainen hämmästyy tavallisestikun häntä kohdellaan tuolla lailla, sillä se kohteleminen on maksettavasamanlaisella rahalla taikka kaikkein karheimmalla konsehtilla.

Ellen oli jääkylmä tuota miestä kohtaan, vaan tämä ei kadottanutrohkeuttansa. Mutta yht'äkkiä näki hän jotakin salamantapaista Elleninsilmässä — hän otaksui että se oli hymy ja suosiollinen hänelle.

— Ettekö astu sisään? kysyi Ellen.

Hän kiitti itsetunnolla ja astui teikkarimaisesti Ellenin jäljissä.

He istuivat pöydän ääreen, jolle Ellen asetti virvoituksia vieraaneteen.

— Ettekö itse ota lasillista? kysyi herra, nostaen lasia päiväävasten.

— En koskaan juo vieraitten kanssa! sanoi Ellen kuivasti.

— Te olette julma, neitoni! Minä toivon kuitenkin että se aika ontuleva, jolloin voimme juoda yhdessä kuin tuttavat!

— Siinä tapauksessa teidän tulisi menetellä aivan toisella tavallakuin olette tehneet siitä, kuin te viimein olitte täällä!

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan että tiedän kuka on levittänyt noita juttuja minustakaupungissa!

— Ah, hyvä neiti, minä huomaan että on koetettu minua panetella teidänluona…!

— Se on mahdotointa. Sillä ei kukaan rohkenisi puhua teistä minulle.On ainoastaan mainittu teidän nimenne niiden juttujen ohessa, joitaolette minusta levittäneet!

— Niin, siinä näette että kuitenkin on mainittu halpa nimeni teille!Vaan ei ole huolimista siitä, mitä puhutaan. Paitsi sitä voin minäpuhdistaa itseäni kaikista…

—- Se ei ole tarpeen! sanoi Ellen ja nousi. Asia-mies näki että peliolisi kadotettu jos ei hän nyt laskisi valttia ulos. Hän nojautuipöydän yli ja aikoi tarttua Ellenin käteen:

— Olkaamme hyvät ystävät! sanoi hän imartelevalla äänellä jahymyilevin silmin.

Ellen seisoi hänen edessänsä täydessä mitassaan. Sen käden, jota herraoli tavoittanut, oli Ellen samassa laskenut alas. Toista kohotti hänkäskevästi.

— Ulos! huusi hän ja rypisti silmäkulmiansa.

— Olkaamme nyt hyvät jo, sanoi herra tyynesti ja aikoi istuutuajälleen.

Tämä hävyttömyys hämmästytti Elleniä. Hän ei olisi tahtonut mennä liianpitkälle, mutta asian näin ollen oli hän pakoitettu astumaanviimeisenkin askeleen.

— Te arvattavasti ette kuulleet mitä sanoin. Pitääkö minun kertoa seteille? Te menette heti ulos tästä huoneesta taikka väkeni on teitäauttava!

Asiamies hohotti olkapäitänsä ja sysäsi tuolinsa pöydän vierestä.Ellenin silmät seurasivat häntä miekan tavalla askel askeleelta ovellesaakka. Siinä mies pysähtyi. Hänen ylpeytensä oli loukattu, hänenilkeytensä riensi avuksi.

— Te ette ole kohtelias, nukkeni; vaan koska se näyttää olevan talontapa, enkä minä voi sitä noudattaa, niin minä menen. Ymmärtäkää minuaoikein! minä menen itsestäni, en anna käskeä itseäni ulos!

Ellenin huulet vapisivat, hän etsi sanoja, vaan ei löytänyt muuta kuin:

— Västäräkki!

Sen perästä ovi suljettiin asia-miehen jälkeen. Ikkunasta näki Ellenhänen käyvän ohitse. Vieläpä seisattui hän ja sytytti sikarinkinitselleen pihalla. Vihdoin viimeinkin oli hän ulkona portista.

Ellen istui tuolille. Nyt kun tuo mies oli poissa, vapisivat Elleninpolvet. Tämmöistä ei hän vielä ollut kokenut.

Ajateltuansa tätä seikkaa hetken aikaa, muistui hänen mieleensä tuosana: Västäräkki!

Tätä ajatellessaan rupesi hän nauramaan, niin että Tiina, joka samassatuli sisälle, ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.

— Oliko hän niin hupainen? kysyi uusi mejerinhoitaja. Siltä hän einäyttänyt!

— Niin, hän oli todellakin sangen hupainen! vastasi Ellen yhä nauraenja lisäsi totisemmin:

— Jos tuo hupakko tulisi tänne vielä kerran, niin annan Jens'in jaHans'in ottaa hänet käsivarsista kiinni ja hieman kylvettää häntätuossa joessa; kuuletko!

— Vai sen kaltaista hupaisuutta se olikin! vastasi Tiina. Kyllä neitivoi luottaa siihen, että häntä kyllä kylvetetään. Minä tunnen niinmainion sopivan ja mutaisen paikan joessa!

Tohtori seisoi oven ulkopuolella kun asiamies kävi ohitse.

— No, pianpa hän toiveenne täyttikin! huusi hän. Teidän olisi ennemminpitänyt syödä aamiaista minun luonani, kun tarjosin sitä teille!

Asiamies nosti ainoastaan hattuansa ja jatkoi matkaa raivoissaan. Hänsai kävellä hyvän matkan ennenkuin sai erään talonpojan ajamaanitseänsä kaupunkiin. Koti-matkallaan vannoi hän itsekseen vihaa javainoa Ellenille. Illalla klubbissa kertoi hän hartaasti kuuntelevallekuulijalaumalle, sipristäen silmiänsä ja vaieten hetkeksi sillointällöin, käynnistänsä kartanossa ja että uusi linna oli yhtä vähänvalloittamatoin kuin vanha oli ollut.

Että sota oli julistettu, siitä oli Ellen vakuutettu ja sai sitätarpeeksi kokeakin. Kun hän tarvitsi työväkeä, varsinkin syystöihin,niin hän ei saanut taikka sai kaikkein huonoimmat. Hänen palvelijansajättivät hänet kaikenlaisista tekosyistä; saipa myös tuntemattomallatavalla tuon pienen kaupungin sanomalehden pöydällensä ja olitilaisuudessa lukea siitä kuinka laita oli eräässä kartanossa —pitäjässä. Koko joukko pikku harmia sateli hänen päällensä, mutta hänseisoi vakavana kengissään ja kaalasi mudan läpi sekä koroitti sitämuuria, joka häntä eroitti ympäröivästä maailmasta. Tiina oli hänenuskollinen apulaisensa ja muutamia luotettavia miehiä sai hän myöskinpysymään korkeasta palkasta. Mutta kasvonsa olivat käyneet entistätotisemmiksi, ja revolveri, jonka tohtori oli lähettänyt hänellepuhdistettuna takaisin, riippui seinällä hänen sänkynsä yli kiiltävinepiippuineen ja messinkinappineen.

Näin odotti hän Henrikiä.

IX.

Vihdoin viimeinkin sai Ellen häneltä kirjeen. Hän oli arvannut joedeltäkäsin ett'ei hänelle tulisi paljon auringon paistetta siltäpuolelta, mutta ne skotlantilaiset suvut, jotka kirjeestä ilmestyivät,melkein masensivat hänen mielensä. Kirje antoi sen tiedon että Henrikoli suorittanut oppijakson eräässä mallikartanossa ja sitten ruvennutpalvelemaan suuressa maahovissa alainspehtorina. Kirje kuului näin(Henrikin kaikella järjestyksellä kokoonpantu):

                                                Stonehouse Court.
                                                County Fife
                                                        Skotland.

9 p:nä Lokakuuta 18—.

Neiti Ellen Jansen'ille.

Rakas Ellen!

Näiden kuukausien kuluessa, siitä kun tänne tulin, olen alinomaa sinua ajatellut ja monta kertaa aikonut sinulle kirjoittaa, mutta minulta on aina puuttunut rohkeutta siihen. Minä olin merikipeä matkalla Leith'iin ja toivoin sen kestäessä usein että Jumala kuulisi rukoukseni ja lopettaisi minun kärsimykset. Minua ei ainoastaan vaivannut merikipu, vaan öisin maatessani tuossa ahtaassa majassa, laivan vyöriessä pyöriessä aalloilla, oli minulla aina tuo tapaus silmieni edessä ja Andreas semmoisena kuin hän silloin yöllä makasi vuoteellansa voivotellen. Minä koetin tuskissani muistella noita sanoja, joilla hän vastaan-otti onnettoman aseen minun kädestäni: Jumala siunatkoon neiti Elleniä! ja minä sain niistä suuren lohdutuksen, sillä tunsin samalla että eräällä toisella oli ainakin yhtä suuri edesvastaus, kuin minulla, ja että minä laillansa olin ollut tuon toisen tottelevainen välikappale. Vaan tämä oli pelkurimainen lohdutus ja suureksi häpeäksi minulle, sinuun verrattuna, mutta tästä tunnustuksesta saatkin nähdä, että sen kadotin yhtä pian kuin sen sain, joka oli ansaittu rangaistus. Sillä hetkellä nimittäin, kun seisoin ikkunalla ja ojensin hänelle pistolin, juolahti se ajatus päähäni: nyt ei Ellen enää minun poissa ollessani puhu hänen kanssansa eikä taputa häntä olkapäälle! Ja tätä ajatellessani annoin hänelle aseen. Sinä näet siis että meistä molemmista minä olen enemmän rikoksellinen kuin sinä ja rangaistus ei ole viipyvä, sillä minun korvissani soivat lain sanat: "Minä Herra sinun Jumalasi olen kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Semmoinen oli matka, jotta joka hetki toivoin että loppuni tulisi. Kun me tulimme Skotlannin rannikoille oli ilma parempi ja minä taisin mennä laivan kannelle katsomaan maata. Se ilmestyi suurina harmaina kukkuloina, joista muutamat näyttivät nousevan suorastaan merestä. Me menimme erääsen lahteen, jonka nimi on Firth of Forth, ja saavuimme siten Edinhurg'iin, Skotlannin pääkaupunkiin, joka on rakennettu monelle väelle, joista korkein nimitetäänCalton Hill. Ei voi purjehtia pääkaupunkiin asti, vaan täytyy jäädä satamakaupunkiin, jonka nimi on Leith ja jossa löytyy ääretöin joukko laivoja ja rakennetuita lampia, joita nimitetäänDocks. Kuten tiedät luen jokseenkin hyvin englannin kieltä, vaan alussa en voinut tehdä itseäni ymmärretyksi, ja skotlantilaiset puhuvat paitsi sitä murteellista kieltä. Muutamat ihmiset, jotka tulivat minua vastaan, antoivat minulle painetuita lehtiä ja kirjasia ihan ilmaiseksi. Minä näin että ne oli hurskaita kirjoja ja miellyin heti kansaan. Minä menin majailemaan erään kadun varrelle, joka oli vähemmän likanen ja pimeä kuin kaikki muut. Ensimmäisessä huoneessa oli sahajauhoja lattialla; siinä istui ihmisiä suurten tinapullojen ääressä, ja he polttivat liitu-piippuja. Emäntä, joka oli leski, oli ystävällisen näköinen ja punatukkainen sekä jokseenkin Tiinan muotoinen tuolla kotona. Sain itselleni huoneen ja kävin sitten katselemassa Edinburgh'in kaupunkia, kunnes väsyin sekä siihen että asuntooni. Kun tahdoin muuttaa pois, pyysi emäntäni minua jäämään, vaan kun kuitenkin pysyin päätöksessäni, sanoi hän minulle suoraan, että hän piti minusta paljon ja että minä voisin tulla tuon paikan omistajaksi sekä hänen mieheksensä. Kiitin minulle ai'otusta kunniasta ja näytin sormukseni; mutta sitten hän aikoi minua suudella, niin että minun väkisin täytyi vapauttaa itseni kaikkein nauraessa, jotka istuivat porstuassa ja polttivat tupakkaa. Minä kuljin alakuloisena dokkia myöten ja mietin jo lähtisinkö pois tästä jumalattomasta maasta. Ajattelin sinua, Ellen, ajattelin kartanoa tuolla kotona, syystöitä, jotka nyt varmaan olivat lopussa, ajattelin kaikkea sitä, joka oli ollut jokapäiväinen toimeni ja työni pitkän ajan kuluessa. Mutta samansa tuntui tuskalliselle palaaminen siihen paikkaan, joka oli aatteeni kauhistus. Minä olin joutua epätoivoon ja vääntelin käsiäni, rukoillen Jumalaa sydämessäni että hän tekisi matkani maailmassa hiukan huokeammaksi ja mieltäni valoisammaksi. Samassa eräs mies, joka ennen oli antanut minulle noita kirjaisia, puhutteli minua. Jouduin keskusteluun hänen kanssansa ja hän lupasi viedä minut kirkkoon, joka olisi minun mieltäni myöten. Me tulimme erääsen kirkkoon, joka minusta näytti kolkolle ja paljaalle; ei siinä ollut niinkään monta koristusta, kuin meidän pienessä kirkossa tuolla kotona. Mutta siellä oli saarnaaja, jonka puhe heti liikutti minua, ja seuraavana sunnuntaina vielä enemmän kun olin tutkinut pieniä hengellisiä kirjojani sekä englantilaisia evankelioita. Raamatun lause, josta saarna pidettiin, oli Salomonin sananlaskujen 10:nen luvun 24 v., "Mitä jumalatoin pelkää, se häntä johtaa; ja mitä vanhurskaat himoitsevat, sitä myös annetaan". Minusta jok'ainoa sana tarkoitti minua ja vaikka olisin osannut huonomminkin englannin kieltä, niin ei sanaakaan olisi korvani sivutse luikahtanut. Rukous vahvistaa ja rukouksen kautta uskovainen voi syntivaivoistansa päästä. Minä rukoilinkin hartaasti sill'aikaa kun seurakuntaa siunattiin. Kirkon ovella kysyi palvelija, joka jollakin lailla oli saanut käskyn siitä, mikä nimeni oli ja missä asuin ja viikolla tuli luokseni pappi, hra Goldman. Hän ei ollenkaan kysellyt minua, vaan puhui ainoastaan minulle millainen vanhurskaan elämä pitää olla, jotta hän pääsisi pahasta, joka uhkaa koko ihmissukua ja jokaista yksityistä pahantekojensa tähden. Hän antoi minulle kirjan päällekirjoituksella:The Saints everlasting rest [suomeksi: vanhurskaan ijankaikkisesti kestävä rauha] ja pyysi minua käymään hänen luonansa. Seuraavana sunnuntaina olin taas kirkossa, mutta hän melkein masensi minua, sillä hän puhui ainoastaan synnistä ja Jumalan vihasta, jota kyllä itsekin tunsin. Seisoin kirkon ulkopuolella ja odotin pappia ja seurasin häntä kotiin sekä menin sitten sinne monta kertaa jälestäpäin. Huomattuansa että aina olin pehmeä kuin vaha ja yhä jotakin mietin, sanoi hän että ihmisen tuli tehdä työtä ja että minun oli ryhtyminen maanviljelmiini. Hän käski minun mennä erään ystävänsä luo, jolla oli malli-kartano lahden toisella puolla. Hänen luonansa olin sitten jonkun aikaa, perehdyin sen tienoon maamies-toimiin ja kieleen samaten. Kartanossa oli monta oppilasta, joka päivä pidettiin Jumalanpalvelusta ja sunnuntaisin olimme kaikki koko päivän kirkossa. Vaan ei mikään vaikuttanut minuhun, minä kävin yhä rangaistusta odottamassa, jonka tunsin riippuvan pääni päällä, ja pelkäsin että jotakin olisi sinulle tapahtunut; enkä kuitenkaan rohjennut sinulle kirjoittaa. Hyvillä todistuksilla varustettuna tulin sitten tähän suureen maahoviin, jossa nyt olen ja missä vielä voin paljon oppia. Niin kauan kun ala-inspehtorin toimet täydellisesti minua vangitsevat, olen jotensakin levollinen; vaan kun tulee hetken loma-aikaa, niin rauhattomuus taas minussa vallitsee. Nyt olen kuitenkin ko'onnut kaikki rohkeuteni, kirjoittaakseni sinulle, sillä muuten ehkä uskoisit että olen kuollut tai tullut sinulle uskottomaksi. Sitä en ole. Minä olen, vaikka raskaalla mielellä ja yhä odottaen ylhäältä armoa, jota en ansaitse, sinua alati uskollisesti rakastava Henrik.

Ellen luki tätä kirjettä monta kertaa ja kantoi sitä useita päiviärinnallansa. Eräänä päivänä kun oli kävelemässä, otti hän sen esille,luki sitä viimeisen kerran hitaasti läpi, repi sen sitten pieniksipalasiksi ja antoi niiden lentää valkoisina perhoisina kankaanyli. Tultuansa kotia, otti hän kynän ja paperia, kävi istumaanpöydän viereen, jonka ääressä oli saanut ensimmäistä opetustaleikkitomeriltaan, ja kirjoitti:

—— kartano.

18 p:nä Lokakuuta 18-.

Rakas Henrik!

Suurella mielihyvällä olen lukenut kirjeesi, jonka pari päivää sitten sain; se on, siinä on paljon, josta en juuri voi iloita ja josta nyt ai'on kirjoittaa, koska tiedän asuntopaikkasi. Sainhan minä oikein pitkän kirjeen, vaan sinä oletkin ollut vieraassa maassa ja nähnyt niin paljon, kun minä sitä vastoin yhtä mittaa istun täällä kotona, jossa ei mitään tapahdu. Syys-sato on meillä tullut kuivana ja onnellisesti katon alle ja on keskinkertaista parempi. Paha kyllä, mehiläiset ovat pistäneet Tiinaa, mutta nyt hän on parempi. Ruskoa on minun ollut pakko antaa — se on, se tuli niin vanhaksi ja söi suurella vaivalla, jotta eläinlääkärin täytyi saada se, vaikka se kyllä koski kipeästi minuun. Kauan odottelin kirjettä sinulta ja rupesin jo ajattelemaan yhtä ja toista, vaan tunnethan sinä minut ja tiedät ett'en aivan äkkiä säikähdy, ja viimein tuli kun tulikin kirje. Minusta sinulla ei suinkaan ole hyvä olla tuolla Skotlannissa. Se on varmaankin hyvin pimeä ja synkkä maa, paljon synkempi, kuin meidän köyhä kangas. Varmaankin ihmiset, joista puhut, ovat noiden mäkien näköiset, joita näit purjehtiessanne tuoton kummallisella nimellä varustettuun lahteen. Sinulle ei voi olla mitään hyvää noista harmaista ihmisistä, jotka ovat ikäänkuin merestä ylös kasvaneet, ilman lämmintä verta suonissaan. Kävellessäni rannalla eilen illalla, kun aurinko laskeusi ja hietasärkät seisoivat niin autioina vettä myöten, ajattelin sinua ja sinun seuralaisiasi. Luulen että Ellen oli paljon sopivampi sinulle seuraksi, sillä hän taisi ainakin kertoa sinulle että olet niin herttainen ja hyvä, ett'ei kukaan ihminen, vielä vähemmin Herra Jumala sinua vihata tai rangaista, josta aina puhut. Minä en käsitä ett'et voi jättää tuota aikaa,joka on meidän keskenämme, siksensä ja olla sitä surematta. Miksi sinä et voi ajatella niinkuin minä? Tai, jos se on mahdotointa, miksi et voi jättää minulle tuota edesvastausta, sillä, miten näet, minä varsin hyvin voin sitä kantaa, koska siinä ei mitään palaa ole? Jos tahdot käydä kirkossa täällä kotona, niin voit sitä tehdä varsin hyvin, sillä pappi on hyväsydäminen ja ystävällinen mies, joka on pitänyt minunkin puoltani, kun juorut kaupungissa tulivat lilan hulluiksi. Toinen hänen tyttäristään on naimisessa ja toinen kihloissa ja aina poissa sulhonsa vanhempien luona pääkaupungissa. Ja mitä työhön tulee, niin täällä on sitä yltäkyllin, kun ensin olet kotona ja naimisessa minun kanssani. Kartanon toimet ovat laajennettavat, sanovat kaikki, jotka semmoista ymmärtävät. Täällä ei sinun tarvitse olla kartanon inspehtorin alamainen. Minä tiedän varsin hyvin, että sinä olet minua paljon viisaampi, ja nyt olet vielä lisäksi ollut ulkomailla, missä aina niin paljon oppii. Ja nyt tämä kirje on tullut pitemmäksi kuin itse olin aikonut, ja minä tahdon nyt lopettaa, ollen sinun oma Ellenisi.

  P. S. Tahtoisin vaan lisätä että minusta sinun pitäisi tulla kotia.
  Tämä syksy on niin ihana, aivan kuin Juhannuksena, ja kangas
  hengittää tuoksua sisään avonaisista ikkunoista. Tahdotko sanoa
  tyhmälle Ellenille mitä Skotlantilaiset puhuvat: murrettako? Onko
  se jotain pahaa?
                      E.

Tähän kirjeesen tuli jonkun ajan kuluttua vastaus, johon Ellen ei ollutoikein tyytyväinen, niin että hän taas pian kirjoitti. Sillä laillapäästiin joulun yli lakkaamattomalla kirjevaihdolla, ja kevät lähenilähenemistään. Nyt tuli Ellen kärsimättömäksi. Hän kirjoitti lyhyentotisen kirjeen rakastajalleen, jossa hän käski tämän tulla kotia jaomituisella tavallansa selitti hänelle että eräällä tanskalaisellakankaalla käveli häntä odottamassa tyttö, joka oli jokseenkineriskummallisella tavalla häneen sidottu ja nyt tahtoi että tämä sidevahvistettaisiin taikka — kohta katkaistaisiin.

Tämä vaikutti. Seuraava kirje määräsi päivän, jolloin Henrik palajaisi.Kotimatka kävisi Hamburg'in kautta, sieltä uutta rautatietä myötenpohjoiseen päin ja postivaunuissa kaupungista kartanoon.

Ellen oli nyt taas tyyni, ja iloinen. Nyt kaikki oli päätetty, Henriktuli ja Ellen ei epäillyt että, kun Henrik kerran olisi kotona, hänenkyllä onnistuisi hajoittaa sekä kotimaiset että ulkomaiset sumutHenrikin kipeästä mielestä. Ellen ei vielä ollut ruvennut mihinkään,joka ei olisi häneltä onnistunut.

Oli taas pääsiäispäivät. Lumi ja kylmyys, nuo suosimattomat vieraat,olivat jo paenneet. Kevään viheriäiset esikot ilmestyivät kaikkialla,ilma oli kuiva ja täynnä tuoksuja kaikista nesteistä, joita aurinkopusersi ulos. Täällä kankaalla ei huomattukaan ett'ei metsä vielä ollutviheriäinen. Täällä ei ollut metsää ja ainoastaan muutamia puita, jotkaeivät koskaan olleet oikein viheriäisiä. Luuli olevansa keskelläkevättä ja siinä luulossa leivosetkin livertelivät kahta iloisemmin.Varpuset lentelivät ulos-heitettyin hernevarsien ympärillä ja Ellen itsejuoksi kuin kili, melkein niinkuin lapsena polkua myöten rakastajaansavastaan.

Ellen oli käynyt pitkän matkan ja oli nyt sillä kohdalla, missähaara-tie poikkesi suurelta tieltä. Siinä hän seisahtui ja hengittisyvään, katsoen käden alta, jota käytti auringon varjoksi, ja tuonvarman hienon käden alla levisi purppurahohde kaulalle ja poskille. Hänoli kaukana nähnyt postivaunut.

Hän hyppäsi tien viereen ja kätkeytyi suuren mättään taakse. Vaunutlähestyivät; Ellen tunsi hänet, vaikka tuuhea parta peitti hänenkasvojansa. Hän mietti hengähtäen josko se Henrikiä kaunisti tai ei, jatuli siihen iloiseen päätökseen, että se häntä kaunisti. Vaunutlähestyivät yhä; Henrik katseli maisemaa ja sillä hetkellä rauhallinentunnustuksen hymy kirkasti hänen kasvojansa. Ellen hyppäsi ylös, lensitielle ja vaunuihin Henrikin syliin. Tämä syleili äänetöinnä ihanaaneitoa ja änkytti muutamia sanoja, jotka panivat posteljonin pään aivanpyörille, sill'aikaa kun Ellen suuteli Henrikiä ja nauroiylenmääräisestä ilosta.

— Täällähän olet, olet todellakin täällä, minun oma Henrikini, ja mikäkauhea parta sinulla on!

Noin he istuivat vaihtamassa senkaltaisia tärkeitä mietteitä,suutelivat toisiansa eivätkä osanneet sanoa muuta kuin: olet todellakintäällä! ja: kuinka kaunis sinä olet Ellen! ja: minkä kauhean parranolet saanut! — ja tuota tuommoista, vaikka ajoivat ihan pappilan jatohtorin asunnon ohitse. Kuka ajattelee pappia ja tohtoria semmoisinahetkinä. Ja sitten olivat kotona.

He istuivat juttelemassa myöhään illalla. Ellen ei ollenkaan koskenuttuohon kipeään kohtaan; Henrik ei ollenkaan näyttänyt sitä muistavan.Hän kertoi asioita niin vilkkaasti ja näytti ajattelevan kaikkea paitsientisyyttä. Hän eli ainoastaan nykyisessä hetkessä, ajatteli ainoastaanElleniä, lähintä tulevaisuutta ja että he pian yhdistettäisiin ja hänenrauhaton silmänsä etsi ja löysi lepoa siinä, missä se oli etsittävä jalöydettävä.

Oli jo hyvin myöhäistä kun Ellen katkaisi heidän keskustelunsa:

— Nyt täytyy meidän mennä levolle, Henrik!

— Täytyykö meidän nyt erota? kysyi Henrik alakuloisena.

Ellen punastui, irroitti itsensä hänen syleilyksistään, antoi hänelleviimeisen suutelon ja juoksi nopeasti ulos ovesta, jonka lukitsitoiselta puolelta.

Henrik nousi vitkalleen ja meni vanhaan huoneesensa. Kun hän seisoisiinä ikkunan ääressä ja näki pimeän länsipuolisen rakennus-sarjan,synkistyivät hänen kasvonsa äkkiä. Hän kääntyi nopeasti pois ikkunasta,laski kartiinit alas ja sytytti kynttilän. Hän käveli kauanedestakaisin lattialla, ja kun hän viimein pani maata, olisi näkymätöinkatsoja voinut kuulla hengityksestään, jos ei olisi sitä hänenkasvoistaan nähnyt, ett'ei rauha ollut unen kanssa astunut yksinäiseenhuoneesen.

Muutamia päiviä sen jälkeen pappi vihki tuon kauniin parin vanhassakirkossa, joka tätä tilaisuutta varten oli koristettu niin hyvin kuinmahdollista tohtorin ja Tiinan toimesta. Kun Ellen ja Henrik illallaseisoivat morsiushuoneen kynnyksellä, sanoi Ellen pää Henrikin rinnallekallistuneena:

— Tänä hetkenä minä lupaan sinulle, Henrik, olla sinulle hyvä jauskollinen vaimo!

Hämmästyneenä Ellenin tavattomasta juhlallisuudesta ja viehätettynähetken suloudesta, nosti Henrik hänet lattialta ja, puoleksi kantaenhäntä sylissään, sanoi hän loistavin silmin:

— Ja minä, Ellen, minä lupaan sinulle että kaikki, mikä mennyttä on,pitää mennyttä olla, sekä että vaan ääretöin rakkauteni on seuraavasinua tämän kynnyksen yli!

* * * * *

Semmoisina hetkinä on annettu ja annetaan monta lupausta. Vanhatsanoivat että Jupiter nauroi niille. Vaan ne ei ole ollenkaannaurettavia. Semmoisissa lupauksissa ilmestyy aina ihmisen parhaimmattunteet sillä hetkellä; vaan voimia löytyy, jotka ovat noita hetkiävoimakkaammat. Kun Henrik kauan aikaa tuon illan jälkeen oli herännytäärettömän pitkästä unelmasta, äärettömän pitkästä onnesta, kunulkonaiset seikat taas rupesivat vaikuttamaan häneen, niin menneistäajoista palasi jotain, joka ei tahtonut pysyä kynnyksen toisellapuolella. Muuan vähäpätöinen sattumus saattoi hänen sisällisen silmänsäeteen erään kuvan, ja siitä kuvasta lähti koko joukko ajatuksia ulos,jotka tunkeusivat hänen ja hänen onnensa väliin. Ehkä hän oli rientänytliian nopeasti onnensa helmaan; ehkä oli hän liian hartaasti sitätoivonut! Tuo laukaus ajoi häntä vielä takaa.

Ellen koetti, kohta kun oli sen huomannut, kaikilla rakkauden jahellyyden keksimillä keinoilla poistaa tuota varjoa miehensäheikommasta mielestä. Turhaan. Kun ei enää löytynyt mitään, jota hänolisi toivonut, niin ajatuksensa olivat paljon enemmän entisyydessäkuin nykyisyydessä. Unensa oli levotoin. Usein herätti hän vaimonsayöllä, kun hänellä oli ollut joku paha uni, ja vielä puoli-unessa puhuihän hänelle rangaistuksesta, joka häntä odotti ja joka juuri nyt olikahta varmemmin häntä kohtaava, sillä nyt hänellä oli jotain, jokahäneltä riistää voitiin. Ellen rupesi tuskastumaan Henrikin puolesta,ja huomattuansa tämän tuli Henrik umpimieliseksi ja rupesi miettimäänkuinka estäisi rangaistuksen suorastaan kohtaamasta Elleniä. Hän ryhtyikaikenlaisiin hurjiin koetuksiin. Astui ikäänkuin sattumalta vihaistenhärkien tielle tai ratsasti kaihtivilla hevosilla. Vaan hän ei tullutpusketuksi eikä hevosen selästä heitetyksi. Sitten rupesi hän tekemäänkaikenlaisia koetuksia kartanon hoidossa. Hyvän ymmärryksensä ja tarkansilmänsä avulla oli hän oppinut paljon Skotlannissa laajennetunmaatalo-hoidon suhteen. Nyt teki hän suuria muutoksia talon hoidossa.Hän pani suuria summia uusiin yrityksiin, ottipa lainojakin ja ostiuusia suuremmoisia maanviljelyskoneita. Hän tuli yhä rohkeammaksi"laajennuksissaan". Kaikki seudun ymmärtäväiset talolliset jakartanon-omistajat pudistivat päätään. Henrik ei ollut heitäymmärtävinänsä; hän oli oikein äkäinen vaimollensakin, kun tämävastusti näitä yrityksiä. Ja kokeet onnistuivat kun onnistuivatkin.Henrik yhä kiihtyi. Hän pani vetoa suurten kartanoin haltijain kanssaliki-paikoilla; hän pani vetoa oman itsensä kanssa niin sanoaksemmeJehovan pitkämielisyydestä; tai kenties oikeammin tuon leppymättömänvanhan testamentin Jumalan kanssa, joka ainoastaan odotti oikeatahetkeä, lyödäksensä sitten sitä kovemmasti. Vaan kaikki yrityksensäkartanon suhteen onnistuivat. Eräänä unettomana yönä ilmaisi hänvaimollensa tämän hurjamielisyytensä. Vaimonsa vakavuus oli yhtä suurikuin hänen rakkautensa, ja hän osasi Henrikiä hillitä. Kartanonkukoistus oli silloin korkeimmillaan ja Ellen'iä sekä Henrikiäkadehdittiin ylt'ympärillä.

Ellen oli tuleva äidiksi. Kun synnyttämisen hetki oli tullut, näyttikuin ei kaikki olisi ollut niin kuin olla piti ja tohtori, jota olilähetetty noutamaan niin nopeasti kuin hevonen jaksoi, otti asian ensinhyvin totisesti.

Henrik seisoi länsipuolisen rakennus-sarjan edessä käsivarret ristissäja kallella päin kuin vanki, joka tuomiotansa odottaa. Nyt tuli tohtorijuosten kuin nuori poika ulos hänen luoksensa ja huusi jo kaukaa:Iloitkaa. Ei se ollut mitään; te olette nyt pulskan pojan isä. Joutukaasisään; kaikki on hyvin.

Henrik katseli ylös ja tohtori sai suuret silmät nähdessänsä hänenkasvonsa. Hän oli sellaisen väsyneen miehen näköinen, joka on saanuttiedon siitä, että hänellä vielä on pitkä matka kuljettavana.

— Tuhat tulimmaista, ihminen; sanonhan minä teille että kaikki onhyvin. Joutukaa sisään! kuuletteko tuota pientä laulajaa!

Henrik meni sisään kamariin, lankesi polvilleen Ellenin vuoteen viereenja suuteli hänen kättänsä.

Ellen hymyili ja käski Tiinan näyttää Henrikille hänen poikansa. Henrikkumartui lapsen yli ja kyyneleensä putoelivat sen päälle.

— Voisi melkein luulla että sinä olet sen synnyttänyt nyt, enkä minä!sanoi hänen reipas vaimonsa.

Tiina nauraa hohotti kyyneleet silmissä ja itku kulkussa.

— Voi teitä rakkaita pelkuria kaikki! sanoi Ellen. Kutsukaa tohtoria,hän on ainoa järkevä ihminen täällä!

Tämän "tapauksen" jälkeen oli Henrik vähän aikaa muuttuneena. Hän laskileikkipuheita pienokaisen kehdon ääressä ja oli ylimalkain niinonnellinen nuorena isänä, että kaikki muut ajatukset siirtyivätsyrjälle. Vaan sitä myöten kuin pienokainen kasvoi pois kapaloista jakehdosta, kasvoi isän levottomuuskin.

Hän rakasti hyvin paljon lastansa, mutta senpä tähden pelkäsi hän ettäjotain tapahtuisi, jota hän ei uskaltanut itsekseen ajatella, vielävähemmin muille ilmoittaa.

Ellen näki hänen tuskansa ja se kävi kipeästi hänen sydämelleen.Hän oli, kuin kaikki nuoret äidit, varmaan luottanut siihen, ettälapsen syntyminen muuttaisi miehen mieltä. Nyt kun tämäkin toivo olityhjiin rau'ennut, ei Ellen enää tietänyt mikä auttaisi miehensynkkämielisyyttä, joka eneni enenemistään mitä enemmän pienokainenkukoisti ja kasvoi; ja tämä synkkämielisyys kasvoi niin että se uhkasiHenrikin järkeä. Hän vartioitsi lasta niin tarkasti että se melkeinhulluudelle näytti. Hän vartioitsi lapsen jokaista liikuntoa ja antoisamalla käsiensä riippua niin hermottomina ja oli niin toivottomannäköinen kuin hän olisi tahtonut sanoa: Mitä se kaikki hyödyttää? Mitätulla pitää, se tulee kuitenkin!

Kun Ellen leikkipuheilla koetti poistaa Henrikin ajatuksia siitä, jotahän täydellä syyllä nimitti Henrikin houreeksi, niin tämä taisi soimatahäntä siitä, että hän oli "uskoa" vailla; ja jos Ellen silloinväsyneenä ja alakuloisena kadotti mielensä tavallisen vahvuuden,synkistyivät Henrikin kasvot, jotta Ellen välistä sai pahintakinpelätä.

Tohtori oli kerran kärsimättömyydessänsä tästä, jota hän kyllä näki,vaan johon hän ei tietänyt syytä, huudahtanut:

— Niin Ellen parka; miehesi on todellakin kipeä; se on — hän onhullu.

Näin Ellen sai kokea ja kärsiä yhtä ja toista, Henrik kärsi myöskin jaheittäysi tunteittensa valtaan. Jos synti olisi ollut kysymyksessä,niin molemmat täten kärsimyksillään kyllä saivat sitä palkita.

Kaikesta huolimatta oli Ellen lupauksensa mukaan hyvä ja uskollinenvaimo, joka kärsi miehensä kanssa ja piti huolta hänestä, vaan eikoskaan ollut jyrkkä eikä oikullinen kuin menneinä aikoina. Tuo kärsivämies jumaloitsi vaimoansa hänkin ja katui valoisilla hetkillä että hänsynkillä teki hänelle surua.

Hän tahtoi "merkin", tahtoi yhden ainoan merkin, oli hän sanonutEllenille eräänä unettomana yönä, kun tämä tyynellä tavallansa olikoettanut hänelle osoittaa, kuinka vähän syytähänellä olilevottomuuteen, häntä kun ympäröi rakkaus. Hän osoitti samalla nukkuvaalasta vieressänsä ja näytti isälle kuinka terveenä ja rauhallisena senukkui.

— Kerran merkin, julkisen merkin Jumalalta; tähän asti kaikki onvoinut olla sattumusta! Vaan kun semmoisen saisin, olisin tyytyväinenja saisin rauhaa!

Ellen huokaeli. Hän oli niin usein puhunut siihen suuntaan, vaikk'einäillä sanoilla juuri. Ellen ei ollut niitä, joita sanotaan hurskaiksi;miehensä esimerkki olisi varmaan häntä peloittanut, jos hänelläolisikin ollut taipumusta siihen. Nyt kuitenkin muistui hänen mieleensäse Raamatun paikka, jossa puhutaan niistä, jotka aina vaativat merkkiäja ihmetöitä. Vaan hän salasi mielen-liikutustaan ja huokaeli.

Joku tärkeä työ oli tehtävä varhain aamulla. Henrik nousi ja meni väenluo. Ellen puki poikaansa. Tämä osasi jo melkein selvästi puhua, ja kunisä ei ollut huoneessa häntä pidättämässä, antoi äiti hänen ainavapaasti juosta ympäri. Se oli sille parasta, arveli hän.

Kun Henrik päivällä tuli sisään ja tapansa mukaan meni katsomaanistuiko poika paikallansa tuolillaan leikkimässä kalujensa kanssa, niintämä ei siinä ollutkaan. Henrik meni kyökkiin, jossa Ellen seisoipuhumassa erään vaimon kanssa.

— Missä on poika? kysyi hän.

— En tiedä; hetken aikaa sitten oli hän siellä sisällä!

— Sinä olet velvollisuuden tuntoa vailla — aloitti Henrik, muttamaltti kuitenkin mieltänsä vieraan vaimon läsnä ollessa.

Tämä sanoi että hän juuri oli nähnyt pojan niitty-tiellä.

Henrik ajatteli kohta jokea sillan alla ja riensi ulos ovesta. Äitiseurasi.

He tulivat jälleen sisään molemmat yhtä levottomina ja tahtoivatuudestaan kysellä vaimolta, mutta kuulivat samassa makuuhuoneesta pojaniloisen äänen.

He menivät sinne, mutta seisahtuivat molemmat kuin kivettyneinäkynnykselle.

Laattialla istui poika ja piti kädessään leikkikalua, vaan se eiollutkaan hänen puuhevosensa. Se kiertyi hänen pienen käsivartensaympäri. Sillä oli kirjava raita selkää myöten ja se pisti lyhyen paksunpäänsä esille, ikäänkuin suudellaksensa lämpöstä punasta lapsen-suuta.

Henrikin polvet vapisivat ja silmiensä edessä pimeni. Sitten tunsi hänkuinka vaimonsa pisti hänen käteensä kylmän raskaan rautaisen koneen,ja hänen äänensä lausui kuin maan-alaisesta holvista:

— Ammu!

Henrik ojensi eteensä kiiltävät torvet.

Samassa tuli hänen kätensä vakavaksi kuin pistolin varsi ja silmänsäteräväksi kuin pajonetti. Vaan väkevä mies kaatui kumoon kohta kunlaukauksen kuuli.

Myöhemmin illalla istui äiti poika sylissä Henrikin vuoteella. Hänavasi silmänsä. Iltarusko kohtasi kuin pehmonen hyväilevä käsi hänenpään-alustansa, melkein kuin se käsi, joka otsaansa hyväili. Hänkatseli loistavin silmin vaimoansa ja lastansa:

— Kiitos Ellen! Nyt olen terve!

Tohtori läheni heitä nurkastaan.

— Kuulkaappas!tätä laukausta ette voi tehdä toistamiseen.

Kun tohtori meni kotia, oli hänellä lasi-purkki muassa, jonka panitalteen. Siinä oli suuri käärme muserretulla päällä. Saahantalonlääkäri viimein kaikki tietää. Tohtori arveli että tätä purkkiavoisi käyttää jos Henrik uudestaan tulisi surupäiseksi. Vaan vuodetvierivät; käärme ei tullut kaapista tohtorin elin-aikana.

Tohtori eli tavattoman ijäkkääksi mieheksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAKSI LAUKAUSTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions willbe renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyrightlaw means that no one owns a United States copyright in these works,so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the UnitedStates without permission and without paying copyrightroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use partof this license, apply to copying and distributing ProjectGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,and may not be used if you charge for an eBook, except by followingthe terms of the trademark license, including paying royalties for useof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything forcopies of this eBook, complying with the trademark license is veryeasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creationof derivative works, reports, performances and research. ProjectGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you maydo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protectedby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademarklicense, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the freedistribution of electronic works, by using or distributing this work(or any other work associated in any way with the phrase “ProjectGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the FullProject Gutenberg™ License available with this file or online atwww.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™electronic work, you indicate that you have read, understand, agree toand accept all the terms of this license and intellectual property(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by allthe terms of this agreement, you must cease using and return ordestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in yourpossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to aProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be boundby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the personor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only beused on or associated in any way with an electronic work by people whoagree to be bound by the terms of this agreement. There are a fewthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic workseven without complying with the full terms of this agreement. Seeparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with ProjectGutenberg™ electronic works if you follow the terms of thisagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“theFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collectionof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individualworks in the collection are in the public domain in the UnitedStates. If an individual work is unprotected by copyright law in theUnited States and you are located in the United States, we do notclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,displaying or creating derivative works based on the work as long asall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hopethat you will support the Project Gutenberg™ mission of promotingfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™works in compliance with the terms of this agreement for keeping theProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easilycomply with the terms of this agreement by keeping this work in thesame format with its attached full Project Gutenberg™ License whenyou share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also governwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries arein a constant state of change. If you are outside the United States,check the laws of your country in addition to the terms of thisagreement before downloading, copying, displaying, performing,distributing or creating derivative works based on this work or anyother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes norepresentations concerning the copyright status of any work in anycountry other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or otherimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appearprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any workon which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which thephrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work isderived from texts not protected by U.S. copyright law (does notcontain a notice indicating that it is posted with permission of thecopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone inthe United States without paying any fees or charges. If you areredistributing or providing access to a work with the phrase “ProjectGutenberg” associated with or appearing on the work, you must complyeither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 orobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is postedwith the permission of the copyright holder, your use and distributionmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and anyadditional terms imposed by the copyright holder. Additional termswill be linked to the Project Gutenberg™ License for all worksposted with the permission of the copyright holder found at thebeginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™License terms from this work, or any files containing a part of thiswork or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute thiselectronic work, or any part of this electronic work, withoutprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 withactive links or immediate access to the full terms of the ProjectGutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, includingany word processing or hypertext form. However, if you provide accessto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a formatother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the officialversion posted on the official Project Gutenberg™ website(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expenseto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a meansof obtaining a copy upon request, of the work in its original “PlainVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include thefull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ worksunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providingaccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic worksprovided that:

• • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a ProjectGutenberg™ electronic work or group of works on different terms thanare set forth in this agreement, you must obtain permission in writingfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager ofthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as setforth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerableeffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofreadworks not protected by U.S. copyright law in creating the ProjectGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™electronic works, and the medium on which they may be stored, maycontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurateor corrupt data, transcription errors, a copyright or otherintellectual property infringement, a defective or damaged disk orother medium, a computer virus, or computer codes that damage orcannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Rightof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the ProjectGutenberg™ trademark, and any other party distributing a ProjectGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim allliability to you for damages, costs and expenses, including legalfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICTLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSEPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THETRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BELIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE ORINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCHDAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover adefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you canreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending awritten explanation to the person you received the work from. If youreceived the work on a physical medium, you must return the mediumwith your written explanation. The person or entity that provided youwith the defective work may elect to provide a replacement copy inlieu of a refund. If you received the work electronically, the personor entity providing it to you may choose to give you a secondopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. Ifthe second copy is also defective, you may demand a refund in writingwithout further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forthin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NOOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOTLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain impliedwarranties or the exclusion or limitation of certain types ofdamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreementviolates the law of the state applicable to this agreement, theagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer orlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity orunenforceability of any provision of this agreement shall not void theremaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, thetrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyoneproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works inaccordance with this agreement, and any volunteers associated with theproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,including legal fees, that arise directly or indirectly from any ofthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of thisor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, oradditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) anyDefect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution ofelectronic works in formats readable by the widest variety ofcomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. Itexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donationsfrom people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with theassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’sgoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection willremain freely available for generations to come. In 2001, the ProjectGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secureand permanent future for Project Gutenberg™ and futuregenerations. To learn more about the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation and how your efforts and donations can help, seeSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit501(c)(3) educational corporation organized under the laws of thestate of Mississippi and granted tax exempt status by the InternalRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identificationnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted byU.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and upto date contact information can be found at the Foundation’s websiteand official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project GutenbergLiterary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespreadpublic support and donations to carry out its mission ofincreasing the number of public domain and licensed works that can befreely distributed in machine-readable form accessible by the widestarray of equipment including outdated equipment. Many small donations($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exemptstatus with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulatingcharities and charitable donations in all 50 states of the UnitedStates. Compliance requirements are not uniform and it takes aconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep upwith these requirements. We do not solicit donations in locationswhere we have not received written confirmation of compliance. To SENDDONATIONS or determine the status of compliance for any particular statevisitwww.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where wehave not met the solicitation requirements, we know of no prohibitionagainst accepting unsolicited donations from donors in such states whoapproach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot makeany statements concerning tax treatment of donations received fromoutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donationmethods and addresses. Donations are accepted in a number of otherways including checks, online payments and credit card donations. Todonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the ProjectGutenberg™ concept of a library of electronic works that could befreely shared with anyone. For forty years, he produced anddistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network ofvolunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printededitions, all of which are confirmed as not protected by copyright inthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do notnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paperedition.

Most people start at our website which has the main PG searchfacility:www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,including how to make donations to the Project Gutenberg LiteraryArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how tosubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

---

[8]ページ先頭

---