Movatterモバイル変換

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1893.

Olipa kerran lintu Suomen metsässä. Hän lauleli hongille ja kuusille,koivuille ja pihlajille; kissankello niityllä kuuli hänen äänensä jaruo’ot rannalla kuuntelivat hänen laulujansa. Hänen oikea kotonsa olituo suuri erämaa, taivaan pilvet olivat hänen veljensä ja sisarensa,kellahtava kanervikko hänen kätkyensä ja tuulet ja aallot hänenlapsuutensa kehtolaulut.

Silloin enkeli käveli metsässä ja sanoi lintuselle: lauleleppaslapsille!

Lintu sanoi: minun ääneni on heikko; tokkohan lapset kuuntelisivatminua?

Enkeli sanoi: laulele sydämmesi pohjasta, niin he kuuntelevat sinua.

Mitä ma laulan? kysyi lintu.

Enkeli vastasi: lauluja ja satuja. Laulele Jumalan ylistystä; lauleleHänen kaikkivaltiaisuudestansa ja Hänen hyvyydestänsä. Laulele luonnonihanuudesta ja Luojan viisaudesta; laulele, kuinka Jumalan henkivallitsee mailmassa ja vaikuttaa kaikki kaikissa. Laulele myöskin siitähyvästä, jota löytyy maan päällä, hurskaudesta ja hyvistä avuista,rohkeudesta ja vilpittömyydestä, nöyryydestä ja armeliaisuudesta.Laulele vapaasti ja iloisesti. Laulele päivänpaistetta itse surunkinyöhön, mutta laulele aina jalosti, että jääpi niinkuin heijastuskorkeudesta elämän rajuimpiinkin leikkeihin.

Lintu sanoi: hyvä enkeli, tahtoisin mielelläni täyttää tahtosi. Muttasinä tiedät minut vähäpätöiseksi olennoksi, puuttuvaiseksi, tiedät minutainoastaan yhdeksi monesta tuhannesta suuressa metsässä. Kuka on antavaminulle voimaa niin tärkeään toimeen kuin laulaminen lapsille on?Eiköhän lapset kuulu Jumalan valtakuntaan? Ja sinä tahdot, että minä,joka kannan maan tomua, siivilläni ja myrskyjä sydämmessäni, puhuisinJumalan valituille!Enkeli sanoi: itsestäsi et voi täällä mitään. Vaikka olisitkin valkoinenkuin lumi ja vaikka sinulla olisi paratiisilinnun kieli ja salakielisensuloisimmat liverrykset, ja taitaisit laulaa aamuruskon laulut maailmanalusta asti, niin tämä kaikki olisi tyhjää ilman Jumalan voimatta, jasinun äänesi kuolisi soinnutonna, niinkuin hietajyvänen vierii merenpohjaan. Mutta rukoile sydämmessäni ylhäältä voimaa; katso, silloin työei enää ole sinun, vaan Hänen, joka sinun lähetti, ja joka on heikoissaväkevä.

Lintu sanoi: minä teen niin, kuin olet sanonut. Ja hän lauloi.

Nyt, hyvä lapsi, tulevat hänen laulunsa ja satunsa sinulle Suomenmetsästä, puiden haituvien lailla, joita tuuli tuopi siemenien kerakeväällä. Suomen lapset, tahdotteko kuunnella sanoja, joita lehdet jaoksat puhuvat?

Sinä rakas ystävä, sinä Jumalan valittu, sinä, joka kuulut Jumalanvaltakuntaan ja pienin kirkkain silmin katselet sisään taivaasen,sinulle tahdon sanoa sanasen tästä kirjasta. Se on mitä pienimpiäkirjoja eikä se sisällä paljon viisautta. Se lentää linnun siivillä ylikukkien, lehtien: se leikkii ajatusten kanssa. Mutta soisin mielelläni,että enkelin siivestä olisi edes yksi sulka jäänyt linnunsiipihin.Soisin niin mielelläni, että tämäkin kirjanen ja hänen siskonsakuuluisivat Jumalan valtakuntaan. Jos joskus huomaisit sen houkuttelevansinua erilleen Jumalasta, niin heitä se pois tyköäsi, sillä parempi on,että se upotettaisiin meren syvyyteen, kuin että se, niinkuinVapahtajamme sanoo, ”pahentaisi yhden näistä pienistä”.

Mutta minä tahtoisin myöskin mielelläni antaa sinulle raittiin, iloisenja rohkeamielisen kirjan. Jumala ei tahdo, että me itkustellenvaeltaisimme halki maailman, vaan päin vastoin, että tekisimme työtäinnolla ja toivossa, palvelijoina Hänen valtakunnassansa. Maailmassalöytyy ainoastaan yksi suuri suru, ja se suru on synti, kun rikommeJumalatamme vastaan. Rukoilkaamme sentähden, ett’emme tällä suurellasurulla raskauttaisi Hänen isällistä sydäntänsä, ja näin me iloisinaelämme Hänen ijankaikkisen armonsa päivänpaisteessa.

Rakas Isä taivahissa, sinä, jonka ääni ei puhu meille ainoastaan virsiensäveleistä, vaan myöskin linnun viserryksestä ja lähteen lirinästä jalapsen viattomista leikeistä, anna myöskin näiden kaikkein pienimpienrunolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinunvaltakunnallesi.

      Z. T.

o reima, riemukas, Sä leikin kuningas.    Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka!    Oo suora, vapaa vaan, Ja, niinkuin kuusi, vankka,    Jonk’ kotikorpes sankka Luo pilviin nousemaan.    Ja silmin kirkkahin Sa katso ihmisiin,    Kuin aurink’ ilmi kulkee Ja mailmallen on julkee.    Ja tosi ollos niin, Ett’ Herra katsastella    Hetkellä jokaisella Voi sielus syvyyksiin.    Äl’ petä ystävää, Vaan uskolliseks’ jää.    Jos veljeskin sun jättää. Sä pysy järkkymättä!    Oo hyvä, armeljas; Ilolla leipäs taita,    Ja ällös olko saita Sä köyhää auttaissas.    Oo uljas! Voiton vie Se yksin, jonka tie    Käy urhotyötä kohti, Ken vaaran kestää tohtii    Ei oksall’ omenaa Niin väiky ylähällä,    Ett’et sä pyrkimällä Sitä vihdoin käsiis saa.    Kas kotkaa, riemuiten Mi lensi ylhäällen;    Vaikk’ ilmajärven selkää Se soutaa, ei se pelkää.    Vaan hänkin alussaan Sun laillas oli hento,    Ja nyt sen huima lento Ei mahdu maailmaan.    Vaan älä lentäissäs Pois vaihda sydäntäs.    Oo kerskausta vailla Ja nöyrä koivun lailla,    Mi kaunis paikallaan Nöyrästi aina muistaa,    Ett’ tuhansista puista Hän metsäss’ yks’ on vaan.    Isääsi tottele Ja kunnioita! Se    Se käy niin sujuvasti, Kun teet sen iloisasti.    Ja äitis rukoilus Sull’ olkoon pyhä aivan;    Palkitsee äidin vaivan Vain lapsen rakkaus.    Maan päällä oppi on Suur’valta verraton;    Siis kuule opettajaas. Hän valon luo sun majaas.    Noudappa neuvot vaan Sa harmajalta päältä;    Puu suojaa myrskysäältä Myös taimet juurellaan.    Ja luota Jumalaan, Hänt’ usko ainiaan.    Kun elon tyrskyt pauhaa, Sä etsi Hältä rauhaa.    Sit’ ilman tyhjää työs On, riemus raukee aivan    Ja usko, toivo taivaan, Hyveet ja oppi myös.    Ja isänmaatas sa Hartaasti rakasta,    Vaikk’ usein poljetulta Näyttääpi Suomi kulta.    Sen kasva etehen, Sen elä aattehille,    Ja henkes anna sille, Jos Herra sallii sen.    Siis ollos riemukas, Sä leikin kuningas,    Ja heloita kuin kukka, Kuin vehmas nurmen nukka.    Kevääsi ihana Kesälles kukat luokoon,    Syksylles heelmät tuokoon! Sen suokoon Jumala!

ä kevään lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä kasva nyt, kuin koittaa Keväimen sätehet, Ja mehiläinen soittaa Ja hyppää hyttyset. Sä kasva vapahana, Sirona, siteittä, Kuin koivu solakkana Kohoopi metsässä; Hän pitkän vartalonsa Taivasta kohden luo, Juo ilmaa janohonsa, Huvia meille suo. Kas varpusta, sen kieli Vilussai visertää, Pahoittaa karvas mieli, Mut ilo viehättää. Nopeesti anteeks anna, Hitaasti vihastu, Murhetta muiden kanna, Ilosta ihastu. Sä kehrää, kudo, soita Ja laula riemuisna, Ei työ sun ihanoita Kasvojas kalvenna. Sun ulkonainen suhtas Kuitenki halvemp’ on, Mut sydän hyvä, puhdas Se kallein olkohon. Se tiedä, ett’ei luonut Saa Luoja alhaiseks, Kuin hän on tulla suonut Sun sieväks tyttöseks. Sä lemmi isänmaata, Hyvyyttä, valoa, Sä näkyville saata Ylevää, jaloa. Sä lemmi niinkuin päivä, Mi sumut haihduttaa, Kuin kevät ennättäivä, Mi kukat kasvattaa. Sä lemmi niinkuin kaste Aamulla ruohossa, Mi kuivuu päivää vasten, Mut auttaa kasvua. Maailman korskeilua Sä karta ainiaan, Se vahingoittaa sua, Sä vartu parempaan Sä oikeasta väärä Tarkasti eroita. Sull’ ylevä on määrä: Ijäinen kunnia. Hyvyys on kaunistusta Parasta laadultaan, Äl’ yhtään imarrusta Sä ota kuullaskaan. On tuoksu neilikalla Enemmän viehtävä, Ja ruusu kunnahalla On kauniimpi kuin sä. Ja jospa saanut oisit Sä loiston auringon, Ja omistaa jos voisit Tuhanten suosion, Mut sydän jos vain sulla Ois kova, katkera, Sä kuinka voisit olla, Jumalan lapsena. Sen tähden lapsi virkku, Sä armas pienoinen, Niin keveä kuin sirkku Tai leivo suloinen, Sä pysy Luojan lasna Ja kasva, kukoista, Ja tuoksu autuasna Eloa ikuista.

Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän jakuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen vieressä,eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä kaukanasiintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi pientä sanaa,ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:

      Rakastatko minua?

Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istuipienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit johymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän eivaatinut enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan!Onnellinen äiti! Onnellinen lapsi! Ell’ei hän suloisesta hymyilystäsiolisi lukenut vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta nythän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sittetyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hänmuuta?

Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas samakysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitärakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut jaympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos heitärakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulleanteeksi rakkautesi tähden, ja silloinet tahdo rikkoa.

Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä onviheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki onJumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmänrakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme köyhyytensätähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi suurenNovaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana jäämeressä;siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä kuitenkaankasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen lumen allehaudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon kaltaiseksi, jokaon kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä koskaanpakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia, ainoastaanpolttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.

Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten huminanpuitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Sillointunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren allaja lehtisilmikot puhkeavat oksiin. Samaten peltokin kysyy kyntäjältä:rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa kyntäjä. Silloin itääpelto, ja viheriöitsevät oraat kuiskaavat toisilleen iltatuulessa:kasvakaamme pitkiksi ja uljaiksi, tuottaaksemme upeita tähkiäystävällemme leiväksi!

Aivan samoin sanoo laiva merimiehelle: rakastatko minua? Totta kaiketi,vastaa merimies. Silloin levittää laiva purjeensa, sanoen tuulelle:joudu, joudu, ystävälläni on kiire, hän haluaa kotiin, satamaansa! Jatulinen rauta ahjossa sanoo sepälle: rakastatko minua? Sepä kysymys!huudahtaa seppä ja alkaa takoa, ja tuo kova, vahva rauta notkistuu kuinpajuvitsa hänen taitavissa käsissään.

Vilppu istui kerran läksyinensä, haukotellen, jolloin kirja kysyihäneltä: rakastatko minua? En toki, vastasi Vilppu. Silloin kaikkikirjaimet hyppimään hänen edessänsä kuin hyttyset päivänpaisteessa, jahän haukotteli haukottelemistaan koko nuoruutensa ajan.

Rakastatko minua? sanoi piano Minnalle, kuin hän istui soittamassavaikeita sävelikköjä. En, vastasi Minna, en tiedä sävelikköjäsiikävämpää. Katso, silloin alkoi piano sälistä, koskettimet juuttuivatkiinni, eikä ainoatakaan säveltä kuulunut; kaunis soitanto pakeni ijäksipäiviksi Minnan pianon kieliltä.

Mutta kerran tunsin kaksi köyhää lasta, joilla ei ollut kirjaa, eipianoa. Erkin kirjana oli ihana luonto; hän kokoili monenmoisia ruohojaja tarkasteli niiden kasvamista. Kreetan piano oli pieni kantele, johonhän itse oli teräslankaiset kielet laittanut. Rakastatko meitä? sanoivatmetsän kasvit Erkille. Rakastan, vastasi hän. Mene sitte kaupunkiin,kuiskasi metsä; sieltä löydät toisen, joka meitä rakastaa, ja hän antaasinulle oppia tullaksesi kerran viisaimmaksi mieheksi luonnontuntemisessa. Sama kysymys suhisi hiljaa Kreetan kanteleesta: rakastatkominua? Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi jahelisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja jahän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä.

Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen.Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatkomeitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuinmuistan. Mene sitte kouluun tuonne kylään, sanoivat tähdet, ja pyydäsaada oppia mitä tarvitset. Poika meni, ja työskenteli kaiken päivää,mutta illalla istui hän taas yksin puhelemassa tähtien kanssa kieltä,jota ei muut ymmärtäneet. Mitä he hänelle sanoivat? Sitä ei kukaantiedä. Mutta saammepa nähdä, että siitä pojasta vielä tulee erinomainenmies.

Istuimellaan istuu mahtava ruhtinas, ja hän kysyy suureltavaltakunnaltaan: rakastatko minua? Rakastan, vastaa valtakunta.Tiedäthän että olen uskollinen; enkö jo kauan ole sitä osoittanut? Jataas kysyy valtakunta ruhtinaalta: rakastatko minua? Rakastan, vastaaruhtinas, se on minun velvollisuuteni ja minun kunniani, sitä olenkinmyös osoittanut. Ja niin elävät maa ja ruhtinas uskollisesti yhtenäilossa ja murheessa, ja sovintoa ja rauhaa on kaikissa elämän vaiheissa.

Mutta sama kysymys kaikuu yhä ylemmäksi, eikä pysähdy ennen kuin Herran,Kaikkivaltiaan, istuimen edessä. Rakastatko minua? sanoo maailmaHerralle, ja kaikki olennot, ihmiset, eläimet, kasvit, kivet, tähdet jataivaat, avaavat suunsa ja kysyvät Jumalalta: rakastatko meitä? Ja Herravastaa pyhässä sanassaan ja kaikissa hyvissä töissään: ettekö tiedä ettäteitä olen rakastanut jo ennen maailman luomista ja että koko luominenon rakkauteni työtä? Enkö ole teitä varjellut, holhonut ja voimissapitänyt alusta alkaen? Te olette langenneet syntiin ja pahoittaneetisäänne taivahissa, ja kuitenkin on isänne antanut teille vapahtajan,joka on kärsinyt ja kuollut synteinne tähden, kuitenkin on isänneantanut teille ijankaikkisen elämän lupauksen, jos uskotte hänen sanansaja hädissänne käännytte hänen puoleensa. Enkö, köyhät lapseni, teitärakastaisi!

Silloin huutavat kaikki maailman äänet: katso, Herramme ja Jumalamme ontäynnä rakkautta, armoa ja laupeutta. Ei yksikään rakasta niinkuin hän.

Mutta Jumalan ääni lähenee ihmistä ukkosen jylinässä, tuulen hiljaisessahuminassa sekä meidän omassa tunnossamme, ja tunkee sydämmeemme kysymäänsamaa: rakastatko minua?

Mitä on meidän vastaaminen? Täytyyhän meidän luoda silmämme maahan,langeta polvillemme ja sanoa: Herra, totta meidän pitäisi sinuarakastaman ylitse kaikkia ja koko ikämme sinun tahtoasi noudattaman.Mutta tiedäthän että olemme köyhiä, syntisiä lapsia, ja että useinolemme rakkautesi unhottaneet. Ole meille laupias, Kristuksen tähden, jasuo meille pyhä henkesi, että päivä päivältä oppisimme sinua yhä enemmänrakastamaan, palvelemaan ja ylistämään koko elinaikanamme!

No niin, sanoo Herra, jos olette minun lapseni ja rakastatte minuakaikesta sydämmestä, niin rakastakaatte myöskin toinen toistanne minuntähteni! Kuinka on mahdollista rakastaa Jumalata ja vihata veljeänsä?

Pikku Walterin merkilliset vaiheet.

Lähellä tietä on talo, nimeltä Kotiaho. Muistanethan vielä kaksikaunista pihlajapuuta sen punaisen aidan vieressä, ja kaivon korkeinevinttineen, ja kasvitarhan kauniine marjapensaineen, jotka keväälläaikaisin vihannoivat ja kesällä marjojen runsaudesta notkistuvat maahan.Kasvitarhan takana on aituus; siellä kasvaa korkeita haapoja, jotkasuhisevat aamutuulen henkiessä, aituuksen tuolla puolen on tie, sentakana metsä, ja metsän takana avara maailma. Toisella puolen pihaa onjärvi, järven takana kylä, ja ylt’ympäri vaihtelee niittyjä ja peltoja,väliin kellahtavina, väliin viheriäisinä.

Tuossa pienessä somassa talossa, jossa on valkoiset ikkunanpielet,mukava porstua ja siistit, tavallisesti riivityillä katajilla koristetutportaat, on hyvät, ahkerat ja siivot asukkaat. Siellä asuu Valtterinvanhemmat, Lauri veli, Lotta sisar, vanha Leena ja Joonas ja Musti jaVilkas ja Pupu ja Mirri ja Kukkukiekoo. Musti asuu koirankoppelissa,Vilkas tallissa, Pupu enimmiten asuintuvassa. Mirri missä milloinkin, jaKukkukiekoo asuu kanahuoneessa; se on hänen valtakuntansa.

Valtteri on kuuden vuoden vanha. Pian tulee hänen alottaakoulunkäyntinsä. Lukea ei hän vielä osaa, mutta kyllä paljon muuta. Hänosaa hyppiä harakkaa, seisoa päällään, heittää kuperkeikkaa, vetääsormikoukkua, ottaa pallin lennosta käsiinsä, hyppiä hypinlaudalla,heittää kiekkoa, onkia särkiä, laskea mäkeä, olla lumisilla, matkiakukon laulua, ratsastaa puuhevosella, syödä voileipää ja juodakirnupiimää. Hän osaa astua saappaansa lautalle, repiä housunsa rikki,kuluttaa reiän hihaansa, niistää nenäänsä hyppysillään, särkeä lautasia,heittää pallin ikkunaan, piirtää ukon kuvia tärkeille papereille,nyäistä rihman rukin pyörältä, tallata kukkasarkoja, syödäkarviaismarjoja siksi kuin sairastuu, ja parantua selkäsaunan saatuaan.Muutoin on hän hyväsydämminen, mutta huono muistamaan isän ja äidinvaroituksia, jonka tähden hän joutuu moneen pahaan pulaan.

Saatpa kuulla.

Kuin Valtteri kerran kauniina kesäaamuna heräsi, istui äiti sängynlaidalla ja sanoi, suudellen häntä: ”tänään on Heinäkuun 20 päivä.Jumala siunatkoon sinua, rakas lapsi!”

Samassa tuli myöskin isä ja suuteli häntä, ja siskot olivat jovaatteissaan, ja Leena ja Joonas seisoivat ovella, ja kaikki olivatiloisen ja miettivän näköiset, ja Musti hieputti häntäänsä, kuten sentapa oli, ja Jänö-Pupu hypähti sängyn ohitse, Vilkas hirnui pihalla jaKukkukiekoo piti puhetta aitovierellä. Puheensa oli aina samaa, eimuutosta ollenkaan; kuuluipa se kuitenkin nyt erittäin tärkeältä, jasehän pääasia olikin.

Hiukan hämillään hieroi Valtteri unen silmistään ja naurahti. Hän tiesihyvin, mitä kaikki tämä merkitsi: tänään oli hänen kuudessyntymäpäivänsä.

Yks’ kaks’ oli hän pystyssä ja rupesi hakemaan vaatteitaan, jotka hänedellisenä iltana oli heittänyt sinne tänne, sillä kelpo Valtterimme olijo, vaikka pieni vielä, aika hupsu, eikä muistanut, että häntä olikäsketty huolellisesti panemaan vaatteensa tuolille. Mutta tänä päivänäei häntä toruttu, ja hänen äitinsä ojensi hänelle ihko uudetkesävaatteet, harmaan takin, housut ja liivin; – olipa hänestäerinomaista olla puettuna liiviin! Paitakin, puhdas ja somastisilitetty, riippui sängyn laidalla, aivan uudet sukat tuolilla ja pienetsaappaat, illalla vielä varsin mutaiset, olivat nyt kauniistikiillotettuina sängyn vieressä. Nyt kävi kuin leikki pukeutua sieväksija siistiksi, ja ainoa huomattava seikka oli, että Valtteri kiireessäänveti oikean jalan saappaan vasempaan jalkaan, mutta sehän oliyhdentekevä; kävipä niinkin päinsä. Väärinhän tuo tosin oli, vaan syntiäse ei toki ollut.

Salissa oli lahjapöytä, kukilla ja seppeleillä koristettu. Pöydällä olirinkilä ja laiva, varustettu mastoilla, purjeilla, kokkapuulla jaoikealla taklingilla; tätä oli Joonas, vanha merimies, jo kauannikkaroinut. Tällaista laivaa oli Valtteri jo kauan toivonut; hänihastui suuresti, ja laivalle piti heti annettaman nimi. Uljaan nimen sesaikin, nimittäin Lunkentus.

”Iltapäivällä soudamme tuonne Kuuselaan,” lupaili isä, ”ja silloin saatkoettaa, mihin Lunkentus kelpaa.”

”Eikö Valtteri voisi panna laivaansa vesikorvoon purjehtimaan? Minäkammoon järveä”, sanoi äiti huolestuneena.

”Pitääkö Lunkentuksen purjehtiman vesisaavissa?” kysyi närkästyenValtteri.

”Saadaan nähdä, jos olet tottelevainen”, sanoi isä. ”Yksin et saajärvellä soutaa; mutta otahan kuitenkin Lunkentus mukaasi.”

Niin päätettiin. Iltapäivällä lähtivät he kaikki suuressa veneessäKuuselan saareen. Siellä oli luonto ihana, järvi tyyni ja pienet salakatuiskentelivat isoissa parvissa ihan veden pinnassa, nyppien pieniähyönteisiä, jotka puista olivat pudonneet veteen. Rannalla olieriskummallisia kiviä, muutamat mustia, toiset valkoisia ja toiset taasikään kuin litin heittämistä varten tehtyjä.

Äiti toimitti voileipää ja kahvia nurmikolle, eikä hapanleipä jarieskamaito koskaan ennen niin maistuneet kuin nyt; tämä oli verrattomanhauskaa. Ainoa harmittava seikka oli, että hyttysilläkin oli oivallinenruokahalu ja ne pitivät Valtteria voileipänänsä, mutta Valtteri ajoi nepois koivun oksalla ja taisteli rohkean urhon tavalla yksin tuhattavastaan. On sekin jotain, olla niin urhollinen ja peljättävä.

Ruuan jälkeen otti isä pyssynsä ja lähti metsälle, äiti ja Lotta menivätmarjaan, Leena pesi kahvikupit ja Joonaan tehtävänä oli poikienkaitseminen. Päivä paistoi kuumasti; Lauri nukkui, ja Joonas, joka oliviimeisen yön valvonut Lunkentusta valmistaessaan, nukkui myös. Sillointeki Valtterin mieli koetella laivaansa.

Hän meni rantaan, pani Lunkentukseen lastiksi valkoisia kiviä, asettimuurahaisen perämieheksi ja antoi sen purjehtia Espanjaan. Hiljainentuuli puhalsi maalta ja laiva tuotti tekijällensä kunniaa. Valtterimielestään ei ikänä ollut niin kaunista laivaa nähnyt. Miten ylpeästi sekeikkui karehtivilla laineilla! Kuinka nopea sen kulku! Miten uljaastise kallistihe tuulessa! Lunkentus purjehti Espanjaan, mutta Valtteriseisoi rannalla lanka kädessä ja varoi antamasta Espanjan olla liianetäällä Kuuselan maantieteessä.

Nyt tuntui tuulen puuska. Juuri kuin oli hauskimmallaan, pääsihavaslanka Valtterin kädestä ja – hyvästi Lunkentus! Se purjehti nytomin päin aavalle järvelle.

Valtteri juoksi veneen luo, mutta vene oli niin iso ja raskas, ett’eihän sitä vesille saanut. Hän juoksi kuin hullu pitkin rantaa; Lunkentuspääsi karkuun! Nyt Lunkentus todellakin menee Espanjaan! – Lähellä asuikalastaja; hänen veneensä oli poissa, mutta rannalla oli vanhataikinakaukalo kumossa. Valtteri ei kauemmin arvellut. Hän tuuppasikaukalon vesille, hyppäsi siihen ja sauvoi venettään eteenpäin pienelläseipäällä.

Kaukalo oli jotensakin kiikkerä, mutta alussa kävi kulku varsin hyvin.Tuuli kävi maalta ja ajoi kaukalon vähitellen syvälle. Valtteri eikuitenkaan päässyt lähemmäksi karkulaista, sillä Lunkentus purjehtipaljon nopeammin.

Kuin Valtterin seiväs ei enää pohjannut, hämmästyi hän. Kaukalo ajeliyhä ulommaksi, se kallisteli mainingissa ja oli vähältä kaatua.

Nyt alkoi Valtteri huutaa täyttä kurkkua. Ei paljon puuttunut, ettäValterin ensimmäinen retki olisi ollut hänen viimeisensä.

Onneksi heräsi Joonas ja näki ihmeeksensä kaukana selällä pienenkeikkuvan kaukalon ja parkuvan pojan. Hidas liikkeissään oli tuo vanha,hyväntahtoinen Joonas, mutta kyllä nyt äkkiä jalat löytyivät: hän juoksirantaan, töyttäsi veneen vesille ja souti Valtterin jäljestä niin, ettäairot rotisivat. Valtteri huomasi hänen ja rohkaistui jälleen. –”Luuletko minun pelkäävän!” sanoi hän ja nousi ylpeästi seisalleenkaukaloon. Mutta tätä ei kaukalo kestänyt, se kaatui samassa, jaValtteri putosi päistikkaa järveen.

”Ei hurjempata poikaa!” huudahti Joonas ja souti niin ankarasti, ettätoinen airo katkesi. Samassa joutui hän paikalle, tarttui Valterintukkaan ja nosti hänen veneensen. ”Uh”, sanoi Valtteri, kuin pääsiahventen valtakunnasta.

”Pelasta Lunkentus! Pelasta Lunkentus!” huusi hän ensimmäiseksi, suuvielä täynnä vettä. Vesi valui hänen vaatteistansa ja saappaat äänsivätsipp, sipp, kuin hän jalkojansa liikutteli.

”Mitä minä huolin Lunkentuksesta!” ilveili Joonas, puoleksi mielissään,puoleksi vihoissaan, ja nyt hän meloi venettä yhdellä airolla rantaantakaisin.

Täällä syntyi meteli. Isä torui, äiti itki, Lotta nyyhki, Leenapäivitteli ja Joonas häpesi. Valtteri itse ei vähintäkään peljännyt,kuin tunsi seisovansa maalla jälleen, ja arveli, ett’ei tuo vaarallistaollut, kyllä hän uida taisi.

”Niin kyllä, kädet pohjassa”, nauroi Joonas.

”En tuntenut mitään pohjaa”, sanoi Valtteri ylpeästi. ”Jos olisitantanut minun olla rauhassa, olisin uinut rantaan.”

”Mutta mistä nyt äkkiä saamme kuivia vaatteita?” sanoi äiti. ”Lotta,juokse kalastajan tuvalle ja pyydä lainaksi lasten vaatteita!”

Lotta meni ja palasi hetken kuluttua. – ”Heillä on vain pieni poika jaisonlainen tyttö”, sanoi hän. ”Tässä on tytön paita ja raitainenpyhähame sekä sukat ja kengät.”

”Täytyykö minun käydä tytön vaatteissa?” kysyi Valtteri.

”Täytyy, poikaseni”, sanoi äiti tuolla vakavalla äänellä, jota vastaanei ollut väittäminen. – ”Se olkoon sinun rangaistuksesi ja kiitä, ettässillä pääset. Vitsaa olisit ansainnut.”

Ei mikään auttanut. Pian oli Valtteri vaatteissa ja näytti varsinveikeältä raitaisessa hameessaan.

”Tule tänne, niin teen sinulle jakauksen!” sanoi Lotta. Mutta Valtteriviskeli käsiänsä ja lähti äreänä metsään siks’ aikaa, kuin hänenvaatteensa kuivivat.

Vähän matkaa kulettuansa, tapasi Valtteri metsästäjän, joka sanoihänelle: ”voitko, tyttöseni, neuvoa minulle tietä kalastajan tuvalle?”

”En minä ole tyttö”, vastasi Valtteri, ja meni ylpeästi sivutse.

Vähän matkan päässä poimi eräs muija mustikoita. Valtteri astui hänenluoksensa, kädet lantioilla, ja sanoi: ”en minä ole tyttö, minä olenmies.”

”Vai niin”, sanoi muija, ja noukki ehtimiseen.

Etempänä muutamat köyhät pojat riipivät lehtiä lampaille. – Kas tuollatulee lohi-Matin Liisa, puhuivat he keskenänsä; hän kantaa meille avuksilehtiä veneesen. ”Tule Liisa; mitä siellä metsässä luhjailet?”

”En minä ole teidän Liisanne!” sanoi Valtteri ja taittoi varalta hyvänkepin.

”Katsopas tuota!” sanoivat pojat, ja heittelivät luulemaansa tyttöäkuusen kävyillä. Valtteri heitti takaisin ja metsässä syntyi sota.Luodit hurisivat puitten välissä, mutta vihollinen oli voimallisempi jaValtterin täytyi paeta. Eipä ollut helppo hameessa juosta kannikkoasille, joka oli tottunut liikkumaan vapautta rakastavilla säärillä.Vihollinen saavutti Valtterin ja ampui häntä joka taholta. – ”Kyllä mesinut opetamme luhjailemaan, kuin voisit olla apuna”, huusivat pojat.

”En minä ole mikään tyttö, minä olen mies”, kirkasi Valtteri, kepillänsähuitoen. Kuin ei tämä auttanut, keksi hän keinon; hän päästi hameen irtija heitti sen putoamaan. Hame jäi riippumaan katajapensaasen, jaValtteri meni menojaan varsin kummallisessa puvussa. Pojat nauroivat,närhi ja orava nauroivat puitten oksilla ja koko metsässä syntyi aika,ilo.

Hiessä ja punaposkisena palasi Valtteri rantaan. – ”En tahdo ollatyttönä, en ikäpäivinä enää tahdo olla tyttönä!” huusi hän kaukaaitkusilmin. – ”Älä itke, rakas poikani”, sanoi hänen äitinsä. ”Tytötvoivat kyllä olla yhtä hyvät kuin pojatkin. Kas, tässä saat omatvaatteesi, ne ovat jo kuivaneet. Lotta saa mennä hakemaan hametta jasitte kalastajan tupaan kiittämään lainasta.”

Valtteri pukeutui sukkelasti vaatteihinsa. Hän oli mielestään varsinkeveä, ketterä ja sukkela omissa vaatteissaan. Nyt sai hän taas ollapoikana; hän oli koko mies, ja mielestään kylliksi väkevä sotimaankuusenkävyillä koko sotajoukkoa vastaan. Hän oli joutunut surkeaanhäpeään. Kuinka on mahdollista olla miehekäs, tuumasi Valtteri –reipas, roteva ja sankari, kuin semmoinen kova onni kohtaa, että täytyyhameesen pukeutua?

Nyt lähtivät kaikki kotiinpäin. Valtteri istui veneen laidalla ja pitelikeppiään vedessä, niin että vesi kuohui pienenä koskena kepin ympärillä.Järven selkä oli kirkas kuin peili, ja illan pilvet punastuivatkummastuksesta, kuin havaitsivat siinä ihanuutensa. Ihmeellistä oli,että tuolla veden syvyydessä myöskin näkyi taivas, yhtä syvä kuin seylhäällä oli korkea, ja sielläkin uiskenteli rusottavia pilviä, aivankuin korkeudessa. Valtteri mietti itsekseen miten hauska olisi luistellakirkkaan veden pinnalla, jos se olisi lasia. Hän oikein oli pahoillaan,että Joonas särki tätä kaunista peiliä airollaan ja että vene tekisiihen pitkän halkeaman. Kuin vene läheni Kotiahon rantaa, olikummallista nähdä, kuinka kaikki koivut seisoivat päällään vedessä jaaurinko loisti syvyydessä viheriöiden lehtien lomitse ja linnut lensivätlehdikossa veden alla.

Tuskin oli vene ehtinyt laiturille, kuin Valtteri jo huudahti ja hyppäsiensimmäisenä maalle. Mitä hän siellä näki, joka häntä niin suurestiihastutti? Mitä muuta kuin oman uljaan laivansa, kaivatun, kadonneenLunkentuksen, jota vähäinen maininki loiskutteli rantaa vasten.Lunkentuksessa oli ollut hyvä perämies, joka tunsi merenkulku-opin;muurahainen oli pitänyt perää aika miehen tavalla ja laskenut suoraatietä kotirantaan. Tosin Lunkentus oli kallellaan ja osa lastista olijoutunut haaksirikkoon. Mutta olipa Espanjassa kylliksi sellaistalastia. Lunkentus teki vielä monta matkaa, lastattuna kivillä,muurahaisilla ja iloisilla toiveilla.

Toiveet ovat semmoinen pohjapaino, joka usein vääntää veneen kallelleen,mutta ei se haittaa, jos vaan ahkera muurahainen on perämiehenä jaelämän laiva vihdoin pääsee kotisatamaan.

Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsilämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltupoika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisinajuoksentelevat ulkona talvipakkasessa. Minä sanon: sinulle jotakin, jotaet ehkä ennen ole miettinyt. Ei hempupojasta koskaan tule kunnon miestä.Pahempi kuin paleltuneet sormet on pysyä koko ikänsä hentona raukkana.Parempi olisi semmoisen kaiken aikansa istua lasikaapissa taikka elää jakuolla saunan lavolla. Sillä maailma on usein taistelussa kovakourainen.Pojalle ei kelpaa hieno neidon iho, jok’ ei mitään kestä, silläsemmoisena saa hän varmaan nähdä paljon rääkkiä maailmassa.

Mutta sepä on hauskaa, kuin aurinko valaisee lunta ja kulkuset kilisevätja jalakset luistavat ja aika vauhdilla lasketaan liukasta rantamäkeä.Jonka on vilu, jääköön kauniisti kotiin. Joka pelkää, katselkoon tätäsivulta. Kelkalla on nopsat jalat. Kelkka ei kaipaa hevosta, eikä ikänäruoskaa tarvitse.

Valtteri oli niitä, joiden ei ollut vilu, vaikka lapasetkin unohtuivatkotiin. Jos pieni nenä kävi punaiseksi, pyyhkäsi hän sitä ja näytti yhtäiloiselta. Jos sormia pakkasessa paleli, hieroi hän niitä ja löikäsiänsä yhteen.

Harvoin pelkäsi hän, mutta jos hän oli pahaa tehnyt, pelkäsi hänjokaista, kuin vastaan tuli. Jumala painaa aina merkin pahantekijään,niin että ihmiset sen kohta huomaavat. Niin teki Jumala Kainille, janiin tekee hän muillekin pahantekijöille.

Lähellä rantaa oli jyrkkä mäki, jota huimaavan korkeutensa vuoksisanottiinTaivasmäeksi. Siitä ei kukaan uskaltanut hevosella ajaa,mutta pojat siitä laskivat kelkalla ja tämä näytti kummalliselta.Taivasmäki oli kahdessa penkereessä, tasaisempi paikka välillä, ja jokaei uskaltanut laskea alusta saakka, lähti puolivälistä, jolloin kelkkaei luistanut niin hurjasti.

Nyt oli kaunis talvipäivä ja pojat laskivat mielihalulla kelkoillaanTaivasmäkeä. Joku otti pienen tytön kelkansevälle, ja silloin olikelkkaa taitavasti ohjattava mutkapaikoissa; väliin tytöt pelostahuudahtivat. Älä pelkää, ei ole hätääkään, vakuuttivat pojat. Ja hyvinluisti, meni vielä hyvän matkaa jäällekin. Mutta tapahtuipa joskusniinkin, että kaaduttiin kuperkeikkaa nietokseen; toisilta hukkui lakki,toisiin tuli naarmu tahi vuoti nenästä verta, mutta ei se haittanut.Hetken päästä alkoivat he uudestaan, ja hauska oli taas.

Joulupukki oli tuonut Valtterille kelkan, jolla ei ollut vertaistansa.Siinä oli rauta-anturat, ja sitä kävi ohjaksilla ohjaaminen, ell’eikantapäillä sitä ohjannut, ja Päkä-Pässiksi sitä kutsuttiin, sillä sesaavutti kaikki muut kelkat mäessä ja puski niitä selkään. Pässi jaValtteri olivat hyvä pari. Olisitpa nähnyt heitä Taivasmäessä! Siinälensivät korkeimmalta huipulta saakka, niin että lumi pyrynä ryöppyiheidän ympärillänsä. Parempata kelkkaa ei ikänä nähty, ja Valtterikopeili Pässistänsä.

Likellä Taivasmäkeä oli korkea töyry, johon ei ollut tallattua tietä, jasitä kutsuttiin Sokurikukkulaksi; joka siitä laski alas, hautautuinietoksiin, niin että tuskin lakkiakaan näkyi. Harvoin uskalsivat sitälaskea nekään, jotka Taivasmäellä olivat rohkeimmat. Mutta Valtteriluotti Pässiinsä ja päätti tehdä retkenSokurimaahan.

Päätös pantiin toimeen. Kaikki pojat ja tytöt katselivat tätä ihmettä.Valtteri kiipesi ylös mäkeä ja Pässi seurasi häntä kuin koira.Päästyänsä niin korkealle kuin mahdollista oli, tarttui Valtterisuitsiin, istui kelkkaan ja komensi mars! Pässi totteli, nenä alaspäin.Hei, jopa luisti nuolen nopeudella suorastaan syvimpään Sokurimaahan...Aluksi ei näkynyt muuta kuin Valtterin päätä, sitten ainoastaan lakki;viimein ei enää mitään... Pässi ja Valtteri olivat kadonneet nietoksiin.

Valtteri painoi silmänsä kiinni, kuin hän upposi lumeen. Kuten siipeenammuttu varis, joka koivun latvasta putoaa, painoi hän painumistaan, jasamassa kolahti aika lailla. Kuin Valtteri aukasi silmänsä, oli Pässi jahän suuren jäälinnan edessä: siinä oli korkeat kiiltävät pylväät jasuuret salit kirkkaimmasta hopeasta. Lumiruhtinas tuli ulos linnastasudennahkaisessa turkissa, hänellä oli pitkä parta kuurasta ja kädestätalutti hän lumiruhtinatarta puettuna valkoisiin vaatteihin, päässäkruunu jäätimanteista. ”Tervetullut valtakuntaani”, sanoi kuningas. ”Nytet täältä enää pääse pois. Minua miellyttää semmoiset reippaat pojatkuin sinä; tahdon pitää sinua ylimmäisenä äänenantajanani, ja pässi jasinä pääsette suureen arvoon.”

”Kiitos kunniasta,” vastasi Valtteri, ”mutta vähä keittoruokaa ei olisihaitaksi; en ole syönyt isoon aikaan.”

”Tule, niin pistän sinut avantoon, jossa vesi on kylmää kuin jää,” sanoilumiruhtinas, ”ja siellä saat syödä niin herkullista lumihilloa, ett’etikänä ennen ole moista maistanut, sillä se on valmistettu kuurasta jasokurina on survottua jäätä.”

”Kiitoksia paljo,” vastasi Valtteri, ”ei minun taida olla nälkä.”

”Sinä veitikka,” sanoi kuningas närkästyneenä, ”kyllä minä sinut opetanhalveksimaan minun hyviä lahjojani. Tule tänne lumiruhtinatar! Hengitätähän huimapäähän poikaan ja muuta hänet lentäväksi Uunilinnuksiäärettömässä valtakunnassamme!”

Nyt hengitti lumiruhtinatar jäisen pohjatuulen kylmyyttä, ja samassamuuttui Valtteri pieneksi lumihiutaleeksi, joka hyöri tuhansien muidenhiutaleiden joukossa autiossa avaruudessa. Tämä oli sekä lystillistäettä surkeata; mutta Valtterin suurin huoli oli saada tietää, mihinkäPässi oli joutunut.

Samassa aukasi Valtteri silmänsä ja huomasi makaavansa omassasängyssään, ja pää tuntui raskaalta. Sängyn vieressä seisoivat isä jaäiti ja siskot, ja sanoivat hänen herätessään: ”Jumalan kiitos, nyt häntointuu.”

”Mitä?” kysyi Valtteri, ja nousi istualleen. ”Enkö ajanut PässilläSokurikukkulalta? Enkö tavannut lumiruhtinasta, joka uhkasi pistää minutavantoon, ja lumiruhtinatarta, joka minut lumihiuteeksi muutti? Kuinkatänne jouduin?”

”Rakas poikani,” sanoi hänen isänsä, ”nyt puhut unen-houreita. Etkö enäämuista, kuinka hurjapäisenä laskit päistikkaa korkeata mäkeä alas?Siellä sattui pääsi kantoon ja toverit nostivat sinut lumesta. Loputolet uneksinut, mutta pysy nyt yhdessä kohden ja haudo päätäsi, niinparanet pian jälleen.”

”Missä on pässi?” kysyi Valtteri, joka tuskin luuli todeksi, mitähänelle kerrottiin.

”Pässi seisoo kyökin portailla, nenä poikki”, vastasi isä.

Kevät oli tulossa, ja tiet alkoivat tulla kuiviksi. Niityt olivat vieläliian märjät pallinlyöntiin. Poikien: saappaat loskuttivat, kuin he ojanreunoja juoksentelivat. Mutta hilan takana oli tie tasainen kuin pöytä,ja siinä löivät kylän reippaat pojat kiekkoa lauantai-iltoina.

Oletkos nähnyt kunnon kiekkoa? Olkoon se pieni; tai iso, sellaista puutasen oleman pitää, joka ei halkeile, ja ympyriäinen ja tasareunainen,muuten kulkee se vinossa ja menee omia teitään. Jos se on liian kevyt,pidättyy se äkkiä, tahi pyörähtää ojaan; mutta kovin raskaasta ei liioinole, sillä se on hankala. Pyöriessään on kiekolla kahdellainen liikuntoyht’aikaa: sekä akselinsa ympäri, niinkuin kärrynpyörä, että kutenpyöräkin myös eteenpäin, niin että se joka pyöräykseltä kulkee kehänsämittaisen nauhan pituuden. Eräs kelloseppä tahtoi tietää kulkemansa tienmitan. Hän teki kärrynsä pyörään sellaisen koneen, jossa teräksinenjousi napsahti pyörän joka pyöräykseltä. Jousi käytti kelloa, ja jokanapsahdukselta kulki näyttäjä sekunnin-viivan eteenpäin. Kelloseppätiesi kärrynsä pyörän kehän viiden kyynärän mittaiseksi, ja tiesimyöskin, että peninkulmalle menee 1,800 kyynärää. Perille tultuaan näkihän, että kellon näyttäjä oli edistynyt yhden tunnin ja 50 minuuttia.Kuinka monesti oli pyörä pyörähtynyt? Kuinka pitkän matkan olikelloseppä matkustanut?

Oppia voi ottaa kaikesta; yksin kiekostakin.

Valtterilla oli kovasta koivunvisasta tehty kiekko, ja parempaakiekkopuuta ei ole. Joonas oli sen tehnyt oikein sirkkelin mitalla aivanpyöreäksi ja niin siloiseksi, että se kiilsi. Tämä oli hyvä kiekko. Niinmeni että soi. Sitä tuskin erotti, kuin se nopeasti lähti vinkasemaanpitkin tietä. Valtteri mittasi huvikseen, kuinka pitkältä se yhdelläheitolla meni, ja huomasi sen kulkeneen 160 kyynärää. Kiekolla tiesi hänolevan kahden korttelin eli puolen kyynärän pituisen kehän. Kuinkamonesti oli se pyörähtänyt?

Niin hyvää kiekkoa ei ollut koko kylässä. Valtteri nimitti sitäVilliksi. Kerran oli Valtteri unessaan heittävinään Villiä niin kovasti,että se kiersi maan pallon ja palasi jälleen Valtterin luo. Se olitemppu, jot’ ei moni tee!

Toisen kerran taas oli hän heittävinään kiekkonsa niin korkealle ilmaan,ett’ei se enää totellutkaan painolakia, vaan alkoi, kuten kuu, kierrellämaanpalloa. Ihmiset tirkistelivät Villiä kiikareilla ja arvelivat, mikäkummitus se lieneekään.

Mutta nyt ei ollut aikaa nähdä unia, sillä kaikki pojat olivat jo tielläkiekonlyönnissä, josta Valtteri oli myöhästynyt siitä syystä, ettäsuutari otti hänestä uusien saappaiden mittaa. Kuin mitta oli otettu,lippasi Valtteri tiehensä. Kauniilta näytti metsän rinne tuolla tienmutkassa hilan takana. Siellä kuuset tuuheine, tummine oksineenkatselivat lasten leikkiä ja hyttysten hyppelyä auringon laskussa.Koivut olivat vielä kevään hennossa lapsuudessa, lehdet hiirenkorvalla;hienot varvut notkistuivat, kuin peippo tahi kalmalintu lirittäenistahti niille. Lähellä tietä oli metsän reunassa muurahaispesä; pienetmuurahaiset kulettivat rakennusaineita saleihinsa ja kammareihinsa,takaperin vetäen kukin havuneulaansa kaikin voimin, kunnes toveritjoutuivat apuun. Metsänvartijan tölli oli lähellä; hänen kaksi pientätyttöänsä, joiden oli tapana avata hilaa matkustajille, olivat nytistuneet kivelle poikien leikkiä katselemaan. Suurempi tyttö olilöytänyt tuohisellisen karpaloita suolta ja olisi ne mielellään myynyt,mutta piti tuokkostaan esiliinaansa alla, peläten, että nuo ahnaat pojatsöisivät kaikki hänen marjansa.

Valtterin tullessa oli hänen puolueensa jo ahdistettu hilaan saakka,viimeiseen rajaan, ja tätä pidettiin suurena häpeänä. Kiekkoa lyödessäjakautuvat nimittäin pojat kahteen parveen, jotka kumpikin koettavatahdistaa toisiaan takaisin ja itse hyökätä eteenpäin. Kuin toisen parvenpojat heittävät kiekkoa, estää toinen parvi sitä kangillaan jakepeillään menemästä eteenpäin ja pyörittävät sitä takaisin aika luikua.Kiekon edistyessä taikka peräytyessä seuraa sitä se parvi, joka viimeksion lyönyt, ja edistyy tahi peräytyy sekin sen verran kuin kiekko. Muttakuin kiekko kaatuu kyljelleen, huudetaan: ”kiekko on kuollut!” eikäkukaan nyt saa sitä lyödä ennen, kuin se uudelleen heitetään.

Pojat olivat nytkin, kuten heidän tapansa oli, jaetut kristittyihin japakanoihin, ja Valtteri kuului, häpeä kyllä, pakanoihin. Mutta nämäolivat nyt joutua alakynteen. Kuin Valtteri ilmaantui, huusivat kaikki,ett’ei muista kiekoista kuin Villistä ollut mihinkään. Odottakaa!komensi Valtteri, asetti kiekon oikean peukalon ja etusormen väliin,nosti kätensä ja heittää sivalsi täyttä voimaa. Nuolena viuhkasi Villipitkin tietä, ja kristityt kokivat turhaan estää sen menoa, sillä Villihyppäsi rentonaan keppien yli ja mahdoton oli sen kulkua pidättää.Kristityt ahdistettiin nyt vuorostaan takaisin, pakanat nostivatriemuhuutoja, ja Valtteri vilkasi mahtavasti ympärilleen, kuin CæesarFarsalon taistelussa. Hän oli koko ylpeä Villinsä puolesta.

Kristityt heittivät nyt vuorostaan kiekkoansa ja koettivat ottaavalloitetut alansa takaisin. Mutta tämä ei menestynyt! heidän kiekkonsalyötiin vielä yhä etemmäksi, lähes neljännes-peninkulmaa, likelle toistahilaa. Jos pakanat olisivat ajaneet heitä sinne saakka, olisivatkristityt olleet hukassa.

”Pois tieltä, tuolta tulee vaunut!” huusi yksi pakanoista. MuttaValtteri ei kuullut eikä nähnyt; hän vain mietti, mitenkä saisikristityt ajetuksi hilaan asti. Hän heitti kiekon täydellä voimalla,mutta se sattuikin kiveen, poukahti korkealle ylös ja putosi vaunuihin,joissa maaherra ajoi rouvinensa; keskessä istui pieni tyttö, Aino, jollaoli Jeppe niminen rakkikoira sylissään. Villi sattui parahiksi Jepenpäähän; Jeppe haukotteli kerran, oikasi koipensa ja heitti henkensä.

Vaunut pysähtyivät, maaherra katsoi sieltä ankarasti ja sanoi: ”kukalurjus heitti kiekkonsa minun vaunuihini?”

Totta puhuakseni säikähti Valtteri ensi kiireessä niin, että pötkimetsään. Mutta kuin hän kuuli maaherran toruvan hänen toverejansa jauhkaavan heitä selkäsaunalla ja kopilla, heräsi hänen tuntonsa; hän tuliesille, meni vaunujen luo ja sanoi: ”minä se olinkin, joka kiekonviskasin. Olkaa hyvä ja antakaa Villi takaisin!”

”Vai niin, olitko se sinä, sen veijari?” sanoi maaherra. ”Nouse nytvaunuihin, niin saat tehdä Villille seuraa.”

Tässä ei pitkät puheet auttaneet; Valtterin täytyi nousta vaunuihin.Pieni tyttö itki Jeppeä, ja Valtteri itki Villiä, ja metsänvartijanlapset kumarsivat turhaan hilalla marjoinensa, ja kristityt ja pakanatseisoivat hämmästyksissä, ja ajomies sätkäytti hevosia ruoskalla, jakaupunkia kohden mentiin. Kuin päästiin kaupunkiin, sanoi maaherra:”Viekää poika Villinensä koppiin!”

”Maaherra kulta,” rukoili Valtteri, ”älä lähetä minua koppiin! Siellä onrosvo rautakahleissa; pelkään hänen varastavan Villini.”

”Älä lähetä häntä koppiin”, pyysi pikku Aino. ”Minä annan hänelle kaikkianteeksi; ei hän pahaa tarkoittanut.”

”No, koskas rukoilet hänen puolestansa”, sanoi maaherra, ”ja koska hänitse on tunnustanut pahantekonsa, annan sen hänelle anteeksi. Muttakiekkoa hän ei saa takaisin; se haudataan Jepen rinnalle puutarhaamme,ja siten saa kiekko, joka Jepen tappoi, kuoleman tuomionsa.”

Niin kävikin. Valtteri laskettiin irti, ja hän itki katkerastikiekkoansa, kunnes Joonas lupasi tehdä hänelle uuden. Olihan tämäkuitenkin parempi kuin istua voron kanssa kopissa. Pikku Aino kaivattiJepelle haudan puutarhaan, ja siihen pantiin Villikin. Mutta Valtteristaja maaherran Ainosta tuli niin hyvät ystävät, että yhdessä tekivätseuraavan hautakirjoituksen, joka hakattiin kiveen ja asetettiinpuutarhassa haudalle:

TÄSSÄ LEPÄÄVÄT JEPPE JA VILLI NIIN KILTTIÄ KOIRAA JA NIIN HYVÄÄ KIEKKOAEI ENÄÄ MAAILMASSA OLE.

Sitten istuttivat Valtteri ja Aino kukkia haudalle. Muurahaiset kävivätmetsästä hautakirjoitusta lukemassa ja hyttyset hyppivät joka iltaauringon paisteessa Jepen ja Villin haudalla.

Nyt oli aika Valtterin alottaa koulunkäyntiä, hän kun jo oli kuudenvanha. Hän osasi purjehtia kaukalossa, heittää kiekkoa, lyödä koiriakuoliaaksi, laskea mäkeä sekä toimittaa muitakin tärkeitä toimia. Paitsisitä tunsi hän kuvakirjastaan jalopeurat, tiikerit, elefantit jasarvikuonot, puhumatta siitä likinäisestä ystävyydestä, joka vallitsihänen ja Mustin, Vilkkaan, Jänön ja Kukkukiekoon välillä. Mutta joshänen piti lukeman kirjaa, jossa oli oikein alkulehdet, kannet ja pienetsekä isot kirjaimet, silloin ei Valtteri nähnyt kirjassa muuta kuineriskummaisia viivoja, toinen oli väärä, toinen suora, ja kaikki tyynimustia kuin kärpäset. Valtterista oli lukemisen oppi turhin kaikistatässä maailmassa. Hän oli kuullut kerrottavan, ett’eivät rosvopäälliköteikä muutkaan urholliset miehet entisinä aikoina osanneet lukea eikäkirjoittaa. Kuin tulen mieheksi, piirrän pitkällä miekallani puumerkinnimeni asemesta, arveli Valtteri, ja kuin lukea haluttaa, ha’etan minämunkin, joka sitä tekee; niin muutkin rosvopäälliköt tekevät.

”Rakas Valtteri,” sanoi hänen äitinsä, ”ethän sinä toki rosvoksi rupea,joka lyö ihmisiä kuoliaaksi ja ryöstää heidän omaisuutensa. Se onhäpeällistä, poikani. Paitsi sitä ei meidän maassamme löydymunkkejakaan.”

”Jos ei munkkeja ole, niin löytyneehän koulupoikia”, vastasi Valtteri.”Ne minä määrään edestäni lukemaan.”

”Mutta jos et osaa lukea, vetävät viisaammat sinua nenästä”, sanoi isä.”Sinä jäät tyhmäksi kuin pöllö, ja kaikki älykkäämmät pojat nauravatsinulle. Silloin et saa mitään tietoa kaikesta hyvästä ja hyödyllisestäopista, jota kirjat sisältävät, et Jumalan sanastakaan, ja kaikkikauniit sadut jäävät sinulta lukematta. Kävellessään niityllä mölyäähärkä sinulle: minä olen parempi kuin sinä; Musti murisee portilta: minäolen viisaampi kuin sinä. Kun kävelet metsässä, puhuvat puut keskenänsä:Tuolla tuhma Valtteri, joka ei osaa lukea! Pieni perhonenkin, jokalentelee kukkakentällä, sanoo: minä osaan kaikki, mitä tarvitsen osata,mutta Valtteri ei osaa, mitä hänen tulisi osata, ja jota kyllä äkkiäoppisi, jos vaan ei olisi niin laiska. Hyödyttömänä olentona vaellatsinä maailmassa, ja koko luonto sekä kaikki köyhät lapset huutavatsinulle: jos olisimme olleet tilaisuudessa oppia lukemaan, emme suinkaanolisi niin ymmärtämättömät olleet kuin tuo Valtteri!”

”Mutta minä en tahdo lukea, minä tahdon juosta ja leikitellä kaikenpäivää!” väitti Valtteri.

”Sinun tahtosi!” sanoi isä. ”Tiedätkö, missä tahtosi on? Se on äidinompelulaukussa. Huomenna rupeat lukemaan Susanna muorin koulussa; seolkoon sanottu.”

Kun Valtteri illalla pani maata, ajatteli hän: Tänä yönä en nukuhituakaan; kun kaikki muut ovat nukkuneet, riennän metsään, jossavarmaan tapaan jonkun rosvon, ja hänen pyydän opettamaan minuarosvopäälliköksi, joksika aika miehenä rupean. Se on paljon hauskempaakuin lukeminen.

Hänen tätä paraikaa ajatellessaan, tuli uni silmiin, Nukku Matti lähenija Valtteri nukkui kuin porsas aamuun asti.

Kello 7 aamulla tuli äiti sängylle. – ”Nouse ylös ja pu’e päällesi,niin menemme yhdessä kouluun”, sanoi hän.

Valtterilta pääsi itku.

”Ei ole itkun syytä”, lohdutti äiti. ”Kyllä sinä koulussa menestytniinkuin muutkin. Saatpa nähdä, kuin vain teemme koetuksen.”

Mikä nyt apuna? Valtterin oli mentävä kouluun, ja raskain askelinseurasi hän äitiä tuon peljättävän Susanna muorin luo. Tämä olisellainen äreä mummo, joksika moni ajan pitkään käy, joka laiskojapoikia reistaa lukemaan. Susanna muorilla oli myssy päässä, ruuni takkiyllä ja viheriäiset, messinkisankaset silmälasit nenällä. Hän istuipöydän päässä isossa nahkatuolissa, sukankudin, lankakerä ja vitsavieressään. Pöydän ympärillä istui neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksityttöä. Nurkassa oli iso kaappi, ja seinällä riippui kaksi taulua, jotkakuvasivat tapahtumia raamatun historiasta, toinen Absalonia, joka jäipitkästä tukastansa riippumaan tammen oksaan, toinen Hamania, jokaripustettiin hirsipuuhun. Sitä paitsi oli siellä tauluja, joihin olipiirretty sekä kirjaimia että numeroita, ja vähintäin neljämerkkiliinaa, koulutyttöjen ompelemia. Jakulla, kaapin vieressä, istuirakkikoira, joka äreästi murisi Valtterille tervehdykseksi.

”Hyvä Susanna muori, tehkää hyvin ja opettakaa poikaani lukemaan”, sanoiValtterin äiti. ”Älkää vitsaa säästäkö, jos hän on laiska; kun hän tuleeisoksi, kiittää hän teitä siitä.”

”No, no, ehk’ eipä vitsaa tarvitakaan”, sanoi Susanna muori. ”Näkyypäpojalla olevan kylliksi pitkä tukka.”

Valtteria värisytti, kuin kuuli puhuttavan pitkästä tukastaan, jota hänei koskaan antanut leikata. Ja kun hän samalla katseli Susanna muorinpitkiä, laihoja sormia, toivoi hän hartaasti tukkansa yhtä lyhyeksileikatuksi kuin venäläisen sotamiehen. Nyt lähti äiti pois, ja paikallaalkoi lukeminen. Alussa oli tuo tosin vähän vaikeaa, mutta menihän sevähitellen, sillä Valtterin mielestä ei mennyt pitkä tukkansa eikä nuovielä pitemmät sormet, jotka olivat valmiit käymään siihen kiinni.

Vähän aikaa kävi lukeminen jotensakin hyvin. Mutta Valtteri rohkasiluontonsa ja ajatteli: minä olen mies ja Susanna muori on vaan akka. Eihän uskalla minun tukkaani kajota; hän varmaan pelkää minua.

Samassa kärryjen räminä kuului ulkoa, niin että lasit ikkunoissatärisivät. Kohta heitti Valtteri kirjan kädestään ja juoksi ikkunan luo.– ”Mitäs teet, poika?” kiljasi Susanna muori. Mutta Valtteri ei ollutkuulevinansakaan. Hän vaan kurkisteli niin, että nenä painui litteäksilasia vastaan.

”Vai oletko sinä sitä maata?” sanoi Susanna muori. Vähääkään arvelemattaotti hän askeleen, ja Valtterin pitkään tukkaan kävivät nuo pitkät,laihat sormet kiinni ja tekivät tehtävänsä niin taitavasti, ett’eikukaan olisi sitä paremmin tehnyt.

Sitte talutettiin Valtteri tukasta jälleen pöydän luo. Armoa ei annettuvähintäkään.

Valtteri irvisteli suutuksissaan. – ”Minä tahdon kotia äidin ja isäntykö!” huusi hän. ”Kokeeksihan vain olen täällä.”

”No hyvä olikin, että sait kokea”, sanoi Susanna muori. ”Ole toistentarkka ja tottelevainen, poikani, niin pääset tukistuksesta!”

Valtteri aprikoitsi. Jos tukkani keritään, saanen ehkä maistaa tuotajulmaa vitsaa. Mutta mitähän jos lukisin ahkerasti?... En vitsan tähden!Minäkö vitsaa pelkäisin? En vähääkään. Mutta paha olisi jäädä tuhmaksi.Ja härkäkö olisi mielestään minua parempi! Ja Mustiko soimaisi minua! Jamuut pojatko sanoisivat minusta nauraen: tuolla tuhma Valtteri, joka eimitään osaa! Kyllä näytän heille, että minäkin voin oppia. Huomispäivänäluen kuin mies.

Susanna muori oli kelpo muija. Hän sai erittäin hyvin laiskoja poikialukemaan. Joka kerta, kuin hän ojensi pitkät laihat sormensa Valtterinpäätä kohden, kävi tämä äkkiä vallan ahkeraksi, ja kukko muni tuontuostakin aapiskirjaan. Valtterista maistui nyt karamelli paremmaltakuin tukanhöyhennys.

Ensiksi oppi hän kirjaimet, sekä suuret että pienet. Tavaaminen vetiusein suun väärään, mutta kuin Valtteri sai sievän lukupuikon, rupesisisälukukin luistamaan. Sinä päivänä, jona hän osasi selvästi lukeakirjasta, oli Susanna muori niin mielissään, että antoi lapsillevoileipää siirapin kanssa. Valtteri ei ollut koskaan ennen niin suurellamielihyvällä katsellut muorin pitkiä sormia.

Helposti oppi hän nyt aapiskirjan ja vähän katkismuksen. Joskus sai hänlupapäivinä kotonaan lukea kauniita satujakin. Valtteri huomasi nyt,ett’ei Susanna muori ollutkaan häntä huviksensa tukistanut.

Kerran löysi hän parvelta vanhan kannettoman kirjan. Siinä kerrottiinRobinpojasta, joka salaa lähti vanhempainsa luota, ja joutui autioonsaareen, jossa hän monta vuotta eleli oman onnensa nojassa. Sepäihmeellistä. Valtteri olisi mielellään ollut Robinpoikana. Hän eiensinkään muistanut, että Robinpoika katkerasti katui karkaamistaanhyvästä kodistansa.

Valtteri luki ehtimiseen. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän tekihänen mielensä seurata Robinpojan esimerkkiä. Kirjassa kerrottiin muunmuassa, että Robinpoika oli nahkavaatteissa kiireestä kantapäihin.Onneksi löytyi parvelta vanhat lampaan-nahkaiset turkit. Valtteri käänsine nurin ja pisti päällensä. Arvaappas, oliko hän silloin mahtavannäköinen! Parven nurkassa oli sokeritopun tötteröitä sinisestäpaperista, ja kopassa linnunhöyheniä. Valtteri koetti päähänsä yhtätötteröä, koristeli sitä kauniilla teyrin höyhenillä, ja siitäkös tulikomea kypärä! Sitten teki hän tappuratukosta mainion parran, jonka hänhavaslangalla sitoi korviinsa. Nyt oikasi hän itsensä ja näytti varsinjulmalta.

Tämä tapahtui eräänä iltana alkukesästä. Lotta sisar kutsui portailtailtaselle ja Valtterin täytyi lähteä alas parvelta. Paikalla turkitnurkkaan ja tötterö samaten. Mutta Valtteri oli tämän illanmietteissään. Yöllä hän ei saanut unta silmiinsä ollenkaan. OnnellinenRobinpoika! ajatteli hän. Semmoinen mies olisin minäkin, asuisinmetsässä, rakentaisin itse huoneeni, keittäisin ruokani ja ampuisinkaikki metsän elävät oivallisella jousipyssylläni. OnnellinenRobinpoika! Reipas, rohkea Robinpoika! En ikänä tule niin onnelliseksikuin sinä!

Mutta jos lähtisin karkuun? arveli Valtteri samassa. Tämä ajatus saattoihänen sydämmensä sykkimään. Hän nousi istualleen vuoteellaan. Kaikkimuut nukkuivat. Lauri veli oli oiaissut pehmeän, valkoisen säärensäkehdon laidalle, ja Kukkukiekoo korsnasi niin että pihalle kuului.Kesäinen yö valaisi huoneen. Ihan selvästi voi eroittaa pihlajan,valkoiset kukat puutarhassa, ja metsästä kuului laulurastaan säveleet.

Valtterin sydän tykytti yhä kovemmin. Viimein kiipesi hän hiljaasängystänsä ja puki vaatteet päällensä. Ei kukaan herännyt. Hän kulkihuoneiden läpi. Sivumennessä otti hän kaapista leivänpalasen ja vähänjuustoa. Sitten hiipi hän yhtä hiljaa parven portaita ylös. Kohta löysihän turkit ja paperitötterön. Robinpojan kirjan otti hän mukaansa,oppiaksensa siitä miten piti menettelemän, ja nyt kiirehti hänsukkasillaan alas portaita ja porstuan ovesta ulos.

Yö oli ihana ja raitis, taivas valoisa, ja kaste oli langennutviheriäiseen ruohikkoon. Valtteri ei enää kävellyt, hän juoksi, kuinomatunto olisi häntä vaivannut. Vähän päästä ennätti hän metsään, jasamassa nousi aurinko niin punaposkisena, ihan kuin Susanna muori olisisitä äsken höyhentänyt. Valtteri istui mättäälle ja rupesi syömäänjuustoa ja leipää. Häntä ei yhtään nukuttanut. Hän kuuli lintujenlaulavan, ja tuomet tuoksuivat hänen mielestänsä suloisemmin kuin ennen.

Valtteri alkoi nyt rakentaa itsellensä majaa. Hän otti kääntöpääveitsensä taskusta ja leikkasi sillä pitkiä oksia tuuheista kuusista.Vankimmat oksat asetti hän tuiksi ja pienemmillä peitti hän seiniä jakattoa. Hetken päästä oli havumaja valmis. Siinä oli vanha kantopenkkinä ja kivi pöytänä. Vuoteen päätti Valtteri tehdä koivunlehdistäja karhunsammalista. Tämä oli vasta hauskaa. Valtteri ei siitä piitannutmitään että kuusenpihkaa tarttui hänelle sormiin.

Sanonpa teille nyt minkä tähden Valtterilla oli niin hauskaa. Ylen hyväasia on, tulla omin neuvoinsa toimeen tässä maailmassa. Siitä käyihminen raittiiksi ja rohkeaksi, ja jota suuremmat vastukset hänvoittaa, sitä iloisemmaksi käy hänen mielensä. Mutta silloin on myöstarpeellista ajatella nenän pituutta pitemmälle. Niin pitkälle eiValtteri-raukan tuumat ylettyneet.

Kun maja oli valmis, pisti Valtteri turkit päällensä, asetti tötterönpäähänsä ja istui kannolle, joka oli hänellä penkkinä, ja nojasikäsivartensa kivipöytää vasten. Hän oli mielestään ikäänkuin kruunattukoko metsän kuninkaaksi. Vahingoksi ei hänellä ollut kuvastinta, jottaolisi itse voinut nähdä, kuinka mahtavan ja julman näköinen hän olisiinä mietiskellessään, miten hän uutta valtakuntaansa oikeinhallitsisi.

Valtteri oli tehnyt ahkerasti työtä, ja nälkä rupesi pientä vatsaavaivaamaan. Kyllä nyt juusto ja leipä olisi maistanut makealta kuinpannukakku, mutta niitä ei ollut enää nimeksikään. Valtteri päätti tehdäkuten Robinpoika. Hän lähti metsään etsimään kokos-pähkinöitä.

Ihmeellistä kyllä; sellaisia pähkinöitä ei kasvanut koko metsässä.Kummastellen tirkisti Valtteri puitten latvoihin, mutta niissä ei ollutmuuta tarjona kuin tuoreita kuusenkäpyjä. Paremman puutteessa maistoihän yhtä käpyä, mutta se oli niin pihkainen ja karvas, ett’ei siitäollut syötäväksi.

No, arveli Valtteri, ei se suureksi haitaksi ole; minä pyydän sen sijaanLama-eläimen, josta saan hyvän-makuisen suuruksen. Ja jousipyssy kädessäläksi hän metsästämään. Lama-eläintä ei hän tosin löytänyt, muttaviitakossa pöykähti sukkela jänö, ja pieni vikkelä orava hypätä hipsuttikuusen oksalla. Valtteri tähtää jänöä, ja sitten oravaakin, mutta kovaonni; hän ei osu kumpaankaan. Vihoissaan heitti hän pyssynsä pois.Samassa kulki pieni paimentyttö ohitse. ”Anna, ystäväni, minulle vähänmaitoa”, sanoi Valtteri, sillä nyt tuli nälkä toden perään.

Kuin tyttö näki tuon karvaisen ilmiön, turkit nurin päällä,paperitötterö päässä, heiluvat höyhenet ja pitkän parran, huusi hänpelosta ja juoksi tiehensä. Mitä uskoi hän muuta, kuin että Valtteri oliitse ilkeä metsän mörkö! Valtteri juoksi hänen jäljessään, ja tyttöparkaoli pelosta vaipua maahan, kuin Valtteri samassa kompastui pitkiinturkkiinsa ja loukkasi nenänsä kaatuneesen koivuun.

Mitä nyt Valtteria hyödytti metsän kuninkuus, kuin hänenmajesteetillansa ei ollut mitään syömistä. Kesä oli vasta niin alussaan,ett’eivät edes mustikat vielä olleet kypsiä. Valtteri oli mielissään,kuin viimein löysi muutamia karpaloita, ja sen enempää ei Robinpoikasinä päivänä nauttinut. Parempi onni toisten, ajatteli Valtteri; minähankin itselleni ”Perjantain”, niin meitä on kaksi ja saamme yksinneuvoin puolustaa itseämme villi-ihmisiä vastaan. Valmistettuaanvuoteensa karhunsammalista pani hän nälkäisenä maata, lammasnahkaisetturkit korvillaan.

Sill’aikaa olivat Valtterin vanhemmat etsineet häntä kaikkialta,aavistamatta minne poika oli joutunut. Pelkäsivät jo, että hän olipudonnut järveen tahi joutunut suden kynsiin. Silloin tuli pienipaimentyttö kylään ja kertoi parkuen, että metsässä riehui hirveä mörkö,jolla oli karvainen nahka ja soikea, sokeritopun kaltainen pää. Koskakylässä oli monta taikauskoista ihmistä, jotka luulivat kummituksiaolevan metsässä, niin ukot ja akat säikähtivät milt’ei yhtä kovasti kuinpaimentyttö itse. Moni heistä ei uskaltanut koko päivänä liikkua ulkona,ja peljästyneinä vilkasivat he taaksensa joka kerta kuin tuuli suhisikorkeissa kuusissa. Mutta urhollisemmat arvelivat jonkun karkulaisenpiilevän metsässä ja päättivät lähteä yöllä miehissä heittiötä kiinniottamaan.

Valtteri ei tiennyt tästä mitään, vaan nukkui sikeässä unessa, unhottaenvatsansa vaatimukset, kuin kylänmiehet yht’äkkiä havaitsivat hänenmajansa ja piirittivät sen. He lähenivät hyvin varovasti, seipäitä jalapioita aseina, ja kurkistivat majaan. Kas tuossa kai nukkuukarkulainen, sanoivat miehet keskenään.

”Odotapas vähäsen!” sanoi yksi heistä. ”Tuolla nurkassa on jotainkarvaista; mitäs, jos se olisi karhu?”

”Nuijitaan se, ennenkuin se herää”, sanoi toinen miehistä; ”muuten pureese meitä.”

Juuri samassa uneksi Valtteri ihmissyöjistä, jotka tulivat Robinpojansaareen ja olivat siinä paikassa paistaa hänet illalliseksi. Unelma oliniin selvää ja elävätä, että Valtteri säikähtyneenä hyppäsi istualleen,ja kuuli samassa miesten lausuvan: nuijitaan se! Valtteri ei tiennytmuuta uskoa, kuin että nämä olivat Robinpojan villi-ihmisiä, jotkaaikoivat hänestä tehdä hyvän paistin. Nyt Valtterin suuri rohkeuskatosi. Hänestä tuntui hirveältä joutua muiden syötäväksi juuri nyt,kuin hänen itsensä oli niin kova nälkä, ja mitähän isä ja äiti ja siskotsanoisivat kuultuansa, kuinka surkeasti hänen, poika paran, oli käynyt?Tätä ajatellessaan purskahti Valtteri itkuun, eikä voinut sanoa muutakuin: ”hyvät herrat, ihmissyöjät, säästäkää henkeni, minusta tulisi niinlaiha paisti, en ole moneen aikaan syönyt muuta kuin karpaloita!”

”Jopa nyt”, sanoi yksi miehistä; ”Valtterihan se on, jota koko päivänolemme etsineet! Nouse ylös, poika, ja pötki paikalla kotia vanhempiesiluo! Muutoin tiedä, että metsä on täynnä hyviä vitsoja!”

Kovin häpeissään nousi Valtteri vuoteeltaan, ja hämillään olivatmiehetkin, jotka äsken pitivät häntä karhuna. Juhlasaatossa veivät heValtterin kotiin, ja päälle päätteeksi pukivat he hänen lammasnahkaisiinturkkiin ja asettivat paperitötterön hänen päähänsä. Vanhemmatihastuivat niin, ett’eivät muistaneet vihastuakaan. ”Paha poika, paljonhuolta olet meille saattanut,” sanoivat he, ”mutta olkoon serangaistukseksi, että koko päivän sait elättää itseäsi paljaillakarpaloilla.”

Valtteri suuteli isänsä ja äitinsä käsiä. Hän olisi mielellänsä pyytänytheiltä anteeksi, mutta suu kun oli täynnä äsken paistettua kakkua, ei sekäynyt päinsä. Hän ajatteli itsekseen, että kokospähkinät jaLama-eläimet kyllä ovat hyvät ajallaan, mutta nyt olisi hän vaihtanutkoko Robinpojan saaren voileipään.

Valtteri oli jotensakin nolo, varsinkin sitte, kuin vatsa oli täytetty.En tiedä, lieneekö väärin kertoa, mitä hän seuraavana yönä teki. Hänhiipi vielä kerran hiljaan ulos ja juoksi avojaloin aika kyytiä metsään.Tulitikkuja otti hän mukaansa; niillä sytytti hän valkeesen havumajansa,jonka hän edellisenä yönä oli rakentanut. Itse seisoi hän miettiväisenävieressä ja katseli, kuinka liekki kohosi taivasta kohden; peljästyneinäpakenivat pienet lintuset savua, ja aamuinen aurinko kätki hämmästyneenäkauniit kasvonsa pilviin. – Siinä palaa valtakuntani! ajatteliValtteri.

Niin vaan! Tämä ei ollut ensimmäinen valtakunta, kuin poroksi muuttui,eikä myöskään ole viimeinen. Mutta Valtteri hiipi varovasti takaisinvuoteellensa lämpöisessä huoneessa, ja vaikka hän oli nähnyt paljonrääkkiä autiolla saarellansa, pääsi häneltä vielä, peitettä korvillevetäessään, salainen huokaus:

      Onnellinen Robinpoika.

Nyt oli talven selkä taittumaisillaan ja hanki jo kannatti aamusilla.Valtteri oli saanut sukset Oulusta, ja niillä oli erinomaisen hauskahiihtää hangella. Välistä mentiin aika luikua kedon poikki, välistäjärvellä; joskus metsään taikka kylään. Alas mäkeä mentiin että hujahti.Mäessä pysyi Valtteri seisoaltaan, ja siihen eivät kaikki kyenneet.Alussa meni hän usein nurinniskoin, kupsis nokka lumeen ja sääretpystyyn! Onnistuipa vähitellen paremmin, ja viimeiseltä pysyi Valtterisuksilla Taivasmäessä, joka oli lähes yhtä korkea kuin kirkontorni.Silloin Valtteri isotteli. – ”Koettakaapas muut!” sanoi hän. Kiitosvain, vastasivat pojat, ja laskivat mieluummin kelkoilla tätä jyrkkäämäkeä.

Nyt oli pääsiäinen tulossa, jolloin poikien piti saaman lupaa, muttayksi päivä tuli heidän vielä lukea. Kovaksi onneksi oli sinä päivänähyvin kaunis ilma; aurinko valaisi herttaisesti lunta, ja puut olivatkuurasta valkoiset. Valtteri joutui kiusaukseen, jota ei voinutvastustaa. Varahin aamulla lähti hän, voikakku taskussaan ja jousipyssykädessä, metsään hiihtämään. Menen metsästämään, ajatteli hän. Ehkäkohtaan suden; sen paikalla ammun. Onhan nuoleni kärjessä neula. Vähänaikaa vaan viivyn tällä matkalla. Kyllä sitten ehdin läksynikin lukea.

No niin, sillä erää ei Valtteri mitään sutta nähnyt, mutta kyllätoisella kertaa, josta tapahtumasta saat kuulla ensi kertomuksessa. Nytlöysi hän vain metsäkanan jälkiä koivikossa ja etempänä jäniksen jälkiä.Yhden tekevä jos ammun jäniksen, ajatteli Valtteri. Se kelpaa ainakinsyödä. Ja äiti ihmettelee, kuin minä tuon jäniksen paistiapäivälliseksi.

Missä nyt jänikset piilivät, sitä ei kukaan tarkoin tiennyt; Valtteriseurasi jälkiä, mutta ei näkynyt Jussin korviakaan pensaista. Saanpatyytyä metsäkanaan, arveli Valtteri. Maistuupa sekin voissa paistettunahillon kanssa koko hyvältä.

Mutta kumma kyllä, Valtteri ei nähnyt metsäkanastakaan muuta kuinjäljet. Oravan minä ammun, sanoi hän; mutta minä lasken vaan hiukankuonoon, niin että se tipahtaa maahan, ja sitte pistän sen häkkiin,jossa se saa hyppiä pyörällä. Kyllä mar Lottakin sille nauraa!

Aivan oikein, korkean kuusen oksalla hyppäsikin orava, Valtteri asettuikuusen juurelle ja jännitti jousensa. Mutta orava hyppäsi oksaltaoksalle ja katosi aina väliin. Valtteri kierteli puuta sinne tänne,mutta ei löytänyt sopivata ampumapaikkaa. Yht’ äkkiä lasketti oravatoiseen puuhun ja katosi.

Lienee parasta, jos hiihdän kotia, koska voileipäkin on loppunut,ajatteli Valtteri. Mennessä ammun harakan, jos kohdalle sattuu. Muttaannanko sen kissalle vai naulaanko tallin seinään? Taidanpa naulata.Sepä näyttää komealta, ja Joonas sanoo aina talliin mennessään: kastuossa harakka, jonka Valtteri ampui.

Olispahan sekin käynyt päinsä, jos harakka olisi paikalle sattunut.Mutta Valtteri ei sitä tavannut, ja tämä pisti hänen vihaksensa. Kotiintultuaan ajatteli hän: minä otan kanahuoneen ikkunanlasin pilkaksi, niinsaan nähdä, kuinka pitkälle nuoli lentää.

Hän jännitti jousensa ja nuoli lentää hivahti, mutta sattuikin seinäänja putosi maahan. Sepä ihme, jos en lasiin osaisi, ajatteli Valtteri, jaampui vielä kerran ja toisenkin. Vihdoin kävi kohdalle. Kilin kalin,jopa särkyi lasi; nuoli meni ikkunasta sisään ja sattui parahiksiKukkakiekoosen, joka aikojaan nuhjaili päivänpaisteessa. Kukkukiekoo!huusi kukko. Nyt säikähti Valtteri ja mennä hipsutteli kammariinsa; eiollut hänellä sutta, ei jänöä, ei metsäkanaa, ei oravata, eikäharakkata, mutta lasin helinä kuului korvissa ja omaatuntoa kaivelionnettoman kukkukiekoon kuolema.

Eipä kauan viipynytkään, ennenkuin asiat tutkittiin ja tuomiojulistettiin. Läksy oli unhotettu, ja sen osaaminen kävi päin männikköä.Leena tuli sisään päivitellen, että kukko parka teki loppuaan. Valtteriei kieltänyt; hän puhuikin aina totta. Kuinka luulet asian päättyneen?Aluksi sai Valtteri kukon murhaamisesta maistaa isän keppiä, semmoinentapa oli siihen aikaan. Mutta läksyn laiminlyömisestä langetettiin setuomio, että Valtterin täytyi koko seuraava päivä istua kirjansaääressä, kuin muut pojat pääsiäisluvan saatua leikkivät täyttä kyytiä.

Olen vieläkin näkevinäni, miten Valtteri surullisena nojaten käteensäkatselee ikkunasta muiden poikain mäenlaskua Taivasmäessä. Toiset ovatlakaisseet lumen jäältä ja luistelevat luistimilla. Kirja on kylläseljällään, ja onpa muitakin kirjoja vieressä, mutta nyt ei luku maita,kun ajatukset liitelevät nietoksissa toverien tykönä. Valtteri parkaa!Miksikä juuri eilen oli niin kaunis ilma, ja miksikä kukko sattuiistumaan juuri ikkunan kohdalla? Mahdoton on kenenkään tietää, mihinkäpoika nulikat juoksevat, ja minne nuoli milloinkin lentää. Paras onpysyä paikallaan, kunnes läksyt ovat luetut. Muutoin voi kenelle hyvänsätapahtua, että hän juoksee metsään, ampuu kukon kuoliaaksi, ja sittetäytyy hänen vain ikkunasta katsella, kuinka kumppanit huvittelevatnietoksissa.

Keväällä vähän ennen Juhannusta kuuli Valtteri puhuttavan, että metsässäoli näkynyt susia, ja se oli Valtterin mieleen. Hän oli erittäin rohkea.Koulussa toverien kesken ja kotona siskojen seurassa kerskaili hänusein: mitäpäsyhdestä sudesta; vaikkapa heitä tulisineljä vastaan!Kuin Valtteri löi painia Kalle Uitamon tahi Vilho Välkyn kanssa japaiskasi ne maahan, sanoi hän: sellaisen kyydin minä sudellekinnäyttäisin! Ja kuin hän ampui nuolen Joonaan selkään, ettälammasnahkaiset turkit ropsahtivat, sanoi hän taas: noin minä sinutampuisin, jos olisit susi!

Kyllä hän muutamien mielestä laski vähän liikaa, Valtteri parka. Muttatäytynee uskoa häntä sanoistansa. Sentähden sanoivatkin hänestä Joonasja Leena: kas tuossa Valtteri, joka susia ampuu! Ja muut tytöt ja pojatsanoivat: tuossa rohkea Valtteri, joka yksin uskaltaa neljän kanssatapella!

Vähimmin epäili kykyään Valtteri itse. Eräänä päivänä varusti hänitsensä oikein sutten surmaksi. Hän otti mukaan rumpunsa, jonka toiseenkanteen oli tullut reikä, kuin kerran astui sen päälle ylettyäksensäottamaan pihlajanmarjoja, sekä tinaisen miekkansa, jonka hän olihakannut tylsäksi ihmeellisellä rohkeudella lyödessäänkarviaismarjapensaita, jotka hänen silmissään olivat kokovihollisarmeija. Nauris- ja jousipyssyänsä sekä korkkipistooliansa hänei suinkaan nyt jättänyt kotia. Poltettua korkkia pisti hän housuntaskuun, tehdäksensä sillä viikset itselleen, niin myös punaisen kukonsulan lakkiin pantavaksi, jotta näyttäisi oikein hirvittävältä. Paitsisitä oli hänellä takin taskussa luupäinen kääntöpää veitsi, jolla hänaikoi leikata pois suden korvat, kuin se oli tapettu, sillä tätä hän eiraaskinut tehdä, kuin susi oli hengissä.

Parahiksi Joonaskin lähti myllyyn ja Valtteri sai istua kuorman päälle;iloisesti haukkuen juoksi Halli vieressä. Metsätielle tultua katseliValtteri varovasti ympärilleen, olisikohan joku susi pensaissa piilossa,ja kysäsi Joonaalta, pelkäisivätköhän sudet rumpua. ”Se on tietty”,vastasi Joonas, ja Valtteri löi rumpua kaikin voimin, niin kauan kuinmetsää kesti.

Kuin he tulivat myllylle, kysyi Valtteri kohta, oliko hiljakkoin ollutsusia lähitienoilla. – ”On mar,” sanoi mylläri, ”viime yönä repivätsudet meidän parhaan pässimme tuolla riihen tykönä.” – ”Vai niin”,sanoi Valtteri; ”olikohan niitä monta?” – ”Kukapa sen tietää”, vastasimylläri.

”Yhden tekevä”, sanoi Valtteri; ”kysyin vain tietääkseni, onko Joonasmukaani tarpeen. Kyllä minäkolmesta murheen pidän, mutta jos niitä onuseampia, niin pääsevät kenties karkuun, ennenkuin ehdin kaikki tappaa.”

”Sinun sijassasi menisin mieluummin yksin; se olisi rehellisempää”,sanoi Joonas.

”Paras lienee kuitenkin, että tulet mukaani”, sanoi Valtteri. ”Kentieson niitä montakin.” – ”Ei minulla nyt ole aikaa”, sanoi Joonas, ”javarmaankaan niitä ei ole useampia kuin kolme, kyllä sinä ne yksinkinhoidat.”

”Se kyllä on tosi”, sanoi Valtteri; ”mutta katsopas Joonas, jos niitä onkolme, niin yksi niistä voisi karata minuun takapuolelta, ja siten olisiminun hankalampi saada ne tapetuksi. Jos vain tietäisin, ett’ei niitäole useampia kuinkaksi, menisin huoletta, sillä ne minä otan yhdenkumpaiseenkin kouraan ja ravistan niitä kahta kauheammasti, kuin Susannamuori ennen minua tukasta.”

”Ei suinkaan niitä mahdakaan olla enempää kuin kaksi”, sanoi Joonas.”Kaksi niitä tavallisesti vain on yhdessä joukossa, kuin repivät lapsiaja pässiä. Kyllä sinä niitä höyhentelet ilman minuakin.”

”Mutta kuules, Joonas,” sanoi Valtteri, ”jos niitä on kaksi, voisitoinen kumminkin päästä karkuun ja purra minua sääreen, sillä vasenkäteni on heikompi kuin oikea. Saathan tulla mukaan ja varustaa aikakangen käteesi, jos niitä todellakin olisi kaksi. Jos siellä vaan onyksi, heitän sen molemmin käsin elävänä niskoilleni, ja kimmurtelkoonsitte kuinka tahansa, kyllä minä sen pitelen.”

”Kuin tarkemmin asiata mietin”, sanoi Joonas, ”ei siellä varmaankaan olemuuta kuin yksi. Mitäpä kaksi yhteen pässiin tarttuisi? Hyvä jos yhdelleriittää.”

”Mutta jos kumminkin lähtisit, Joonas”, sanoi Valtteri. ”En minä yhtäpelkää, mutta en ole vielä oikein tottunut siihen työhön. Jos se hylkyrepii uuden takkini.”

”Jopa alan uskoa, ettei Valtteri olekaan niin rohkea kuin sanotaan,”päätteli Joonas. ”Ensin piti sinun tapella neljää vastaan, sittenkolmea, sitten kahta, sitten yhtä, ja nyt vaadit apua tähänkin. Eiikipäivänä se käy päinsä; mitä ihmiset tästä sanovat? Pian aikojaarvelevat he Valtteria pelkuriksi.”

”Ne laskevat valetta,” sanoi Valtteri. ”En ollenkaan pelkää, mutta onhanhauskempi, kuin meitä on kaksi. Saisipahan olla toinen katsomassa, kuinminä sutta sutkin, niin että tomu turkista pöllyää.”

”No, saathan ottaa myllärin pienen Annin kiveltä katsomaan tätä menoa”,sanoi Joonas.

”Ei, hän säikähtäisi”, sanoi Valtteri, ”eikä muutenkaan ole soveliastatytön olla sudenjahdissa. Lähde pois vain sinä, Joonas, niin saat pitäänahan, minä tyydyn korviin ja häntään.”

”Kiitos vain!” sanoi Joonas. ”Nahan saat itse pitää. Kyllä jo huomaan,että olet pelkuri. Hyi häpeätä!”

Tämä loukkasi Valtterin kunniata. ”Minä näytän, ett’en pelkää”, sanoihän, ja otti rumpunsa, miekkansa, kukonsulkansa, kääntöpää-veitsensä,putkipyssynsä ja pistoolinsa ja lähti yksin metsään sutta tappamaan.

Ilta oli kaunis ja linnut lauloivat puitten oksilla. Valtteri kulkihiljaa ja varovasti. Joka askeleella katsoi hän ympärilleen, väijyisiköjoku kiven takana. Oli aivan, kuin jotain olisi liikkunut tuolla ojanpohjalla. Kenties oli se susi. Paras lienee, että lyön rumpua, ennenkuinsitä lähestyn, ajatteli Valtteri.

Trrrrrr, niin löi hän rumpuaan. Silloin taas liikahti... Vaa! Vaa! javaris lensi ojasta. Kohta Valtteri taas kehkaantui. Hyvä, että on tuorumpu mukanani, ajatteli hän, ja astui rohkeasti eteenpäin. Hän lähestyilähestymistään riihtä, jonka luona sudet olivat pässin tappaneet. Muttamitä lähemmäksi hän tuli, sitä hirveämmältä näytti riihi. Sen oli ilmasyönyt harmaaksi. Kuka tiesi, kuinka monta sutta siellä piileilee!Kenties ovat vielä jossakin nurkassa samat, jotka pässinkin söivät.Tässä oli kamalat paikat. Ei ainoatakaan ihmistä ollut liki tienoilla.Ilkeätä olisi joutua suden vatsaan näin keskellä päivää, tuumasiValtteri itsekseen. Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä kauheammalta jaharmaammalta näytti riihi ja sitä hirveämmältä tuntui joutua susiensyötiksi.

Palaanko ja sanon tapelleeni sutta vastaan, joka kuitenkin pääsikarkuun? ajatteli Valtteri. Häpee! sanoi omatunto. Etkös muista, ettävalehteleminen on suuri synti Jumalan ja ihmisten silmissä? Jos tänäänvalehtelet sutta lyöneesi, syö se sinut huomenna suuhunsa.

Kyllä minä riihelle menen, ajatteli Valtteri, ja menikin, mutta ei tokiaivan lähelle. Hän meni vain niin likelle, että näki pässin verestäryötyneen nurmikon ja villatukkoja, joita sudet olivat pässi raukastarepineet. Tuopa näytti oikein pelottavalta. Mitähän pässi mahtoi tuumatasutten kynsissä! arveli Valtteri itsekseen. Ja samalla kävi kylmäväristys pitkin hänen selkäänsä takinkauluksesta saapasvarsiin asti.

Parasta on, että lyön rumpua, ajatteli hän ja alkoi jälleen. Kamalaltakuului. Kajahdus riihen seinästä kuului melkein sutten ulvonnalta.Rummun pulikat seisahtuivat Valtterin käsissä, ja hän ajatteli: nyt netulevat!

Oikein arvattu! Samassa näkyi riihen alta ruskeakarvainen sudenpää. MitäValtteri nyt teki? Rohkea Valtteri, joka yksin voitti neljä, heittirummun senkin seitsemän kyytiä ja lähti aika luikua käpälämäkeen myllyäkohden.

Mutta kova onni! Susi seurasi jäljestä. Valtteri vilkasi taaksensa,mutta susi, sukkelampi häntä, oli ainoastaan muutaman askeleen päässä.Sitä kiivaammin livisti Valtteri. Mutta hämmästys valtasi hänet perinpohjin; hän ei enää nähnyt eikä kuullut, hän juoksi yli liekojen,kivien, ojien, pudotti rumpupulikkansa, miekkansa, jousipyssynsä japistoolinsa, ja julmassa kiireessään kompastui hän mättääsen. Siihen jäihän makaamaan ja susi karkasi hänen päällensä.

Se oli hirmuinen tapahtuma. Nyt luulet kai lopun tulleen Valtterista jahänen retkistään. Sepä olisi vahinko. Mutta älä pelkää, ei vielä sentäänniin hullusti käynyt. Tämä susi olikin hyvätapainen susi. Se tosinhyppäsi Valtterin päälle, mutta ravisti ainoastaan hänen takkiaan januuski hänen kasvojansa. Valtteri huusi kuin hurja!

Onneksi kuuli Joonas taas myllylle hänen hätähuutonsa ja riensi avuksi.– ”Mitä on tapahtunut, kun niin surkeasti huudat?” kysyi hän.

”Susi! Susi!” huusi Valtteri, eikä saanut muuta suustansa.

”Susiko?” sanoi Joonas. ”En minä mitään sutta näe.”

”Ole varoillasi, se on täällä, se on purrut minut kuoliaaksi!” vaikeroiValtteri.

Nyt Joonasta nauratti; hän nauroi niin, että nahkavyö hänenvyötäisillään tutisi. ”Vai semmoinenko se susi olikin?” sanoi hän. ”Seköse oli, jota lupasit höyhentää ja heittää niskoillesi, jos kuinkakinkimmurteleisi? Katsopas sitä vähän tarkemmin. Vanha ystävämme,uskollinen Mustihan se on. Onpa saattanut löytää pässin luita riihenläheltä. Kuin löit rumpua, tuli Musti esiin, ja kuin sitten läksitjuoksemaan, lähti Musti perään, kuten ainakin, kuin telmit ja leikithänen kanssaan. Huuti Musti, häpeetkös, kuin ajat semmoisen sankarinpakoon!”

Valtteri nousi ylös häpeissään. ”Huuti, Musti!” sanoi hän puoleksimielissään, puoleksi vihoissaan. ”Koirahan se vain olikin. Olispahanollut susi, niin kyllä sille olisin passit antanut...”

”Kuuleppa, Valtteri, minun neuvoani: kehu toisten vähemmin, niin saatenemmän toimeen,” lohdutteli Joonas. ”Ethän sinä mikään pelkuri ole?”

”Minäkö pelkuri! Saatpa nähdä, Joonas, kuin karhu joskus tuleevastaamme. Minä, näet, ... mieluummin tappelen karhujen kanssa.”

”Vai niin, joko taas!” nauroi Joonas. ”Valtteri parka, muista se, ettäainoastaan pelkurit kerskaavat! Oikein urhollinen mies ei koskaan kehurohkeuttaan.”

Kaukana metsässä oli pieni tölli, jossa asui vanha torppari vaimoineen.Nuorena ollessaan taisteli hän urhollisesti sodassa maansa vihollisiavastaan, mutta nyt rasitti vanhuus sekä häntä että hänen vaimoansa, jahe olivat jo kumpainenkin harmaapäiset. Kuitenkin työskentelivät heuutterasti peltoliuskallaan ja pienessä perunamaassaan lähellämökkiänsä. Ukko ampui joskus teirejä metsistä, ja vaimo teki kesänalussa hyviä kylpyvastoja nuorista koivunvarvuista. Niitä möivät hekaupunkiin ja ostivat rahoilla tupakkaa ukon visaiseen piippunykään jakahmalollisen kahvia muijan kiiltävään pannuun, pyhäiltaa varten.

Kenellekään vääryyttä tekemättä eleli tämä vanha pariskunta sovinnossaja Jumalan pelossa; kuitenkin puhuttiin heistä yhtä toista kylän kesken.Torpparin sanottiin tietävän suuren aarteen, joka oli metsään kätketty;hänen yksin sanottiin tietävän, miten se sieltä saataisiin. Menipä ainajoku, kuokka ja lapio kädessä, ukolta urkkimaan aarteen säilytyspaikkaaja tinkimään häneltä puolia rahoista. Silloin vanha sotilas myönsihymysuin itsellään olevankin aarteen, ja sanoi semmoisen olevanmuillakin, vaan se ei ollut senkaltainen, jona sitä ihmiset pitivät.Viimein eivät tietäneet mitä uskoa, mutta yksin mielin päättivät heukolla olevan salaisuuden, jota hän ei tahtonut ilmaista.

Joonas, joka palveli Valtterin vanhemmilla, oli muutoin kelpo mies,mutta jotenkin taikauskoinen. Hän kertoi usein iltasilla Valtterille,että metsässä paloi taikavalkea, ja joka sen näki, hänen piti hetijuokseman valkealle, taaksensa vilkasematta, sanaakaan puhumatta, jaheittämän siihen terästä. Silloin tulisi maan sisästä näkyviin suurivaskikattila täynnä kultarahoja. Tähän hänen pitäisi käymän kiinni jakorjaaman koko aarre itselleen. Koska kattila oli raskas, täytyi käyttäävielä muitakin keinoja saadakseen sitä maasta ylös, mutta näitä eitiennyt kukaan muu kuin torppari.

Tätä kuunteli Valtteri suurella kummastuksella ja piti aika hauskanasaada koko kattilallisen kultarahoja. ”Mutta mitähän niillä tekisin”,sanoi hän. ”Antaisinkohan ne isälle?”

”Taitaapa olla parasta”, arveli Joonas. ”Aina siihen joku neuvo löytyy,kunhan vain ensin saat kattilan käsiisi. Ei se niin helposti käy, kuinluulet.”

”Kyllä minä kattilan korjaan”, arveli Valtteri. ”Tiedäppäs, minä olenjulman väkevä, kuin oikein käyn täydestä kädestä kiinni. Varalta otanminä sentään torpparin mukaani. Isä kyllä tallentaa rahani, kunneskasvan suureksi, ja niillä toimitan vielä mainioita töitä. Aluksirakennan ison linnan, muurit hopeasta ja portit kullasta, jossa sittekaikki asumme, ja sinäkin, Joonas, saat oman kammarin. Sitte ostan minäuljaita hevosia, varustettuja komeilla satuloilla ja mäkivöillä, jakullatut vaunut: niissä ajan itse, ja sinä, Joonas, seisot takana. Venepitää minulla myöskin oleman ja siinä kauniit purjeet ja liput, paljonparempi kuin Lunkentus, ja paraimmat kelkat ja luistimet ja pallit, kuinmaailmasta löytyy. Joka päivä syömme pannukakkua päivälliseksi. Paitsisitä hankin itselleni kullatun rummun, pitkän miekan ja oikean pyssyn,ruutisarven, luoteja ja nalleja.”

”Sillä sinä sitte ammut susia”, virkkoi Joonas pilkallisesti.

”Niinpä niinkin”, vastasi Valtteri hiukan häpeissään. ”En minäkarhuakaan pelkäisi.”

”Taasko kehutaan!” sanoi Joonas. ”Etkö muista, kuinka Mustia pakenit?”

”Varmaan jää rahoja vielä sittekin”, keskeytti Valtteri. ”Tähteilläsaisin ostaa rinkilöitä, mutta tuskin jaksaisin niitä syödä, ennenkuinkuivaisivat.”

”Parempi olisi ostaa uusi tupa torpparille, ja hänen vaimollensa lehmä”,sanoi Joonas. ”Kyllä ne tarpeen olisivat. Ja monelta köyhältä lapseltapuuttuu ruokaa ja vaatteita.”

”Hyvä, että muistit sen, Joonas”, sanoi Valtteri. ”Tuvan minä rakennanenkä lehmääkään unhota. Kaikkein köyhäin lasten pitää saaman ruokaa javaatteita.”

”Mutta sinulla ei ole rahoja vielä”, virkkoi Joonas.

”Eipä paljoa puutu”, vastasi Valtteri. ”Huomispäivänä menen torpparinluo. Tule sinäkin, Joonas, niin meidän on hauskempi kolmen keskenpimeässä metsässä.”

”Ei minulla ole aikaa”, sanoi Joonas. ”Mene sinä yksin vain. Onneamatkalle!”

”Kiitos, kiitos”, vastasi Valtteri.

Samana iltana meni Valtteri haasta hakemaan hyvää onkivapaa itselleen;siellä oli nikkarin pieni Maijakin riipimässä katajia sunnuntaiksi,sillä nyt oli lauantai-ilta. Valtteri ajatteli kävellessään isoavaskikattilaa, uutta hopealinnaansa, torpparin tupaa ja lehmää jakaikkia köyhiä lapsia, joiden piti saaman ravintoa ja vaatteita. Eiköhäntäällä näkyisi taikavalkeita, ajatteli Valtteri; ja aivan oikein,samassa näki hän suuren valkean palavan puitten välissä. Nytkös pienisydän sykki. – Tuo on epäilemättä taikavalkea, päätti hän, koska sepalaa ilman savua, niinkuin taikavalkeat ainakin.

”Tuletko, Maija, kanssani tuonne torpparin luo?” kysyi hän. ”En varmaantiedä, osaanko sinne.” Valtteri tiesi kyllä tien, mutta epäilikumminkin, eikä mielellään kulkenut yksin metsässä.

”Odottappas vähän, kyllä tulen, kuin saan esiliinani täyteen katajia”,sanoi Maija. ”Minun on kotimatkalla mentävä siitä sivutse.”

”Hyvä!” Valtteri odotti, ja katseli sill’aikaa valkeata, joka isoniisonemistaan; vähän päästä lähtivät lapset ja saapuivat pian tuvalle.Suuret puut estivät valkeata näkymästä sinne.

”Hyvästi”, sanoi Maija.

”Hyvästi vain”, sanoi Valtteri ja meni tupaan. Hän astui rohkeastisisälle; ei hän toki vanhaa torpparia peljännyt. Mutta vähän hämillekävi hän nähdessään vanhan ukon rauhallisena ja hartaana lukevanvaimollensa isosta kirjasta. Tuskin rohkeni Valtteri sanoa asiatansa.

Mutta kuin kerran oli paikalla, täytyi hänen se tehdä. ”Vaari kulta,oletteko nähneet suurta taikavalkeata, joka palaa metsässä?” kysyiValtteri.

Ukko lakkasi lukemasta, ja luoden Valtteriin erinomaisen kauniin, muttavähän leikkillisen silmäyksen, vastasi hän, tätä kysymystäkummaksumatta: ”Mistä pikku herra sen tietää?”

”Minä näin sen itse”, vastasi Valtteri kiivaasti. ”Tulkaa ulos, niinsaatte tekin nähdä sen, kuin kuljemme vähän matkaa tietä myöten.”

”Niinkö luulet? No, mennäänpä tuota katsomaan”, sanoi ukko.

”Tulkaa, tulkaa, mutta lähdetään kohta”, sanoi Valtteri, vetäen ukkoamuassaan portaille ja maantielle.

”En minä mitään valkeata näe”, sanoi ukko.

”Odottakaa, kuin pääsemme tuonne mäelle, sieltä se näkyy”, vakuuttiValtteri.

Niin olikin. Kuin nousivat mäelle, näkivät he kumpikin saman suurenvalkean, jonka Valtteri oli nähnyt välkkyvän puitten välistä. Se oli nytkohonnut korkeammalle, puiden latvain tasalle, ja oli suuri jaympyriäinen kuin kärrinpyörä. Mutta nytkös Valtteri kävi noloksi. Jotahän oli valkeana pitänyt, olikin täysikuu, joka illan hiljaisuudessanousi metsän takaa.

”Näinkö kauaksi sinä, Valtteri rukka, olet juossut kuuta katselemaan?”kysyi ukko.

”Sepä ihmeellistä”, sanoi Valtteri häpeissään. ”Se oli aivan kuin taikavalkea.”

”Mitä sinä taikavalkeaksi sanot?”

”Semmoista valkeata, joka palaa maahan kätketyn aarteen kohdalla.”

”No, sitte on kuukin taikavalkea”, sanoi ukko. ”Se valasee joka yö maanaarteita. Se kuvastaa aurinkoa, joka paistaa yli koko maan ja valvoopäivän töitä’”

”Mitähän aarteita kuu valasee?” kysyi Valtteri uteliaasti.

”Luonnon lepoa, työmiehen unta ja omantunnon rauhaa”, vastasi vanhus.”Työnteko on meille suuri siunaus; se virkistää ruumiin ja sielun voimatja tuottaa meille, Jumalan avulla, jokapäiväisen leivän. Mutta työnpäätyttyä on lepo myös ihana Jumalan lahja. Kuu on yön silmä, jokavartioitsee ihmisen rauhaa.”

Valtteri kuunteli tätä tarkkaan, mutta hänen ajatuksensa olivat niinmaan alaisissa aarteissa ja taikavalkeissa kiinni, ett’ei hän vähällähelpottanut. – ”Vaari kulta,” sanoi hän, ”tiedän kyllä, että voitteneuvoa minulle aarteen täällä metsässä. Kuin rikastun, rakennan teilleuuden tuvan ja hyvän lehmän ostan teille, ja kaikki köyhät teen minärikkaiksi.”

”Niinkö sinä tuumailet?” sanoi vanhus. ”No sitte myönnän, että todellatiedän suuren aarteen, josta kaikki köyhät rikastuvat.”

Valtterin silmät suurenivat. ”Missä se on, vaari kulta? Mennään paikallasitä hakemaan!”

”Ei tarvitse kauas mennä”, sanoi ukko. ”Se aarre on minun tuvassani.”

”Onko se kotona, tuvassanne, ja saanko todella nyt jo nähdä sen?”

”Saat kyllä; lähde vain kanssani.”

Nyt he lähtivät takaisin tupaan, ja Valtteri katseli uteliaastiympärilleen, eikö pimeistä nurkista näkyisi hopeaa tai kultaa kiiltävän.Mutta tupa oli köyhän miehen tupa; siellä oli ainoastaan uunin muuri jasänky ja penkki ja pöytä ja pata ja rukki, ja seinällä riippui pyssy jakirves ja vanha miekka ja nahkavyö. Pimeimmästä solasta kiilui kuitenkinjotain niinkuin hohtavat hiilet, ja tämä oli Valtterista hirveätä; muttalikempää katsoen väijyivät siellä vanhan harmaan kissan silmät hiiriäpermannon raosta.

”No, missä on aarteenne, vaari kulta?” kysyi Valtteri, kuin ei nähnytmerkkiäkään puheena olleesta suuresta vaskikattilasta.

”Täällä!” sanoi ukko, taluttaen Valtterin pienen pöydän luo, jollaraamattu oli avattuna, kuten aina lauantai-illoin. ”Tässä on minun jakaikkein ihmisten kallein aarre, Jumalan sana. Se aarre tekee köyhätrikkaiksi, surulliset iloisiksi, ja kaikki onnettomat ja murheellisetsaavat siitä ikuisen lohdutuksen. Ei tätä aarretta tarvitse pimeästämetsästä etsiä eikä kaivaa maan mullasta, kuten ahneet ihmiset tekevät,siinä harhaluulossa, että siten helposti saavuttavat ajallistarikkautta. Sillä tämä aarre annetaan meille pyhässä raamatussa,hengellisissä kirjoissa, virsissä ja Jumalan sanan saarnassa. Me saammesen ilmaiseksi, ja se tekee meidät ikuisesti rikkaiksi, jos vain itsehaluamme. Moni ei siitä huoli, vaan syö vatsansa täyteen ja etsiikultaa, mutta hänen sielunsa jää kuitenkin köyhäksi. Sillä hopeasta jakullasta ei oikeata iloa synny, ainoastaan murhetta, turhuutta jaomantunnon rauhattomuutta. Mutta Jumalan sanasta saa suloisenlohdutuksen ja ilon elämässä ja kuolemassa, ja jotka sen aarteenomistavat, ovat tyytyväiset ja rikkaat köyhyydessäänkin; sillä he ovatJumalan lapsia ja pyhät enkelit heitä varjelevat kaikesta hädästä javahingosta. Sitä aarretta pitäisi sinunkin etsimän; se hyödyttäisipaljon enemmän kuin ymmärtämättömäin ihmisten lorut maahan kätketyistäkattiloista, joita ei koskaan liene ollutkaan.”

Valtteri rupesi itkemään. – ”Eikö täällä metsässä sitte ole aarrettaollenkaan?” kysyi hän.

”Saattaneepa olla,” sanoi ukko, ”että ihmiset ennen vanhaan sodanaikoina hautasivat tavaransa maahan, eikä heillä ollut tilaisuutta niitäsieltä korjata ennen kuolematansa. Tapahtuupa joskus, että maanviljelijälöytää maasta hopearahoja ja muuta sellaista, jota ei ruoste eikä maankosteus syö. Mutta puhe taikavalkeista ja muista senkaltaisista ontaikauskoa, jolle viisas ihminen nauraa. Tule tänne, niin näytänsinulle, mitä kerran löysin tuolta mäkirinteestä.”

Ukko otti hyllyltä vanhan rautakappaleen, niin ruostuneen, että tuskinerotti, mikä kapine se alkuaan oli ollut. – ”Tämä ruostunut rauta”,sanoi hän, ”on ennen muinoin ollut miekka, jonkun korkea-arvoisensotaherran oma, sen voi nähdä kahvaan upotetun kullan sijoista. Se onkukaties ollut mahtavan kuninkaan tai päällysmiehen miekka, jolla ontapettu monta vihollista ja valloitettu maita ja mantereita. Sellaisetkappaleet on säilytettävä menneiden aikojen muistoksi. Mutta nyt on tämämahtava kuningas jo aikoja kuollut, hänen luunsa lahovat mullassa, hänennimensä on kenties ikuisesti unhotettu ja hänen ruostunut miekkansa onmuun roskatavaran seassa köyhän torpparin hyllyllä. Samalla kuninkaallaoli kenties kultainen linna ja monta huonetta täynnä kultaa ja hopeata,koreita vaatteita ja muuta tämän maailman tavarata. Kaikki tämä on nytmenehtynyt ja kadonnut, sen on valkea polttanut, sen on meri niellyt, javiimeisetkin jäännökset on maa sulkenut poveensa. Mutta tälläkinkuninkaalla oli luultavasti Jumalan sana raamatussa tarjona, vaikk’eihän siitä huolinut, mutta antoi kenties tämän pyhän kirjan maata roskainseassa, kuten hänen miekkansa nyt, ja piti muita aarteitaan paljonkorkeammassa arvossa. Nämä aarteet ovat nyt haihtuneet kuin savutuuleen, mutta sama Jumalan ijankaikkinen sana pysyy vielä; se ei hukueikä ruostu, ei myös pala tulessa, ei huku veteen eikä tallaannu maahan,vaan pysyy ikuisesti samana, täynnä armoa, totuutta ja rikkautta. Mitäsarvelet, Valtteri, tästä? Kumpi on parempi: ollako köyhänä ja pitääJumalan sanaa aarteenansa, vai sekö, että on paljo katoovaisiatavaroita, vaan ei osaa ijankaikkisesta perinnöstä?”

Tähän ei Valtteri vastannut mitään. Ihmeellistä oli hänestä kuullavanhan torpparin puhetta. Sitä hän ei olisi uskonut, että köyhäkin miesvoisi olla rikas. Valtteri oli nyt mielestään torpparia paljon köyhempi.

”Lähde nyt kauniisti kotiisi, Valtteri, niin tulen vähän matkaasaattamaan”, virkkoi vanhus. ”Mene kotiisi ja paina mieleesi, mitäsanoin. Joka kerta, kuin näet kuun, niin muista ajatella: kas tuollasama kuu, jota kerran narrina ajoin takaa, kuin menin metsästä aarteitahakemaan. Silloin sain kuulla aarteen löytyvän, joka on kaikkia muitakalliimpi, ja se aarre on Jumalan sana. Sitä tahdon etsiä, niin tulenrikkaaksi koko elinajakseni, rikkaammaksi kuin moni kuningas kultaisessalinnassaan.”

Sen pituinen se.

Tosin on hyvä ja oikein, että lukee läksynsä silloin, kuin on läksynaika, ja istuu kammarissa kirjansa ääressä eikä jätä sitä ennen, kuinkaikki on valmiina koulua ja huomispäivää varten. Joll’ei tahdo tarttuamuistiin, niin lyö kirjalla otsaasi ja ala jälleen alusta, olehellittämätön niinkuin hevonen valjaissa, äläkä anna rohkeutesi kadota,vaan ole karski ja ajattele itseksesi: onnistuuhan se muille, siistäytyy sen onnistua minullekin! Ja katso, kuin ajattelet niin rivakastija teet työtä niin uutterasti, niin se kyllä käy laatuun, niin onnistuuihan varmaan, ja polonen se, joka huuli pitkällään itkeä tihustaa: ”tätäen saa koskaan opituksi!”

Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkärupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan jaraittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille jamäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on samantekevä. Talvella älä pelkää, jos nenänypykkäsi tuleekin punaiseksi. Joskäsiäsi palelee, niin älä suuresti pidä lukua kintaista, äläkä koskaanlämmittele valkean edessä, vaan heiluttele käsivarsiasi, niinkuinpaperinen tanssimestari, ja hiero käsiäsi vastatusten, niinkuinRobinpojan kirjassa kerrotaan villien hierovan kahta puupalasta, kuin hetahtovat valkeata. Juoksentele rivakasti nietoksien välillä, kiidähuimaa vauhtia jäätä pitkin kirkkailla luistimillasi, ja jos sitte tuletkotiisi saappaat märkinä ja äitisi sinua siitä toruu, niin suutele hänenkättänsä ja sano: ”anna anteeksi, äiti, siitähän poikasi väkeväksi jaterveeksi tulee!”

Vaan kuin vanhemmat ja viisaammat ihmiset sanovat sinulle: ”älä menesinne, jää on heikko!” niin tottele heidän neuvoaan ja pysy kauniistirannalla. Sillä rohkeata ja urheata on olla vaaraa pelkäämättä, kuin seon välttämätön ja kuin sen kautta voi saada jotakin hyvää aikaan, vaanuhkarohkeata on eikä tuota ensinkään kunniaa, jos suotta pakotta paneevaaraan henkensä ja tuottaa vanhemmilleen suurta surua.

Frans ja Matti olivat veljekset, ja molemmat olivat sukkelia poikia.Koulussa ei ollut mitään eroa heidän välillään, sillä molemmat hoitivatkirjojansa miehen tavalla, eikä kumpikaan koskaan läksyissään erehtynyt.Kotonaan sitä vastoin vanhempiensa luona olivat pojat aivan eriluontoiset. Frans istui alituisesti sisällä, ja milloin ei lukenut,leikkeli paperinukkeja ja kirjoitti heille näytelmiä. Matti kuljeskeliaina ulkona, kuin läksy oli lopussa, pyyteli lintuja keväällä, onkiahvenia kesällä ja teki talvella lumilinnoja. Siitä syystä laihtui Fransja tuli kalpeaksi ja heikoksi, vaan Matti tuli vuosi vuodeltahartevammaksi ja hänen kätensä voimakkaammiksi. Kuin Frans nukkineentaisteli suuria tappeluita tanskalaisten ja saksalaisten, kristittyjenja pakanain välillä, sanoi Matti usein: ”älä istu aina sisällä; tuleulos meidän kanssamme, piirittämään lumilinnaa! Hei, siellä saat nähdä,miten teuhataan; sillä me olemme iloiset, vaikka meihin sattuulumipalloja niin että paukahtaa.”

Mutta Frans ei tahtonut, vaan sanoi aina: ”on parempi olla viisas kuinväkevä.” – ”Niin,” sanoi Matti, ”vaan on vielä parempi olla sekä viisasettä väkevä.” Sattuipa sitten viikkoa ennen Joulua, kuin pojat olivatlopettaneet koulunsa, että eräänä päivänä tuli mitä oivallisinluistinjää. ”Tule nyt mukaan”, sanoi Matti. ”Mene itse”, vastasi Frans;”minä istun kernaammin kotona ja leikkaan paperikuvia.” Matti meni jaotti luistimet mukaansa.

Jää oli kauniinta, kuin voi nähdä. Koko järvi oli niin kiiltävä kuinkirkkain peili, eikä jäällä ollut vielä yhtään lunta, vaan rannoillajoka taholla oli viheriäisiä kuusia, jotka kuvastuivat kirkkaasenjäähän, ja lehdettömiä koivuja oli niiden vieressä kuurassa, ja kokoluonnossa oli raittiutta ja iloa. Varmaan kaksikymmentä poikaa olikokoontunut jäälle ja moniailla heistä oli pikku tyttöjä mukanaan, joitahe lykkäsivät edellään kelkassa. Hei, sepä kävi nopeaan! Matti kiinnittihihnat ristiin jalkojensa ympäri, ja niin sitä mentiin, hui hai,niinkuin kiitävä tuuli kirkkaan kuvastimen yli. Ei nopein hevonenkaanolisi voinut seurata hänen kulkuaan, eikä kukaan pojista häntä myöskääntavoittanut. Nopeimmat luistelijat päättivät keskenään, että se, jokavoisi tavoittaa Matin kiinni, saisi olla jäällä kuninkaana ja huomennakenraalina lumilinnassa. Sen jälkeen kaikki yks, kaks, ryntäsivät aikavauhtia ja koettivat tavoittaa häntä, vaan ei, sitäpä ei kukaan heistätaitanut. Juuri kuin he luulivat, että hän jo joutuisi heidän valtaansa,oli hän jälleen pitkän matkan päässä, ja sen ohessa teki hän heistäpilkkaa, piirtäen mitä kauniimpia kiekauksia, ympyröitä ja kierreviivojajäähän, hajoitti heidät ja pääsi aina pakoon. Kuin he olivat väsyneet,kääntyi hän ja luisteli takaperin aivan heidän luoksensa, ja kuin heojensivat käsivartensa tarttumaan kiinni hänen nuttuunsa, oli hän oitissilmänräpäyksessä poissa.

”Hyvä, hyvä!” huusivat pikku tyttöset ja taputtivat kylmillä käsillään.”Hyvä, hyvä”, vastasi kaiku aukeilta rannoilta, harmailta vuorilta,kirkkaasta jäästä ja viheriäisistä kuusista. Onpa sangen viehättäväälentää niinkuin lintu kylmässä talvi-ilmassa ja liukua auringon säteentavoin kiiluvan kuvastinlasin yli!

Pojat olivat nyt tulleet salmelle, josta suurempi järvi laski vetensäpienempään. Siellä seisoi torppari rannalla hakaten puita. ”Varokaa,pojat,” huusi hän; ”salmi on virtainen, eikä jää siellä kestä.”

Matti seisahtui heti ja sanoi: ”seis, pojat, älkäämme menkö enääkauemmaksi, sillä ukko rannalla tietää, mitä hän sanoo.” Muttavallattomimmat pojista eivät kuunnelleet häntä, vaan huusivatpilkallisella äänellä: ”Matti pelkää, Matti on raukka, joka kuunteleekaikkia ukkohöperön puheita.”

Tämä harmitti Mattia. ”Menenkö?” ajatteli hän. ”Ei, en mene, siitä eiole mitään hyötyä...” Loiskis, jää särkyi keskellä salmea ja vallattominpoika, joka oli sanonut Mattia raukaksi, putosi ja rupesi haikeastihuutamaan apua. Vaan muut, jotka olivat likinnä häntä, peljästyivät nytvuorostaan niin, että kiitivät pois minkä jaksoivat ja jättivättoverinsa yksin pulaan.

Mitäs Matti nyt teki, hän, jota äsken sanottiin pelkuriksi? Hän eimuistanut omaa vaaraansa, hän ei ajatellut enää toverin pilkkasanoja,tuossa paikassa oli hän rannalla, sai käteensä seipään ja luisteliseiväs kädessä salmen jäälle. ”Tartu kiinni tähän!” huusi hän ja asettuiitse vatsalleen jäälle.

Suuressa hädässään tarttui toveri epätoivossaan seipääsen ja oli vähällävetää sen jään alle, vaan Matti piti lujasti kiinni toisesta päästä,kaivoi luistimiensa kärjet jäähän ja piti suurimmalla vaivalla sekäitseään että seivästä kiinni, kunnes toveri pääsi ylös ja tuli lujallejäälle. Nyt riemuitsivat kaikki pojat ilosta, nyt ei löytynyt enääketään, joka uskalsi sanoa Mattia raukaksi, ja niin kulkivat kaikkimärjän toverin kanssa riemukulussa takaisin kotiin.

Matti tuli kotiin, eikä puhunut sanaakaan urhotyöstään. ”Tule,” sanoiFrans hänelle, ”tule, niin saat nähdä kauniit varjokuvani. Tässä onjärvi ja pojat luistelevat jäällä. Huomaa, nyt putoo yksi heistä järveen... nyt on hän hukkumaisillaan, nyt tulee rohkea ritari ja vetää hänethenkensä kaupalla ylös vedestä. Näetkös, sellaista taidan minä tehdävarjokuvilla, vaan mitässinä taidat?”

Matti hymyili itsekseen ja sanoi aivan tyynesti: ”no, tuonhan kaikkitekisivät ritarin sijassa.” – ”Niinkö luulet?” kysyi Frans. ”Ei, niinurhollisia ritareja ei enää ole maailmassa. Katsoppas, sellaista minäolen lukenut kirjoista ja se on parempaa, kuin juoksennella, niinkuinsinä pitkin vuoria ja mäkiä.”

Matti oli ääneti. Vaan märkä toveri seisoi ujona oven suussa ja kuulikertomuksen varjokuvien rohkeudesta. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä;hän ei voinut kauemmin olla vaiti. ”Frans,” sanoi hän, ”tuon saman, jotasinä olet tehnyt varjokuva-pelissä, on Matti tehnyt todellisessajärvessä ja totisessa vaarassa. Me sanoimme häntä raukaksi, vaan nyttiedämme, että todellinen rohkeus ei ole elämänsä tarpeettomasti vaaraanpanemista, vaan että uskaltaa silloin mennä vaaraan, kuin totisestitoisten ihmisten menestys sitä vaatii.”

”Ja minä kun kehuin varjokuva-peliäni sinulle!” huudahti Frans,hämmästyneenä ja iloisena. ”Niin, nyt minä ymmärrän, että on hyvä ollaviisas kammarissaan, vaan vielä parempi on olla viisas ja väkevä, sekäkotona että muualla.”

Oli kerran poika, jonka nimi oli Tahvo Metsänen, ja hänellä oli sisar,nimeltä Ester. Heidän isänsä oli uutisasukas, joka oli pellon raivannutkeskelle korpea, siitä syystä oli hänen nimensä Metsänen, ja heidänäitinsä oli hyväntahtoinen eukko, jolla oli hoidettavana kaksi lehmää,kaksi vasikkaa, kaksi vuohta, kaksi porsasta ja kaksi lasta; vieläpähevonen, koira ja kissa; siinä kaikki, mitä hänestä tiedän. Muutoin olimetsässä melkein yhtä paljo haltioita kuin oraviakin, joka onkummallista ja harvinaista meidän aikanamme, mutta uutisasukkaidenmielestä tämä oli aivan niin kuin olla pitikin.

Lapset auttoivat isäänsä ja äitiänsä pitkin talvea; heillä eitosiaankaan ollut aikaa laiskistella. Tahvo osasi kiskoa havun-oksia,juottaa hevosta ja kantaa puita tupaan. Ester lakasi tuvan lattiaa, pesipataa, karttasi villoja ja syötti lehmiä sekä porsaita.

Nyt oli kevät, ja elukat olivat ensi kertaa päästettävät metsään. Tämäpävasta lystiä oli! ”Tähti” niminen lehmä astua lönkitteli niin, ettäkello kaulassa kilisi; vasikat tanssivat häntä sojossa, ja vuohet tullaharppasivat, niin että parta leuassa tutisi. Mutta Tahvo ja Esternauroivat niin, että heidän täytyi ottaa kiinni veräjän pylväästä.

”Tuoss’ on teille leipä, juustopala ja neljä silakkaa”, sanoi äiti.”Ajakaa nyt lehmät kauniisti laitumelle ja tuokaa ne illaksi kotiin;vuohet kyllä seuraavat kellon ääntä.”

Ei sitä tarvinnut sanoa kahta kertaa Tahvolle ja Esterille. Pienieväspussi otettiin selkään ja niin lähdettiin ulos aamulla melkein yhtäiloisina kuin vasikat, eikä sinä päivänä suinkaan puuttunutvasikantanssia. Lumi oli sulanut niityiltä ja pelloilta, mutta jäljelläoli sitä vielä valkoisina täplinä metsärinteiden pohjoispuolilla. Linnutlauloivat joka oksalla, ja viheriä ruoho ja ensimäiset sinivuokotpilkistelivät syksyn lakastuneiden lehtien alta, jotka keltaisina,punaisina ja ruskeina täyttivät kaikkialla koivumetsän.

Tahvo ja Ester olivat ihmeen iloisia. Heistä näytti kaikki iloiselta jahymyilevältä heidän ympärillänsä. Puut muka nyykyttivät päitänsä heille,linnut lauloivat varta vasten heille, vihanta nurmi kutsui heitäistumaan, kivetkin ne katselivat heitä harmain silmin ja sammalisinkulmakarvoin. Tuulella oli heille jotakin sanomista; pilvet katselivatalas heihin; puro metsässä pyysi heitä kuuntelemaan iloista lirinäänsä;hyttyset olivat tanssivinansa heille; orava, joka kiipesi ylös korkeaankuuseen, tahtoi kaikin mokomin näyttää heille konstejansa. Päivä paistoiniin kirkkaasti metsässä, aivan kuin olisi se ollut luotu juuri heitävarten, ja sinisen ilman kautta katseli heitä erinomaisen lempeästikevät-aurinko, niinkuin olisi itse Jumala äärettömässä hyvyydessänsäkatsellut heitä ja sanonut: ”Rakkaat, pienet lapset, jos vaintietäisitte, kuinka teitä rakastan!”

Metsässä oli vuori, vuoressa oli rotko ja rotkossa asui haltia, nimeltäHarmaaparta. Tämä oli kovin kummallinen haltia. Hän oli istunut vuoressamaailman alusta asti ja oli käynyt harmaapäiseksi kuin ampiaispesäpelkästä alituisesta tutkimisesta. Hän tiesi kaikki, ja taisi kaikki,mitä vain ihmiset tietävät ja taitavat, sillä Harmaaparta oli hyvinoppinut haltia, joka luki kirjoja ja mietti mistä syystä kaikki olimaailmassa niin eikä toisin. Harmaaparta kuuli ruohon kasvamisen jatiesi kaikki eläinten, kasvien ja kansakuntain nimet. Hän olisi ollutaivan täysin oppinut, mutta pikkuruisen puuttui häneltä vielä: hän,näet, ei vielä ollut lukenut taivaan tähtiä eikä santaa meren rannalta,eikä mitannut ijankaikkisuuden pituutta, leveyttä ja syvyyttä. Tätä oliHarmaaparta juuri miettimässä, kaivellen vanhaa haavanlehteä, kuinlapset saapuivat rotkon suulle.

”Kas, hyvää huomenta kummi, hyvää huomenta Harmaaparta”, sanoivat Tahvoja Ester, sillä he eivät peljänneet ollenkaan; he olivat monta vuottatunteneet haltian, joka ennen vanhaan oli kutsuttu kummiksi heilleparemman puutteessa.

”Jumal’ antakoon”, vastasi Harmaaparta, yhä vain katsoen lakastunuttahaavan lehteä.

”Mitäs te, kummi, tuossa vanhassa lehdessä näette?” kysyi Tahvoleikatessansa pajupilliä Esterille. Ensin hän leikkasi pajun oksan,sitte hän kalkutteli siitä kuoren irti, teki reiän ja uurteen, ja –pilli oli valmis, oikea klarinetti.

”Etsin tässä luonnon salaisuutta”, vastasi haltia. ”Koettelen lukealehden suonia, voidakseni sitte lukea hietajyvät merestä, ja sitte aionmitata koko ijankaikkisuuden. Mutta sitä ette ymmärrä, lapsukaiset.”

”Vai niin”, sanoi Tahvo, joka ei muuta ymmärtänyt, kuin että tuo kaikkioli hyvin kummallista. ”Mitäs se luonnon salaisuus on semmoista?”

”Se on semmoista, että minun täytyy tietää, mistä syystä kaikki on juuriniin kuin on, ja mitä hyötyä mistäkin on, ja onko kaikki tullutitsestänsä”, vastasi haltia. ”Siinä, poikaseni, se luonnon salaisuuson.”

Sitä ei Tahvo ymmärtänyt. Hän otti esiin juustopalan eväspussista jaistui kivelle syömään: Siinäpä hänellä luonnon salaisuus. Ester istuivähän matkan päässä ja sitoi kauniin vastan vaalean-viheriöistäkoivunvarvuista, sill’aikaa kuin ”Tähti” astui metsässä kelloansakiistellen. Sepä heille luonnon salaisuutta sekin.

Hetken perästä oli Tahvo saanut päähänsä ajatuksen, joka ei ennen ollutjohtunut hänen mieleensä, ja sanoi haltialle: ”Tiedäpäs, kummini, ettäJumala on kaikki luonut, ja että kaikki, mitä Jumala on tehnyt, onhyvä.”

”Saattaa olla”, arveli Harmaaparta, ”mutta kuulepas, Tahvo! Minä olenetsinyt Jumalaa maailman alusta enkä ole häntä vielä löytänyt. Olenhäntä etsinyt lakastuneista lehdistä, kuolleista madoista ja mustistakirjaimista. Olen kaivellut kukkasia, vaan ei Jumalata niissäkään ollut.Olen lohkonut kiviä, mutta turhaan. Olen leikannut kappaleiksi kuolleenleivosen, nähdäkseni, mitä se lauloi, ja olisiko jotakin Jumalasta ollutsen kielellä, vaan ei siellä näkynyt mitään. Kerran löysin metsästäkuolleen ihmisen; silloin etsin Jumalaa hänen päästänsä jasydämmestänsä, vaan en häntä löytänyt. Siinäpä temppu jota en ymmärrä.Voitkossinä, Tahvo, sanoa, missä Jumala on?”

”Se nyt on pian sanottu”, vastasi Tahvo. ”Jumala on joka paikassa.”

”Niin, mutta minä en näe häntä, en voi häneen käsin koskea”, sanoiHarmaaparta ja näytti kovin onnettomalta. Samassa peitti musta pilviauringon ja Tahvo yht’äkkiä oikein säikähti, sillä hänestä tuntui nyt,kuin Jumala olisi kadonnut maailmasta, ja kaikki oli pimeätä, kylmää jakuollutta niinkuin suuressa suunnattomassa haudassa.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Pilvi hajosi, aurinko pääsi jälleenpaistamaan, linnut lauloivat, hyttyset tanssivat, lehmän kello kilisi,orava hyppi kuusessa, koivut näyttivät niin ihmeen iloisilta javiheriäisiltä päiväpaisteessa, ja Ester istuen kivellä lauloi, niin ettämetsä kajahteli:

      Näin lintu lauloi kerran,
      Laulunsa hilpeän:
      Hyvyyttä taivaan Herran
      Ma aina ylistän.
      Niin kukka kunnahalla
      Kuin pilvi taivahan,
      Ne kertoo kaikkialla
      Hyvyyttä Jumalan.

      Niin, Hänen asuntonsa
      On taivas sininen,
      Ja Hänen katsantonsa
      On kirkas tähtönen.
      Maat, taivaat rinnakkaina
      Hänt’ ylistävät vain,
      Hän kaikkiall’ on aina –
      Hän on myös minussain.

”Niin, niin se oli!” huudahti Tahvo ilossaan, sillä tietämättään oliEster juuri laulanut sitä, mitä hän ajatteli, vaan ei osannut sanoa. Jasitte hän rupesi tekemään isoa torvea tuohesta, semmoista, johonpaimenpoikien on tapana toitottaa, kuin etsivät lehmiänsä.

”Sepä oli merkillistä, sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi”, sanoihaltia ja kävi hyvin miettiväiseksi. ”Olisikohan todellakin niin, ettäJumalan voi nähdä Hänen töistänsä, niitä hajoittelemattakin? Ja olisikoJumala tosiaankin meissä itsessämme?”

”Kyllä se on aivan varmaa”, vastasi Tahvo, ja samassa paistoi aurinkosuoraan hänen kasvoihinsa, niin että hänen täytyi kädellä varjostaasilmiänsä.

”Mutta sittehän olenkin löytänyt luonnon salaisuuden”, virkkoiHarmaaparta, ja häpesi ja hämmästyi yht’aikaa.

”Älkää, kummi kulta, sitä enää epäilkö” sanoi Tahvo, vaikk’ei ensinkäänkäsittänyt kummin huolia. Ja sitte puhalsi hän uuteen torveensa, ja –”tuu! tuu!” kajahtelivat metsän rinteet.

”Mutta sepä nyt sittekin oli kovin merkillistä”, sanoi haltia uudestaan,eikä voinut päästä suuresta hämmästyksestänsä. ”Tässä nyt olen istunutmonta tuhatta vuotta ja jakanut luonnon pieniin osiin, enkä ole löytänytmuuta kuin lakastuneita lehtiä ja mädänneitä jäännöksiä, ja sitte tuleepoika nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuivakaan, ja panee ihannenäni eteen, mitä olen etsinyt! Kuinka onkaan mahdollista, että pienilapsikin voi nähdä Jumalan ja selittää maailman suuren arvoituksen, kunminä, joka olen oppinein ja viisain haltia koko maailmassa, olen aivanturhaan nähnyt ääretöntä vaivaa. Mutta niin se kuitenkin on, ja se minuaoikein harmittaa. Kun kaikki päästä päähän tarkastelee, on tuo pienipoika nulikka viisaampi minua.” Harmaaparta tätä sanoessansa muuttui yhäpienemmäksi, ja vihdoin hänestä tuli siili, joka niin häpesi lapsia,että piilousi vuoreen. Mutta Ester oli nyt saanut vastansa valmiiksi, jaTahvo toitotti uuteen torveensa, ja niin he menivät ulos katsomaanlehmiä ja vuohia.

Metsä ei milloinkaan heistä näyttänyt niin viheriältä, taivas eimilloinkaan ollut niin sininen eikä linnut milloinkaan laulaneet niinkauniisti. Jokainen eläin osasi puhua, jokainen puu taisi nähdä,jokainen kivi heitä ymmärsi. Heistä näytti, kuin Jumala olisikirjoittanut kaksi suurta, kaunista pyhää Raamattua ihmisille. Toiseenon hän kirjoittanut ilmoitetun sanansa, kymmenet käskynsä ja pyhänevankeliuminsa Herrastamme Kristuksesta ja ijankaikkisesta elämästä.Toiseen raamattuun, joka on meillä avattuna Jumalan suuressa luonnossa,on hän kirjoittanut joka lehteen kaikkivaltiaisuutensa, viisautensa jaijankaikkisen hyvyytensä, jos me vain ymmärrämme sitä lukea. Mutta sitäei haltia Harmaaparta ymmärtänyt, ja sentähden hänestä tuli siili.Harmillista onkin, kuin etsii jotakin asiaa monta tuhatta vuotta, jaäkkiä tulee paimenpoika ja löytää sen niinkuin puolan metsästä. Muttamaailmassa on niin, että pienet lapset näkevät Jumalan. Ja vaikka heeivät voi käsittää luonnon salaisuutta, tuntevat he sen kuitenkinsydämmessänsä, eikä luonnon salaisuus olekaan muuta, kuin että Jumala onmeissä kaikki kaikissa.

Adalminan helmi.

Oli kerran kuningas ja kuningatar, joilla oli pieni tyttö, ja koska hänoli kuninkaan tytär, niin nimitettiin häntä prinsessaksi. Hän oliAdalmina nimeltään ja vanhempiensa ainoa lapsi. Sen vuoksi he hänestäpitivät niin paljon, melkeinpä liiaksikin, sillä Jumala ei suvaitse,että ketään rakastetaan epäjumalan tavalla. Silloin unhotetaan, mitäkatkismuksessa sanotaan, että pitää rakastamanJumalata kaikestasydämmestä ja kaikesta sielusta. Kun Adalmina prinsessa kastettiin, olisinne kummiksi kutsuttu kaksi hyvää haltiatarta, toinen punainen, toinensininen; semmoinen on tapa satujen kuninkailla. Ja nuo molemmat hyväthaltiattaret eivät myöskään unhottaneet antamatta pikku-prinsessallekumpikin kumminlahjaansa. Punainen haltiatar antoi hänelle suurenpuhtaan helmen, niin verrattoman kauniin, ett’ei sen vertaista ole ikinänähty, ja sitä seurasi vielä kolme kelpo lahjaa. ”Tiedä se,” sanoihaltiatar, ”niin kauan, kuin Adalmina kantaa helmeä tykönänsä, pitäähänen päivä päivältä tuleman yhäkauniimmaksi, yhärikkaammaksi jayhäälykkäämmäksi. Mutta jos hän helmensä kadottaa, silloin hänauttamattomasti samalla kadottaa ne kolme lahjaansa: kauneutensa,rikkautensa ja älynsä. Niitä hän ei saa takaisin ennen, kuin on jälleensaanut helmensä.”

Niin se oli. Sininen haltiatar sanoi: ”Adalmina on saanut kolme niinsuurta lahjaa, että moni ei mitään suurempaa haluaisi maailmassa. Vieläon kuitenkin yksi lahja, joka on kaikkein paras, ja sen annan minäAdalminalle, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Niin kauan kuinprinsessalla on helmensä ja ne kolme lahjaa, niin kauaa ei minunlahjallani ole laisinkaan voimaa. Mutta jos hän kadottaa helmensä,kauneutensa, rikkautensa ja älynsä, niin saa hän palkkioksi minultaneljännen lahjan, ja se onnöyrä sydän. Niin on, näet, sen asian.” –Ja samassa nyökäyttivät molemmat haltiattaret jäähyväsiä ja katosivatkuin kaksi poutapilveä siniseltä kesätaivaalta.

Kuningas ja kuningatar olivat hyvin mielissänsä, He ajattelivatitseksensä: ”kunhan vain pikku prinsessamme tulee kauniiksi, rikkaaksija älykkääksi, niin on yhtä kaikki, millainen hänen sydämmensä on. Mekyllä pidämme huolen hänen helmestänsä, ja siten voi hän olla ilmankintuon sinisen haltiattaren halpaa lahjaa. Punainen haltiatar sepä tottaparemmin tiesi, mitä prinsessan kaltainen tarvitsee! Hänen lahjansaolivat kuninkaallisia lahjoja, vaan tuo sininen haltiatar oli oikeinsaita, se täytyy sanoa; hän antoi lapsi-hyvälle armolahjan, aivanniinkuin kerjäläistytölle maantien varrella heitetään pennin raha.”

Nyt laitatutti kuningas kultakruunun, joka tarkallensa sopi pienenAdalminan päähän ja joka oli niin tehty, että prinsessan kasvaessakasvoi kruunukin samassa ja sopi yhtä hyvin kuin ennen. Mutta kaikillemuille oli tuo ihmeellinen kruunu joko liian suuri tai liian pieni.Kruunun yläpäässä oli huippu, ja huippuun oli helmi liitetty niintukevasti ja lujasti, että sen oli mahdoton siitä pudota.

Kruunu nyt pantiin Adalminan päähän, ja sitte hän alati sitä piti, sekämaatessaan pienessä kullatussa kehdossansa että valveillajuoksennellessansa kaikkialla linnassa. Mutta koska kuningas jakuningatar, hänen vanhempansa, niin suuresti pelkäsivät helmen katoavan,niin oli kovasti kielletty laskemasta prinsessaa kauemmaksi kuin sillesuurelle veräjälle, joka oli kuninkaan kartanon ja puiston välillä; jakuitenkin häntä aina ulos mennessä seurasi neljä kammaripalvelijaa janeljä kammarineitsyttä, ja palvelijoita oli ankarasti käsketty pitämääntarkasti silmällä prinsessaa ja hänen helmeänsä. Jos he vainyrittivätkään olla huolimattomat, niin hirveä, punaviittainen mestaajajolla oli julma parta ja hirmuinen mestauskirves, ei ymmärtänyt leikkiä.

Näin kasvoi prinsessa suureksi, ja tapahtui aivan niin, kuin punainenhaltiatar oli ennustanut. Adalmina tuli kaikkein kauneimmaksiprinsessaksi, kuin ikänä oli nähty, niin kauniiksi, niin kauniiksi, ettähänen pienet silmänsä heloittivat kuin kaksi kirkasta hopeatähteäkevätiltana, ja minne hän tuli, loi hän päiväpaistetta ympärillensä, jakaikki kukkaset kasvitarhassa kumartelivat hänelle ja lausuivat: ”sinäolet meitä kauniimpi!” Ja hän tuli niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, ettähänen ympärillensä ikäänkuin kasvoi pelkkiä aarteita. Hänen kammarinsalattia oli kullasta ja simpsukan kuorista; seinät olivat pelkkää suurtapeililasia, ja katto oli kullasta ja kiiltokivillä koristettu; voi,miten se säihkyi lamppujen valossa! Adalmina söi kulta-astioista, makasikultavuoteella ja pukeutui kultavaatteihin; niin jospa olisi ollutmahdollista syödä kultaa, niin olisi hän tehnyt sitäkin, vaan se olisentään liian kovaa hampaille. Ja niin älykäs oli hän, niin älykäs, ettäosasi arvata kaikkein vaikeimmat arvoitukset ja muistaa kaikkeinpisimmät läksyt, jos vain kerran niitä silmäili; ja kaikki viisaatmiehet kuninkaan valtakunnasta tulivat kokoon tekemään prinsessallekysymyksiä, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ett’ei niin älykästäeikä ymmärtäväistä prinsessaa kuin Adalmina koskaan ennen ole ollutmaailmassa, eikä vastakaan koskaan tule olemaan, niin kauan kuin maailmaseisoo.

No niin, kaikki oli hyvin; ei ollenkaan ole syntistä olla kaunis jarikas ja älykäs, jos vain ymmärtää käyttää näitä lahjoja Jumalan tahdonjälkeen, mutta siinäpä se vaikeus on. Kuningas ja kuningatar luulivatihastuksissaan Adalmina prinsessaa parahimmaksi ja täydellisimmäksiolennoksi koko maan päällä; ja onnetonta oli, että Adalmina itsekinrupesi samaa luulemaan. Kun kaikki hänelle alinomaa sanoivat, että hänoli tuhatta vertaa kauniimpi, rikkaampi ja älykkäämpi muita ihmisiä,uskoi hän itsekin mielellänsä sen, ja siitä tuli hänen mielensäylpeäksi, niin että hän piti kaikkia muita, jopa omia vanhempiansakin,itseänsä huonompina. Adalmina parka, se oli suuri, julma tahra, jokasokasi hänen kauneutensa loistoa; se oli suurta köyhyyttä kaikessa hänenrikkaudessansa; se oli kaikkein suurinta älyttömyyttä kaiken hänenälynsä rinnalla, ja melkeinpä hän sen kautta oli joutua kokonaankadotukseen.

Sillä mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä ylpeämmäksi hän tuli, ja ylpeyttäseurasivat kaikkein häijyimmät viat, niin että Adalmina samalla tuliilkeäksi ja kovasisuiseksi, ahneeksi ja kateelliseksi. Jos hän näkikauniin kukkasen kasvitarhassa, kiirehti hän sitä jaloillansa survomaan,sillä kaunis ei saanut olla kukaan muu kuin hän yksin. Jos Adalminatapasi toisen prinsessan, joka ajeli kullatuissa vaunuissa, niin sesuututti häntä sanomattomasti, sillä rikas ja ylhäinenkään ei saanutolla kukaan muu kuin hän. Ja jos toista tyttöä sanottiin siivoksi jaymmärtäväiseksi, niin itki Adalmina harmista katkeria kyyneleitä, silläkuka käski toisen olemaan niin älykkään? Adalmina torui kaikkia, jotkaeivät hyvitelleet häntä, ja teki kaikkea, kuin päähän pisti; muttakuitenkin hän kaikkein enimmin halveksi niitä, jotka olivatkuuliaisimmat hänen tahdollensa. Hän oli hirmuvaltias, jota kaikkipelkäsivät eikä kukaan rakastanut; kuningas ja kuningatar olivatvaltakunnassa ainoat, joita hänen kopeutensa ei harmittanut.

Kuin prinsessa oli viidentoista vuoden vanha, meni hän eräänä päivänäkävelemään kuninkaan puistoon. Kuin hän veräjälle tultuansa yrittimenemään puistoon, oli veräjä lukittuna, eikä kukaan rohjennut sitäauaista vastoin kuninkaan ankaraa kieltoa. Ne neljä kammarineitsyttä janeljä kammaripalvelijaa olivat seurassa; ensi kerran eläissänsä he eivätluvanneet noudattaa prinsessan käskyä. Silloin tuli Adalmina vihaiseksi,niin vihaiseksi, että päiväpaiste hänen kauniista kasvoistansa kokonaanpimeni. Hän löi uskollisia palvelijoitansa vasten silmiä, juoksi poisheidän luotansa, kiipesi veräjän ylitse; ja kuin palvelijat seurasivatjäljissä, juoksi hän yhä loitommaksi puistoon, kunnes ei ainoatakaanpalvelijaa enää näkynyt viheriöiden puiden välistä.

Silloin tunsi Adalmina ensi kerran eläissänsä janoa ja väsymystä, jaistuutui lähteen viereen huokaamaan. Vieläpä hän alentihe ammentamaanlähteestä vettä hienolla valkealla ylhäisellä kädellänsä ja juomaan sitäihan niinkuin muutkin ihmiset tekevät, milloin ei kukaan kumarrellenkanna heille lautasella vesilasia. Yht’äkkiä hän huomasi kuvansalähteessä. ”Voi, miten olen kaunis!” sanoi hän itsekseen, ja niin sanoenkallisti hän päätänsä yhä lähemmäksi lähteen kalvoa, paremminnähdäksensä kuvaansa, kunnes – loiskis, siinä nyt koko kultakruunuhelminensä putosi Adalminan päästä ja katosi yht’äkkiä lähteenvärähtelevään helmaan.

Tuskinpa Adalmina sitä huomasikaan, niin hänen oma kauneutensa hurmasihäntä. Vaan kuinka kävi? Lähteen vesi oli tuskin jälleen tyyntynyt jakirkastunut, kuin Adalmina sen kalvossa näki ihan toisenlaisen kuvankuin oman itsensä. Hän ei enää nähnyt tuota ihmeen kaunista prinsessaa,jolla oli kultakudosta hameessa, kalliita kiviä hiuksissa jakorvarenkaat välkkyvistä timanteista; hän näki ainoastaan ruman jaköyhän kerjäläistyttö-raukan, paljain päin, paljain jaloin, ryysyisissävaatteissa ja hiukset kampaamatta. Silmänräpäyksessä katosi myöskinhänen suuri älynsä; hän tuli niin taitamattomaksi ja yksinkertaiseksikuin kaikkein oppimattomin ihminen, ja sepä ihmeellistä, että hänsamassa tuokiossa kadotti kokonaan muistinsakin, ett’ei hän enäätiennyt, kuka oli ollut, mistä tuli ja mihin aikoi mennä. Hän tunsi vainhimmeästi, että suuri muutos oli tapahtunut, ja se pelotti häntä niin,että hän juoksi pois lähteeltä ja juoksi juoksemistaan yhä kauemmaksimetsään, tietämättä, minne tiensä kulki.

Näin tuli illalla pimeä, ja sudet alkoivat ulvoa metsässä. Adalminarupesi yhä enemmän pelkäämään ja juoksi yhä kauemmaksi, kunnes etäältänäki kynttilän valoa. Sen lähelle tultuansa, näki hän pienen mökin, jasiinä asui vanha ja köyhä eukko. ”Lapsi parka,” sanoi eukko, ”mistätulet näin myöhään illalla?” Vaan Adalmina ei osannut hänelle vastata.Hän ei edes tiennyt, kuka oli ja missä vanhempansa asuivat. Sitäpä eukkooikein pani ihmeeksensä, ja surkutellen lasta sanoi hän: ”koska oletniin köyhä ja yksinäsi suuressa maailmassa, niin saat asua minuntykönäni. Tarvitsen juuri jonkun vuohiani kaitsemaan metsässä. Sen sinäsaat työksesi, lapseni, jos olet siivo ja tottelevainen ja tyydytsyömään vettä ja leipää ja hiukan vuohen maitoa lisäksi, milloin meilläon pidot.”

Niin, hyvinpä kyllä, siihen oli Adalmina sangen tyytyväinen ja suutelihyvin kiitollisena eukon kättä. Sillä hänen tietämättänsä oli sininenhaltiatar pitänyt sanansa: Adalmina oli nyt saanut sen, joka oliparempaa kuin kauneus, äly ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyränsydämmen. Paljon onnellisempi oli hän nyt kaitessaan vuohia jasyödessään halpaa leipäänsä ja maatessaan kovalla vuoteellansa oljillaja sammalilla. Paljon parempi oli hän nyt kuin ennen, sillä nöyränsydämmen mukaan tulee monta oivallista lahjaa, esimerkiksi hyvä omatuntoja tyyni tyytyväisyys, lepo ja rauha, hyvyys ja rakkaus, minne hyvänsämaailmassa joutuu. Ja missä vain Adalmina kulki, tuli jälleenpäiväpaistetta hänen lähistöönsä, mutta se paiste ei enää ollut hänenulkonaisen katoavan kauneutensa, vaan sen rauhallisen kirkastuksen, jokapaistaa maan päällä kaikkien hyvien ja hurskasten ympärillä, joidensielut heloittavat kauneina, kuin enkelien kasvot, milloin ne suurilla,valkoisilla siivillänsä laskeutuvat tämän maailman laaksoihin.

Mutta kuninkaan kartanossa tuli hirveä melu, kuin prinsessa oli poissa.Ei siitä apua, että nuo poloiset kammarineitsyet ja nuo säikäyksestähöpelömäiset kammaripalvelijat, jotka häntä veräjälle olivat seuranneet,viskattiin pimeään linnantorniin, johon ei päivä paistanut eikä kuukumottanut ja jonka ovella tuo punaviittainen, rumapartainen mestaajaseisoi, kirves olalla. Kuningas ja kuningatar surivat lohduttomasti. Hekäskivät koko valtakuntansa pukeumaan murhevaatteihin ja kuuluttivatkaikissa kirkoissa, että se, joka voisi saada selvän Adalminaprinsessasta, saisi prinsessan vaimoksensa, jos ei vähempään tyytyisi,ja lisäksi puolen valtakuntaa kaupan päällisiksi. Se oli tapana siihenaikaan, kuten jokainen tietää.

Ne olivat aika hyvät löytäjäiset, ja monella kuninkaan pojalla jaritarilla oli halu ansaita niitä. Kolme pitkää vuotta peräkkäin, suvetja talvet, ratsastivat he halki avaran maailman ja etsivät etsimistään,mutta eivät vain löytäneet, eivät edes Adalminan kultaista kengänkorkoakaan. Vihdoinpa sattui niin, että nuori ja reipas Frankinmaanprinssi Sigismund etsimäretkillään joutui vanhan eukon mökkiin. Sielläeukko istui murhepuvussa, ja se ei tosiaankaan ollut hieno, mutta mustase oli, olivatpa vuohetkin kivikkomäellä mustat ja valkoiset. ”Ketäsurette, eukkoseni?” kysyi prinssi. ”Kuningas on käskenyt kaikkiensuremaan kadonnutta prinsessaamme”, vastasi eukko; ”mutta eipä hänestäsuurta vahinkoa ollut. Kyllä hän kaunis oli ja rikas ja älykäs, vaanihmiset hokevat hänellä olleen ylpeän sisun, ja se oli sen pahempi,sillä sen tähden ei häntä kukaan ihminen oikein rakastanut.”

Samassa tuli Adalmina kotiin vuohinensa metsästä. Prinssi katsoi häntäeikä voinut käsittää mitenkä tyttö, vaikka oli niin köyhä ja ruma,kuitenkin voi hellyttää hänen sydäntänsä niin ihmeellisesti, että hänmelkein jo piti hänestä, ennenkuin oli nähnyt enempää kuin hänenkorvansa nipukan. Hän kysyi häneltä, oliko hän nähnyt prinsessaa. ”En”,vastasi Adalmina. ”Se on ihmeellistä”, sanoi prinssi, ”kolmeen pitkäänvuoteen en ole ketään muuta ajatellut kuin pientä prinsessaani. Vaan nyten häntä enää etsi. Nyt aion rakentaa itselleni linnan tänne metsään jaasua täällä kaiken elinaikani.” Sanottu ja tehty. Prinssi rakensi linnanihan lähelle sitä lähdettä, jonka luona Adalmina eräänä päivänä olitoiseksi muuttunut. Nytpä kerran tapahtui, kuin oli hyvin lämmin, ettäprinssiä rupesi janottamaan, ja hän kumartui alas juomaan lähteestä.”Mikäpä tuo lie, joka niin ihmeen kauniisti kiiltää tuolla vedenpohjassa?” sanoi hän itsekseen. ”Annas katson, mikä se on.”

Prinssi kumartui alas, pisti käsivartensa lähteesen ja nosti sieltäkultaisen kruunun, jonka huipussa oli ihmeen kaunis puhdas helmi. Nytjoutui hänen mieleensä eräs seikka. Entä jos se olisi Adalminan helmi!Sitte hän lähti kruunuineen kuninkaan linnaan, ja tuskin kuningas jakuningatar ehtivät nähdä kalliin koristuksen, kuin jo molemmat huusivatyht’aikaa: ”Adalminan helmi! Adalminan helmi! Voi, missä on hän itse,missä on kaunis, rakas, pieni prinsessamme?”

Silloin laski kuningas päässään, että prinsessan, jos hän vielä eläisi,pitäisi olla kahdeksantoista vanha. Hän muisti punaisen haltiattarenennustuksen ja rupesi arvelemaan niin tapahtuneen, kuin todella olitapahtunut. Sen vuoksi hän uudestaan kuulututti kirkoissa kaikkiatyttöjä, jotka olivat kahdeksantoista vanhat, kokoutumaan hänenkartanonsa pihalle kruunua koettamaan. Ja se, jonka päähän kruunu ihansopisi, se oli tunnustettava oikeaksi ja kadonneeksi prinsessaksi, jaFrankinmaan prinssi Sigismund oli hänet saava vaimoksensa.

Tietysti kaikki tytöt heti riensivät kuninkaan kartanoon; ja ne, jotkaolivat alle tai päälle kahdeksantoista, eivät olleet tuotamuistavinansa. Oli kaunis kesäpäivä, ja vähintäänkin tuhannen tyttöätuossa seisoi pitkissä jonoissa onneansa koettamassa. Aamusta varhainmyöhään iltaan asti kulki kultakruunu päästä päähän, ja kaikki sitäkoettelivat, vaan kenellekään ei se sopinut. Viimein rupesivat kaikkitytöt nurisemaan ja sanomaan: ”kuningas tekee meistä pilkkaa;heittäkäämme arpaa, ja kuka voittaa, hänen pitää saaman kruunu japrinssi.”

Sitä keinoa piti Sigismund prinssi sangen pahana, ja käski heitäodottamaan päivän laskuun asti. ”Olkoon menneeksi”, sanoivat tytöt.

Vähän ennen auringon laskua pantiin vartia pitämään silmällä, olikoketään vielä tulossa tuolla maantiellä. Prinssi huusi: ”Ilta kuluu;näetkö, vartia, ketään tiellä tulevan?”

Vartia vastasi: ”näen kukkasten kallistuvan nukkumaan, sillä yö ontulossa. Mutta ketään en näe tiellä tulevan.”

Taasen kysyi prinssi: ”Ilta kuluu; näetkö, vartia, ketään tiellätulevan?”

Vartia sanoi: ”pilvi kulkee laskevan päivän eteen, ja lintu metsässäkätkee päänsä väsyneen siipensä alle. Yö on kohta käsissä, vaan ketäänen näe tiellä tulevan.”

Vielä kerran kysyi prinssi: ”Ilta on kulunut; vartia, etkö näe ketääntiellä tulevan?”

Vartija sanoi: ”näen pienen tomupilven tuolla kaukana metsän rannalla.Nyt se lähenee; näen köyhän paimentytön ajavan vuohia maantiellä.”

”Koettakaammepa kruunua paimentytön päähän”, sanoi prinssi. Toisettytöt, jotka kaikki pitivät itseänsä paljon parempina, huusivat: ”ei!ei!” Vaan kuningas tuotti paimentytön, ja katso, kuin kruunua koetettiinhänen päähänsä, niin sopi se ihan.

Samassa meni päivä maillensa, ja pimeä tuli, ett’ei oikein voinuterottaa paimentytön muotoa. Vaan Sigismund prinssi ajatteli mielessään:”näet, hyvä Jumala tahtoo minua ottamaan köyhää vaimokseni, ja sen minäteenkin, sillä hänet olen ennen nähnyt eukon luona metsässä ja tiedän,että hänen ympärillänsä paistaa päivä, minne hyvänsä hän käy.”

Ja kaikki kansa huusi: ”Kauan eläkööt Sigismund prinssi ja Adalminaprinsessa!” Mutta moni ajatteli itseksensä: ”tuohan vain on köyhäpaimentyttö!”

Sitte vietiin paimentyttö, kruunu päässä, kuninkaan saliin, jossa loistituhansia vahakynttilöitä. Mutta kaikkien tuhansien kynttilöiden loistonvoitti Adalminan ihmeteltävä kauneus, kuin hän yht’äkkiä seisahtuiniiden kaikkien keskelle, kultaiseen pukuunsa puettuna. Sillä saadessaantakaisin helmen, sai hän myöskin jälleen kaikki punaisen haltiattarenlahjat. Ja koska hän sai takaisin myöskin hyvän muistonsa, niin muistihän vallan hyvin, kuinka ilkeä hänen sisunsa ennen oli, ja kuinka hänsitten toiseksi muutettiin, ja kuinka köyhä ja ruma on paljononnellisempi rauhallisen omantuntonsa kerralla, kuin rikas ja kauniskaikessa ylpeydessänsä. Sen vuoksi hän nyt lankesi polvilleen isänsä jaäitinsä eteen ja pyysi heitä antamaan anteeksi hänen entistäylpeyttänsä, – ja osoitteeksi muuttuneesta sydämmestänsä talutti hännyt esille köyhän metsätorpan eukon, syleili häntä ja sanoi: ”Armeliason rikkaana köyhyydessänsä, vaan rikkaalla, jonka sydän on kova, ontarvetta ja puutetta kaikkien aarteittensa keskellä.”

Ja kaikki, jotka tämän näkivät, uskoivat tuskin silmiänsä. MuttaSigismund prinssi sanoi: ”Minä tiesin niin käyvän. Adalminan helmi onkaunis, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän.”

Sitte pidettiin häitä ja suuria iloja kuninkaan kartanossa, ja ne neljäkammarineitsyttä ja neljä kammaripalvelijaa pääsivät vapaiksi tornista,ja punaviittainen, rumapartainen mestaaja asetti kirveensä nurkkaanhäpeämään, ja kaikki huusivat mailla, mantereilla: ”Kaunis, kaunis onAdalminan helmi, vaan paljon kauniimpi on nöyrä sydän!”

Tiedätkös mitä on: kieltää itsensä ja elää suuria aatteita varten? Nytminä sanon sen sinulle.

Oli kerran poika Raahen kaupungissa. Hän oli kahdeksan vuotta vanha,terve ja väkevä, rohkea ja neuvokas. Ei ollut niin jyrkkää mäkeä, ett’eihän siitä hiihtänyt notkeilla suksillansa. Ei ollut puuta niin korkeata,ett’ei hän olisi kiivennyt sen heiluvaan latvaan. Hän ui kuin kalalokki,juoksi kuin nuori varsa, hyppäsi kuin orava. Hän oli leikkien kuningas;ei kukaan heittänyt palliansa paremmin kuin hän, ei kukaan tarkemminampunut nuoliaan. Vanhemmat siskot, kumppanit, kaikki rakastivat häntä,sillä hän oli yhtä hyvä kuin väkevä, yhtä tottelevainen kuin rohkea. Häntaisi mennä vaikka tuleen ystäviensä edestä, ja jos hänen äitinsä olisisanonut hänelle: ”August, tänään sinun täytyy lukea koko päivä, etkä saaruokaa ennen kuin huomenna!” – niin hän olisi suudellut äitinsä kättäja vastannut iloisella, reippaalla tavallansa: ”kernaasti, äiti, koskasinä niin tahdot.”

Sitä hänen äitinsä ei tosin sanonut, vaan totutti poikansa varhainitsensä kieltämiseen ja tottelevaisuuteen. Usein sattui, että hänmielellään antoi pois rakkaimman leikkikalunsa. Joskus, kuin hänilomielin toivoi pääsevänsä hauskoihin huveihin, sanoivat vanhemmathänelle: ”Koetapas, voitkos olla pois niistä!” August vastasi: ”Koetankyllä.” Ja se onnistui kuin onnistuikin. Semmoinen ei ole helppoa eikälystiä, mutta siitä on voittoa koko elinajaksi. Sillä elämässä tapahtuuusein, että täytyy kieltää itseltänsä, mitä mielellänsä tahtoisi, ja kassilloin nähdään, voimmeko iloisina ja rohkeina luopua mieliteostamme.

Augustin vanhemmat eivät olleet köyhiä eikä rikkaita, heillä oli niinpaljo, kuin tarvitsivat, ja olisivat kyllä voineet vaatettaa lapsiansayhtä hienosti kuin muutkin, ja usein syöttää heitä kakuilla ja muillanamusilla, mutta he totuttivat lapsiansa kohtuullisuuteen ja ankaraantyöhön. Huomattava on, ett’ei mikään suuri mies eikä mikään uljas nainenole kasvanut laiskuudessa, ei prameudessa eikä makeisten nauttimisessa.

Kerran oli August muiden poikain kanssa kaupungin läheisessä metsässä jajuoksenteli, paperileijaa lennättäen. Kävi kova tuuli, leija lensikorkealle, ja mitä korkeammalle se lensi, sitä uhkeammalta näytti. ”Oi,jospa voisin lentää niin korkealle!” ajatteli August itsekseen.”Taistella myrskyn kanssa tuolla korkealla ilmassa maiden ja merienpäällä, se vasta jotakin olisi se!”

Tulivat he tuosta muutamien tuulimyllyjen kohdalle mäellä, jossamyllynsiivet pyöriä surisivat kovassa tuulessa. ”Olisipa tuokin hauskaa:lentää myllynsiiven tavalla”, ajatteli August, seisoen aivan likellämyllyn siipiä ja kuunnellen, kuinka ne suhisten halkoivat myrskyistäilmaa. Huima ajatus iski hänen päähänsä; yks kaks tarttui hän molemminkäsin myllynsiipeen samassa, kuin se lensi ohitse...

Pojat kiljasivat, mutta August, hän oli jo korkealla ilmassa. Hän eiollut niitä, jotka helposti hellittävät. Hän seurasi myötä niinkuinriippuva takiainen ... tuopa näytti kovin omituiselta ja vaaralliselta!Mutta kuin myllynsiipi sillä tavoin oli nostanut hänet niin korkealle,että hän riippui suoraan myllyn yläpuolella, syöksyi siipi taasalaspäin, ja sitä ei August osannut aavistaa. Hän laski kätensä irti japutosi huikasevasta korkeudesta kiviselle mäelle, mutta iso myllynsiipi,huolimatta hänen kohtalostaan, suhahti vain hänen päällitsensä ja jatkoikulkuansa.

Kumppanit juoksivat paikalle ja luulivat hänen kuolleen. Mutta hän olivielä hengissä; häneltä oli vain taittunut molemmat käsivarret, ja siinätilassa hänet kannettiin kotiin vanhempain luokse.

Arvaat kyllä heidän hämmästyksensä! Molemmat käsivarret poikki, sepävasta kolaus! Vaikkapa hän jäisikin henkiin, niin mitä hän voisitoimittaa ilman käsivarsia? No niin, onhan ollut semmoisiakin poloisia,jotka ovat syntyneet ilman käsiä ja kumminkin oppineet kaikenlaisiakonsteja, joita rahan edestä näytetään ... mutta, mutta ... käsitön mies... se on sentään surkea juttu. August näki rakkaan äitinsä itkevän,eikä äiti parka syyttä itkenytkään.

Tämä koski hänen sydämmeensä enemmän kuin kaikki hänen omat vaivansa.Hänen taittuneita käsivarsiansa pakotti niinkuin niitä olisi pisteltypalavaan tuleen, mutta hän ei sitä ajatellut, sanoihan vaan: ”annaanteeksi, äiti!” Ja sitte hän hymyili niin hyvin, kuin jaksoi jalohdutti äitiänsä: ”kyllä minä paranen; koetan olla kärsivällinen.”

Siihen aikaan ei ollut lääkäriä kaupungissa, ja he hankkivat luokseentaitavan ämmän, joka oli tottunut semmoisia vammoja parantamaan. Hänasetti taittuneet käsivarret jälleen sijoillensa, ja pani lastoja niidenympärille ja lastojen päälle taas liinakääreitä. Ei sekään ollut lystiä,se teki hyvin kipeätä, mutta August puri hammasta, katseli äitiinsä janyykähytti päätänsä: ”älä pelkää, kyllä siitä hyvä tulee!” – Katsopas,niin paljon oli hän jo oppinut itsensä-unhottamisen suurta taitoa!

Ja hyvä siitä tulikin, sillä poika oli kärsivällinen, tottelevainen eikämikään turhan naukuja. Ja kahden viikon päästä otettiin lastat pois, jamaattuaan vielä pari viikkoa aivan asemillaan, taisi hän taas vähitellenruveta käsivarsiansa käyttämään.

Hyvä eukko se olikin, se hänen hoitajansa. Ne kaksi pientä käsivartta,jotka vasta maailmassa vielä tulivat niin vahvoiksi ja toimittivat niinsuuria urostöitä, – ne hän paransi niin taitavasti, ett’ei niissä enäänäkynyt vikaa vähääkään. Jos eukko olisi elänyt vielä silloin, kuinAugustista oli tullut mainio sankari, olisi August varmaan lähettänytvanhukselle jonkun niistä monista kunniamerkeistä, jotka hänurhollisuudellansa oli ansainnut, sillä ilman eukkoa ja käsivarsia olisihänestä tullut rampa, unhotettu ja maineeton poloinen Pohjolanyksinäisyydessä.

Mutta nyt hän kasvoi suureksi ja väkeväksi, ja lähti ulos maailmaan.Hänen rinnassansa piili jotakin mahtavaa, joka pakotti häntä ulosmaailmaan. Jumala ei anna samaa älyä kaikille ihmisille. Muutamat on hänluonut elämään tyyneessä onnessa, kodin rauhassa ja hiljaisessa työssä;toiset on hän luonut elämän myrskyjä varten, ja muutamat sankareiksikoko ihmiskunnalle. Mutta Jumalan edessä on yhden tekevä, mitä tietäihminen elämässä kulkee, kunhan vain kulkee tiensä rehellisenä jaJumalaa pelkääväisenä.

Tuo pieni poika, joka nyt oli tullut isoksi ja saanut paljon hyviätietoja, lähti ulos taistelemaan vapauden ja oikeuden edestä. Hänenomassa maassansa asui vapaa kansa, joka eleli rauhassa ja sovinnossalakiensa turvissa, mutta kaikki kansat eivät olleet yhtä onnellisia.Useita sortivat ankarat hallitsijat, jotka eivät kunnioittaneet lakiaeikä oikeutta; toiset surmasivat toisiansa keskinäisissä sodissa. Tuoentinen poika Pohjanmaalta ei luullut paremmin voivansa käyttää uusiakäsivarsiansa, kuin taistelemalla sorrettujen edestä. Hän meni heikkojenpuolesta vapaatahtoisesti ottelemaan väkeviä vastaan; hän vuodattivertansa heidän tähtensä monen monessa taistelussa. Suomi oli hänenäitinsä, Ruotsi hänen isänsä kotimaa, Pohja hänen kätkyensä, mutta avaramaailma oli hänen suuri isänmaansa. Jokainen hyvä ja rehellinen ihminenoli hänen veljensä ja sisarensa; jokainen syyttömästi sorrettu hänensuosikkinsa; kaikki jalomieliset hänen ystäviänsä jaliittokumppanejansa.

Meidän aikamme ei tunne urhollisempaa sankaria kuin tuo poikaPohjanmaalta. Hänen elämänsä oli täynnä satuja ja urhotöitä. Siellähänet aina nähtiin, missä vaara oli suurin: tuhansia kaatui hänenympärillänsä. Hän makasi verissään ja puolikuolleena verisillätaistelutanterilla; kärsi usein nälkää ja kaikenlaista puutetta; olivankina ja hyljättynä, vainottuna ja ryöstettynä, sairaana jaunhotettuna. Hän ui jokien poikki jäitten seassa. Hän kiipesi korkeidenmuurien yli, joissa orjantappuroita kasvoi. Hän taisteli yön pimeydessä,vihollisten piirittämänä, jotka eivät sääliä tunteneet, ja joillemaksettiin vankien luvun mukaan. Hän taisteli melkein aina muutamienharvojen kanssa suurta ylivoimaa vastaan, ja pääsi kuitenkin useinvoitolle Jumalan avulla ja verrattomalla urhollisuudellansa. Löytyipäusein kavaltajiakin hänen omissa sotakumppaneissaan, ja kuin hän,väsyneenä vaivoistansa, illan tultua laskeusi lepäämään kovalle maalle,sotavaippa allansa ja taivaan kirkkaat tähdet yllänsä, täytyi hänenvalvoa käsi miekan kahvalla, torjuakseen murhamiehiä. IhmeellisestiJumala kuitenkin varjeli häntä kaikissa vaaroissa, eikä hän milloinkaankadottanut iloista luottamustansa eikä sydämmensä armeliaisuuttaonnettomia kohtaan. Palveltuansa ensin pelkkänä sotamiehenä, pääsi hänmonen tuhannen päälliköksi, voitti suurta kunniaa ja mainetta, muttaitsellensä hän ei koskaan pyytänyt enempää, kuin hän välttämättömästitarvitsi, ja vetäysi pois kaikista kunnianosoituksista. Ei hän ollutniitä miehiä, jotka huolivat loistosta ihmisten edessä ja ylpeileväthyvin ansaitusta maineesta. Hän ei taistellut oman kunniansa eikä etunsatähden, hän taisteli vapauden ja ihmiskunnan hyväksi; niiden eduksi häntahtoi mielellänsä kuolla unhotettuna.

Kuin hän vieraalla nimellä oli taistellut seitsemän vuotta Kreikanmaanvapauden puolesta, ja vanha Kreikanmaa vihdoin viimein oli torjunutpäältään turkkilaisten ikeen, etsivät häntä kreikkalaiset turhaan läpikoko Europan, antaaksensa kiitollisuutensa osoitteeksi maassansa hänellesuuren maatilan. Viimein he lahjoittivat sen toiselle, kun eivättienneet muuta kuin että heidän rakastettu sankarinsa oli aikoja sittekuollut. Mutta hän eli kainosti piilossa, välistä Ruotsissa ja Suomessa,välistä jossakin Länsi-Intian saaressa. Hän oli köyhä eikä kuitenkaanottanut vastaan mitään palkintoa. Hän ei tahtonut saastuttaa korkeatakutsumustansa eikä urhokasta miekkaansa pyytämällä itselleen maallistarikkautta.

Tuosta pienestä pojasta, joka ensin oli taistellut tuulimyllyjä ja sittepuolta Europpaa vastaan taikka puolen Europan puolesta, tuli vihdoinharmaapäinen sotavanhus, joka, väsyneenä vaivoistansa jakunnianrikkaista haavoistansa, päätti elämänsä rauhallisessa kodossaanja laskettiin levolle Ruotsinmaan povehen. Harvat häntä tunsivat; eikukaan ikinä kuullut hänen puhuvan omista urhotöistään. Ja mitä kaikkeahän olisi voinutkaan kertoa, ell’ei hän olisi välttänyt omaa kiitostansaeikä antanut kaikkea kunniaa Jumalalle, kaikkein korkeimmalle, joka olijohtanut häntä niin monessa vaarassa! Toiset, jotka ovat toimittaneetsangen vähän maailmassa, eivät tiedä miten vain saattaisivat omanitsensä, kunniansa ja merkillisyytensä muiden tietoon. Hän, jonkasankarityöt hämmästyttivät silloista maailmaa, teki kaikki, mitä voi,joutuaksensa unohduksiin. Sentähden maailma tunteekin varsin vähän hänenmonivaiheista elämäänsä, ja hänen urhollisimmat sankarityönsä ovat ehkäijäksi päiviksi jääneet unohduksiin. Mutta Jumala tuntee hänenrehellisen sydämmensä, hänen lujan uskonsa, ja ihmiset tietävät hänestäsen verran, että kunnioittavat hänen muistoansa.

Jos Jumala olisi suonutAugust Maximilian Myhrberg’in taistella omanisänmaansa puolesta, niinkuin hän taisteli sorrettujen puolesta maanpäällä, olisi siihen aikaan ainoastaan yksi saattanut vetää hänellevertoja, nimittäin italialaisten Garibaldi. Mutta hän taisteli kauantuntemattomana, nimetönnä ihmiskunnan oikeuden ja kansojen vapaudenpuolesta, ja sentähden ei yksikään kansa seiso kyynelsilmin hänenhautansa ympärillä. Mutta Suomi, hänen suuri äitinsä, ja Ruotsi, hänenisänsä kotimaa, lukevat hänet kaikkina aikoina urhollisimpiensankariensa joukkoon. Hänen elämäkertaansa kerrotaan kauan tarinanatalvivalkean ääressä ihmeeksi ja kummastukseksi jälkeen-tulevillepolville. Kaikki hänessä – hänen rohkeutensa, hänen työnsä, hänenrehellisyytensä, hänen vilpitön sydämmensä ja ennen kaikkea hänen jaloitsekieltämisensä – oli suurta ja sadun tapaista, ja sentähden saakoonhänen suuri satunsa sijan näiden pienien joukossa.

Suomen poika, opi niinkuin hän taistelemaan sen edestä, joka oikeata onmaailmassa; opi niinkuin hänkin itseäsi kieltämään!

Oletko nähnyt raitoja meren hiekassa tuolla rannalla korkean metsämäenalla? Miten valkoinen se hiekka on ja raidat ovat aaltomaiset jalähenevät lukemattomissa sievissä mutkissa ylös aivan vedenrajaan asti.Kuin olen nähnyt suurten valkoisten vaahtoaaltojen syöksyvän vihoissaanrantaäyrästä vasten, on minusta useinkin näyttänyt kummalliselta,ett’eivät ne ole kokonaan laisseet pois noita raitoja hiekasta. Muttasiihen työhön ei meren aaltoja ollenkaan haluttanut, ne antoivatraitojen kiemurrella hiekassa kuin ennenkin, kulkivat pauhaten jajyristen ylitse ja asettuivat syvemmälle jälleen lepäämään.

Sillä nuo hienot raidat ovat pikku aaltojen jälkiä, ja pikku aallot ovatmeren kutritukkaisia lapsia, jotka välkkyen leikittelevät hienollahiekalla. Joka kerran kuin myrsky pauhaa, sanoo meren kuningas Ahtihyökylaineillensa: ”Menkää kallioita vasten! Tuolla hiekassa leikkivätminun pikku lapseni; ei kukaan saa koskea heidän teihinsä eikäpolkuihinsa, ei kukaan saa laista kiinni heidän jälkiänsä rannalta!”

Hyvin syvällä meressä on Ahdin linna kristalliseinineen japerlemo-ikkunoineen ja kaikkein kauneimpine välkkyvine kattoineen.Siellä asuvat pojat ja tyttäret, siniaallot, ja siellä asuu myöskinhänen nuorin ja kirkkain pikku lapsensa, sinisilmäinen, hopeakutrinenAallotar.

Kuin Aallotar lähtee leikkimään rannalle, piirustaa hän hopeakenkänsäkärjellä nuo hienot aaltoraidat hiekkalattiaan eikä millään laineellaole lupaa niitä hävittää. Tuhannen tuhansia hänen pikku siskojansajuoksentelee siellä kilpaa hänen kanssansa, kaikki piirustellensamanlaisia jälkiä, mutta ei kukaan ole niin nopea, niin kirkas eikäniin kiemuraisen kaunis kuin Aallotar.

Kuin kalat menevät hietikolle kylpemään lämpöisenä kesäpäivänä javälkkyvän valkoiset kalalokit lentelevät kuin tähtipilkut niidenkohdalla ylhäällä ilmassa, silloin Aallotar tanssii leikiten niidenympäri, kaartaa purjevenettä ja hyppii pojan ympärillä, joka uiskenteleepäiväpaisteessa. Mutta kuin aurinko varhain aamusilla nousee merenpovesta tai iltasilla laskeutuu metsään lepäämään, silloin Aallotaraivan hiljaa loiskii rantaan, laulaen pitkän pitkää yksitoikkoistalaulua entisistä ajoista ja ystävistä, jotka ammoin ovat menneet meidänluotamme ijankaikkisen hiljaisuuden rauhaan.

Aallottarella oli myöskin ystävä, nuorin metsän prinssi, mustakutrinenpikku Tellervo, jonka vihreä mekko aina oli niin runsaasti koristetturuusuilla ja taskut täynnä pähkinöitä ja kotkan sulka ruskeassa lakissa.Tellervo käveli usein rannalla, jossa Aallottarella oli tapa leikitellä,ja heistä tuli kohta hyvin hyvät ystävät. Usein he kiistelivätkin siten,että Tellervo heitteli oksia ja pikku kiviä Aallottaren päälle, jaAallotar roiskutti vettä Tellervon samettikengille. Silloin nauroiTellervo, niinkuin metsä nauraa tuulen suhistessa puissa, ja Aallotarnauroi myöskin, niinkuin aallot leikitsevät tuulen löyhytellessä niidenkiharahiuksia. Mutta muuten he olivat olevinaan sulho ja morsian illantyynessä; Tellervo istui rannan ruohokolla ja Aallotar nojasihekyynärpäin hietikkoon, ja molemmat kertoivat satuja vuorotellen.Tellervo tiesi kertoa sekä synkkiä että valoisia satuja: metsänvelhoista, jotka itkeä nyyhkyttävät korkeain kuusien takana; leijonanmetsästyksestä himmeässä kuunvalossa; sekä länsituulen kujeistaneilikoille ja kurjenpolville tuolla niityllä. Aallotar kertoi ammoinkuluneista vuosisadoista, jolloin meren aallot kuohuivat yli koko suurenSuomen, suurista rannan vuoriin kaivautuneista patakuopista ja suurestavalaskalasta, joka veti hänen isänsä vaunuja korallimetsäin läpipeninkulman syvyisessä meressä.

Niin he olivat yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja vielä heolivat pikku lapset, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasvaniinkuin ihmislapset, vaan he elävät monta tuhatta vuotta, niin kauankuin maa, ja sentähden he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on niinhauska illan loistossa. He olivat niin ihastuneet toisiinsa, ettävalkoinen kalalokki, joka näki heidän alinomaa leikkivän rannalla, sanoinaapurilleen suurelle merikotkalle: ”Tellervosta ja Aallottarestavarmaankin tulee pari, ja silloin mekin pääsemme komeilun häihin.”

”Niin,” sanoi kotka, ”sehän kyllä käy päinsä, jos häät pidetään metsänkuninkaan Tapion linnassa. Mutta jos ne pidetään syvällä meressä Ahdinpalatsissa, niin minä kiitän kutsuista enkä voi tulla.”

”Kas, sitä minä en tullut ajatelleeksi”, sanoi kalalokki. ”Minähätätilassa osaan sentään sukeltaakin, ja hyvin luultavasti minäsilloinkin menen, sillä arvattavasti siellä on monta hyvää kalaruokaaillalliseksi.”

Niin puheltiin kaikkialla Tellervosta ja Aallottaresta. Sattuipa eräänäiltana Ahti ajamaan suurella valaskalallansa rantaan, jossa hänentyttärensä, pikku prinsessa Aallotar, kertoeli satuja metsän prinssilleTellervolle. Meren ja metsän naapuruus ei ollut oikein hyvä, sillämolemmat kuninkaat riitelivät rajoista ja syyttivät toinen toistaanpikku alueiden luvattomasta anastamisesta. Sentähden Ahti vihastui, kuinnäki prinssi Tellervon niin ystävällisesti puhelevan Aallottaren kanssa,ja lähetti rantaan suuren hyökyaallon, joka ryvetti prinssin hienonsamettinutun mudalla ja tempasi pois höyhentöyhdön hänen lakistaan.

Aallotar pakeni murheissaan meren pohjaan ja Tellervo palasi äkeissäänmetsään. Mutta kuin Tapio kuuli, miten hänen lemmikkipoikaansa olihäväisty, suuttui hän kovin ja lähetti ankaran hiekkasateen, joka peittikoko rannan soralla, niin että se muuttui kuivaksi maaksi ja Ahtimenetti sillä tavalla melko palan alueestaan. Ahti vuorostaan lähettisuunnattoman suuret hyökylaineet tulvien metsään ja ne kaatelivat puitaja repivät irti suuret kappaleet maata ja hautasivat ne mereen. Tästäkehittyi suuri ja pitkällinen sota meren ja metsän välille Tellervon jaAallottaren tähden, ja se sota kestää vielä tänäkin päivänä, milloinnämä kuninkaat sattuvat olemaan suutuksissaan. Mutta välistä on ainaaselepoakin; silloin aallot hiljaa loiskivat rantaa vasten jaAallottaren jälkiä näkyy illan loisteessa hienossa valkoisessa hiekassa.

Tellervo ja Aallotar saavat nyt ainoastaan harvoin tavata toisiaan aivansalaa, tulla kertomaan toisillensa noita vanhoja satuja ja leikkimäänyhdessä muiden aaltojen kanssa. Aallotar uipi usein yksinään rannalle,ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, milloin aurinko pilkistääpilven raosta. Kuullaanpa hänen silloin usein laulavankin yksinäisyydenikäväänsä illan tyynessä, ja ken osaa selittää aaltojen kieltä, hänkuulee Aallottaren etsivän ystäväänsä. ”Poissa, poissa”, sanoo hän, ”oniloinen ystäväni; poissa, poissa on rannan iloisuus, ja hiljaa nukunminä tässä hiekkavuoteella. Metsä ja meri eivät ole ystävinä; tummakuusi kohottaa latvansa taivasta kohti, eikä hän koskaan voi laskeutuaalas tumman meren syvyyteen. Mutta minä näen hänet kuitenkin joka ilta,kuin hän katselee minun sinisilmästäni kaunista latvaansa. Älä suresydämmeni; Jumalan hyvyys on kerran yhdistävä sen, joka on kauan olluterotettuna; ja kerran on varmaan tuleva se päivä, jolloin Aallotariloiten saapuu rannalle ja Tellervo etsii hänen jälkiänsähopeankarvaisesta hiekasta illan tyvenessä.”

Suuressa metsässä kaukana Suomen erämailla seisoo aivan lähellätoisiansa kaksi korkeata honkaa. Ne ovat niin vanhat, niin vanhat ett’eikukaan enää tiedä, koska ovat olleet pieninä, ja hyvin etäältä jo voipine tuntea, sillä niiden pimeät latvat kohoovat korkealle yli muidenpuiden. Keväällä laulurastas visertelee suloisia virsiä heidänoksillansa, ja pienet vaaleanpunaiset kanervankukkaset luovat niinhartaan nöyriä silmäyksiä ylös heidän puoleensa, juuri kuin tahtoisivatsanoa: ”Hyvä Jumala, onko mahdollista kasvaa noin pitkäksi ja tulla noinisoksi ja vanhaksi tässä maailmassa?” Mutta talvella, kuin pyryilmapeittää koko seudun lumeen, ja nurmi on muuttunut ja kanervankukatnukkuvat syvässä nietosten valkean vaipan alla, silloin raju myrskyriehuu honkien latvoissa ja pyyhkii pois lumen niiden ikuisestiviheriöiviltä oksilta; ja tuulispää hajoittaa suuria huoneita ja kaataakokonaisia metsiä, mutta hongat seisovat järkähtämättöminä, he eiväthuoju eivätkä taitu, vaikka kaikki heidän ympärillään taittuu. Onpa sejo jotakin, semmoinen jäykkyys ja vahvuus.

Lähiseudulla on kunnas metsässä ja kunnaalla turvekattoinen torpantölli,jossa on vain kaksi pientä ikkunaa. Siinä asuu köyhä mökkiläinenvaimoineen, ja heillä on pieni perunamaa sekä peltotilkku lähellämökkiä. Mutta talvella hakkaa mökkiläinen tukkia metsässä ja vedättää nealas suurelle sahalle, joka on peninkulman päässä sieltä, ja silläansaitsee hän niin paljon, että se töin tuskin riittää voiksi, leiväksi,maidoksi ja perunoiksi; vaan siinähän sitä jo onkin. Moni saa tyytyäpetäjäiseen, eikä ole voin muruakaan särpimeksi.

Mökkiläisillä on kaksi pientä lasta: poika, jonka nimi on Sylvesteri, jatyttö, jonka nimi on Sylvia. Kummallista on, mistä he ovat semmoisetnimet saaneet; kenties metsästä, sillä latinan sanasylva merkitseemetsää. Mutta Sylvesteri seisoo almanakassa ja on vuoden viimeinenpäivä, joten pojalla joka vuosi on nimipäivänsä uudenvuoden aattona.

Tapahtuipa muutamana talvipäivänä, vieläpä juuri Sylvesterin päivänä,että molemmat lapset läksivät metsään ansojansa kokemaan; sillä sielläoli viljalta jäniksiä ja metsikanoja. Ja äläpäs mitään; oli kun olikinSylvesterin ansassa jänis, ja Sylvian ansassa taasen oli metsikana.Mutta sekä jänis että metsikana elivät vielä ja olivat tarttuneet vainjaloista kiini, ja ne rupesivat vikisemään niin surkeasti, että selapsista kuului kummalliselta. ”Päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoijänis. ”Niin päästä minut, saat jotain hyvää!” sanoi metsikana.

Lapset päästivät heidät irti. Nytkös jänis metsään kiitämään, minkäennätti, ja metsikana lentämään, minkä siivet kantoivat, ja molemmathuusivat: ”Kysy Rutimolta ja Pilviparralta! Kysy Rutimolta jaPilviparralta!”

”Mitä se merkitsee?” sanoi Sylvesteri suutuksissaan; ”nuo kiittämättömätveitikat eivät edes kiittäneet.”

”He käskivät meitä kysymään Rutimolta ja Pilviparralta”, sanoi Sylvia.”Ketkähän ne ovat? En ole koskaan ennen kuullut niin kummallisia nimiä.”

”En minäkään”, sanoi Sylvesteri.

Samassa kävi tuima talvituuli kahteen korkeaan aivan lähellä olevaanhonkaan, ja niiden pimeissä latvoissa syntyi kova kohina, ja lapsetkuulivat kohinassa kummallisia sanoja.

”Seisotko vielä, Rutimo veikkoni?” sanoi toinen hongista.

”Seisonpa niinkin”, sanoi toinen; ”mutta miten on sinun laitas, veikkoPilviparta?”

”Rupeen vanhaksi käymään”, vastasi Pilviparta. ”Tuuli taittoi oksanlatvastani.”

”Olethan lapsi vain minun rinnallani”, sanoi Rutimo honka. ”Vainkolmensadan viidenkymmenen vuoden vanha, ja minä jo olen täyttänytkolmesataa kahdeksanyhdeksättä. Lapsi vain! Lapsi vain!”

”Nyt palajaa myrsky takaisin”, sanoi Pilviparta honka. ”Paras on, ettälaulamme pikkusen, niin on oksillani jotain miettimistä.”

Ja niin rupesivat he laulamaan myrskyssä:

      Syvään maan
      Sisustaan,
      Kauas aikain hämärään
      Juuret käy,
      Niit’ ei näy
      Myrskyt saavan järkkymään.
      Talvi entää,
      Kesä kanssa,
      Vuodet lentää
      Lentoansa,
      Ihminen
      Alkuns’ saapi,
      Katoaapi,
      Mepä sentään
      Seisomme.
      Ihmis-lapsi,
      Tukevaksi,
      Kuin me, suureks
      Kasva vain,
      Perustain
      Vuoriin juures.
      Kasva näin
      Rohkeasti
      Pilviin päin,
      Tähtiin asti;
      Nosta pääsi korkeellen,
      Ninkuin mekin, taivaasen.

”Haastelkaammepa nyt ihmislasten kanssa”, mörähti Rutimo honka.

”Mitähän ne nyt mielivät sanoa”, sanoi Sylvesteri.

”Ei, mennään kotia”, sanoi Sylvia. ”Minä pelkään niin noita pitkiä puitakummallisine lauluineen.”

”Äläs vielä, tuolla näen isän tulevan kirves olalla”, sanoi Sylvesteri.Ja samassa tulikin mökkiläinen.

”Kah, tuossapa seisookin juuri kaksi semmoista puuta, kuin tarvitsen,”sanoi hän, ja niin kohotti hän kirvestänsä hakkaamaan maahan Rutimoa.

Mutta lapset rupesivat itkemään. ”Älä, isä kulta, kaada Rutimoa jaPilvipartaa”, sanoi Sylvesteri.

”Hyvä, rakas isä, älä kaada niitä”, rukoili Sylvia. ”Ne ovat niin vanhatja ovat laulaneet meille laulun.”

”Mitä lapsellisuutta se on!” sanoi mökkiläinen. ”Juuri kuin vanhat puutvoisivat laulaa! Mutta yhtäkaikkipa tuo on; koska rukoilette niidenedestä, voin maa etsiä itselleni pari muuta puuta.”

Ja niin hän läksi etäämmälle metsään, mutta lapset jäivät uteliainapaikoilleen, kuuntelemaan, mitä Rutimo ja Pilviparta nyt sanoisivatheille.

Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanutniin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhistahonkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleenrupesivat puhumaan.

”Te olette pelastaneet henkemme,” sanoivat he, ”ja se oli rehellisestitehty teiltä. Nyt saatte pyytää lahjan kummallekin, ja mitä hyvänsätahdotte, sen teille annamme.”

Lapset tulivat hyvin iloisiksi, mutta joutuivat samalla hyvin ymmälle.Ei heillä mielestänsä ollut juuri mitään toivottavaa tässä maailmassa.Mutta lopuksi sanoi Sylvesteri: ”Tahtoisin kernaasti, että tulisi vähänpäiväpaistetta, niin paremmin näkisimme riekkojen jälkiä lumesta.”

”Niin”, sanoi Sylvia, ”ja minä tahtoisin mielelläni, että kohta tulisikevät ja lumi alkaisi sulaa, niin linnut taas rupeaisivat laulamaanmetsässä.”

”Hullut lapset,” sanoivat puut, ”olisitte voineet pyytää kaikkiakaunista maailmassa, ja sen sijaan pyydätte mitä kuitenkin tuleetapahtumaan ilman teidän tahdottanne. Mutta, te olette pelastaneethenkemme, ja sentähden pääsette toivonne perille paremmalla jakauniimmalla tavalla. Sinä, Sylvesteri, saat sen lahjan, että missä sinäkuljet ja mihin katsot, siellä paistaa päivä sinun ympärilläsi. Ja sinäSylvia, saat sen lahjan, että missä kuljet ja missä avaat pientäsuutasi, siellä on kevät ympärilläsi, ja lumi sulaa. Onko hyvä niin?”sanoivat hongat.

”On, on”, huusivat lapset suurella ilolla, ”siinähän on enempi, kuinolemme pyytäneet, ja kiitoksia, rakkaat puut, hyvistä lahjoistanne.”

”Hyvästi nyt, hyvät lapset”, sanoivat puut. ”Onnea matkalle!”

”Hyvästi, hyvästi”, sanoivat lapset ja rupesivat kulkemaan kotiin päin.Kulkiessansa katseli Sylvesteri ympärillensä, niinkuin hänen tapansaoli, oliko riekkoja puissa, ja katso, vallan ihmeellistä! mihin hänkatseli, siellä lensi ikäänkuin auringon säde hänen edessänsä ja loistikirkkaasti ja kimaltaen kuin kulta puiden oksilla. Yhtä suuri oliSylvian kummastus, kuin hän huomasi, että lumi alkoi sulaa kummallakinpuolella polkua, jota he astuivat. ”Näetkös, näetkös”, huusi hänveljellensä, ja tuskin oli hän avannut suutansa, ennenkuin ruoho alkoinousta hänen jalkainsa juuresta ja puiden lehdet alkoivat puhjeta, jaensimmäisen leivosen kuultiin livertelevän korkealla sinisellätaivaalla.

”Tämäpä on hauskaa!” huusivat lapset ja tulivat ihastuksesta hyppienkotiin äitinsä luo. ”Minä voin nähdä päiväpaistetta!” huusi Sylvester.”Minä voin sulattaa lunta!” huusi Sylvia.

”No, voihan tuota kuka hyvänsä”, sanoi äiti nauraen. Mutta ei aikaakaan,niin sai äiti suuret silmät. Vaikka ilta alkoi pimetä, ei tullut pimeätuvassa, vaan siellä oli kirkas päiväpaiste, kunnes Sylvesteriä rupesinukuttamaan ja hänen silmänsä vähitellen painuivat umpeen. Ja vaikkatalvi oli alussa, levisi tuvassa niin keväinen ilma, että luutakinrupesi työntämään lehtiä varrestansa nurkassa, ja kukko joutui aivanhämillensä ja alkoi laulaa iltapuhteella. Ja tätä kesti aina siihenasti, kuin Sylvia nukkui.

”Kuules, isä”, sanoi akka, kuin torppari tuli kotiin. ”Lasten laita eisuinkaan ole oikein; minä pelkään, että ovat metsässä joutuneet jonkunhaltian valtaan.”

”Sinä hourailet vaan, akkaseni”, sanoi torppari. ”Minä tahdon kertoasulle jotain uutta. Osaatko arvata? Kuningas ja kuningatar matkustavatläpi maan ja tulevat huomenna kulkemaan kirkkomme ohitse. Mitäs arvelet,jos ottaisimme lapset kerallamme ja lähtisimme sinne niitä katselemaan.””Se minulle mieleenpä”, sanoi akka. ”Kuningasta ja kuningatarta ei saanähdä joka päivä.”

Seuraavana aamuna olivat torpanväki ja lapset hyvissä ajoin matkallakirkolle ja olivat niin iloissansa siitä, mitä nyt saisivat nähdä,ett’ei kukaan niistä ajatellut, mitä eilen oli tapahtunut. Eivätkä hehuomanneet, kuinka päiväpaiste lensi heidän rekensä edessä ja kuinkakoivujen lehdet puhkesivat heidän ympärillänsä tien vieressä.

Kuin he tulivat kirkolle, oli siellä paljo väkeä koossa, mutta kaikkiolivat he peljästyneinä ja tuskissansa. Kuningas oli hyvin pahoillansa,sanoivat he, siitä että maa oli niin autio ja viljelemätön, ja kun hänoli hyvin ankara mies, niin syytti hän siitä kansaa ja oli varmaankinkovasti tätä rankaiseva. Kuningattaresta tiedettiin, että häntä palelitäällä Suomessa ja että hän oli sangen surullinen ja suuttunut kokomatkaan.

Tätä nyt tiesivät kaikki edeltäpäin, ja sentähden vapisivat kaikki, kuinkuninkaalliset reet ajaa hajottaen tulivat tietä myöden. Kuningas näyttiankaralta ja kuningatar itki, mutta kuitenkin viipyivät he kirkolla niinkauan, kuin muutettiin hevoisia, ja sill’aikaa katselivat heympärillensä, sillä rekien hopealla silatut kuomit olivat lasketut alas.

”Kas kuinka kaunista päiväpaistetta äkkiä olemme saaneet”, sanoikuningas ja nauroi hyvin armollisesti niinkuin muidenkin ihmisten ontapa. ”Minä en voi käsittää, miksi nyt yht’äkkiä tulin niin iloiseksi”,sanoi hän.

”Se tulee kai siitä, että teidän majesteettinne olette syönyt hyvänsuuruksen”, sanoi kuningatar. ”Niin on minunkin laitani. Minusta on,kuin olisi sydämmeni äkkiä lämminnyt.”

”Se tulee siitä, että teidän majesteettinne nukuitte hyvin viime yönä”,sanoi kuningas. ”Mutta katsos vain, kuinka kaunis se kuitenkin on, tämäkolkko Suomi. Katsos kuinka aurinko loistaa noihin kahteen korkeaanhonkaan tuolla metsässä. Tähän pitäisi meidän rakentaa kuninkaan kartanoitsellemme.”

”Niin, tehkäämme niin, herra ja kuningas”, sanoi kuningatar. ”Näilläpaikoin mahtanee olla suopea ilmanala. Katsos vain, kuinka viheriätlehdet puhkeavat puista keskellä talvea.”

Samalla huomasivat he Sylvesterin ja Sylvian, jotka olivat kavunneetaidalle, voidaksensa oikein tarkkaan nähdä kuninkaallisen perheen, jaSylvia laverteli iloissansa niin, että kuivettunut aita työnsi suuriaviheriöitä lehtiä hänen ympärillensä. ”Kas tuolla seisoo kaksi sieväälasta”, sanoi kuningatar. ”Tulkoot tänne reen luo.”

Lapset tulivat. ”Kuulkaa”, sanoi kuningas, ”minä pidän teistä, minätulen vallan iloiseksi, kuin näen teitä, tulkaa luokseni rekeen, niinsaatte ajaa meidän kuninkaalliseen hoviimme ja saatte kulta vaatteita jatulette tekemään kaikki ihmiset iloisiksi.”

”Ei, kiitoksia, herra kuningas”, vastasivat Sylvesteri ja Sylvia.”Meistä on parempi ilahuttaa isää ja äitiä. Ja hovissa tulisi meidänikävä Rutimoa ja Pilvipartaa.”

”Eikö käy laatuun, että isä ja äiti ja Rutimo ja Pilviparta tulevatkanssanne?” kysyi kuningatar, sillä hänen sydämmensä oli nyt niinsanomattoman lämmin.

”Ei, kiitoksia, rouva kuningatar”, sanoivat lapset uudestaan; ”se ei käylaatuun, ne kasvavat metsässä.”

”Mitä lasten päähän voi juolahtaa”, sanoivat kuningas ja kuningatar janauroivat niin, että kuninkaallinen reki hyppi; sitte antoivat he käskynrakentaa tähän paikkaan kuninkaan kartanon ja olivat niin iloiset jaarmolliset, että kaikki ihmettelivät. Kaikki köyhät saivat kukinkultarahansa, ja Sylvesteri ja Sylvia saivat paitsi sitä senkuninkaallisen rinkelin, jonka hovileipuri oli matkaa varten leiponut,ja joka oli niin iso, että se oli neljällä hevosella kuljetettava. Jalapset jakelivat rinkelistänsä kylän kaikille lapsille ja kuitenkin oliheillä niin paljo jäljellä, että torpparin hevonen tuskin jaksoi vetääkotiin kaikkia rinkelinpalasia.

Kotimatkalla kuiskasi torpan akka miehensä korvaan: ”tiedätkö, miksikuningas ja kuningatar olivat niin iloiset?” ”En tiedä”, sanoi ukko. –”Se oli sentähden, että Sylvesteri ja Sylvia katselivat heitä.Muistatko, mitä minä sanoin eilen?” – ”Vaiti”, sanoi ukko, ”älä puhusitä lapsille; on parempi, ett’eivät tiedä niin ihmeellisistälahjoista.”

Mutta Sylvester ja Sylvia iloissansa tuosta isosta kuninkaallisestarinkelistä unohtivat tykkönään, että he osasivat luoda päiväpaistetta jasulattaa lunta. Eivät he itse tietäneet, kuinka sydämmellisen iloisiksija lämpimiksi kaikki ihmiset tulivat, kuin heitä näkivät; ja koska heolivat sangen hyvät ja ystävälliset lapset, niin luulivat kaikki, ettäse vain oli sentähden. Varmaa on, että heidän vanhemmillansa oli suuriilo heistä ja että koko iso erämaa torpan ympärillä vähitellen muuttuikauniiksi peltomaaksi ja viheriäksi laitumeksi, jossa kevään linnutlauloivat talvikaudet, niin ett’ei heidän vertaisiansa koskaan oltunähty. Lopuksi tuli Sylvesteri linnunpyytäjäksi uudessa kuninkaankartanossa ja Sylvia sai tekemistä isossa puutarhassa, sillä niinkummallista oli, että mihin ikänänsä nämä lapset katselivatympärillensä, siellä menestyi kaikki, niin että oli oikein hauskaanähdä.

Eräänä päivänä tulivat Sylvesteri ja Sylvia katselemaan vanhojaystäviänsä Rutimoa ja Pilvipartaa. Silloin raivosi par’aikaa hirveätalvimyrsky; honkien latvat suhisivat ja kohisivat, ja ne lauloivattaasen erästä vanhaa laulua:

    Hohoo, hohoo!
Olemme jo vanhat ja harmajat,
Mut myrskyt me kestämme ankarat,
    Syys-satehet
    Ja keväiset,
    Ja talven vilut,
    Ja kesän ilot,
    Ja lumisäät,
    Ja tuulispäät,
    Ja yöt ja sumut,
    Ja päivän humut;
    Hohoo, hohoo,
Olemme jo vanhat ja harmajat
Mut myrskyt me kestämme....

ja juuri kuin olivat ehtineet tähän saakka laulussa, kuului rytinää jarätinää, ja samassa makasivat Rutimo ja Pilviparta pitkänään maassa.Rutimo oli siihen aikaan 393 ja Pilviparta 355 vuoden vanha. He eivätolleet itse huomanneet kuinka heidän juurensa vähitellen olivatkuihtuneet ja mädäntyneet, niin että taivaan tuulet saivat heistävoiton.

Mutta Sylvesteri ja Sylvia taputtelivat ystävällisesti kuolleittenhonkien sammaltaneita runkoja ja puhuivat heille niin suloisia sanoja,että lumi suli pois kaikki ympäriltä, ja vaaleanpunaiset kanervatkasvoivat yhä korkeammalle kaatuneiden puiden yli, ja niin saivat Rutimoja Pilviparta hautansa kukkien alle.

Paljon on siitä kulunut, kuin olen kuullut jotain Sylvesteristä jaSylviasta, ja epäilemättä ovat he jo aikoja sitte tulleet suuriksi,koska monta vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin joku kuningas jakuningatar matkusti Suomessa. Mutta joka kerta, kuin näen kaksi iloistaja hyvää lasta, joista kaikki ihmiset sydämmellisesti pitävät, niinluulen heitä Sylvesteriksi ja Sylviaksi ja ajattelen, että he ovatsaaneet iloiset silmänsä Rutimolta ja Pilviparralta. Äskettäin näinkaksi semmoista lasta, ja ihmeellistä oli, että mihin hyvänänsä hekatselivat ympärillensä, siellä lensi auringonsäde heidän edessänsä jaloisti pilvisen taivaan yli ja ihmisten suruisten tai huolettomainkasvojen yli. Sitä eivät lapset itse tienneet, mutta heitä oli mahdotonkatsoa, tulematta niin kovin iloiseksi, kuin tulee nähdessänsäviattomuutta, iloa ja hyvyyttä maailmassa. Silloin sulaa jää ikkunanruudusta ja lumi kinoksista ja pakkanen ihmisten kylmettyneistäsydämmistä, ja tulee kevät ja vihanta keskellä talvea, niin että itseluutakin romunurkassa alkaa viheriöidä ja leivoset rupeevat laulamaantaivaan korkean katon alla. Kaikesta siitä tulee meidän kiittää Rutimoaja Pilvipartaa; – tahi oikeammin, kaikesta siitä tulee meidän kiittäähyvää Jumalaa, joka vielä antaa kevään ja ilon viheriöidä maan päällä.

Mylly Matin mylly. Aikaisin aamulla, vielä pimeänlainen. Jauhosäkkejälattialla ja niiden välissä kori. Mustalais Daara hiipii sisään, makaavalapsi käsivarrella.

Mustalais Daaran kehtolaulu.

      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!
      Hys, hys, pyörivä
      Mylly valtakuntas.
      Ratas pyörii hulmuten,
      Onni katoo maallinen.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Nuku, raukka, untas!

      Hys, hys, prinssi sä,
      Miss’ on kruunu sulta?
      Vaatteenas ei silkkiä,
      Poissa koru, kulta.
      Kierrä kivi verraton;
      Prinssi myllyrenki on.
      Hys, hys, prinssi sä,
      Missä kruunu sulta?

Niin se nyt on sinulle käynyt, prinssi pienokainen. Myllyrengiksi sinätulet ikipäiviksesi niin totta, kuin minä olen Mustalais Daara ja olenvihoissani isällesi, ankaralle kuningas Pakkaselle. Niin, kuka hänenkäskikään ottamaan minulta tyttöäni, pikku Lumikkoani, ja kasvattamaanhäntä kuninkaallisessa hovissaan ja tekemään häntä kristityksiihmiseksi? Me mustalaiset emme sitä suvaitse, me ennemmin kuljeksimmeympäri maailmaa ja hiukan varastelemme. Sen tähden minäkin tein sitätänä yönä, kuin pikku prinssi tuli maailmaan ja kuningatar Gunilla –Jumala häntä siunatkoon, olin vähällä sanoa – kuoli samassa. Koko linnaoli liikkeellä, kaikki itkivät ja valittivat hyvän ruhtinattarenkuolemaa eikä kukaan huomannut, miten minä hiivin kuninkaalliseen lastenkammariin ja sieppasin prinssin kehdosta. Pitihän minun saada jotakinkorvausta kaikkein suloisimmasta Lumikostani. Mutta enpä tohdi itsepitää prinssiä, sillä kuningas panee koko valtakuntansa liikkeelle,etsimään hänen ainoata poikaansa, joka saisi kerran periä hänenkruununsa. Johtuipa mulle mieleen, että Mylly Matti on hyväsydämminenkelpo mies, jota koko maailma voi narrata mihin hyvänsä, ja sen tähdenaion minä jättää prinssin tänne hänen myllyynsä.(Katsoo koriin.) Mitäihmettä! Tässähän on pikku poika jo ennestäänkin, ihan yhtä suuri javanha kuin minun pikku prinssini! No – sepä nyt oivallista! Nyt minäotan prinssin silkkikapalot ja kultakengät ja pistän hänet säkkiinmyllärin pojan viereen, niin ei kukaan tiedä, kumpi on prinssi, kumpimyllärin poika. Mutta maltahan – paras on panna merkki, että toistetunnen omani. Minä nipistän korvan lehteä...(lapsi huutaa). Hiljaa,hiljaa, lapsonen, huudatko kruunuasi? Kas niin – vasemmassa korvassa seon, pitää muistaa.(Laskee lapsen koriin.) Hyvästi nyt, prinssi parka;Mylly Matti tuossa tulee, säkki seljässä. Tule nyt, sinä prinssi, vainkunnon mylläriksi, niin ehkä tapaamme toisiamme, kuin kasvat suureksi,ja silloin sinä kiität minua, että saat oppia jotakin hyödyllistä tässämaailmassa.(Hiipii pois.)

(Aamu valkenee myllyssä. Mylly Matti tulee, säkki seljässä, ja katseleetullessaan ovessa ympärilleen.)

Matti. Huh – mitähän tässä livahti ohitseni ovessa? Jos se oli rotta,niin olipa se aika rotta, kaksijalkainen, suuri kuin hevonen... Hyi,Mylly Matti, pelkäätkö sinä rottaa, vaikka olet mylläri? Nehän ovatsinun omia kotieläimiäsi. Mylly ilman rottia on ihan kuin järvi ilmankaloja. Joutavia – täällä vain vähän kummittelee näin aamusella, ja(katselee oudostellen ympärilleen) olisipa vähän hauskaakin saadaseuraa täällä yksin ollessa... Minähän aina olen niin iloinen jarakastan seuraa.

Mylly Matin laulu.

Sävel: ”Mä olen Papageno, mä.”

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä,
      Mä jauhot, ryynit parhaiten
      Valmistan koko kylällen.
      Mun eukkon’, Maija niminen,
      On oikein kelpo ihminen:
      Jos mylly joskus seisookin.
      Hän hyrrää sitä enemmin.

      On puheenparreks päätynyt,
      Sit’ usein olen miettinyt,
      Se jota kovin peijataan,
      Hän Mylly Matiks mainitaan.
      Se kunniaks on myllyllen;
      Mun tuntee lapskin pienoinen.
      Ken teist’ ei Mylly Mattina
      Eläissään olis ollunna?

(Heittää säkin lattialle.) Uh – miten se hyppii. Miksikähän oli niinraskas laulaa... Mutta nyt minä katsahdan, miten pikku poikasemmejaksaa, jonka Maija minulle lahjoitti eilisiltana myllyrengiksi. Pistäpoika koriin ja pidä hänestä tarkkaa vaaria niin kauan, kuin minä vähännukahdan, sanoi Maija minulle. Ole huoletta, sanoin minä; hän saa maatamyllyssä ja oppia kunnon mylläriksi.(Kumartuu katsomaan koriin.)Ahah, oletko sinä siellä? Ei minua käy petellä.(Ottaa lapsen.)Taivahinen, miten pulska poika! Ja miten isänsä näköinen! Ihan minunnenäni. Niin, kyllä hänestä näkyy, että hän on syntynyt mylläriksi.(Toinen lapsi huutaa korissa.) Mitä nyt?... Oh, se oli vain hiiri;ihme, miten hiiret välistä osaavat vikistä ihan kuin pikku lapset.(Lapsi itkee uudestaan.) Ei, kyllä tuo ääni tuli korista.(Hän paneelapsen käsistään koriin ja ottaa toisen.) Tässä vielä yksi! No kas,tämä se onkin minun poikani, sillä on turpa jauhossa. Mutta kenen se ontuo toinen? Kuulepas veitikka, miten sinä olet vartioinut myllyä tänäyönä?(Ensimmäinen lapsi itkee korissa.) Mi-mitä nyt? Onko sielläniitä vieläkin.(Hän laskee lapsen pois ja ottaa sen, joka hänelläensin oli.) Ei, tämä se oli minun poikani! Enkö minä tuntisi omaavertani?(Toinen lapsi itkee korissa.) Mitä hullua? Onko siellä vieläyksi? Tämäpä jo on liikaa.(Laskee pois ensimmäisen lapsen.) Maija,Maija – täällä tulee poikia ihan satamalla!(Kaisa Muori tulee.)

Kaisa Muori. Mitä siinä huudat ja parut, että säikytät kuoliaaksisairaan vaimosi! Pitäisi sinulla olla muutakin tekemistä, Mylly Matti,kuin on valtakunnan onni tai onnettomuus selvitettävänä.

Matti. Mitä minuun koskee valtakunnan onni tai onnettomuus, kun tässäon ainakin puoli kymmentä poikaa korissa! Ja kaikki ne ovat minun!

Kaisa. Häpeä, Matti, juoda itsesi humalaan näin aikaisin aamulla. Etkötiedä, mitä on tapahtunut?

Matti. Kyllä minä sen tiedän varsin hyvin. Lähtiessäni tuomaan tuotaruissäkkiä panin minä ihan omatekoisen poikani tuohon koriin –yhdenpojan, ymmärrätkö? – ja palatessani löydän siitä poikia kokopataljoonan.

Kaisa. Mitä nyt lörpöttelet, etkä anna lähimmäisellesi suun vuoroa,vaikka olen ihan pakahtua suurista uutisista? Etkö käsitä, että minätulen juuri kaupungista ja minun pitää saada purkaa uutiseni, vaikkapitäisikin seisattaa koko mylly käymästä? Se on näes niin, että kuningason saanut prinssin, joka syntyi eilisiltana.

Matti. Yhdenkö vain? No olipa tuossakin nyt jotakin minulle, joka olensaanut korin täyden.

Kaisa(tietävästi). Ei siinä vielä kylliksi ole...

Matti. Jo se minun mielestäni saisi riittää.

Kaisa. Ei siinä kaikki, että prinssi syntyi, vaan lisäksi vielä lempeäkuningatar Gunilla, jota ylhäiset ja alhaiset koko valtakunnassasiunaavat, hän kuoli viime yönä.(Itkeä nyyhkyttää.) Emme me koskaanenää saa sellaista kuningatarta.

Matti. Hohhoo, Jumala häntä siunatkoon, hyvä rouva se oli. Kuin minäviimeksi vein ryynejä hoviin, antoi hän minulle dukaatin ja sanoiminulle: sinä olet rehellinen mies, Matti, sanoi hän(nyyhkyttää), äläole milläsikään, jos ihmiset nauravatkin sinua; parempi se on kuin josJumalan enkelit itkisivät sinua. – Ja toisen kerran hän sanoi minulle:kyllä minä pidän muistissa sinun lapsiasi. – Kiitoksia paljon, teidänarmonne, sanoin minä, mutta minulla ei olekaan lapsia. Näetkös, silloinen tiennyt tulevan niitä koko kasaa yht’ aikaa.

Kaisa(pyyhkien silmiään esiliinansa nurkalla). Ei siinä kyllä...

Matti. Älä suututa minua, Kaisa Muori. Jo minulla on kylliksi sitälajia. Tahdotko vielä tyrkyttää minulle useampia?

Kaisa. Ei siinä kyllä, sanon minä, että prinssi syntyi ja ettäkuningatar kuoli, vaan lisäksi vielä tapahtui ... ei, minua oikeinvärisyttää sitä sanoessa...

Matti. Puhu vain suusi puhtaaksi. Vai niin, onko kuningaskin käynytkaiken maailman tietä? No, tottapa saamme toisen kuninkaan.

Kaisa. Ei, se on vieläkin pahempaa. Voitko ajatella, Matti, että, kuinhoitaja meni antamaan maitosarvea lapselle, oli prinssi poissa!

Matti. Oh, kaikkiansa!... Kuulehan, Kaisa, mistähän nyt yht’ äkkiäsaisin puoli kymmentä maitosarvea?

Kaisa(puhuen yhtä vauhtia). Se oli selvä tosi, kehto tyhjänä, jaaika melu, etsiminen ja pauhaaminen, mutta ei kukaan löytänytvähintäkään merkkiä; eräs kyökkipiika vain sanoi nähneensä viisitoistanoitaa lentävän ulos savupiipusta.

Matti(miettivästi). Maltahan, kunnes vähän ajattelen! Kuninkaaltaon yksi poika kateissa ja minulla on muutamia poikia liiaksi. Jospa nytyksi minun pojistani onkin kuninkaan poika... Kyllä minulla on niitäantaa poiskin. Kaisa Muori, jos tahdot kokoella prinssejä korista, niinolkoon menneeksi.

Kaisa(samaa vauhtia, kuulematta Matin puhetta). Viisitoista taikuusitoista, en minä sitä niin tarkkaan muista; mutta se on varma, ettäkuningas ihan kalpeni vihasta ja vannoi kuninkaallisen partansa kautta,että keltä hänen varastettu prinssinsä löydetään, hänet silvotaan,hirtetään, hukutetaan, poltetaan, ammutaan, hakataan kappaleiksi...

Matti(peljästyen). Ei, älähän, jo riittää... Olipa se melkein liianankaraa. Entä jos mies onkin syytön!

Kaisa(samaa vauhtia) ...lävistetään, kärvennetään, teloitetaan,myrkytetään, räjäytetään ilmaan...Matti. Älä, älä!...

Kaisa(hengähtäen). Paitsi vielä muita hirveitä rangaistuksia. Niin,sinä olet onnellinen, sinä Matti, jolla on poikasi tallella.(Meneelähemmäksi koria.) Saako sitä nähdä sinun kelpo poikaasi? Eikö se makaatuossa korissa?

Matti(säikähtäen asettuu korin eteen). Tässä korissako? Mitä nythulluttelet? Minäkö panisin lastani jauhokoriin!

Kaisa(koettaa kurkistaa koriin). Mutta minä ihan olin kuulevinanilapsen itkevän.

Matti. Sepä merkillistä, vai niin, luulitko kuulleesi itkua? No,meidän harmaa kissamme se on, sillä on poikia korissa.(Toinen lapsiitkee.)

Kaisa(mennen taas korin luo). Kuulehan – nyt huusi se taas! Mitäsinä äsken puhuit, että tänne on tullut useampia lapsia?

Matti(työntää häntä pois). Kaksosia ... kolme tai neljäkappaletta... Sellaistahan tapahtuu joka päivä. Mutta nyt minunmielestäni sinun, Kaisa Muori, pitäisi joutua kylään ennen, kuin kukaanmuu ehtii kertoa ne suuret uutiset.

Kaisa. Niin, totisesti sen sanoit ihan oikein,

Matti. Sano terveisiä Maijalle, hyvästi, hyvästi, kyllä pistäydynkatsomassa, milloin lähden liikkeelle.(Kiiruhtaa pois.)

Matti(yksin, pyyhkien hikeä otsastaan). Huh, – eipä ole paljohenkeä jäljellä. Annas muistuttelen: – hirtetään, silvotaan,hukutetaan, poltetaan ... ja se on ihan varmaan kuninkaan poika, jonkane viisitoista noitaa ovat tuoneet minun vastuksikseni ... teloitetaan,lävistetään, räjäytetään ilmaan ... hah, johan ihan tunnen lentäväni!...Huh huh, en minä tohdi katsoa koriin ... enkä lukea, kuinka monta niitäon... Ja kuka niistä sitte on mylläri, kuka prinssi... Myrkytetään jahakataan kappaleiksi! Ei, ei tätä enää jaksa kestää ... minun täytyykertoa kaikki tyyni Maijalle.(Kiertää etäältä korin ohitse ulos.)

(Pilvi pimittää aurinkoa niin, että mylly taas tulee pimeänlaiseksi.Musta henki tulee esiin seinästä ja lähestyy koria ottamaan lapsia.Valkoinen enkeli tulee toiselta puolen ja estää häntä.)

Musta henki.

Miks, estelet? Mull’ eikö valta ois
Tok’ ottaa lapset kastamattomina?

Valkea henki.

On kirjoitettu: voi, ken pienoisista
Pahentaa yhden. Taivaan valtakuntaan
Kuuluvat lapset.

Musta.

Jakakaamme: sulle
Tuo toinen, mulle poika kuninkaan.
Mä kostan, hänen äitinsä Gunilla
Mua vahingoitti rukouksillansa.
Kas, senvuoks lähetin sen häijyn akan
Ryöväämään pojan isäns’ huoneesta.

Valkea.

Jumala sallinut on, että prinssi
Nyt kasvatetaan köyhyydessä, työssä.
Ja tulee kerran kansan auttajaks.

Musta.

Se ei käy päinsä, minä kiusaan hänet
Pahuuteen, syntiin.

Valkea.

Sitä kyllä teet,
Mut Herra Jumal’ on sua vahvempi,
Hän lähetti mun suojelemaan lasta.

Musta.

Sit’ et voi.

Valkea.

Musta henki, tiedä se,
Jumala antoi joka lapsellen
Enkelin, joka näkymättömänä
Alati hoitaa, suojelee ja turvaa
Pienoista lasta, päivin sekä öin.
Kuin laps on vaarassa ja kuin se lankee,
Niin ottaa enkel’ lapsen syliinsä,
Ett’ ei se loukkaudu. Milloin tulen
Tai veden vaara uhkaa, puhaltaa se
Taivaallisella hengellään pois liekit
Ja kantaa pienokaisen yli virran.
Kuin lapsi tekee syntiä, niin itkee
Tää enkel’ oikein sydämmellisesti,
Ja kyynelensä vuotaa lapsen poveen,
Herättää omantunnon nukkuvan.
Se ään’ on, jot’ ei kuule kenkään muu,
Vaan se tok’ aina kuiskaa: armahainen,
Sä puhdas, hyvä ollos! Jumalaa
Sä pelkää! Ällös tehkö syntiä!
Se ään’ on enkelin. Se onneton,
Ken ei sit’ ääntä kuule lapsuudessaan.
Mut onnellinen se, ken elinkauden
Viel’ enkel’äänen saman huomaitsee.

Musta.

Sit’ äänt’ en ole kuullut. Kuitenkin
Jos en ois se, mik’ olen, tahtoisin
Sinuna olla. Sano, ken sä oot?
Et enkel’joukoss’ ennen näkynyt.

Valkea.

Vait ollos. Äsken olin ihminen.
Jumalan armo valkovaatteet antoi,
Ja muut’ en voi kuin rukoella vainen
Puolesta kurjain olentoin maan päällä
Ja alla maan – ja sunkin puolestasi.

Musta.

En kauemmin mä siedä katsettas.
Mä pakenen. Mut taistella mun täytyy
Lapsesta tästä. Saahan nähdä, kumpi
Meist’ ottaa voiton. Jospa voitan mä,
Niin tahraan sinun valkosiipes synnin
Loalla. Mutta jos sä voiton saat,
Rukoile minut valkeaks kuin sä.

(Musta henki katoaa.)

Valkea.(ojentaa kätensä lapsen yli).

Hän viritelköön synnin pauloja!
Mä tahdon lapsi parkaa suojella!

(Ensimmäisen tapauksen loppu.)

Kaksitoista vuotta on kulunut ensimmäisestä tapauksesta. Vihreä kenttäMylly Matin myllyn edessä. Osa ränniä näkyy ja veden pauhua kuuluu.(Fride istuu, vuoleksien venettä. Liisa on sitonut rihman toiseen pikkuveneesen ja kumartuen katselee rännin laidan ylitse sen uiskentelemista.Friden takana seisoo valkoinen enkeli ja katselee hänen työtänsä. Liisantakana seisoo toinen pikku enkeli ja pitää häntä hiljaa hameesta hänenkumartuessaan rännin laidan yli Pitää muistaa, että enkelit ovatnäkymättömät, eivätkä leikkivät lapset tiedä niitä olevankaan tässäläsnä.)

Liisa(laulaa).

Sävel: ”Sua tervehdin, rauhasa lippu.”

      Mä puoloja vien ulos Hulliin
      Ja vaihdan ne sokuripulliin,
      Niit’ annan mä lapselleni,
      Mi myllyssä makajavi.

Fride(laulaa).

      Mä luotia, ruutia otan
      Nyt laivaan ja koht’ alan sodan,
      Mä lyön sudet nälkähiset,
      Murjaanit ja turkkilaiset.

Fride ja Liisa.

      Ja mylly se jauhaa ja jauhaa,
      Ja koski se pauhaa ja pauhaa,
      Ja hauskapa rannalla sen
      On leikkiä lapsosien.

Fride. Ei, tästä minun frekatistani ei tule hyvää koskaan ennen, kuinsaan paremman laudan. Jospa uskaltaisin lainata isän kirvestä, joka ontuossa myllyn seinää vasten.

Friden enkeli. Älä koske kirveesen. Isä on kieltänyt.

Fride(itsekseen). Paras on, että annan kirveen olla paikoillaan,koska isä on kieltänyt.

Musta henki(kurkistaa). Ota sinä vain kirves. Isäsi on poissa, eikäkukaan sitä näe.

Fride(itsekseen). Saatanhan ottaa kirveen vähäksi ajaksi vain,eihän isä sitä tiedä.

(Hän menee ottamaan kirvestä. Hänen enkelinsä itkee.)

Fride(palaa kirves kädessä). Kas niin, nyt siitä tuleekin oivafrekatti!(Alkaa veistellä, mutta katuu kohta.) Ei... tämä on pahointehty. Jospa ei kukaan muu näe, niin näkee sen Jumala. Minä vien kirveenpois ja pyydän isältä anteeksi.

(Hän viepi kirveen takaisin. Musta henki katoaa. Friden enkeli tuleeiloiseksi.)

(Frode tulee, jousi kädessä ja korpin höyheniä lakissa.)

Frode. Hei pojat ja tytöt. Minä ammuin korpin, minä.

Liisa. Ammuitko sinä korpin?

Frode. Ammuin kyllä, ja ihan oikean korpin. Tuolta koivusta löysinleppälinnun pesän ja siinä oli kolme poikaa. Juuri, kuin yritin ottamaanpesää ja poikia, tuntui minusta, kuin joku olisi ottanut minua kiinnikäsivarresta. Ei, ajattelin, miksipä tekisin pahaa pienille linnunpoikaparoille? Minä laskeuduin takaisin maahan, ja silloin lensi korppisiihen puuhun väijymään poikasia. Ahah, veitikka! ajattelin minä jaammuin sitä nuolella siipeen. Ropsis! siinä se makasi maassa – ja tässäon minulla lakissani sen pedon höyheniä. – Mutta, mitä sinä teetsiellä, Liisa?(Hän hyppää ylös myllyn rännille.)

Liisa. Katsos, miten kauniisti minun laivani purjehtii. Voi, nyt semenee virran mukaan!(itkee). Ja kaikki sokuripullani, joita juuriolin tuomassa Hullista!

Frode. Odotahan, minä otan sen pois. Ohoh, miten se lentää! Mutta äläitke, Liisa, kyllä minä sen kuitenkin saan kiinni.

(Hän kumartuu alas. Musta henki nousee hänen taaksensa, sysää hänetveteen ja katoaa samassa.)

Liisa. Voi hyvänen, nyt Frode putosi tuonne ränniin! Fride, tule,Fride! Voi, juokse jo pelastamaan Frodea!

Fride(juoksee sinne). Ota minua kädestä, Frode! Tartu käteeni! –Voi, ei hän saa ... virta vie häntä ja kohta hän joutuu myllynrattaasen...

Liisa. Frode hukkuu! Frode hukkuu!(Peittää käsillään kasvonsa.)Hyvä, rakas Jumalan enkeli, auta Frodea pois vedestä!

(Suuri, valkoinen enkeli nousee äkisti myllyn rännin takaa, kumartuu javetää Froden ylös sekä katoaa sitte heti.)

Frode(kiipeää ylös). Älä itke, Liisa; minähän vain vähän kastuin.Mutta kyllä jo olin mennä; jo kuului suuri vesiratas pauhaavan jakolisevan ihan pääni vieressä. Sinäkö se autoit minut ylös, Fride?Kiitoksia sulle siitä.

Fride. En se minä ollut.

Frode. No sitte se olit sinä, Liisa. Kiitoksia. Ja tässä on sinunHullista tuleva laivasi.

Liisa. Oh, en minä sinua auttanut. Jumalan enkeli se oli, vaikka eikukaan nähnyt häntä. Minä tunnen aina, milloin enkeli on lähellä.

Frode(miettien). Luuletko niin, Liisa? Niin, saattaapa ollamahdollista. Ehkäpä se sama enkeli piti minun kättäni, kuin yritinottamaan linnun poikia. – Mutta nyt lähden kuivaamaan vaatteitani.

Fride ja Liisa. Me tulemme myös.

(Lapset menevät ja heidän jäljestään pikku enkelit ääneti ja ilossaan.Mylly Matti tulee, säkki seljässä).

Mylly Matti. Huh – luulenpa, että selkä alkaa jo vanheta. Tokkohanvielä osaan laulaa säkki seljässä?(Laulaa.)

      Mä olen Mylly Matti, mä
      Yöt päivät hyörin myllyssä...

Ei, ei se enää käy. Heittää säkin pois. Samapa se onkin. Minulla on nytkaksi reipasta poikaa, jotka kohta kelpaavat myllyrengeiksi. Kaksitoistavuotta siitä nyt on, kuin minä sain ne huimapäät, ja kaksi vuotta senjälkeen syntyi pieni, tottelevainen Liisamme. Jumala siunatkoon lapsia.Niukalti on kyllä välistä ollut ruokaa eikä pojilla ole aina ollut hyvätpäivät; mutta siinähän tuo menee. Mylly pyöriä surisee tasaistatahtiansa ja jauhaa leipää myllärillekin. Tänään minulla on vähämakeisia lapsille(ottaa kaulastaan nipun venäläisiä vesirinkilöitä),ja sitte toin peilin muorille, koska hänen myssynsä välistä on vähänviistossa.(Ottaa taskustaan peilin ja panee sen rinkiläin viereensäkille.) Mitähän pojat nyt puuhaillevat. Niin, niin, jospa nyttietäisi, kumpi heistä on prinssi! Mutta emme me, ei muori enkä minä,uskalla hiiskahtaa sanaakaan koko asiasta niin kauan, kuin kuningasPakkanen on niin hirveän suutuksissaan. Hirtetään ... seivästetään ...teloitetaan! Niin, sepä olisi somaa. Ei tottahan nyt Mylly Matti eiolekaan niin tyhmä, että lörpöttelee päänsä poikki.(Menee laulaahyräillen pois.)

Liisa(tulee). Minä luulin kuulleeni isän äänen.(Huomaa säkin.)Kas, mitä se isä on tuonut kylästä! Ai, koko nipun rinkelejä! Ja mitenhyviltä ne näyttävät!

Musta henki(kurkistaa). Liisa, ota yksi rinkilä; niitähän on niinmonta. Ei sitä kukaan tiedä.

Liisa(punnitsee rinkilänippua kädessään). Jospa maistaisin vähäsenvain, edes yhden pienimmän?

Liisan enkeli(kuiskaa takana). Liisa, Liisa, varo, varo, se onsyntiä!

Liisa(panee pois rinkilät). Kuulehan, enkeli sanoo, että se onsyntiä. Hyi, miten tyhmä voin ollakin! En koske, vaikka olisivatpaljasta sokuria.(Ottaa peilin käteensä.) Mutta mikähän tämä on? Aiihmettä, katsos, miten sievä se nyt on! Ja tästä minä näen itsenilasista!

Musta henki. Katso, Liisa, miten olet kaunis! Sinulla on niinsuloiset, pienet sinisilmät, ja sinun ruskea tukkasi on niin somastikammattu, ja, kuin naurat, tulee sinulle kaksi pientä kuoppaa poskiin.Pieni, punainen kaulahuivi sinulla pitäisi olla ja kultarenkaatkorvissa, niin sinä olisit suloinen kuin prinsessa. Katsele nyt hyvintarkkaan, miten kaunis olet, ja koeta panna pääsi vähän kallelleen. Eikukaan pikku tyttö ole niin kaunis kuin sinä.

Liisa(kallistaa päätänsä ja sovittelee kasvojansa peilin edessä).Kas niin, noin sen pitää olla.

(Liisan enkeli itkee)

Liisa(kuuntelee ja katselee hämillään ympärillensä). Kuka seitkee?... Voi ... nyt minä taas olen ajatellut jotakin pahaa!(Katsoouudestaan peiliin.) Oh, hyi, hyi, miten olen ruma!(Panee peilinsäkille ja juoksee pois. Musta henki katoaa.)

Liisan enkeli. Niin, nyt olitkin ruma, Liisa, sillä sinulla oliturhamainen ja ylpeilevä sydän. Mutta kuin olet nöyrä ja kaino etkäollenkaan ajattele itseäsi, silloin olet kaunis Jumalan ja ihmistenedessä.(Menee Liisan jäljestä.)

(Maija ja Mylly Matti tulevat.)

Maija. No niitä poikia, huolta ja puuhaa niistä on aamusta iltaan. Nyton Frode pudonnut ränniin ja hänellä oli ihan uudet housut jalassa.

Matti. Älä nyt toru, Maija; ole kiltti, enkelini, niin saat jotakinoikein hyvää.(Kätkee peilin.) Arvaapas, mitä minulla on seljäntakana?

Maija. Kyllä arvaan, ymmärryksesi se sinulla on seljän takana,ukkoseni. Etkö käsitä, että pojat viimein tuottavat meille niin paljonharmia, että tulemme harmaapäiksi? Minkä tähden et lähetä kuninkaanpoikaa takaisin isänsä luo?

Matti. Älähän nyt! Ei minulla ole niin kiirettä tulla paistetuksihalstarilla. Älä toru, Maijaseni. Et sinä kuitenkaan tahtoisi kadottaapoikia.

Maija. Tahdonpa niinkin, sanon minä. Minä jo olen niin kyllästynytpesemään heidän paitojansa ja paikkailemaan heidän mekkojansa jakampaamaan heidän pitkää tukkaansa ... juuri kuin he sittekäänpysyisivät eheinä ja puhtaina yhtään ainoata Herran päivää! Ja sitte heleikkelevät sormiansa ja jauhoavat itsensä myllyssä ja tappelevatkissain ja varisten kanssa! Jospa toki kuningas veisi ne molemmat...

Matti. No mutta; rakas Maija!(Pitää peiliä hänen edessään.)Katsohan vähän, nyt olet ruma! Mutta koeta näyttää iloiselta ja hyvältä!(Maija nauraa.) Kas niin, nyt olet kaunis! – Mutta kuka tuolla astuaharppailee niin pitkillä askeleilla? Oh, Kaisa muorihan se on. No, nythänellä taas varmaan on joku suuri ja hirveä uutinen...

Kaisa muori(tulee). Hyvää päivää, Maija. Hyvää päivää, Matti.Oletteko kuulleet, mitä on tapahtunut? Suuri uutinen, oikein hirmuinentapaus...

Matti. Niin, sen kyllä saatoin arvata.

Maija. Päivää, päivää, Kaisa. No, mitä sitte on tapahtunut?

Kaisa. Se on salaisuus, nähkääs, hirveä salaisuus; en tiedä,uskallanko puhuakaan sitä teille.

Maija. Tottahan, Kaisa, kerro toki, mikä se on.

Matti. Kerro pois, kerro vain, muutenhan ihan halkeat.

Kaisa. Häpeä vähän, mylläri, osaan minä olla vaiti ja osaan puhuakin,miten milloinkin johtuu mieleeni. Voinko minä sille mitään, ettäMustalais Daara on hirtetty tänä aamuna.

Maija ja Matti. Mitä sinä sanot?

Kaisa(tietävästi). Ihan niin se juuri on. Hän oli varastanutpaistetun kanan kuninkaan omasta kyökistä ja hänet saatiin samassakiinni. Mutta ei siinä vielä kyllä.

Matti. Ei, sen kyllä uskon.

Kaisa. Hän oli kai varastanut enemmänkin.

Maija. Minua oikein värisyttää. Mitenkä se sitte oli?

Kaisa. Hän ennen, kuin hänet hirtettiin, tunnusti, että se oli juurihän, joka kaksitoista vuotta sitte varasti pikku prinssin,muistattehan...

(Matti ja Maija hämmästyen katsovat silmäkkäin.)

Kaisa(jatkaa). Ja että hän vei prinssin kenties mihin kurjuudenpaikkaan, kerjäläisten, ryövärien, roistojen ja konnien joukkoon.

Matti(suuttuen). Hävetköön se vanha noita ja varas.

Maija(levottomasti). Ehkä hän ei enää muistanut, mihin vei hänet.Eikö tuo liene vienyt häntä hyvinkin etäälle?

Kaisa. No kerrassaan Hiitolaan. Mutta nyt sanotaan kuninkaan japrinssin ja marski Dagobertin ratsastaneen etsimään prinssiä. Kylläsiitä tulee kaunis elämä. Kuningas kuuluu olevan kasvoiltaan ihannelikulmainen suuttumuksesta ja ilosta yht’ aikaa. Mitähän se saa, jokaon pitänyt prinssiä luonaan piilossa. Mitä sinä luulet hänen saavan,Matti?

Matti. Mitäkö minä luulen? Niin – niin no – – minä luulen, ettäsinä olet lörpöttelyä, Kaisa muori.

Kaisa. Lörppö ja lörppö, sinä lörpöttelet, mylläri, yöt päivät, muttaminä en luiskahda niin sanaakaan. Sinun kurkkusi tulvii kuin jyviälaarista, mutta kas, minä osaan pitää salassa, mitä kuulen, ja ennensaat vaikka kastaa minua seitsemän kertaa myllyn ränniin kuin tietääkaikki, mitä minä tiedän. Kuulepas, kuinka vanhat sinun poikasioikeastaan ovat tähän aikaan?

Matti. Minunko poikani? Oh, eivät ne ole vanhat ollenkaan.

Kaisa. Mitä sinä sanot?

Matti. Minä tarkoitan, että ne ovat ihan pienet ... pikku lapsia vain.

Kaisa. Mutta minä muistelen, että se oli juuri siihen aikaan...

Maija(katsoo ulos tietä pitkin.) Kas, miten lukkarin muorilla ontänään kiire kylään. Hän varmaankin tahtoo ensinnä ehtiä kertoa suuretuutiset.

Kaisa. On merkillistä, miten muutamilla ihmisillä on suuri halulörpötellä kaikkea, mitä kuulevat. Ei, pitää osata olla vaiti kuinlankakerä, se on minun tapani ja, jos minulla nyt ei olisi niinvälttämätöntä asiaa kylään saamaan vähän punaista kudetta kankaaseni,niin saisi lukkarin muori kyllä lörpötellä tuvan täydeltä. Hyvästi nyt,hyvät ihmiset.(Murisee mennessään.) Niin, miten ihmiset kehtaavatkaanyhä juoksennella lörpöttelemässä kylissä.

Maija. Kas niin, Matti, nyt on aika täperällä. Pojat täytyy hetilähettää metsään, että kuningas ei saa niitä nähdä.

Matti. Mutta sydänkäpyseni, etkö sinä äsken tahtonut päästä niistämolemmista; niin minusta tuntui.

Maija. Sinusta tuntuu ja tuntuu. Minäkö tahtoisin kadottaa rakkaimmatlapseni!

Matti. Mutta, rakas Maija, niistä on sinulle niin paljo vaivaa ...paikata heidän mekkojaan ja kammata heidän tukkaansa ... ja sitte heputoilevat uusine housuineen myllyn ränniin.

Maija. Älä siinä lörpöttele! Tiedäpäs, Matti, minulle johtuu jotakinmieleen. On paras, että pistämme heidät säkkiin ja kannamme kumpikinyhden metsään, että kukaan ei heitä näe.

Matti. Oho – luuletko niin? Mutta tuossahan ne tulevat.(Fride jaFrode tulevat.) Reippaita, pulskia poikia molemmat.

Maija(syleilee poikia). Minun kelpo poikani, hyvät ja pulskatpoikani! Minun iloni molemmat! Putoilkaa vain veteen joka päivä!Jauhotkaa itsenne myllyssä! Astukaa saappaanne vääriksi, miten vainhaluttaa! En minä koskaan enää toru teitä.

Matti(pitää peiliä Maijan edessä). Katsohan vähäsen, nyt olet taaskaunis! – Mutta maltahan, nyt minä vähän koettelen poikia. Sanokaas,kumpaako teistä haluttaa päästä prinssiksi?(Pojat ovat vaiti jakatsovat kummastellen.) Vai niin. Eikö kumpikaan vastaa? No, kumpihaluaa ruveta myllyrengiksi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Katsos vain. Mylläri niistä tulee molemmista, ikään kuin kaikkitäällä maailmassa kelpaisivat hoitamaan myllyä!

Maija. Kas niin, pojat, tulkaa nyt myllyyn, niin saatte tehdäihmeellisen matkan.

Matti. Ja evääksi saatte kokonaisen rinkilänipun.

(Kaikki menevät myllyyn. Marski Dagobert tulee ja katselee tarkkaanympäristöä.)

Dagobert. Tässä on mylly. Ja tämä on varmaankin juuri se, jostaMustalais Daara puhui. Mikä ihmeellinen kohtalo, jos täältä löytäisimmekadonneen prinssimme! Ja vanha kuningas parka, mikä ilo hänellevanhoilla päivillä! Minä odotan hetkisen, kohta hän kyllä ehtiikintänne. Kuulehan ... tuolta tulee joku myllystä.

(Mylly Matti ja Maija tulevat, kumpikin kantaen seljässään raskastasäkkiä.)

Matti. Onpa se raskas kantaa kuin turkkilainen.

Maija. Minun taakkani on kevyt. Minähän kannan omaa lastani.

Dagobert. Hyvää päivää, hyvät ihmiset. Tiedättekö sanoa, asuvatkoMylly Matti ja hänen vaimonsa Maija täällä myllyssä.

Matti. Kyllä, mutta he eivät ole nyt kotona, he ovat viemässä kuormiametsään.

Dagobert. Vai niin. Onpa se raskas säkki, jota sinä kannat, isä hyvä.Mitähän siinä lienee.

Matti. Porsas, rakas herra. Ettekö näe, miten se potkii säkissä?Ettekö tahtoisi avuksi kantaa sitä vähän matkaa?

Dagobert. En toki. Kuulepas, se Mylly Matti taitaa olla vähän niinkuin tyhmä, sanovat ihmiset.

Matti. Ohoh, sanovatko ihmiset tosiaankin niin? No, sittepä minäkinsanon teille jotakin, herra.

Dagobert. No, mitä sitte.

Matti(mennessään). Sitä, että Mylly Matti ei ole niin tyhmä, kuinnäyttää.(Matti ja Maija menevät pois säkkeinensä.)

(Toisen tapauksen loppu.)

Suuri metsä. Mylly Matti ja Maija ovat laskeneet säkit maahan japäästelevät siteitä.

Matti(laulaa).

Sävel: ”Nyt aika tuo jo lieneekin.”

      Se pahin porsas tosiaan,
      Mi pussihin on saatu.
      Niin tuiki tuima potkimaan,
      Niin raskas on sen laatu.

Maija.

      Se raskaamp’ on kuin kultakin,
      Ja kuninkaalle kallis,

Molemmat.

      Me täyteen rahasäkkihin
      Hänt’ emme myydä sallis.

Matti.

      Ens kerran moista jauhetta
      Sain myllystän’ nyt vasta.
      On prinssi pian saapuva
      Nyt siitä taikinasta.

Maija.

      Mon’ eukko olis riemuissaan,
      Jos sattuis samoin tulla.

Molemmat.

      Niin suurta saada taikinaan,
      Ja paistaa, paistaa pulla.

(Fride ja Frode tulevat pois säkeistä ihan jauhoisina.)

Fride(pudistelekse). Miksi te, isä ja äiti, panitte meidät säkkiinja kannoitte tänne suureen metsään?

Frode. Niin ja minkä tähden äiti ei tahdo antaa kuninkaan nähdä meitä?

Matti. Olipa sekin kysymys! Sen tähden, että toinen teistä onkuninkaan poika; tiedän mä.

Frode. Mitä sanot, isä? Onko toinen meistä kuninkaan poika?

Maija. Niin, kuvauksella puhuen. Kaikki hyvät lapset ovat kuninkaanlapsia. Nyt te pysytte täällä metsässä iltaan asti. Liisa toimittaateille tänne ruokaa. Eipä haittaa, jos vähän poimitte mustikoitapuuroksi.(Menee.)

Matti. Olkaa reippaat, pojat. Mitäpä siitä, jos teistä toinen onkinkuninkaan poika. Myllyrengit teistä kuitenkin tulee ja yhtä hyvä sekinon.(Menee.)

Frode. Minä ikään kuin tunnen itsessäni, että minä kelpaisinkuninkaaksi. Minä tappaisin kaikki rosvot ja häijyt ihmiset, muttahyville minä antaisin kaikki, mitä minulla on.

Fride. Eipä olisi hulluinta olla kuningas. Minä söisin puuroaaamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi ja panisin paljon voitapalaselle.(Musta henki nousee poikain takaa.)

Frode. Jos toinen meistä on kuninkaan poika, niin se olen minä, silläminä olen väkevämpi.

Fride. Joutavia! Minä osaan katkismukseni paremmin kuin sinä. Minä seolen kuninkaan poika.

Frode. Sinäkö, raukka, ethän sinä uskalla ruveta painiskelemaan minunkanssani.

Fride. Ja sinä, raukka, et uskalla ruveta lukemaan kilpaa minunkanssani.(Friden ja Froden enkelit tulevat esiin.)

Frode. Tiedäpäs, Fride, tyhmää on kiistellä täällä suuressa metsässä.Suuret puut katselevat niin kummallisesti meitä. Minusta nähden saatkyllä olla kuninkaan poika.

Fride. Kuin tarkemmin ajattelen, niin sinä paremmin sovitkinkuninkaaksi kuin minä.(Musta henki katoaa.)

Frode. Poimikaamme nyt mustikoita, niin on meillä jotakin tekemistä.(He poimivat.) Katsos, kuka tuolta tulee metsästä?

Fride. Tyttö se on. Ja miten kaunis hän on! Hän juoksee pakoonjotakuta.

Frode. Fride, Fride, näetkö, mikä tuolla on kuusien takana? Onko sehevonen?

Fride. Ei, se on karhu. Tyttö juoksee pakoon karhua. Se ajaa häntä...Tule, Frode, juoskaamme pois; se tulee tänne päin!(Lumikon enkelitulee ja viittaa Frodelle.)

Frode. Jättäisimmekö me tyttö raukan karhun kynsiin? Maltahan, niinsaat nähdä!(Hän seuraa Lumikon enkeliä, joka juoksee ulos.)

Fride(yksin). Frode, oletko hulluna? Menetkö tappelemaan karhunkanssa! Katsohan tuota, miten ottaa vain pitkän kangen ja menee karhullevastaan!... Nyt nousee karhu seisomaan... Nyt lyöpi Frode sitä kangella.Huh, miten pahasti karhu irvistelee! Kuulehan, miten se murisee!(Kuuluu karhun murinaa.) Nyt se syöpi Froden... Auttakaa, tämä onhirmuista! Ei ... nyt lähtee karhu pakoon. Frode ajaa sen pois ... janyt hän taluttaa tänne sen tyttö paran.(Frode tulee taluttaenprinsessa Lumikkoa.)

Frode. Älä nyt enää pelkää! Kyllä se irvisteli pahasti, muttakäpälämäkeen se kuitenkin läksi.

Lumikko(hyvin ylhäisesti). Kiitoksia, kerjäläispoika. Mutta älätule lähelle minun hienoa hamettani; sinä olet niin jauhoinen.(Mustahenki nousee näkyviin. Pikku enkelit seisovat takana.)

Frode. Mitäpä tuosta, jos vähän tulisitkin jauhoiseksi! Luuletko sinäkarhun pitäneen lukua hienosta leningistäsi?

Lumikko. Rohkenetko sin’, kerjäläispoika, sinutella minua? Tiedätkösinä, kuka minä olen?

Frode. Minun arvatakseni sinä olet pikku tyttö, jota äsken yrittisyömään eräs, jonka kanssa sinä minun tietääkseni et ollut sinun liittoatehnyt.

Lumikko. Etkö tiedä, nenäkäs poika, että minä olen prinsessa Lumikko?Minä ratsastin isäni, kuningas Pakkasen, kanssa tästä ohitse japoikkesin poimimaan vähän marjoja, ja silloin karhu tuli vastaan. Muttatuossa tuleekin isäni.(Kuningas Pakkanen tulee.)

Kuningas. Olipa oikein hyvä, että löysin sinut, tyttöseni. Minä näinhirmuisen karhun juosta lönkyttävän tästä läheltä. Mutta mitä minä näen?Jauhorottienko kanssa sinä täällä seurustelet?

Lumikko. Armollinen isä, tuo kelvoton poika rohkenee sinutella minua.

Frode. Niin, herra kuningas, sitä minä rohkenen tehdä.

Kuningas. Poika, osoita kunnioitusta prinsessalle.

Fride. Hyi, häpeä, prinsessa! Ettäs huolitkaan tuollaisestajoutavasta, hän kun pelasti sinun henkesi! Niin, herra kuningas, Frodese karkoitti karhun metsään.

Kuningas. Etkö häpeä, Lumikko, siten palkita reipasta poikaa? Meneheti ja suutele häntä.

Lumikko(itkien). Hän on niin jauhoinen.

Kuningas. Vaikka hän olisi jauhoisempi kuin paistamaton leipä, niintäytyy sinun suudella häntä.(Lumikko suutelee Frodea, suutansavääntäen. Frode nauraa ja pudistelee jauhon tomua hänen päällensä.)Kuulepas, poika, sinä näytät viisaalta. Tunnetko sinä erästä tyhmäämiestä, jonka nimi on Mylly Matti?

Frode. Se on meidän isämme, herra kuningas, ja teidän pitää pitääkunniassa meidän isäämme.

Kuningas(itsekseen). Totta tosiaan, onko se mahdollista? Olisikotoinen näistä pojista...? Niin, kyllä se on totta.(Ääneensä). Minkätähden te niin yksin kävelette metsässä.

Fride. Niin, se on siten, että ... se on siten, että teidän, herrakuningas, ei pitäisi saada nähdä meitä, sanoi äiti.

Kuningas(syleilee heitä). Tulkaa syliini, rakkaat poikani! Mitenonnellinen olen, kuin löysin teidät! Toinen teistä on minun poikani.

Fride(hämillään). Mutta me jauhoamme teidän nuttunne, herrakuningas.

Kuningas. Ah, miten olen onnellinen! Koko valtakuntani on iloitsevaminun onnestani. Mutta, kumpi teistä on prinssi?

Musta henki(Fridelle). Sano, että sinä se olet.

Fride. En minä tiedä, mutta välistä minusta tuntuu, kuin se olisinminä.

Musta henki(Frodelle). Sano, että sinä se olet.

Frode. Herra kuningas, voitte uskoa minua, että kyllä se...(Hänvaikenee äkisti. Friden ja Froden enkelit itkevät.)

Kuningas. Sinäkö se olet prinssi?

Frode. En, en, Fride se on. Herra kuningas, voitte uskoa minua, Frideon prinssi.

Fride. Ei, Frode se on. Frode on prinssi.(Enkelit hymyilevät.)

Kuningas(itsekseen). Annahan panen heitä koetukselle.(Ääneensä.)Hyvät pojat, minä sanon teille, ei prinssinä olo ole mikään onni.Mesopotamian suuren lohikäärmeen pitää joka vuosi saada prinssisyödäkseen, ja tänä vuonna on meidän maamme vuoro tullut. Hyvin onikävä, että minun täytyy lähettää sinne oma poikani.

Musta henki(Fridelle). Pidä puolesi ja sano vieläkin, että Frode onprinssi! –(Frodelle.) Se on oikein, sano, että Fride on kuninkaanpoika.

Fride ja Frode(yht’ aikaa). Herra kuningas, minä se olen prinssi!

Frode. Minä se olen lähetettävä lohikäärmeelle. Fride ei suinkaan olemuuta kuin myllyrenki.

Fride(itkee). Älä häntä usko, herra kuningas! Minä se olenlohikäärmeen ruokaa. Frode on mylläri; herra kuningas, näettehän, mitenjauhoinen hän on.(Enkelit taputtavat pikku käsiänsä.)

Kuningas. Hyvin, pojat! Te olette molemmat kestäneet koetuksen.Kumpiko teistä nyt onkaan oikea prinssi?

Lumikko. Hyvä isä, minulla on niin nälkä. Käske toimittamaan minullekoko vati lättyjä mesimarjahillon kanssa!

Liisa(tulee laulaen, kori kädessä).

      On hauska juosta ahoilla
      Ja poimiskella marjoja,
      Korkeitten kuusten juurella
      On ylen ihanaa.
      Niin herttainen on kesäsää,
      Ja kaikkialla elämää,
      Lehdossa lintu lirittää
      Säveltä suloisaa.

Liisa. Ei hätää, pojat, saatte ruokaa. Äiti lähettää tämän korinteille, ja nyt se kyllä maistuu.

Frode. Niiaa kauniisti, Liisa. Täällä on kuningas ja prinsessaLumikko.(Liisa niiaa syvään.) Jos teillä, prinsessa, on nälkä, niinkäykää käsiksi vain.

Lumikko(avaa korin). Hyi! Kuka voi syödä perunoita ja suolaisiasilakoita!

(Seuraavan puhelun aikana alkaa Lumikko syödä, ensin irvistellen, sittehyvällä halulla.)

Kuningas(Liisalle). Tiedätkö sanoa, tyttöseni, kumpi pojista onprinssi ja kumpi mylläri?

Liisa. Oh, mitä te sanotte, herra kuningas? Prinssikö! No, jos se eiole Fride, niin se on Frode, ja jos se ei ole Frode, niin se on Fride.

Kuningas. En minä siitä sen enempää viisastunut. Mutta tuossahan tuleeDagobert. Ja keitä hän tuo kanssansa?

Liisa. Ne ovat isä ja äiti, tietäkääs, herra kuningas.

(Dagobert tulee, taluttaen Mylly Mattia ja Maijaa, jotka näyttäväthyvin hämmästyneiltä.)

Dagobert. Tässä, teidän majesteettinne, tuon minä molemmatpahantekijät. Nyt on näytetty ihan toteen, että Mylly Matti ja Maijaovat tehneet majesteettirikoksen, koska ovat kaksitoista vuotta pitäneetsalassa kuninkaallista prinssiä, vaikka koko valtakunta on häntäetsinyt. Ei mikään rangaistus ole heille liian ankara.

Fride, Frode ja Liisa. Hyvä herra kuningas, älä tee mitään pahaaisälle ja äidille.

Kuningas. Olkaa te vaiti! Sanos, Mylly Matti, minkä tähden sinä etilmoittanut minulle, että Mustalais Daara toi poikani sinulle?

Matti. Hirtetään, seivästetään, poltetaan, teloitetaan, räjäytetäänilmaan! Niin, niin, armollinen kuningas, Kaisa muori kertoi kaikki tyyniniin, kuin asia oli, että sillä tavalla sitä rangaistaan, joka piilottaaluonansa prinssiä.

Kuningas. Voi sinua, narri, etkö sitte käsittänyt, että prinssinpiilottaja ansaitsi kyllä rangaistuksen, mutta kuka hänet toi takaisin,hän oli saava suuren palkinnon.

Matti. Ahah, jo minä nyt käsitän. Mutta sillä kertaa tulin petetyksi.

Maija. Eikä se ollutkaan ensi kerta, herra kuningas. Aina Matti parkaapetellään. Armollinen herra kuningas, olkaa hyvä ja säästäkää hänenhenkensä.

Matti. Ai ai, minä jo tunnen nuoran kaulassani.

Kuningas. Nyt sinä petyit taaskin, Matti, sillä minä armahdan sinua,armahdan teitä molempia. Te olette kasvattaneet minun lastani.Toivoakseni hänestä on tullut, kelpo poika.

Matti. Niin, kyllä se on totta, uskokaa minun sanani, herra kuningas.Tuossa hän on. Mutta kuulkaas, pojat, kumpiko se teistä olikaan prinssi?

Molemmat pojat. Minä.

Matti. Hävetkää vähän! Äskenhän te molemmat tahdoitte ruvetamylläreiksi.

Frode. Etkö tiedä isä, että prinssi on joutuva lohikäärmeen ruuaksiMesopotamiaan? Sen tähden se kyllä on niin, näetkös, isä, että kylläminä olen kuninkaan poika.

Maija. Mitä sinä sanot, poika? Lohikäärmeen ruuaksiko!(Asettuupoikien eteen, kädet puuskassa.) Tässä ei ole yhtään prinssiä eikätässä kukaan joudu lohikäärmeen ruuaksi. Sen minä sanon, herra kuningas,älkää tulkokaan tänne, sillä, ken koskee minun lapsiini, siltä minärevin silmät päästä. Onko tuollaista kuultu! Lohikäärmeiden ruuaksi!Kas, siitä ei tule mitään. Pidä puolesi Matti!(Fride hiipii peloissaanMaijan taakse.)

Matti(hiipii myöskin Maijan taa). Niin, siitä ei tule mitään.

Musta henki(hiljaa Frodelle). Etkö tiedä, että lohikäärmepurskuttaa tulta ja että sillä on terävät hampaat kuin naskalit?Ajattelehan, miten se pureksii sinua! Fride, se pelkuri, on juuri sopivasyötäväksi. Sitte kuningas ottaa sinut, ja sinä tulet kuninkaaksi jasaat kultakruunun päähäsi, ja miekan sivullesi ja muhkean hevosenratsastaaksesi.(Frode on epätietoinen ja peräytyy Maijan taakse.)

Kuningas. Dagobert, ottakaamme molemmat pojat, koskapa emme saaselville, kumpi on prinssi.

Maija(näyttäen kynsiään). Koettakaapas!

Matti(Maija seljän takana). Niin, koettakaapas vain.

Liisan enkeli(Liisalle). Muistatko, mitä unta näit?

Liisa. Tiedäpäs, herra kuningas, nyt minä muistan, että näin kerranunta, kuin olin pieni. Minä näin, että Frodella oli merkki vasemmassakorvassa ja että hän sen merkin tähden oli kerran tuleva ylhäiseksiherraksi.

Dagobert. Teidän majesteettinne! Nyt minäkin muistan Mustalais Daarankertomuksen, että hän oli nipistänyt prinssin korvaa.

Kuningas. Niin, se on totta. Katsokaammehan. Tules tänne, Frode, janäytä korvaasi!

Musta henki(hiljaa). Älä mene, Frode; ne syövät sinut. Sääski onpurrut Frideä korvaan; sano, että se on hän.

Valkoinen enkeli(matkanpäässä). Mene Frode!

Liisa. Etkö kuule, Frode, että enkeli käskee sinua menemään?(Frodemenee. Kuningas katsoo hänen korvaansa.)

Kuningas. Frode, tule syliini! Sinä olet minun poikani, minun kadonnutprinssini! Matti – minä nimitän sinut tässä heti paikallahovimylläriksi.

Maija. Ei, sanon minä, ei, ei, ei, viimeiseen asti! Frodea ei saasyödä. Ettekö häpeä, herra kuningas, viedä minun lapsiani syötäväksi?

Matti(Maijan takana). Hovimylläriksi! Niin, niin, mutta hävetköönDagobert syödä meidän lapsiamme! Kas, tuossa tulee Kaisa muori. No, nytsaamme taas kuulla jonkun hirmuisen uutisen.

Kaisa muori(tulla harppailee täyttä vauhtia). Oletteko kuulleetsuurta ja hirveää uutista? Mitäs arvelette siitä, että Mesopotamiansuuri lohikäärme on ollut niin näljissään, että on syönyt ihan itsensä.

Kuningas. Mitä te lörpöttelette? Johan ritari Pyhä Yrjö tappoi senaika sitte.

Kaisa muori(niiaa hirveän syvään). Ohoh, no kaikkiansa, sehän onherra kuningas itse!

Matti. Olipa hyvä, että joku toinenkin pettyi. Pidä hyvänäsi, Kaisamuori!

Kaisa. No se on juuri niin, kuin minä sanoin. Tottahan nyt jokakristitty tietää, että lohikäärme tappoi ritari Pyhän Yrjön.

Maija. Mutta sittehän lohikäärme ei voi syödä meidän lapsiamme.

Kuningas. Ei, Maija, se olikin vain koetus.

Maija. No, niinpä ottakaa hänet, herra kuningas Se on totinen tosi,että hänellä on merkki korvassa. Frode, rakas poikaseni, nyt sinä pääsetsuureen kunniaan, mutta tuolla myllyssä asuu sentään yksi, jokakuitenkin aina itkee ikävästä. Tule vielä kerran minun syliini.

Musta henki(Frodelle). Onko soveliasta sinun, joka olet prinssi,syleillä tuota mylläriakkaa?

Frode(syleilee Maijaa ja Mattia). En minä, en koskaan unhota, mitenhyvät te olette olleet minulle.

Lumikko(niiaa ylhäisesti). Nyt me olemme molemmat kuninkaalliset.Nyt saat luvan sinutella minua.

Kuningas. Ylpeä tyttö, tiedätkö sinä, kuka sinä olet? Sinä oletMustalais Daaran lapsi, vaikka minä olen vain kasvattanut sinutlinnassani.

Musta henki(Frodelle). Nyt sinä voit kostaa tuolle ylpeällekerjäläispennulle. Muista, miten hän halveksi sinua, vaikka pelastithänen henkensä.

Valkoinen enkeli(etäämpänä). Anna hänelle anteeksi, Frode.

Liisa. Kuuletko, enkeli käskee sinua antamaan hänelle anteeksi?

Frode(ojentaa kätensä Lumikolle). Hyvä Lumikko, älkäämme enääkiistelkö, koska nyt viimeinkin saatamme sinutella toisiamme! Ja sinä,Fride, sinä olet aina oleva minun paras kumppanini. Ja sinä, Liisa,sinun pitää olla minun näkyväinen enkelini maan päällä. Sinä se ainaennen, kuin me muut, kuulit enkelien äänen meidän sydämmissämme. Sinäolet onnellinen, sinä Liisa. Muistatko, miten äiti kerran luki meille:Autuaat ovat puhtaat sydämmestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Kuningas. Tulkaa, nyt lähdemme kaikki minun kuninkaalliseen linnaani,ja siellä ja koko valtakunnassa pitää vietettämän suuri ilojuhla. Minäolen saanut takaisin poikani! Tämä on ensimmäinen iloinen päivä ainasiitä asti, kuin kadotin jalon ja hyvän kuningattareni Gunillan, jota enkoskaan unhota.

Liisa(kuuntelee). Hiljaa, malttakaahan! Enkelit nousevat meidäntakaamme ylös... Huh – tuolla on myöskin musta henki! Mutta hän ei enääole häijy... Hän laskeutuu polvilleen... Hän itkee... Kuulkaahan! Nythän puhuu...(Täll’ aikaa nousee suuri valkoinen enkeli heidäntaaksensa metsän kunnalle ja pikku enkelit seisovat, kaksi kummallakinpuolella. Musta henki astuu näkyviin kunnaan vasemmalle puolelle jalaskeutuu polvilleen.)

Musta henki(valkoiselle)

Sä voitit jo. Mä jouduin tappiollen.
Sun valtakuntaan prinssi kuulukoon.
Mä kiusasin, mut uskollisna ollen
Hän sulle jäi; mä hyljätty nyt oon.
Sua valko-enkel rukoelen mä,
Tee minut valkoiseks kuin olet sä!

Valkea enkeli.

Et, musta henki, saa mua kumarrella!
Rukoile Häntä, joka meidät loi,
Vaikk’ eri teitä saamme matkaella.
Mä heikkoudessan’ en mitään voi,
Hän voimakas, Hän tekee armotyön,
Hän yksin muuttaa päiväks voipi yön.

Musta henki.

Sua kiitän lohdustas. Mä neuvos mukaan
Nyt, valko-enkel, tehdä koittelen.
Jumala kaikkivoipa, Hän, jos kukaan,
Voi muuttaa minut. Häntä rukoilen.
Mut ennenkuin meill’ alkaa täältä tiet,
Ilmoita, valko-enkel, ken sä liet?

Valkea enkeli.

Mä enkel olen, Luojan lähettämä
Kuninkaan poikaa suojelemahan.
Gunilla oon, on oma lapsen’ tämä,
Siks Luoja uskoi mulle hoidannan.
Mä väsymättä häntä seurailen,
Kun hältä päättyy taisto maallinen,
Hänt’ äidinsyliss’ olen ylentävä
Ja enkelsiivin vievä taivaasen.

Liisa(kuunnellen). Nyt lakkasivat enkelit puhumasta. Mutta joslaulamme, ehkä ne vastaavat.

Laulu enkelien voimasta.

Sävel: ”Riemun ruusut.”

1.

Kevään kukkasen lailla puhdasna kukoista!
Talven kuusosen lailla raitis ja vihanta!
      Enkel ylhäällä taivaassa
      Silmänsä puolees kääntää.
Etkö kuule sieltä hellää, kuiskaavaista ääntä?

Enkelit vastaavat:

Etkö kuule meidän hellää, kuiskaavaista ääntä?

2.

Joudu enkeli armas, oi tule luoksemme!
Maailman sumu-yössä kuultemme ääntele!
      Meidät taivaasen saattele!
      Tule ohjaelemaan!
Edest’ oikean ja hyvän neuvo taistelemaan!

Enkelit vastaavat:

Edest’ oikean ja hyvän opi taistelemaan!

(Kolmannen ja viimeisen tapauksen loppu.)

Olipa kerran lappalais-ukko ja lappalais-ämmä. Tiedätkös, mitä nämäovat?

Lappalaiset ovat kansa, joka asuu Pohjan perillä, pohjoisempana kuinruotsalaiset, ruijalaiset ja suomalaiset. Siellä, jossa emme näeyhtäkään peltoa, emmekä kelpo metsää, emmekä säännöllisesti rakennettuahuonetta, vaan suuria autioita rämeitä ja korkeita vuoren harjanteita japieniä kotia, joihin pääsee vain pienestä aukosta konttaamalla, sielläasuvat lappalaiset. Heidän maansa on kummallinen maa. Toinen puolivuotta siellä on alinomaa aivan valoisa, kun ei aurinko koskaankeskikesällä laske; toinen puoli vuotta taas siellä on alati ihan pimeä,niin että tähdet tuikkivat kaiken talvipäivän. Kymmenen kuukautta jokavuosi on siellä talvi ja rekikeli, ja silloin näkee pienienlappalaisukkojen ja -ämmäin ajelevan lunta myöten pienissä veneissä,joita nimitetään pulkoiksi; eikä näitä pulkkia hevonen vedä, vaan poro.Oletko koskaan nähnyt poroa? Se on pienen, harmaan hevosen kokoinen,vaikk’ei muutoin hevosen näköinen; sillä on suuret, monihaaraiset sarvetja matalampi kaula ja pieni kaunis pää, jossa kiiluvat suuret, kirkkaatsilmät; se juoksee kuni pyry-ilma yli vuorten ja mäkien, ja silloin senkaviot kalisevat. Silloin on lappalaisukko mielissään, kuin hän pulkassaistuu; soisi mielellään, että kaiken vuoden ajan olisi yhtä hyvärekikeli.

Olipa, niinkuin jo sanoimme, muinoin lappalaisukko ja -ämmä. He asuivatkaukana Lapinmaalla eräällä seudulla, jonka nimi on Aimio, lähelläsuurta Tenojokea. Tämän näet kaikkein ylinnä Suomen kartalla, johonLapinmaakin on piirrettynä yömyssyn muotoiseksi Suomen korkeaan päähän.Tämä seutu on autio ja jylhä, mutta lappalaisukko ja -ämmä olivat ihanvarmat siitä, ett’ei niissäkään koko maailmassa nähdä niin valkoistalunta eikä niin kirkkaita tähtiä eikä niin kauniita revontulia kuinsiellä Aimiossa. Sinne olivat he itsellensä rakentaneet kodan semmoisen,kuin heillä on tapana. Puita ei heidän seuduillansa kasva; ainoastaanvähäisiä vaivaiskoivuja, joita pikemmin sopisi nimittää pensaiksi kuinpuiksi, ja mistä he siis saisivat hirsiä huoneensa rakentamiseksi?Sentähden ottivat he hienoja, pitkiä sauvoja, pistivät lumeen jasitoivat yläpäät yhteen. Sitten he ripustivat porontaljoja sauvojenpäälle, niin että kaikki oli harmaan sokuritopan näköinen, ja niin oliheidän kotansa valmis. Mutta sokuritopan huippuun olivat he jättäneetaukon, jonka läpi savu sai tupruta, kuin he kotaansa virittivät tulen,ja toisen aukon olivat he tehneet kodan eteläpuolelle, josta kontattiinulos ja sisälle. Sen näköinen oli lappalaiskota, ja lappalaiset pitivätsitä somana ja lämpimänä, ja viihtyivät siinä hyvin, vaikka heillä eiollut muuta vuodetta eikä muuta lattiaa, kuin valkoinen lumi.

Ukolla ja ämmällä oli pikku poika, jonka nimi oli Sampo, ja sitä nimeäpidetään onnea tuottavana Lapissa. Mutta Sampo oli niin rikas, ettähänellä oli kaksi nimeä; yhdessä ei ollut kyllä. Kerran oli tullutvieraita herroja, yllä suuret turkit, kotaan lepäämään. Heillä olimuassansa kovia, valkeita lumipalasia, joita lappalaisämmä ei koskaanennen ollut nähnyt ja joita sanottiin sokuriksi. Muutamia makeitalumipalasia he antoivat Sammollekin ja taputtelivat häntä poskellesanoen: ”Lappelill! Lappelill!” Muuta he eivät voineet sanoa, kun näetei yksikään heistä taitanut lapinkieltä. Ja niin lähtivät hematkustamaan pohjoisimmalle niemelle asti, jonka nimi on Pohjannokka.Mutta lappalaisämmä ihaili hyvin noita vieraita herroja ja heidänvalkoista, makeaa luntansa. Sen koommin rupesi hän nimittämään poikaansa”Lappelilliksi”.

”Minusta on Sampo paljon parempi nimi”, sanoi ukko suutuksissaan. ”Samponimeä pidetään rikkautta tuottavana, äläkä sinä, muori, pilaa sitänimeä, sen minä sanon! Meidän Sammostamme tulee vielä kerranlappalaisten kuningas ja tuhannen poron ja viidenkymmenen lappalaiskodanhallitsija. Saadaanpas nähdä, muori, saadaanpas nähdä!”

”On tuo niinkin, mutta Lappelill on niin sievä nimi”, sanoi ämmä. Janiin nimitti hän poikaa Lappelilliksi ja ukko nimitti häntä Sammoksi.Tässä on kumminkin muistettava, ett’ei poikaa vielä ollut kastettu,sillä siihen aikaan ei siellä ollut pappia kahtakymmentä peninkulmaalähempänä. ”Tulevana vuonna viedään poika pappilaan kastettavaksi”, oliukon tapana sanoa. Mutta aina tuli esteitä, ja niin jäi matka tekemättä,poika kastamatta.

Sampo Lappalainen oli nyt pieni pyylevä poika, seitsemän- taikahdeksanvuotias, hänellä oli musta tukka, ruskeat silmät, kippurainennenä ja leveä suu, ihan kuin isännällä itselläkin, mutta Lapissapidetään tätä kauneuden merkkinä. Sampo oli puolestaan jo mies, hyväkiniäkseen: hänellä oli omat sukset, joilla hän laski korkeita mäkiäTenojoen lähellä, ja oma pieni poro, jonka hän valjasti oman pulkkansaetehen. Hei, kunpahan olisit saanut nähdä, kuinka lumi pyrynä pölysihänen ympärillänsä, kuin hän ajaa hujautti jäällä ja korkeitten kinostenläpi, niin ett’ei koko pojasta näkynyt muuta, kuin pienoinen töyhtömustaa tukkaa!

”Ei tässä kunnian kukko laula, jos ei poikaa saada kastetuksi”, sanoiämmä. ”Sudet hänet vielä vievät tuolla vuorilla. Taikka saa hänet Hiidenkultasarvinen poro kynsihinsä, ja Herra varjelkoon! kuinka pojan sittekäy, kun ei vielä ole kastettu?”

Sampo sai nuo sanat kuulla ja rupesi mietiskelemään, mimmoinen tuo porolienee, jolla oli kultasarvet. ”Se lienee komea poro”, arveli hän.”Silläpä mun kerran pitäisi saada Rastekaiselle ajaa!” – Rastekainen onhyvin korkea ja autio vuoren harjanne, joka näkyy viiden tai kuudenpeninkulman päähän aina Aimiolle asti.

”Kavahda semmoisia puhumasta, ylenmielinen poikaressu!” torui äiti.”Rastekaisella on koukojen oikea koto, ja siellä asuu Hiisi.”

”Hiisikö? kukas se on?” kysäsi Sampo.

Ämmä joutui hämillensä. ”Auki se pitääkin korvansa, tuo poika!” ajattelihän itsekseen. ”Mintähden tuommoisia lomankaan hänen kuultensa? Muttaparasta on, että häntä opetetaan Rastekaista pelkäämään.” – Ja niinlausui hän: ”Lappelill poikaseni, älä koskaan ajele Rastekaiselle,siellä asuu Hiisi, suuri vuoren haltia, joka syöpi poron yhtenäsuupalana ja nielee pikku poikia, kuni sääskiä!”

Sampo kävi, näitä kuullessaan, hyvin miettiväisen näköiseksi, vaan eipuhunut mitään. Ajattelihan kuitenkin itsekseen: ”olisipa hupaista, joskerran saisin nähdä tuommoisen kummituksen, kuin vuoren haltia on –tietysti kaukaa vain!”

Nytpä oli jo kolme, neljä viikkoa kulunut joulusta, ja yhäti vain oliaivan pimeä Lapissa. Siellä ei huomannut mitään erotusta aamun,keskipäivän ja illan välillä; ainiaan oli yö, ja kuu kuulti, jarevontulet räiskyivät, ja tähdet tuikkivat kaiken vuorokauden. Sammostaaika kävi pitkäksi. Siitä oli jo niin kauan, kuin hän oli auringonnähnyt, että hän melkein oli unohtanut, minnäköinen se oli, ja kun jokukesästä puhui, niin Sampo ei muuta muistanut, kuin että silloin olivatsääsket häntä hyvin härsyttäneet ja olivat olleet syömäisillään hänet.Sentähden ei Sampo suuresti kesää kaivannut, kunhan vain tulisi niinvaloisa, että näkisi hiihdellä.

Kerran keskipäivällä (vaikka oli aivan pimeä) sanoi lappalaisukko:”tulepas tänne, niin näytän sinulle jotakin!” Sampo konttasi kodastaulos ja katsoa kollotteli etelään päin, jonne isä viittasi. Silloin näkihän pienen punertavan valon siinteen taivaan rannassa. ”Tiedätkös, mitätuo on?” kysyi ukko.

”Tuoko etelässä?” kysyi poika. Hän kyllä tunsi ilmansuunnat ja tiesi,ett’eivät revontulet loista etelässä.

”Se juuri”, sanoi äijä. ”Se on auringon ilmoittaja. Huomenna taiylihuomenna saamme kenties jo nähdä auringonkin. Katsopas, kuinkakummasti tuo valo punaa Rastekaisen huippua!”

Sampo katseli länteen päin ja näki, kuinka lumi kauas hohti punaiseltaRastekaisen synkällä huipulla, jota hän ei pitkään aikaan ollut silminerottanut. Heti johtui hänelle mieleen, kuinka ihmeellisen ihanaa olisi,jos saisi etäältä nähdä vuoren haltian.

Sampo mietiskeli asiata koko päivän ja puolen yötä. Hän tahtoi nukkua,mutta ei voinut. ”Oi”, ajatteli hän, ”olisi kuitenkin kummallista kerransaada nähdä tuo vuoren haltia!” Ja näin yhä näitä miettiessään, konttasihän viimein aivan hiljaa ulos poron taljasta, jonka sisällä hän olimaannut, ja sitten ulos oven aukosta. Ulkona oli niin pakkanen, ettätähdet säteilivät ja lumi narskui jalkain alla. Mutta Sampo Lappalainenei ollut arka poika, eikä hän tuommoisesta paljoa pitänyt. Olihanhänellä sitä paitsi nahkatakki, nahkahousut, kallokkaat, nahkamyssy janahkakintaat. Näin varustettuna tirkisteli hän tähtiä ja mietti, mitänyt tehdä.

Samassa kuuli hän poronsa vähän matkan päässä kaapivan lunta. ”Mitähän,jos ajelisin vähän?” arveli Sampo.

Tuumasta toimeen. Sampo valjasti poronsa pulkan etehen, tapansa mukaan,ja ajeli aika vauhtia pitkin suurta autiota lumikenttää. ”Minä ajelenvähän, hyvin vähän matkaa vaan, Rastekaista kohden”, ajatteli hänitsekseen. Ja niin ajaa hujautti hän joen jään yli ja sitten ylös toistaTenojoen rantaa, ja nyt oli Sampo Ruijan kuningaskunnan aineella, koskaTenojoki on rajana. Mutta mitäpäs Sampo tuota ymmärsi?

Sinä, joka luet tämän sadun Sammosta, oletko sinä koskaan laulanut:”juokse porosein?”

Tunnetko sinä sen sievän laulun, jonka tekijää, armasta, hyvää piispaFranzénia, koko Ruotsi ja koko Suomi rakastaa, ja oletko sinä nähnythänen ihanain lauluinsa neljännen osan nimilehteä? Siinä näemme mepiirrettynä lunta pitkin porollansa ajelevan lappalaispojan, ja hän sejuuri on Sampo Lappalainen. Juuri niin istui, hänkin ja laulaa hyräeliitsekseen:

      ”Päiv’ on lyhyinen,
      Mutta pitkä tie,
      Laulaissain nyt vie
      Matka joutuen!
      Tääll’ on sudet vaan
      Usvamajoissaan.”

Ja Sampo, näin laulaissaan, näki kuinka sudet juoksivat, kuni harmaatkoirat, pimeässä reen ympärillä ja poroa tapailivat, mutta näistä eiSampo paljoa huolinut. Hän tiesi hyvin, ett’ei ainoakaan susi ollutkululleen niin joutuisa, kuin hänen kiltti poronsa. Hei! mitä nujakkaapulkka lensi mäkien ja kivien yli, jotta ilma korvissa tuhisi! SampoLappalainen lasketteli vaan yhä eteenpäin. Kopsis kapsis, panivat poronkaviot, ja korkeat vuorenharjanteet näyttivät juoksevan taaksepäin,mutta Sampo ajaa törötteli vaan. Hän ei muuta miettinyt kuin hupaistaajelemista.

Näin hänen ajaessaan kerran mäkeä alas lensi pulkka ylös-alaisin, jaSampo joutui lumikinokseen. Mutta tuosta ei poro tiennyt mitään, luulivain, että Sampo yhä istui pulkassa, ja niin juoksi poro tiehensä, jaSampo sai suunsa lunta täyteen, ett’ei edes ennättänyt huutaa ptruu!ptruu! (vaikka sitä huutoa kyllä oikeastaan vain käytetään hevosilleeikä poroille)! Siellä hän nyt makasi, kuni sääretön sopuli, keskelläsynkkää yötä ja keskellä suurta, ääretöntä erämaata, jossa eiainoatakaan ihmistä ollut, ei asunut monen penikulman päässä.

Sampo alussa vähän hämmästyi, eikä tuo kummaa olekaan. Hän kömpi ylöslumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä sehäntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näkihän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria. Mutta yksivuori oli kaikkia muita korkeampi, ja Sampo ymmärsi sen olevanRastekaisen. Samalla johtui hänen mieleensä, että täällä asui vuorenjulma haltia, joka söi poroja, yhden suupalakseen, ja nieli pikku poikiakuni sääskiä. Silloin rupesi Sampo pelkäämään. Mielellänsä olisi hän nyttahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Muttakuinka sinne päästä? Ja eiköhän häntä sitä ennen löydä kinoksesta tuovuoren haltia, jonka kurkkuun hän menee housuineen, kintaineen, kunipienonen sääski raukka?

Niin, siellä Sampo Lappalainen nyt istui lumessa ja pimeässä Lapinautioilla vuoren harjanteilla. Hänestä tuntui niin kummalta, niinsynkältä, kun hän edessänsä näki Rastekais-vuoren suuren, synkän varjon,sen vuoren, jossa vuoren haltia asui. Eikä siitä niitäkään apua ollut,että hän tuossa itkien istui, sillä kaikki hänen kyynelensä kylmettyivätheti kohta jääksi ja vierivät herneinä alas hänen pienelle karvaiselleporontalja takillensa. Sentähden arveli Sampo, että itku nyt olihyödytöntä vaivaa, ja nousi ylös kinoksesta, juoksemalla lämmitäkseen.

”Jos tähän jään istumaan, niin palellun kuoliaaksi”, lausui hänitseksensä. ”Parempi on sittekin mennä vuoren haltian luokse. Jos hänminut syö, niin siitä ei ole sen pitempää puhetta. Mutta minä sanonhänelle että hän ennemmin söisi sudet, joita täällä vuorilla näkyykosolta olevan; ne ovat lihavampia paistia, kuin minä olen, ja hänelläon vähempi vaivaa turkista.”

Sitte Sampo alkoi kavuta vuorta ylös. Hän ei ollut kauas kavunnut, niinjo kuuli jonkun hissuttavan lumessa, ja heti sen jälkeen juoksi hänenluoksensa suuri takkukarvainen susi. Sammon pieni lappalaissydänvavahti, mutta hän päätti näyttää, ikäänkuin ei ensinkään pelkäisi.”Äläpä juokse minun tielleni!” huusi hän sudelle. ”Minulla on asiaavuoren haltialle, ja varo kinttujasi, jos rohkenet minulle mitäkäänpahaa tehdä!”

”No, no, älähän kiirehdi!” sanoi susi, sillä Rastekaisella taitavatkaikki eläimet puhua. ”Kuka sinä olet, pieni poika nulikka, jokakinoksissa kapuat?”

”Nimeni on Sampo Lappalainen”, vastasi poika. ”Kukas sinä sitten olet?”

”Minä olen vuoren haltian ylimmäinen pääsusi”, vastasi peto, ”ja minäolen juossut vuorelta vuorelle kutsumassa hänen kansaansa viettämäänsuurta auringon juhlaa. Koska meillä on sama matka, niin istu selkääni;siten saat ratsastaa vuorelle.”

Sampo ei kauan arvellut, kapusihan vaan suden pörhöiselle turkilleistumaan, ja niin mentiin laukkaamalla yli rotkojen ja notkojen. ”Mikäjuhla se on, se auringon juhla?” kysäsi kumppaniltaan Sampo.

”Etkö sinä sitä tiedä?” sanoi susi. ”Kun täällä Lapissa koko pitkäntalven on ollut pimeä ja aurinko ensimmäisen kerran taas täällä nähdäännousevan taivaan kannelle, silloin me vietämme auringon juhlaa. Silloinkaikki eläimet ja kaikki haltiat koko pohjolasta kokoutuvatRastekaiselle, ja sinä päivänä ei kukaan saa tehdä toiselle pahaa. Seoli onneksi, Sampo Lappalainen; sillä muutoin, näet, olisin minä joaikaa sitte syönyt sinut suuhuni.”

”Onko vuoren haltiakin täällä saman lain alainen?” kysyi Sampo.

”Se on tietty se”, sanoi susi. ”Yhden tunnin ajan ennen auringonnousemista ja yhden tunnin ajan sen laskemisen jälkeen ei vuoren haltiaitsekään tohdi sinuun koskeakaan. Mutta varo itseäsi, kuin tunti onloppunut, sillä jos silloin vielä olet vuorella, niin hyökkääsatatuhatta sutta ja tuhat karhua sinun päällesi, ja vuoren haltiatarttuu siihen, jonka ensin kouraansa saapi, ja silloin ei sinusta enääole paljoa puhumista, Sampo parka!”

”Kenties sinä olet niin kiltti, että sitte myös autat minua vuoreltapois, kuin alkaa vaara uhata?” kysyi Sampo, ja sydän sykki hänellärajusti.

Susi purskahti kohti kurkkua nauramaan (sillä Rastekaisella osaavatsudet nauraakin). ”Älä sitä, Samposeni, toivokaan”, arveli hän. ”Minäpäin vastoin ensimmäisenä hyökkään päällesi. Sinä olet lihava ja rotevapoika; huomaan hyvin, että olet paisunut poron maidosta ja poronjuustosta. Sinusta saan hyvän eineen aamusella.”

Sampo mietiskeli, olisiko paras heti hypätä suden seljästä alas, muttanyt oli jo liian myöhä. He olivat nyt saapuneet vuoren huipulle, jasiellä sai hän kummia katsella. Siellä istui suuri vuoren haltiaistuimellansa, joka oli pilvihin pistävä kallion huippu, ja katselikauas vuorien ja laaksojen yli yön pimeässä. Päässä oli hänellä myssyvalkoisista lumipilvistä; hänen silmänsä olivat täyskuun näköiset, kuinse nousee metsän takaa; hänen nenänsä oli kuni vuoren huippu; hänensuunsa kuin vuoren rotko hänen partansa kuin pitkistä jääpuikoista tehtytöyhtö; hänen käsivartensa olivat niin paksut kuin suurin honkavuorella; hänen kätensä kuin kuusen havut; hänen säärensä ja jalkansakuin kelkkamäki talvella, ja hänen avarat turkkinsa kuin lumivuoret.Mutta kysynet kenties, kuinka keskellä yötä saattoi nähdä vuoren haltiaaja hänen kansaansa. Niin, se seikka oli semmoinen, että lumi loistiylt’ympäri, ja yli kaiken taivaan kaaren leimusivat kaikkein kauneimmatrevontulet, valaisten seutua.

Vuoren haltian ympärillä istui miljoonittain haltioita ja tonttuja, niinharmaita ja niin pieniä, ett’eivät he, hangella kulkiessaan, jättäneetsuurempia jälkiä, kuin oravakaan. He olivat kokoutuneet tänne maailmankaikista ääristä, Novaja-Semljasta ja Huippuvuorilta ja Grönlannista jaIslannista, niin, vieläpä Pohjoisnavaltakin; kaikki olivat he tulleettänne kumartaen aurinkoa palvelemaan, aivan kuin raakalaiset pelostapaholaista palvelevat, sillä haltiat eivät aurinkoa rakasta; he olisivatmielissään, jos se, kerran laskeuduttuaan autioiden vuorten taakse, eienää ikänä kohoaisi. Ja vähän etempänä seisoivat siellä kaikki Lapinpienemmät ja suuremmat eläimet pitkissä, taajoissa riveissätuhansittain; siellä oli karhut, sudet, naalit, porot, sopulit,poronkirput, ja paljo muitakin, mutta sääsket olivat tulemasta estetyt,he raukat olivat näet paleltuneet.

Tätä kaikkea Sampo Lappalainen hyvin kummastellen katseli, ja kapusiniin huomaamatta pääsuden seljästä ja kätkeysi suuren kukkurakiventaakse, nähdäkseen, mitä nyt vielä tapahtuu.

Vuoren haltia kohotti korkean päänsä, niin että lumi pyrysi hänenympärillänsä, ja katso! silloin loistivat kauniit revontulet sädekehänähänen otsallansa. Ne leimusivat pitkinä, tähden muotoisina säteinä ylisinisen öisen taivaan; ne räiskyivät ja suhisivat, juuri kuin tulimetsässä kiitäessään honkain latvaan; ne levisivät ja supistuivat taasyht’äkkiä; ne tihenivät ja vaalenivat vuoroon, niin että valonvivahdustoisensa perästä, tuulispään tavoin, kiiti lumisten vuorien yli. Jasekös oli vuoren haltialle iloksi! Hän taputteli jäisiä käsiänsä, jottakaiku kuului kuin ukkosen jyrinä vuoren rotkoista, ja haltiat ulvoivatilosta, ja eläimet ylt’ympäri huusivat pelosta. Mutta silloinpa vuorenhaltia vasta oli mielissään, niin että hän huusi yli kaiken erämaan:”Näin pitäisi aina oleman! Ikuinen talvi ja ikuinen yö! Niitä minärakastan.”

”Näin pitäisi aina oleman!” huusivat haltiat ja tontutkin täyttäkurkkua, sillä kaikki he enemmin rakastivat yötä ja talvea kuin kesää japäivänpaistetta. Mutta eläinten joukossa nousi aika jyräkkä, silläkaikki petoeläimet ja sopulit olivat samanmieliset kuin haltiat, muttaporot ja muut eläimet toivoivat kesää; olisivat kaiketi sitä hyvinkintoivoneet, joll’eivät samassa olisi muistaneet Lapin sääskiä. Pieniporonkirppu yksin tahtoi välttämättömästi kesääkin, ja vinkui siis, niinpaljon kuin jaksoi: ”herra kuningas, mehän olemme tulleet tänne aurinkoaodottamaan!”

”Pidätkö kitasi kiinni, kurja mato!” karjasi jääkarhu hänen vieressänsä.”Tännehän tullaan kokoon vain vanhan tavan mukaan. Mutta tänä vuonnanousee ilomme ylimmilleen, sillä tänä vuonna ei aurinko tulekaan enäätaivaan kannelle; aurinko on sammunut, aurinko on kuollut!”

”Aurinko on sammunut! Aurinko on kuollut!” kiljuivat kaikki eläimet, jakoko luonto värähti kauhistuksesta. Mutta Pohjoisnavalta tulleet haltiatnauroivat niin, että heidän myssynsä lensivät päästä Ja suuri vuorenhaltia korotti julman äänensä ja huusi taas yli erämaitten: ”Näin onaina oleva! Näin on aina oleva! Aurinko on kuollut. Koko maailma onpolvensa notkistava ja minua rukoileva, minua, ikuisen talven ja ikuisenyön kuningasta!”

Tästä suuttui Sampo, joka yhä istui kukkurakiven takana. Hän astui siisesiin ja huusi kyllä nenäkkäästi: ”sinä valhettelet, vuoren haltia, sinävalhettelet! Eilen näin minä auringon ilmoittajan taivaan rannassa, eikäaurinko ole kuollut. Kyllä sinun partasi vielä sulaa, kunhan juhannuksenaika alkaa lähestyä.”

Tätä kuullessaan vuoren haltia kävi synkäksi, ja hänen otsallensa näkyinousevan suuri pilvi. Hän unhotti lain ja kohotti hirmuisen pitkänkäsivartensa, surmaamaan Sampo Lappalais parkaa. Mutta samassavaalenivat revontulet, ja punainen juova välähti taivaalle ja paistoikeskelle vuoren haltian hyyteistä naamaa, niin että hän äkkiä sokeutuija pudotti käsivartensa alas. Ja silloin kohosi hiljallensa auringonkultainen reunus juhlallisena yli taivaan rannan ja valasi vuoret,erämaat, kinokset, rotkot, haltiat, eläimet ja pienen uljaan SampoLappalaisen. Yht’äkkiä alkoi lumi kimallella, juuri kuin olisi miljooniaruusuja satanut sen pinnalle, ja aurinko loisti kaikkien silmissä javieläpä kaikkien sydämmen sisässäkin. Vieläpä nekin, jotka enimminolivat toivoneet, että aurinko olisi kuollut, olivat sangen iloisetnähdessään sen taas. Mutta kaikista hupaisinta oli katsella haltiain jatonttujen kummastusta. He tirkistelivät aurinkoa pienillä, harmaillasilmillänsä, jotka kiiluivat punaisten yömyssyjen reunusten alta, ja hejoutuivat vasten tahtoansa niin ihailemisen valtaan, että asettuivatseisomaan ylösalaisin, pää kinokseen, ja suuren, hirmuisen vuorenhaltian parta alkoi sulaa ja tippua juoksevaksi puroksi yli hänen avarantakkinsa.

Mutta kuin kaikki, kukin omalla tavallansa iloiten, olivat katselleetaurinkoa hetkisen, oli ensimmäinen tunti jo melkein kulunut, ja SampoLappalainen kuuli erään poron sanovan vasikallensa: ”tule, tule, armaslapseni, nyt meidän tulee kiiruhtaa pois, sillä muutoin sudet syövätmeidät suuhunsa!”

Silloin Sampokin muisti, miten hänen kävisi, jos hän kauemmin viipyisi.Ja koska hän vieressänsä näki komean, kultasarvisen poron, niin hän eikauempaa miettinyt, vaan hyppäsi poron selkään, ja niin mentiin taasaika vauhtia alas jyrkkiä vuoren kukkuloita.

”Mitähän kohinaa tuo on, joka kuuluu meidän takanamme?” kysäsi Sampovähän ajan perästä, vedältäen henkeä ankaran ratsastamisen jälkeen.

”Se tulee niistä tuhannesta karhusta, jotka juoksevat meidän jäljestämmenielemään meitä”, vastasi poro. ”Mutta älä pelkää: minä olen vuorenhaltian oma loihtuporo, eikä ainoakaan karhu vielä ole minunkantapäitäni tavoittanut.”

Niin matkasivat taas hetkisen. Silloin kysyi Sampo: ”mitähän läähätystätuo on, joka takanamme kuuluu?” – Poro vastasi: ”se lähtee sadastatuhannesta sudesta, jotka täyttä laukkaa rientävät perästämme syömäänsinua ja minua suuhunsa. Mutta älähän hätäile: ei ole ainoakaan susivielä minua kilpajuoksussa voittanut.”

Taas matkasivat hetken aikaa; silloin sanoi Sampo Lappalainen:”ukkonenkohan tuolla vuorilla meidän takanamme jyrisee?” – ”Ei”, sanoiporo, ja koko hänen ruumiinsa alkoi vavista, ”se on vuoren haltianjalkain kopsetta; hän, näet astuu jättiläisen askelilla meidänjäljestämme, ja nyt olemme hukassa, sillä hänen kynsistään ei kukaan voipelastua.” – ”Eikö tähän sitte niitäkään neuvoa ole?” sanoi Sampo. –”Ei”, vastasi poro, ”tässä ei muu auta, kuin koettaa päästä pappilaan,joka on tuolla Inarinjärven rannalla. Jos sinne ennätämme, niin olemmepelastetut, sillä vuoren haltialla ei ole valtaa kristittyjen yli.” –”No”, sanoi Sampo: ”Juokse, porosein, yli vuorien, niin annan sinullekultakauroja syödä hopeaisesta soimesta!”

Ja poro juoksi, juoksi yhä henkensä edestä, ja juuri kuin olivatpäässeet papin huoneesen, oli vuoren haltia jo kartanolla ja kolkutteliniin kovasti ovea, jotta kaikki luulivat huoneen palasiksi pakahtuvan.”Kuka siellä on?” kysyi pappi.

”Minä olen!” vastasi jyrkkä ääni kartanolta. ”Avaa ovi vuoren haltialle!Täällä on kastamaton lapsi, ja kaikki pakanat ovat minun omiani.”

”Maltas vähäsen, kunnes saan kauhtanani ja kaulukseni päälleni,voidakseni sopivalla tavalla vastaanottaa niin ylhäistä herraa!” vastasipappi huoneestansa. – ”Olkoon menneeksi!” karjasi vuoren haltia; ”muttajoudukin, muutoin poikasen huoneen seinän palasiksi!” – ”Heti, heti,armollinen herra!” vastasi pappi.

Mutta samassa otti hän vettä astiahan ja kastoi Sampo Lappalaisenkristityksi ihmiseksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

”Noh, etkö ole valmis jo?” ärjyi vuoren haltia ja kohotteli jo hirmuistajalkaansa, potkasemalla kumotakseen huonetta. Mutta silloin avasi pappiitsestänsä oven ja sanoi: ”mene tiehesi, sinä yön ja talven kuningas,sillä tämän lapsen kanssa sinulla ei ole niitäkään tekemistä! Jumalanarmon aurinko paistaa nyt Sampo Lappalaisen yli, eikä hän enää kuulusinun, vaan Jumalan valtakuntaan!”

Silloin suuttui vuoren haltia niin julmasti, jotta tuossa paikassapakahtui hirmuiseksi pyry-ilmaksi, ja alkoi sataa lunta niin tiheään,että lumi melkein peitti koko pappilan, ja kaikki luulivat kinoksihinkuolevansa. Pappi yksin oli ihan tyynenä, lukihan vain rukouksiansapyhästä kirjasta ja odotteli aamua. Ja kuin aamu tuli, paistoi aurinkolumelle, ja lumi suli, ja pappila oli pelastettu, mutta vuoren haltiaoli kadonnut; ja mihinkä hän on joutunut, sitä ei kukaan tiedä, muttakaikki arvelevat hänen vielä elävän ja hallitsevan Rastekaisella.

Sampo Lappalainen kiitteli hyvää pappia ja sai häneltä pulkan lainaksi.Sitte valjasti Sampo kultasarvisen poron papin pulkan etehen ja matkustiniin kotia isänsä tykö Aimioon. Ja sielläkös ilo ylimmilleen nousi, kuinSampo Lappalainen niin yht’äkkiä tuli takaisin! Mutta pitkäksi kävisinyt tällä kertaa kertoa siitä, kuinka Sammosta sitte tuli suuri herra,joka ruokki poroansa kultakauroilla hopeaisesta soimesta. Sanotaanpa,ett’eivät lappalaiset siitä ajasta asti enää vuodesta vuoteen lykkäälapsiensa kastattamista, kuten ennen; sillä kuka tahtoisikaan, ettävuoren haltia söisi lapset suuhunsa? Sampo Lappalainen kyllä tietää,kuinka tämän asian laita on. Hän kyllä tietää, miltä tuntuu, kuinukkonen vuoren harjanteilla jyrähtelee.

Tahdotko kuulla sangen pienen sadun seitsemästä sisaruksesta? Setapahtui kaukana pohjoisessa, ja samahan se on missä, sillä hyviä lapsialöytyy kaikkialla maailmassa, joka paikassa seisovat pyhät enkelitheidän vieressään, ja joka paikassa Jumalan armahtavaiset isällisetsilmät katsovat pieniin lapsiin tämän maailman eksyttävillä poluilla.

Olipa kerran seitsemän sisarusta. Kuin viime kerran oli joulu, leikkiväthe kaikki iloisina yhdessä, ja heillä oli joulu-ukko ja joululahjoja, jahe tanssivat joulukuusen ympärillä. Ja väsyttyään panivat he pienetkätensä ristiin ja rukoilivat hartaasti Jumalaa varjelemaan heitäkaikesta pahasta ja kaikista kiusauksista maailmassa, ja niin henukkuivat Jesuksen nimeen.

Ja koska sinä yönä oli jouluyö, lauloivat näkymättömät pyhät enkelitkoko yön korkeudessa toisella puolen mustien talvipilvien: ”Kunniaolkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!”

Mutta kuin lapset olivat lukeneet siunauksen, kysyi yksi sisaruksista:”Mitäijankaikkinen rauha merkitsee?” ”Sitä ei voi sanoa, sitä täytyytuntea”, vastasi äiti ja koetti selittää sitä heille. Mutta he eivätsitä oikein ymmärtäneet.

Kuin nyt tuli pääsiäinen, ja jo kauan aikaa sitä ennenkin, oli noistaseitsemästä sisaruksesta ainoastaan kolme jäljellä maan päällä, silläJumala Kaikkivaltias oli lyhyen ajan kuluessa ottanut neljä heistä poismaailman kaikista suruista ja kiusauksista. Yrjö, Berta, Ossian japienokainen kätkyessä olivat väsyneet leikkimästä ja itkemästä maanpäällä, ja olivat viimeisen kerran panneet kätensä ristiin, rukoilleetja sitte nukkuneet Jesuksen nimessä ijankaikkiseen lepohon. Ja Yrjö,joka oli vanhin niistä, ja viimeinen, jonka Jumala otti luoksensa, olijo tiennyt enemmän kuin muut Jumalan valtakunnasta, ja olikin kerrankysynyt, elämänsä viimeisenä päivänä, tulisikohan hänkin, joka jo oliisompi, muiden pienten lasten luokse, joiden on Jumalan valtakunta. Jakuin hänelle sanottiin, että se kaikki oli aivan varmaa, koska hän niinhartaasti toivoi sitä ja uskoi Jumalan äärettömään armoon, oli hänvallan tyytyväisenä pannut kipeän päänsä levolle ja nukkunut niinhiljaa, ett’ei vaivoista enää näkynyt jälkeäkään hänen kauniillakirkastuneilla kasvoillaan; niissä kuvautui vain suloinen rauha, jotaeivät mitkään maailman myrskyt enää häiritse.

Silloin olivat nuo kolme jäljelle jäänyttä sisarusta itkeneet silmänsäpunaisiksi; nähtyään Bertan nuket taikka Yrjön ja Ossianin pienetpuuhevoset, jotka kaikki seisoivat rivissä vanhoilla paikoillansa,itkivät he vielä enemmän ja olivat mielestänsä kovin yksin, vaikka heitäoli yhteensä kolme.

Mutta taivaan enkelit tiesivät kyllä, minkä tähden kaikki oli näintapahtunut, eivätkä itkeneet, he hymyilivät vain niin laupeaasti ja niinsuloisesti, kuin ainoastaan autuaat hymyilevät. He istuivat eräänäiltana kirkkaan tähden reunalla, ja nuo neljä vasta tullutta lastaistuivat valkoisissa vaatteissa heidän keskellänsä ja katselivat niitä,jotka surivat maan päällä. Mutta kuin Yrjö näki miten he itkivät, heräsienkelisydän hänen povessansa, ja hän sanoi enkeleille: ”Suokaa minunmennä hetkeksi alas sanomaan, kuinka sanomattomasti onnelliset me olemmetäällä ylhäällä Jesuksen helmassa!”

Silloin vastasivat enkelit ystävällisesti ja vakavasti: ”se ei oleluvallista, sillä kaiken sen he voivat lukea Jumalan sanasta.”

Mutta Yrjö sanoi: ”Sallikaa minun ainoastaan hiljaa hengähtää raamatunlehdille, joka on avattuna pöydällä entisessä kodossani.” Ja enkelitsallivat sen, sillä sehän ei ole Jumalan Kaikkivaltiaan tahtoa vastaan.

Ja Yrjön henki kulki lehtien ylitse ja käänsi ne näkymättömästi, niinettä sisarusten silmät kohtasivat suloisimmat ja lohduttavimmat paikatpyhästä raamatusta. Siinä he lukivat: ”Sallikaa lasten tulla minuntyköni, ja älkää kieltäkö heitä; sillä senkaltaisten on Jumalanvaltakunta.”

Taas he lukivat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun,hän elää, ehkä hän olisi kuollut.”

Ja vielä he lukivat: ”Isä, minä tahdon, että kussa minä olen, siellänekin olisivat minun kanssani, jotkas minulle annoit.”

Ja kuin sisaret lukivat nämät sanat, tulivat he tyyniksi ja iloisiksisydämmissänsä, sillä he tiesivät, että Jumalan sana on ijankaikkinentotuus.

Mutta Yrjön henki palasi takaisin raamatun lehdiltä ja kiitti Jumalaa.

Nyt oli pääsiäinen maan päällä, ja valkoinen lumi suli pois neljänsisaruksen haudalta, mutta kolme jäljelle jäänyttä eivät enää surreet.He ajattelivat Herraa Kristusta, joka on kuollut meidän edestämme ja onmurtanut kuoleman kahleet ja noussut ylös meidän edestämme, että mekinuskon kautta nousisimme ylös ijankaikkiseen elämään. Ja silloin nuokolme sisarta menivät neljälle haudalle ja panivat rukoillen kätensäristiin ja vasta nyt he ymmärsivät viimeiset sanat siunauksessa:

”Anna meille ijankaikkinen rauha!”

Urholan linna.

”Nyt tulee sota!” huusi Matti, ja tallusteli sisään aivan punaposkisena,noella piirretyt viikset huulilla, kukon höyhen lakissa ja puusapelisojossa.

”Herra varjelkoon!” parkasi vanha Maija, joka aamupäivällä lakasi salinlattiata ja säikähti niin, että oli vähällä pudota istualleen lattialle.”Mitä Matti sanoo? Tuleeko sota?”

”Tulee kyllä”, virkkoi Matti ylpeästi ja pisti sapelinsa ympärillänsäolevan vyön silmukkaan. ”Sota tulee, niin että paikat paukkuu, muttaantakaa, hyvä Maija, minulle ensin voileipä; nälkäisenä on niin ikäväsotia.”

”No, mitä minä nyt kuulenkaan?” virkkoi Maija vieläkin yhtäpeljästyneenä. ”Sota on paha onnettomuus. Sehän on hirveätä, ettäihmiset tappavat toisiansa ja polttelevat kaupunkeja ja kyliä jasotkevat viljan pelloilla. Onko mahdollista, että turkkilainen on maahantullut?”

”Se on tietty”, sanoi Matti, ja haki ruokakaapista leipäkoristaitselleen kuivaa leipää koko puoliskon, levitti sen päälle voita jaalkoi syödä kaikin voimin. Suu täynnä voileipää sanoi hän turkkilaisiavilisevän pihan täydeltä. ”Mutta äläs huoli, kyllä me heidät ajammepakoon. Kyll’ eivät Urholan linnaa saa valloitetuksi.”

”No tuosta puheesta minä en ymmärrä sanaakaan!” sanoi Maija ja keräsirikat rikkalapiolle ja kiiruhti, niitä viemään ulos. Sillä muori oliutelias näkemään, mitä kummia siellä ulkona mahtoi ollakaan, ja avasisiis oven aivan peloissaan.

Mitäs hän siis näki? Ei muuta kuin että piha oli täynnä koulupoikia jakulmassa aitaa vastaan oli iso lumilinna, ja sen muurille juuri nytasetettiin lippu, joka oli tehty punaisesta kaulahuivista siten, että sesidottiin heilumaan pitkän leipävartaan päähän. Muori äkäili itsekseenjotakin ”paholaisen maalaamisesta seinälle” ja heitettyään rikat pois,meni hän äkeissään takaisin huoneesen.

Mutta Maija ei älynnytkään, että aidan takana oli toinen parviseitsenkorttelisia sotureja, joilla oli paperista leikatut puolikuunkuvat nuppineulalla pantu takin selkämykseen kiinni, sillä sitä eisopinut muuhun paikkaan kiinnittää. Nämä ne nyt varmaan olivatturkkilaisia ja olivat luotia valavinansa, kuin puristelivat lumipallojaja asettivat ne oikein säännöllisiin riveihin aidan vierustalle.Kristityt olivat pihan puolella ja niiden tunnusmerkkinä olinapinreikään pistetty havun oksa.

”Missä kenraali on?” kysyi joku kristittyjen joukosta ja katseli samallalevottomasti sinne päin, josta vihollinen oli tulossa. – ”Herrakapteeni! hän on ruokakaapilla voileipää syömässä”, vastasi toinen janosti käden lakin reunaan, asettuen samalla asentoon.

”Sopiiko kenraalin syödä voileipää, kuin vihollinen hyökkää päälle?”muistutti kapteeni nurisevan näköisenä.

”Kyllä, herra kapteeni”, niinhän Sandelskin teki, vastasi toinen soturirohkeasti.

”Vääpeli ei saa siinä seista viisastelemassa, vaan käyköön piankomentamassa päällikköä marssimaan pois ruokakaapilta”, virkkoi kapteenioikein mahtavasti.

”Se tapahtuu heti”, vastasi vääpeli. Mutta samassa näkyikin kenraali jorappusilla, Ihan ensiksi hän näki punaisen lipun linnan muurilla. ”Kukaon uskaltanut asettaa tuon veripunaisen lipun Urholan linnaan?” huusikenraali käskevästi. – Ei vähintäkään vastausta kuulunut.

”Herra kenraali,” virkkoi viimein kapteeni hämillänsä, ”minä lainasinlipun Kyökki-Priitalta ja maksoin lainan sotakassasta. En minä siihenmitään voinut, että hänen huivinsa oli punainen.”

”Kapteeni,” sanoi ylipäällikkö, ”ette te ymmärrä eri väreistä enempääkuin kissa kyökissä. Olemmeko me merirosvoja ja ryöväreitä, ettäpitäisimme punaista lippua? Sen sanon teille, että valkoinen ja sininenon meidän värimme: – valkoinen talviemme lumen takia, ja sininensini-järviemme mukaan.” – Ja silloin hän kaivoi taskustansa esillekappaleet kuluneesta lippuvaatteesta, jonka hänen sisarensa Sofia olieilispäivänä kutonut kokoon. Punainen rosvolippu otettiin alas ja kohtasen jälkeen heilui sinivalkoinen lippu leipävartaan nenässä.

”Turkkilaiset tulevat! Joka mies paikoillensa!” huusi aidan vieressäoleva etuvartia. Nytkös tuota pikaa syntyi suuri kiiru kristittyjensotajoukossa. Koko joukko jaettiin kolmeen eri osastoon. Kaksi asettuiportin viereen, voidaksensa molemmilta puolilta antaa viholliselletervetuliaisiksi oikein hirmuisen luotisateen, ja kolmas osasto kiiruhtilinnaan järjestämään sen pattereita ja siellä täällä paikkaamaan senmuuria, missä lumi oli liian pehmeä. Kenraali tarkasti jok’ainoatapaikkaa, ja joka vain ei ollut kylliksi sukkela, sai säälimättämuksauksen selkäänsä. Mutta rumpali, pikku Rietrikki, jonka ei tehnytmieli kunnian eteen uhrata seitsenvuotiasta elämäänsä, hämmästyi niinsuuresti, että hän kadotti rumpupalikkansa ja vetäytyi pakoonkoirankoppiin.

Turkkilaisia oli melkein kahta vertaa enemmän kuin kristityitä ja senvuoksi he suurella rohkeudella hyökkäsivät portista sisään. Hurraa! Nytsaivat ensimmäisen pallotuiskun vastaansa – loiskis, ropsis!Turkkilaiset hämmästyivät, ja nuorimmat heidän joukossaan alkoivatitkeä. Mutta heidän päällikkönsä Dshingis-Khan, pitkä yläluokkalainen,osasi heitä rohkaista. He viskoivat kauhean joukon lumipalloja. Turhaankokivat kristityt suojella itseään takin kauluksia pystyyn kääntämällä,hyökkäys oli liian ankara; he alkoivat peräytyä. Tällä kertaa kaikkiriippui rumpalista. Mutta rumpua, jonka piti elähyttää kaikkienurhoutta, sitä ei kuultu, ei nähty. Turhaan huusi kenraali rumpalille:tämä istui hiljaa kenenkään huomaamatta koirankopissa.

”Voi sitä petturia!” huusi kenraali. Mutta mikäs nyt enää auttoi?Viholliset hyökkäsivät sisään, ja vaikka kristityt verrattomanurhollisesti puolustivat paikkaansa; täytyi heidän viimein väistyäylivoiman edestä ja vetäytyä lumilinnan turviin.

Kenraali oli hirveästi harmissaan. Mutta voitolla olevat turkkilaisethurrasivat hyvin lujasti ja heiluttelivat pitkin pihaataistelutantereelta saamiansa voiton merkkejä, joiden joukossa oli: yksisaapas, kaksi puusapelia, seitsemän lakkia ja neljä- tai viisitoistaparitonta villa-lapasta.

Nyt pidettiin aselepo ja turkkilainen komentaja vietti voittojuhlaa,tarjoten runsaasti nekkuja miehillensä sotakassan kustannuksella. Sittehän lähetti sanansaattajan, joka ylpeällä äänellä vaati linnalaisiaantautumaan ehdottomasti. Muutoin heidän pitäisi jokaisen kuoleman, jokamerkitsi, että kaikkien piti ruveta maahan ja olla olevinaan kuollut.

Vääpeli, joka oli ensimmäisnä linnan muurilla, arveli täydellä syyllä,että sellainen vaatimus olisi kovin häpeällinen, ja sieppasi kuinsieppasikin patterilta lumipallon, jonka hän lennätti ihka suoraan tuonylpeän turkkilaisen otsaan, niin että lakki lensi pois päästä jaturkkilainen lähti käpälämäkeen minkä kerkesi.

”Tuohan on vastoin kansain oikeutta!” huusi Dshingis-Khan vihoissansapihalla. – ”Niin,” huusi vääpeli, ”mutta tässä vallitseekinnyrkkioikeus!” ja samalla hänen tarkka kätensä lennätti toisen pallonniin liki Dshingis-Khanin korvia, että ylpeä voittaja töin tuskin saipäänsä pelastetuksi.

”Kas se oli oikein tehty, vääpeli!” kuului kenraali sanovan. ”Jokauskaltaa puhua antautumisesta, se ammutaan heti paikalla. Minä julistanvääpelin vänrikiksi, mutta” – nyt kenraali huusi niin lujasti, ettäkuului yli koko pihan, – ”rumpali on pelkuri raukka ja hänet minäalennan kuormarengiksi.”

”Urholliset turkkilaiset,” huusi Dshingis-Khan, ”kuulkaas, mitä nuokerskailijat tuolla sanovat! En tahdo maksaa teidän urhouttanne, muttasen sanon, että aidan takana vielä on korillinen nekkuja, jaensimmäinen, joka linnan muuria yli pääsee, hän saa – niin, en tahdokantaa Dshingis-Khanin nimeä, joll’ei hän saa palkinnoksi koko koria.”

”Hurraa! Eläköön Dshingis-Khan!” huusivat turkkilaiset kaikki yhteenääneen, ja syöksivät linnaa vastaan. Mutta eipä Urholan linna ollutkaanyhtä helposti valloitettava kuin varustamaton pihamaa. Sieltä sateliluotia ympäri korvia kuin herneitä vaan. Turkkilainen toisensa perästätulla tuiskahti takaisin muurilta. Nyt ei enää voitu käyttää kuulia,vaan käytiin käsikähmään, painiskeltiin mies miestä vastaan jakaaduttiin toistensa päälle, muuria murrettiin, niin että suuretkappaleet kukistuivat maahan ja siellä täällä muutamat kaikessahiljaisuudessa joutuivat tukkanuottasillekin, mutta se olikansain-oikeutta, nyrkki-oikeutta ja sotajärjestystäkin vastaan.Kenraali ja hänen väkensä teki kaikki, mitä vaan voidaan vaatiaurhollisilta miehiltä paljain päin, ilman lapasia ja muutamatsaappaitakin vailla. Kaikki taistelivat viimeiseen mieheen saakka, muttapahaksi onneksi olivat turkkilaiset niin paljon lukuisammat. Sitä eivoitu enää auttaa, turkkilaiset pääsivät voitolle. Kenraali oli jo saatuvangiksi, lippu temmaistiin alas, viholliset syöksivät jo linnan muurienyli, silloin – – – Niin, silloin alkoi rumpu päristä!

Tämän aavistamattoman merkin kuultuansa turkkilaiset hämmästyvät. Heeivät voineet muuta arvella kuin että toinen kristitty sotajoukko olitulossa heidän takanansa, ja syöksivät suin päin alas muureilta,lähtivät käpälämäkeen eivätkä seisattuneet ennen kuin hyvän matkanpäässä portin takana.

Pahanpäiväisen tappion kärsittyänsä ryömi kenraali väkinensä linnanjäännöksien seasta esiin ja he uskoivat tuskin silmiänsä, kuin näkivätpikku Rietrikin tulevan rummuttaen aivan yksinänsä pihan yli. Mutta kunhän lähestyi kenraalia, otti hän lakin päästänsä, laski polvilleen jasanoi: ”Nyt kenraali saatte minut ammuttaa, minä en ole sen parempaaansainnut; minä läksin rivistä pakoon, kuin vihollinen lähestyi. Parempion tulla ammutuksi kuin alennetuksi kuormarengiksi. Niin, kyllä minäkuulin, mitä kenraali sanoi, kuin istuin koirankopissa ja silloinsydämmeni vavahti, ja kyllähän minä turkkilaista pelkäsin, muttapahemmin minä pelkäsin, että minua sanottaisiin pelkuriksi raukaksi. Sentähden minä purin hammasta, ja hain rumpupalikkani ja sitte ajattelin:vaikkapa he minua löisivätkin, niin minä rummutan kuitenkin! – Mutta hejuoksivatkin kaikki tyyni tiehensä.”

Kenraali tarttui rumpalin korviin, nosti hänet korkealle ylös ja suutelihäntä niin, että maikahti. ”Toverit,” sanoi hän, ”Rietrikki rumpali onpelastanut Urholan linnan ja meidät kaikki. Minä julistan tässä kokosotajoukon kuullen, että Rietrikki rumpali on rehellinen mies. Maltasvaan, jahka hän on kasvanut päätä pitemmäksi, niin hän ei enää sovikoirankoppiin. Mutta sen sanon teille, pojat että silloin hän eitahdokaan sinne ryömiä. Häpeä sille pojalle, joka koskaan ryömiikoirankoppiin, kuin Urholan linna on pelastettava! Vaan kunniajokaiselle, joka mieluummin antaa lyödä itsensä kuoliaaksi kuin viskaapois rumpupalikat, kuin pitäisi seista tai kaatua isänmaanpuolustamisessa!”

Sitä paitsi sotilaita, hoviväkeä ja muuta kansaa, kissoja, pöllöjä jatonttuja. Tapahtuu Kypron saarella noin 650 vuotta sitte.

Vierashuone kuningas Guidon linnassa. Roosa ja Liila ompelevatmorsiusleninkiä.

Roosa.

Yh, nyt neulan’ katkasin!
Teräksest’ ol’ Englannin.

Liila.

Jätä kiire kohtuuton!
Työläs neulominen on
Leninkiä Forellalle...

Roosa.

Jos se oisi Florinnalle,
Niin työ tuntuis suotuisalle.

Liila.

Vain näin sievää pukua,
Florinnalle? Eihän vainen.
Vaikk’ on hame hitulainen,
Ei tok’ uutta hankita.

Roosa.

Sitä vastoin Forella
Kaikin puolin komea,
Vaikk’ on epäkelpo häntys!

Liila.

Tyhmä, veltto, tyly, läntys,
Vaikka pesee yhtenään
Maidossa hän käsiään.

Roosa.

Florinnap’ on ennättäivä
Kylpemähän lähteellen,
Siks on puhdas hän kuin päivä,
Kaunis kuin tähtönen.

Liila.

Puoleen päivään makaapi
Forella, ja sitte huutaa
Äitiään hän täyttä suuta,
Haukottelee, torkkuupi.
Torttuja ja sokuria
Sitte syödä ahmastaa,
Kirkuu hillomuuramia,
Kunnes etehensä saa!
Sitte vitkaan pukeutuu,
Sitt’ taas jälleen uinahtuu.

Roosa.

Florinnapa armahainen,
Ihana kuin mansikkainen,
Aamuin nousee ani varhain,
Kukkiansa hoitaa parhain,
Koko päivän tekee työtä,
Sitte vihdoin viimeinen
Avunteko ennen yötä
Iltasilla köyhillen.
Hän on kovin herttainen.

Liila.

Kuningatar Florinnaa
Toruu aivan yhtenään
Vaan ei pahaa pakinaa
Forellalle ensinkään.

Roosa.

Kuningatar leski oli
Kuninkaan kun rouvaks tuli,
Onhan näet Forella
Hänen oma lapsensa.
Florinnalle riiteleepi,
Forellaa hän hyväileepi,
Kuninkaall’ ei ollenkaan
Sanomista sanaakaan.

Liila.

Tämähän on kumma vallan!

Roosa.

Hän kun tohvelin on alla.
Nyt on uljaan prinssin kanssa
Tapahtunut kihlaus,
Forellan luo matkallansa
On jo prinssi Amundus.

Liila.

Onko prinssi mieltä vailla?

Roosa.

Sehän sopi kelpo lailla,
Forellaa hän nähnyt ei,
Siks kun kihlat hälle vei.
(Tirkistää ikkunasta.)
Liila, mikä touhu tiellä!
Ratsastaja lentää siellä,
Kansanjoukko hurraten
Kokoutuupi portillen,
Kuningas on loistossansa,
Holofernes sivullansa,
Hän tuo viinilasku myös.

Liila.

Roosa, katso, jätä työs!
Se on varmaan prinssi. Taivas,
Kuin hän hyvin ratsullaan
Kansanjoukkoon tiensä raivas!
Kuningatar vierastaan
Tervehtää jo parhaillaan.

(Holofernes tulee sisään, lihava, punakka ja vähän päissään.)

Holofernes. Pois tieltä, sanon minä, pois tieltä, tytöt, hänenmajesteettinsa meidän kaikkein armollisimman kuninkaan kaikkeinarmollisin kuuluttaja tulee panemaan järjestykseen kaikkeinarmollisimpia kuninkaallisia huoneita suurvaltiaalle prinssiAmundukselle, hänen armollisen armonsa röökynä Forellan kaikkeinalammaisimmalle yljälle! Puh, minä olen juossut kuin orava, minä olenlentänyt kuin nahkasiipi, seremonianmestarilta hovimestarille,hovimestarilta kellarimestarille ja kellarimestarilta juomanlaskijallehankkimassa olutta ja viiniä kuninkaalliseen hoviin, että olisi milläjuoda hänen kaikkein armollisimman armonsa prinssi Amunduksen onnenmalja.

Roosa. Niinpä näyttää kuuluttaja varmuuden vuoksi tutkineen viinejä.

Holofernes. Tietysti, se on minun alammaisin velvollisuuteni. Nyttäällä tulee pidot, tytöt, suuret pidot hovissa, tietäkäätte, ja hänenarmonsa prinssi Amundus on alkava tanssin hänen armonsa röökynä Forellankanssa.

Liila. Mutta hän ei viitsi sitä, ell’ei prinssi kanna häntä. Siihen onhän kovin laiska.

Holofernes. Hillitse kielesi ja puhu arvokkaasti meidän armollisestaröökynästä. Minä voin ilmaista erään salaisen asian. Osaatko olla vaiti,pikku hempukka, mitä?

Liila. Kuin muuri,(hiljaa) kuin joku seisoo muurin takana jakuuntelee.

Holofernes. Niinpä saatan sanoa, sokurimuruseni, että kuningatarkuiskasi korvaani tänään: Holofernes, sinä olet kelpo mies ja suurisota-urho.(Tytöt nauravat.) Mitä virnailemista? Tosiaankin niin hänsanoi, ja sentähden, sanoi hän, saat sinä Florinnan rouvaksesi, kun vaanolet siitä puhumatta. Se ei tule koskaan kysymykseen, sanoin minä. Mitäsvirkkaa, polttiainen?

Liila. Minä sanon, että kuuluttajamestari on narri.

Holofernes. Niinkö sanot, ampiaispesä? Kyllä minä opetan...

Roosa. Tule, Liila, olen varma, että kuningattarella on jotakuta pahaamielessä Florinnaa kohtaan. Kertokaamme se hänelle.(Menevät.)

Holofernes. Malta, raapiva kissanpoika!(Juoksee Liilan perästä.)

(Kuningas Guido, kuningatar Sibylla, prinsessa Forella, Mangipani jahoviväkeä saapuu.)

Kuningatar(antaa käskyjänsä).

Kunniaksi prinssillen
Pannaan vahti ovellen.
Pannaan vahti, vaiko miten
Teidän majesteettinne?

Kuningas.

Miten vaan te käskette.

Kuningatar.

Ja tuo sali parahiten
Kukkasilla verhotaan,
Pidot illaks laitetaan.
Neljä istuint’ upeata
Valmistetaan loistavata:
Minulle ja kuninkaalle,
Prinssille ja Forellalle...

Kuningas(hiljaa).

Kultan’, eikös Florinna
Saiskaan olla seurassa?

Kuningatar(hiljaa).

Niinkö sopis sinusta?(Kovasti.)
Neljä istuint’ tehkäätte,
Kuninkaan on käsky se.
Florinna, hän pikku tipu,
Ei voi tulla, pääss’ on kipu...

Florinna(tulee nöyrästi).

Mit’ on mulla tehtävätä?

Kuningatar(vihaisena)

Ovellako väikyt tätä
Kuulemassa? Katsos vaan,
Ethän sairaaks joudakaan,
Kun on prinssi vierahana.
Mene, makaa nukkuvana!

Florinna.

Armonne, oon terve aivan.

Kuningatar.

Viekastelet! Salaat vaivan.
Tahdot pettää.

Kuningas.

                 Eipä vaan!
Minä luotan Florinnaan.
Älä sure, lapsi kulta,
Suvaitsetko, niin saat multa
Namusia, näetsen
(antaa hänelle namusia)
Kaikki taskus täytehen?

Florinna.

Tottelen ja käskyn mukaan
Menen oitis kammariin.

Kuningas(hiljaa kuningattarelle).

Salli hänen tulla niin...

Kuningatar.

Sin’ et ole myötäsukaan
Tiedänhän sen ennestään.
(Florinnalle.)
Pitoihin saat toki tulla,
Jos on kunnon puku sulla,
Muutoin älä mielikään.
(Hiljaa Mangipanille.)
Onko vaatteet hältä viety?
Annoinhan mä käskyn sen.

Mangipani.

Kaikk’ on tehty, se on tietty.

Kuningatar(hiljaa).

Siitä suurest’ iloitsen.

Forella(Florinnalle).

Miltä pidoissa se näyttää,
Jok’ ei itseään voi käyttää?
Mamma sanoi, että vaan
Koreilla mä yksin saan.

Kuningatar(hiljaa Forellalle).

Pysy vait!(kovasti) Nyt silkki maksaa
Paljon. Kuningas ei jaksa
Korskeutta kannattaa.
Florinna siis olla saa
Tyytyväinen hameesensa
Sekä vanhaan pukimeensa.

Florinna.

Siihen tyydyn, tietty se,
Mitä määrää armonne.

Kuningatar(Florinnalle).

Nyt on aikas lähteä!

Kuningas.

Vartoomme jo prinssiä.

Kuningatar.

Majesteetti, edeltä
Valtasaliin menkää vastaan.

(Kuningas, Mangipani ja hoviväki menevät.)

Kuningatar(Forellalle).

Oot kuin pölkky oikeastaan.
Oot kuin tipahtanut kuusta.
Tuhmuutta vaan tulvaa suusta.

Forella.

Mamma aina sanoo mua
Viisaaks, sangen sukkelaks,
Osavaks ja taitavaks.
Minuun saattaa ihastua,
Sanoo mamma, kaikk’ yks kaks.
Paremp’ olen Florinnata,
Sievempi ja somempi,
Kaikin puolin kauniimpi;
Puhe mull’ on sujuvata.
Puku muodin mukaan yllä;
(itkee)
Niin on mamma sanonut,
Olen mieleen painanut,
Ja ne todeks uskon kyllä.

Kuningatar.

Usko mitä tahdot, töllö,
Mut siit’ älä hiiskukaan
Ollos vaiti!

Forella.

                 Niinpä vaan
Tahdon ollakin kuin pöllö,
Nyt mä prinssin uhalla.

Kuningatar.

Se ois kaunis!

Forella.

                   Luultavasti
Prinssi naurais makeasti.

Kuningatar.

Saisit seista kaapissa.(Menee.)

Forella.

Kas niin, nyt taas mamma puhkaa,
Vaan en huoli, teenpä uhkaa.
Mull’ on tuima nälkä, haa!
Mistä saisin makkaraa?(Menee.)

Holofernes(aukasee salin ovet ja kumartaa, vielä vähän päissään).Minä olen heidän kaikkein alammaisimpain majesteettiensa ja armojensakaikkein armollisin palvelija. Suvaitsevatko heidän korkeat armonsatehdä minulle armon vilvoitella itseänsä vähän täällä ulkonaperähuoneessa. Vai niin. Heidän korkearuhtinaalliset, kuninkaalliset japrinssilliset armonsa suvaitsevat vielä hikoilla. Olkaa sitte niinarmolliset ja hikoilkaa, niin kauan kuin teidän armonne haluatte.(Itsekseen.) Kunhan vaan ei tulisi kovin ikävä iltaista, tahioikeammin maljoja. Kas niin, nyt tulee hänen armonsa kuningatar, kovinarmoton. Nyt tulee täällä nuoskailma. Parasta on pötkiä tipo tieheni,tunnen itseni sanomattoman janoiseksi.(Sill’ aikaa on Forella tulluttoiselta puolelta sisään, iso makkara kädessä, ja asettuu nurkkaansyömään.)

Forella(syöden). Kolme päivää on mamma pitänyt minuanälkäparannuksella, että tulisin oikein hienoksi, kuin prinssi tulee.Eihän siitä liho, jos makkaran syökin,(Mutustaen.) Mokomaprinssiraukka! Mut minäpä tiedän, mikä on parempi, ja se on makkara.

Kuningatar(hyökkää sisään, näkemättä Forellaa.)

Tule, tule Forella,
Prinssi kysyy sinua.
(Menee etsien pois.)

Prinssi Amundus(seuraa heti kuningattaren perästä).

Väistyä hän tahtoi varmaan.
Mistä löydän sinut, armaan’?
(Huomaa syövän Forellan.)
Tiedätkö sä, saunapiika,
Joll’ on nälkä hirmuinen,
Miss’ on sulo neitinen?

Forella(hiljaa).

Niijaanko nyt, se lie liikaa?
Enkä viitsi.(Kovasti.) Sanokaa,
Josko prinssin nähdä saa?

Prinssi.

Min’ oon prinssi Amundus.

Forella.

Vai niin. Oiva sattumus!
Ota syliis!

Prinssi.

Ootko höpsy?

Forella.

Tässä istun niinkuin löpsy,
Tule auta seisaallen,
Anna muisku huulillen’!

Prinssi.

Hupsu, kuka lienetki?

Forella.

Tulen sulle rouvaksi.

Prinssi.

Mitä? Ootko Forella?

Forella(pala suussa).

Se on nimen todella.

Prinssi.

Taivas, olen petetty?

Forella(kuin ennen).

No miks et jo lähesty?
Kosk’ on hidas kulku miehen,
Menen vastaan puolitiehen.
(Nousee kömpelösti ylös, lähestyy prinssiä ja pyyhkii suutansa.)
Kas nyt olen siisti jo,
Suikkaapas nyt suutelo!

(Prinssi tahtoo paeta, Kuningatar hyökkää sisään ja sieppaa makkaranForellalta.)

Kuningatar(kovin hämillään).

Teidän armonne, on vielä
Tyttö kovin lapsekas,
Vaan se talttuu elon tiellä...

Forella.

Tulen rouvaks, tulenpas.

Kuningatar(hiljaa).

Ole vait!

Forella(kovasti).

Vai ole vait?

(Itkee.)

Mitä mamman kielto tiennee,
Pappi meidät vihkii kait?

Prinssi.

Teidän armollanne lienee
Tytärtä kaks, tietääkseni
Toinen niist’ on suloinen.

Kuningatar(hiljaa).

Pelko jäätää sydämmeni.
(Kovasti.)
Kaks on. Toinen tyttönen
On kuin hanhi typerä,
Ilman ihmis-älyä.
Piiloon itsensä nyt sulkee.

Liila(sisään hyökäten).

Armonne, Florinna kulkee
Ylös arkipuvussa,
Hämillä ja pelossa.
Hält’ on varastettu vaatteet!

Kuningatar.

Sulta mitkä tyhjät vaatteet!

Liila.

Kysykää hält’ itseltään!

(Florinna saapuu nöyränä jokapäiväisessä puvussaan.)

Kuningatar.

Hävytön, sä noinko tänne
Tohdit tulla näkymään?
(Hiljaa.)
Sydämmessän’ viha riehuu.

Florinna.

Noudatinhan käskyänne.

Kuningatar.

Poistu pian! Joutuen!
(Hiljaa).
Veri suonissani kiehuu.

Prinssi(joka on ilolla katsellut Florinnaa).

Hän on sievätekoinen.
(Ojentaa Florinnalle kätensä. Musiikkia kuuluu.)
Kaunis neiti, josko saan
Pyytää kanssan’ tanssimaan?
Silkittä ja kullatta
Neito on niin suloisa,
Kasvoissa kun näkyy somuus,
Hyve, äly, viattomuus.
(Taluttaa Florinnan tanssisaliin.)

Forella.

Mamma, yhdessä he meni!

Kuningatar.

Niin, sen näen lapsoseni.

Forella.

Ottaako hän rouvaks sen?

Kuningatar.

Kaikki teen sit’ estääksen’.

(Ensimmäinen näytös loppuu.)

Sama sali kuninkaan linnassa. Roosa ja Liila istuvat taas työnsäääressä.

Roosa.

Niin, täss’ ollaan nypläilyllä,
Rakas Liila, yhtä myötä.
Kuningatar keksii kyllä
Tyttö raukoillensa työtä.

Liila.

Entinenki leninki
Ylenmäärin kyllä loistaa
Ja nyt täytyy kuitenki
Hälle ommella jo toista
Loistavampaa.

Roosa.

                Hullunmoista!
Vaikk’ ois kuinka loistavaa,
Tok’ ei prinssiä hän saa.

Liila.

Näitkö eilen pidoissa
Kuin hän tanssi alinomaa
Florinnan kanss’ salissa?

Roosa.

Oikein sievää, oikein somaa!
Kuningatar turkissaan
Oli halkeemaisillaan.

Liila.

Sen vuoks nyt tän’ aamuna
Florinna, se tyttö parka,
Suljettuna olla saa
Kuin häkissä lintu arka;
Siellä soittaa kitaraa.

Roosa.

Hiljaa, prinssi Cyprinus
Tulee. Jospa lohdutus
Tulis ja myös pelastus.

(Cyprinus tulee.)

Cyprinus.

Iltaa, neidot ihanaiset,
Aamutähdet armahaiset,
Kesäpäivän vertaiset!

Roosa(niijaten).

Armon herra, mik’ on totta
Sopii meidän vastaan ottaa.
Korjatkaa pois tähtehet!

Liila(niijaten).

Ylistyksenne on liikaa,
Minä oon vaan kammarpiika
Neuloja on ystävän’.

Cyprinus.

Hyvää iltaa, tytöt, sitte.
Jos niin teitä miellytän.

Roosa.

Aivan oikein osasitte,
Hyvä iltaa!

Liila.

Iltaa oi!

Cyprinus.

Kuinka Florinna nyt voi?

Roosa.

Niinkuin häkkilintu voi,
Jota haukka vartioi.

Liila.

Niinkuin särki, kun suu auki
Ryntää nielemähän hauki.

Cyprinus.

Ken on hauki? Ken on haukka?
Voi voi nuorta tyttö raukkaa!

Roosa.

Arvaa!

Cyprinus.

Kuningatar?

Liila.

Niin!

Roosa.

Haukk’ on, joka tarttuu kiin’,
Holofernes.

Cyprinus.

Mitä kuulen?

Liila.

Hauska kyllä, niinpä luulen.
Ennen vaikk’ ois marakatti
Kuin tuo vanha viinaratti.

Cyprinus.

Rouvaks Holofernekselle?

Roosa.

Kuningatar määrää hälle.

Liila.

Amundus saa Forellan.

Cyprinus.

Asiaa nyt aavistan;
Vaan niin hullust’ ei saa tehdä.
Ennen iltaa saatte nähdä
Jotain hauskaa, vartokaa,
Lapset, tehdään mutka tiehen.
Tunnen kelpo taikamiehen,
Heti hänen luokseen lähden.
(Menee.)

Roosa.

Kiitos, prinssi!

Liila.

                   Hyvä on,
Tulee hauskuus verraton.

Roosa.

Tulee hönttö, vait sen tähden!

(Holofernes tulee sisään kukilla koristettuna.)

Holofernes. Helejaa, tytöt, tänään täällä tulee mahtavat häät.Arvaatteko, kuka on morsian? Niin, Florinna, se pikku, sievä, kaikkeinarmollisin neiti Florinna on se. Ja voitteko arvata, kuka on ylkä?

Roosa. Kukas muu kuin prinssi Amundus?

Holofernes. Ylemmäksi, sokerimuruni, ylemmäksi. Se olen minä itse,näetkös, minä suuri valtainen, urhollinen ja nerokas ritari Holofernes,kuningattaren korkeasti-omakätinen kuuluttaja, ja niin edes päinj. n. e. Oletteko koskaan nähneet niin kunnioitettavaa ylkää? Minutvoisi syödä, niin olen makea. Ja tuommoisia kukkia, mitä sanotte? Enkösole sievä?

Liila. Olette, niinkuin kaatunut aita, jonka lahonneiden seivästenvälistä orjantappuran kukat pilkistävät.

Holofernes. Entäs uusi frakkini, olkaa hyvä ja katsokaa sitä tarkasti.Mitä pidätte?

Roosa. Niin, täydellisesti patakuninkaan näköinen.

Holofernes. Kuninkaalliselta minä näytän, se on varma. Minä odotanpar’aikaa korkeaa herrasväkeä tänne, ja se viisas rouva Sysiskin: onluvannut saapua häihin. Mutta minua niin hävyttömästi janottaa. Hyvästi,pikku heinäsirkat! Olen kohta täällä jälleen.(Menee.)

Roosa. Tule, Liila, saammepa nähdä, mitä heillä nyt on aikeissa.(Menevät.)

(Kuningatar ja Sysis tulevat.)

Kuningatar.

Tekö, armas rouva siis
Teette mulle palveluksen
Lumoomalla Amunduksen.

Sysis(lukee sormiaan).

Annas luen: neljä, viis,
Kuus ja seitsemän se totta,
Mikstum, pikstnm, hikstum, rotta,
Pinsitarjum pumperoin!
Kyllä mä sen tehdä voin.

Kuningatar.

Hyvä, kunhan piakkoin
Tuuman voisi toteuttaa.

Sysis.

Eläimeks hän täytyy muuttaa.
Vaan yks ehto ainoasti:
Hänen pitää vapahasti
Kihlasormus Forellalle
Sormeen panna.

Kuningatar.

                 Mukavalle
Keino tuntuu. Hyvä, oi!

Sysis.

Muutoin en mä mitään voi.
Lumoust’ ei tapahtuisi.

Kuningatar.

Vaikka kiukkuun pakahtuisi,
Hänen täytyy sormus antaa
Forellalle kihlaks kantaa.
Täksi illaks Forella
Florinnaksi puetaan,
Hän ei osaa arvata.

Sysis.

Yhtä juonta pelkään vaan.
Jos ken Deoletukselle
Sanan vie, niin tulee helle.
Hän on viisas niinkuin mä.

Kuningatar.

Huolimme viis hänestä!

(Sysis menee.)

Kuningas(tulee).

Taivas, mitä kuulenkaan?
Florinnako naitettaisi?

Kuningatar.

Kun niin kelpo miehen saisi,
Mitä muusta huolikaan.

Kuningas.

Holofernes!

Kuningatar.

                   Niinpä niin!
Mistä paremp’ saataisiin?
Rikas, uljas, loistavainen.

Kuningas.

Juopi ja on turhamainen.
Armas Sibyllani tiedä,
Kehumist’ ei se mies siedä;
Aamust’ iltaan viina viedä
Saapi miehen muassaan,
Niinkuin orjan konsanaan.
Min’ en koskaan myönny tähän.

Kuningatar.

Sin’ et myönny? Paha vähän.
Vaan min’ oon sen päättänyt.
Ja kun majesteetti nyt
Luonnostaan on armahainen,
Siivo, myöten antavainen.
Luulen, että tahtoni
Hän kuin ennen täyttävi.

Kuningas.

Armas Sibylla...

Kuningatar.

                    No vait!
Hän on heti täällä kait.

(Florinna tulee, Mangipani vartiana.)

Florinna.

Teidän majesteettinne,
Luoksenne mun käskitte.

Kuningatar.

Tule, armas, hyvää kuulet,
Tänään suureen onneen tulet,
Rouvaks Holoferneksen;
Kiitäpäs nyt niijaten!

Florinna.

Taivas! Holofernekselle?

Kuningas.

Älä itke, kultajyvä,
Näätkös, lapsi, sievä, hyvä,
Kuningatar määrää hälle.
Jos nyt pysyt tyynenä,
Annan karamelliä.

Florinna.

Poista, isä, hätä multa!

Kuningas.

Enhän tohdi, lapsi kulta.
Kuningatar kova on.

Florinna.

Oisin ruoho nurmikon!
Oisin lehti taikka havu,
Taikka haihtuvainen savu!
Oisin korsi vähäinen,
Taikka lintu sininen!
Paremp’ olis ollaksen’.

Kuningatar.

Lintu joutuu pian paulaan.
Nyt hääjoukko tulee, laulaa.

(Musiikkia ja tanssia. Forella neitsyeinensä ja hoviväki, tulevattanssaten sisään ja asettuvat riviin.)

Missä ylkä? Mitä! us!
Mik’ on tämä kummitus?

(Holofernes tulee tanssien hyvin iloisena eikä huomaa, että Deoletus onhänelle noitunut aasinkorvat ja hirmuisen pitkän nenän. Cyprinus jaDeoletus tirkistävät nauraen ovella.)

Holofernes. Kaikkein nöyrin palvelijanne, kaikkein armollisinherrasväkenä. Nyt olen valmis, kuten näkee minun sokerimuruni; eiköpitäne minua kauniina? Nyt on hän tuleva minun pikku morsiokseni ja minäolen tuleva hänen kaikkein makeimmaksi yljäksensä. Ja niin oleskelemmekuin kyyhkyspari, ja elämme hunajalla ja herkuilla, lättyjä aamiaiseksi,pannukakkuja päivälliseksi, vohvelia iltaiseksi ja lasi viiniä sillointällöin(Loukkaa nenänsä.) Ai, ai!

(Kaikki nauravat juosten pakoon pitkää nenää.)

Kuningatar(vihaisena).

Sinä mörkö, riiviö!
Sinä aasi, hirviö!
Tulit peljättämään meitä.
Mene matkaas pitkin teitä!
(Ajaa Holofernehsen pois, joka kirkuen pakenee.)

Roosa ja Liila.

Velhoutta! Noituutta!

(Kaikki juoksevat nauraen pois.)

Kuningatar(kiukkuisena).

Kas nyt häät on lopussa.
Mangipani, seisahda?
Prinssi saapuu kohta tänne,
Kerro, mitä sanoin ennen.
(Menee.)

Mangipani(yksin).

Paremp’ oisi työssä muussa
Kuin täss’ seista valhe suussa.
Vaan jo piennä pidin surun,
Valheella sain sokermurun.
Valtioon kun tieni juoksi,
Valehtelen leivän vuoksi.
Hyi! Mä oikein häpeän
Välist’ omaa itseän’.

Amundus(tulee).

Florinna oi armahaisen,
Lemmittyni ainokainen,
Mistä sinut löydän vainen!
Annas kysyn, kukaties
Voipi ilmoittaa tuo mies.
(Mangipanille.)
Oletteko nähnyt äsken
Prinsessaa?

Mangipani.

                     Hän kotona
On; jos suvaitsette käsken,
Voitte tässä vartoa.

Amundus.

Tässäkö?

Mangipani.

              Hän tulee tähän.
Häll’ on aikaa sangen vähän,
Pikimältä joutaa vaan
Teitä täällä kohtaamaan.

Amundus.

Todellako?

Mangipani.

                Niinpä kyllä.
Kaapu sininen on yllä,
Kun hän hiljaan saapuu tähän
Ystävyyttään näyttämähän.
Kovin häntä riemuttaisi
Helläks muistoks jos hän saisi
Esimerkiks sormuksen...

Amundus(osoittaa sormustansa).

Tääkö sormus?

Mangipani.

                 Vaikenen
Onhan asianne oma.
(Menee.)

Amundus.

Tyttö park’ on sievä, soma!
Hänkin säälii Florinnaa.
(Forella tulee sinisessä kapassa, huntu kasvoilla.)
Vait, kas siin’ on armas hän,
Näyttää kovin pelkäävän,
Niijaa, mutt’ ei ääntä saa...
Hyvää iltaa prinsessa!
Suuri kiitos eilisestä,
Toivon ett’ ei tanssi estä
Teidän hyvin vointia.
(Forella niijaa.)
Sormeheni unhotin
Sormuksen, mi kuuluu teille,
Ottakaa se takaisin,
Onhan sormus kallis meille.
(Panee sormuksen Forellan sormeen. Hän niijaa.)
Florinna, tää sormessanne
Olkoon, minä muistossanne.

Forella(heittää hunnun ja kapan).

Mitä tyhjää lorua?
Enhän ole Florinna,
Mutta aivan sama mulle,
Sormus sopii kihlatulle,
Eikä äiti esteeks tulle.

Amundus.

Forellako olet sä?

Forella.

Mitä tyhjää kysellä!
Vaikka kuinka tirkistele,
Min’ en siitä huikentele.

Amundus.

Petos mulle julma aivan!

Forella.

Maksaako tuo telme vaivan
Tähden halvan sormuksen?
Ja kun oikein aattelen,
Mull’ on monta parempaakin.
(Helkyttelee kultavitjoja.)
Kuule kun ne kilkahtaakin,
Pidoissa nää mull’ on yllä,
Maksaa tuhansia kyllä;
Vitjat kaulan kaunistaa,
Renkaat korvan’ koristaa,
Hintaakaan en niiden tiedä,
Hän ei viitsi katsahtaa...

Amundus.

Jätä, enempää en siedä!

Forella.

Olen ylväs, loistava,
Kaikin puolin komea.
Suutele ja kumarra!
Miks ei huolisi hän mua?

Amundus.

Kosk’ en voi mä pyytää sua.
Sydäntän’ ei koruhemppu
Valloita, kas siinä temppu.
Neittä viatonta, somaa
Sydämestän’ halajan,
Häntä toivon alinomaa.
Florinnaa ma rakastan.

(Kuningatar ja Sysis tulevat.)

Kuningatar.

Prinssi, mitä kuulenkaan!
Sormuksenne tarjositte,
Forellan jo kihlasitte,
Ettekö nyt muistakaan?

Amundus.

Erehdys se oli. Mut
Min’ en mitään luvannut.

Forella.

Florinnaks hän luuli mua...

Kuningatar.

Vait! Nyt seuraa kihlattua
Kypron saari myötäisiks.

Amundus.

Florinnaa en jätä siks.

Kuningatar.

Kultaa tynnyr päällisiksi.

Amundus.

Kylm’ on kulta kumppaniksi.

Kuningatar.

Kuoloon saakka vainoon teitä.

Amundus.

Florinnaa en koskaan heitä.

Kuningatar.

Sysis voimaa näyttäkää,
Tehtävänne täyttäkää,
Hän on kylmä niinkuin jää.

(Sysis vetää piirin laattiaan Amunduksen ympäri, joka turhaan pyrkiiyli piirin.)

Sysis.

Mirabola banda
Sintra maranda
(Huone pimenee.)
Rigi digi ala mala urfa da ho!
Untra ba muri pex
Dolga la churi fex!
Orra dorra ixta pixta rexa fi lo!

Amundus.

Päästä tästä karsinasta!

Kuningatar.

Luovatko sä Florinnasta?

Amundus.

Koskaan en!

Kuningatar.

Siis jatkakaa!

Sysis(kiivaammin).

Arigi bi dan!
Damura falan!
Farona dasintra
Ohimona suban!
(Aina nopeammin.)
Arigida rigida igida gida!
Miraho! Iraho! Aho!
(Merkitsee käsillänsä että joku suuri pienennetään.)
Amundus! Mundus! Undus! Ndus! Dns! Us! S.

(Viimeisten sanain kuuluessa vaipuu Amundus voimattomana ensinpolvilleen, sitte lattialle. Pöllöjä lentelee ja tonttuja hipsutteleenäyttämön yli.)

Kuningatar.

Kuollut?

Sysis.

             Ei, vaan horroksissa.
Hänet voi nyt muuttaa toiseks
Olennoks, jos minkämoiseks.
Hält’ on mahti kadoksissa.

Forella.

Hyi kuin kummi tyly on!

Sysis.

Voimme tehdä sammakon,
Apinan tai ankerian,
Karhun taikka piikkisian,
Madon, linnun taikka kalan.

Forella.

Linnuks häntä minä halaan.

Kuningatar.

Linnuks, linnuks toivomme!

Sysis.

Linnuks hänet tehkäämme!
(Noitumusta, joll’ aikaa Sysis levittää Forellan kapan Amunduksenpäälle.)
Roba ax! Roba flax!
Cara mia dora kax!
Unde, via, ia, ia,
Liru montra bumberax!
Are, vare, vare, vare.
Vare flix! Vare kuix!
Pix, pix, pix, pix!
Lintunen, Sininen!
Riennä, lennä vaan
Avarahan maailmaan!
Lintunen, Sininen!
(Sininen lintu lentää hiljaa näyttämön yli.)
Lennä pois!
Paremp’ ois,
Ett’ et osuis milloinkaan
Kotihisi konsanaan!
Lennä pois!

(Lintu lentää pois.)

(Toinen näytös loppuu.)

Viheriä puisto kuninkaallisen linnan vieressä. Vasemmalla näkyy setorni, jossa Florinnaa pidetään vankina. Vastapäätä seisoo tammi, jonkajuurella ruohopenkki. Florinna laulaa tornin ikkunassa.

Florinnan laulu (Sävel: Tuoll’ on mun kultani).

      Kukkaset tuoksuu ja tuuloset liikkuu,
      Lintuset laulaen oksilla kiikkuu,
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

      Lintu se siivillä liitäen lentää,
      Pilvien äärihin äänensä entää.
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

(Kuningatar ja Mangipani piiloutuvat tammen taa.)

Kuningatar(hiljaa). Kuuletko kuinka kauniisti se hylky laulaa? Seon käsittämätöntä. Minä olen kolme kertaa antanut ottaa häneltä kitaranpois, ja hänellä aina kuitenkin on kitara.

Mangipani. Tämä käypi yli ymmärrykseni. Mutta sanomattoman kauniistihän laulaa. Suokaa anteeksi, teidän armonne, minun on sääli sitä tyttöparkaa.

Kuningatar. Vaiti, nyt hän taas alkaa.

Florinna(laulaa).

      Kukkaset kummulla päivällä aukee,
      Yks vähä kukkanen nääntyy ja raukee
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

      Joudu jo lintuni pois kotipuoleen,
      Florinna tornissa kuihtuvi huoleen.
      Voi minun lintuni,
      Voi lintukultani,
      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

(Florinna vetäytyy pois eikä enää näy.)

Kuningatar(tulee näkyviin). Jospa ymmärtäisin, mitä hän tarkoittaatuolla alituisella sinisellä linnulla. Nyt on kohta vuosi siitä, kuinprinssi Amundus tuli muutetuksi linnuksi eikä sittemmin ole hänestämitään kuultu.

Mangipani. Armollinen Kuningattareni saatatte olla levollinen. Haukkaon varmaan aikaa sitte hänet siepannut, joll’ ei häntä ole kissa syönyt.

Kuningatar. Toivottavasti arvasit oikein, rakas Mangipani. Muutoinvoisi luulla Florinnan hänestä yhä laulavan. Aivan käsittämätöntä on,kuinka hän on niin terve ja koko päivät laulaa niin iloisesti.

Mangipani. Niin, on se kummallista. Ja teidän armonne olette koko ajansuonut antaa hänelle ainoastaan vesisoppaa ilman rusinoita. Eipä hänkoko vuonna ole saanut yhtään voileipää eikä maitolasia.

Kuningatar. Sano, Mangipani, mistähän on saanut kaikki ne kauniitkappaleet, joilla olen nähnyt hänen leikkivän, kuin olen tirkistänytavaimen reiästä? Joka päivä on hänellä kauniimpia kukkia, maukkaimpiahedelmiä, ihanoita nukkeja ja entäs kuvakirjoja sitte, niin kauniitakuvakirjoja et ole koskaan nähnyt, Mangipani! Joka yö annan minä hänenmaatessaan varastaa kaikki pois ja yhtenään saapi hän uusialeikkikaluja. Kuinka se on mahdollista?

Mangipani. Se riippuu lumouksesta. Olen kuullut puhuttavan haltioistaja tontuista, jotka hakevat kaikkea kaunista mailmassa hyville lapsille.

Kuningatar. Sepä olisi kummallista. Mutta piiloutukaamme puiden taakseväijymään häntä.(Piiloutuvat. Florinna näkyy taas ikkunassa.)

Florinna.

Lintu sininen!

(Kuuluu linnun viserrystä.)

Florinna(taputtaa käsiänsä).

      Lintu sininen,
      Sua oottelen!

(Lintu sininen lentää yli näyttämön ja ikkunasta sisään. Kuuluu iloistaviserrystä. Florinnaa ei enää näy.)

Kuningatar. Näitkö mitään?

Mangipani. Aivan varmaan, minä näin linnun lentävän Florinnan luotorniin.

Kuningatar. Se oli Amundus, siitä olen varma. Kiiruhda, Mangipani, otasaksia, veitsiä ja viikatteita niin monta, kuin pian voit saada, jaripusta ne tammen haaroihin. Kun lintu istahtaa levähtämään oksille,leikkaa se siipensä ja jalkansa poikki.

Mangipani. Se on tapahtuva, teidän armonne.(Hiljaa, mennessään.)Veli Mangipani, minun täytyy myöntää, että olet jokseenkin suuri lurjus,vaan ajattele, että kuningatar Sibylla on kumminkin terävämpi!

Kuningatar. Nyt käsitän, kuka on ne kauniit tavarat Florinnallehakenut. Sen on tehnyt Lintu Sininen, joka on Amundus itse.(Kuuluuviserrystä tornissa.) Niin, viserrä, viserrä, sininen lintu! Saammenähdä, kuka paraiten visertää.

(Roosa ja Liila tulevat kukkaiskorineen.)

Roosa.

Täällä tornissa on vanki,
Raukka kukan umpula,
Hälle kukan ainoanki
Tahdomme me viskata.

(He heittävät kukkia ikkunaan. Kuuluu linnun viserrystä ja kitaransoittoa. Sill’aikaa hiipii Mangipani tammen luo ja ripustaa sen oksiinsaksia y. m.)

Liila.

Kuule, kuinka hän nyt soittaa!

Roosa.

Kuule, lintu piipikoittaa!

Liila.

Se on lintu sininen,
Florinnalle mieluinen.

Roosa.

Ken hän on tuo laulusuu?

Liila.

Lintu, eikä mikään muu.

Roosa.

Älä joutavin puhu!
Kaupungissa kulkee huhu,
Että prinssi Amundus
Kerran kutsuttihin hoviin,
Pantiin satimihin koviin;
Yleensä käy kuiskaus,
Rouva Sysis –

Liila.

                  Pidä suus!
Se on syvä salaisuus.

Roosa.

Olkoon sitte mikä hyvään,
Vaan sen verran tiedämme,
Petost’ aivan oli se.
Hävinnyt kuin kuiluun syvään
Onpi prinssi Amundus.
Ystävänsä Cyprinus
Toivoo vielä. Sanotaan
Deoletuksen jo menneen
Ympäritse kaiken maan,
Niinpä kertaan kahdeksaan,
Hänt’ ei löydy nyt, ei ennen.
Florinna nyt mainitaan...

Liila.

Vaiti! Jätä pakina,
Joku voipi kuunnella.
Pois mun kanssani nyt käy,
Kosk’ ei Florinnata näy!

(Menevät.)

Florinna(avaa ikkunan).

Kaunis lintu sininen,
Liipoittele lentäen,
Tammen siimeksehen kule,
Sieltä salaisesti tule
Luoksen’ jällehen!

(Lintu visertää ja lentää tammeen. Kohta kuullaan piipitystä javalitusta.)

Mangipani.

Kas niin! Kävi hyvinkin!
Lintu kuolee haavoihin.
Joudun oikein kiirehelle,
Sanon kuningattarelle.
(Menee.)

(Cyprinus ja Deoletus tulevat. Lintu sininen haavoitettuna tammentakana.)

Cyprinus.

Täällä, hyvä ystävä,
Olemme taas yhdessä.
Halki Kypron haeskellut,
Turhaan olen juoksennellut,
Amundust’ ei löydy vaan.

Deoletus.

Noiduttu lie tosiaan;
Olen juossut kahdeksasti
Ympär avan maailman;
Ei hänt’ ollut kuussakaan.
Lensin aurinkohon asti,
Kaikki turhaa puuhausta,
Eikä löydy Amundusta.

Cyprinus.

Ootko ääntä ihmetorven
Koettanut? siihen kas
Veden kala, karhu korven,
Ilman lintu, hyttynen,
Kaikki ääntää vastaten.
Koetapa torveas!

Deoletus(ottaa esiin jahtitorven).

Senhän teen mä mieluisasti,
Vaikka turhaan luultavasti.

(Puhaltaa torveen. Lintu sininen piipittää tammen juurella).

Cyprinus.

Kuka piipitteli lässä?
Katso puukko, sirppi tässä
Riippuu tammen oksassa,
Sirppi veren tahrassa.
Tääll’ on lintu sininen
Haavoitettu, verinen.

Deoletus.

Annas tuota nähdäksen’!
Raukka, lintu sininen!

Cyprinus(antaa linnun).

Oisko tässä pelastus?

Deoletus(iloisena).

Ah voi prinssi Amundus!
Ootko jälleen löytyneenä?

Cyprinus.

Amundusko?

Deoletus.

                    Hävinneenä
Jok’ ol’; itse Amundus
On tää pieni lintunen
Silmissä on kirjoitus.

Cyprinus.

Jääkö linnuks ainiaan?

Deoletus.

Eikä. Kohta annetaan
Hälle olo entinen.
(Heittää sinisen linnun tammen juurelle ja piirustaa ympyrän tammenympäri.)
Nuku lintu sininen,
Herää hyvin jällehen!
(juhlallisesti.)
Mirabola bex rex,
Mirabonda, mirabo,
Viadara, allaho,
Lintu sininen o o!
Undamora, ekbatana,
Liadora, undamana.
Vana, vana, miramo!

Cyprinus(hiljaa).

Taivas, josko onnistuu
Poijes lumouksen muuttaa
Oikein mua vapisuttaa
Tuossa Sysis tulee, huu!

(Sysis hyökkää nopeilla askelilla.)

Sysis(kiivaasti).

Nona, nona, nona rix!
Nona piy! nona flax!
Bua dolga! volga! volga!
Jerva lux, pux, fux!

Deoletus(koskee taikasauvallaan hänen sauvaansa).

Fuge, ax, rix, rex!
Bolla bua, spina pex!

Cyprinus.

Hirmusta ma kuolen tähän.
Deoletus, kuule vähän!

Sysis(yhä kiivaammin).

Ecce murra! Burra, burra!
Vada, vida, voda, ve!
Cintra mala! Cintra manna!

Cyprinus.

Oikein huimaiseepi päätä!

Deoletus.

Sola, luna, stella, lux!
Terra nox, terra alma!

Cyprinus.

Poisko juosta, vaiko jäädä?

Sysis.

Arskriala!

Deoletus.

Mora, bona! Fuge, mala!

Sysis(raivoisena).

Moria!

Deoletus.

Soli Deo gloria!

(Sysis koettaa kirkuen paeta.)

Cyprinus.

Jos hän meiltä pääsee pois,
Uusi temppu, hällä ois.

Deoletus.

Sen vuoks täytyy armotta
Rikoksesta rangaista.
(Koskee Sysistä taikasauvallaan.)
Maledicta, maledicta,
Mox mutata et relicta,
Diminuta esto, Sysis!
Esto ysis! Esto sis!
Esto is! Esto s!
Esto felis unguipes!

(Sysis kaatuu tammen taakse ja katoaa.)

Cyprinus.

Deoletus voiton sait!

Deoletus.

Pahin jälellä on kait.(jatkaa)
Bona Dea, o natura
Juva nos;
Juva, numen!
Juva, lumen!
Voco vos,
Terra, ignis, aër, unda!
O profunda
Aura vitae, juva nos!
(Merkitsee käsillään, että jonkun pienen pitää kasvaa suureksi.)
S- us- dus- ndus- undus- mundus- Amundus.
(Prinssi tulee esiin puun takaa.)

Amundus(hieroo silmiänsä ja ojentaa käsivarsiansa.)

Olen reipas, huoleton,
Minä laulan, lennän, liikun,
Puiden oksilla mä kiikun!
Taivas, mitäs tämä on?
Olen maassa siivetönnä,
Lentämähän kyvytönnä!

Deoletus.

Äsken olit lintunen.

Cyprinus.

Nyt taas olet ihminen.

Amundus.

Ihminenkö? Muistelen
Muinoin prinssi ollehen’...
Florinna mun prinsessani...

Cyprinus.

Hänen löydät pian ani.

Amundus.

Ihminen! Mä riemuitsen!
Voihan ihmishenki kiitää
Aatteen siivin lentää, liitää
Luokse Luojaa istuimen.
Onni, autuus, ilo suuri
Ihmisenä olo juuri,
Lemmitty kuin ihminen!

Cyprinus.

Florinnan luo joutuen;

Florinna(ikkunassa).

Lintu sininen,
Sua oottelen!

Amundus.

Oisko siipeni nyt mulla!

(Rientävät torniin.)

(Kuningatar ja Mangipani tulevat.)

Kuningatar.

Mit’ on sanottavaa sulla?

Mangipani.

Armollenne mainitsen:
Kuoli lintu sininen.

Kuningatar.

Missä on sen ruumis raukka?

Mangipani.

Syönyt kissa taikka haukka.

Kuningatar.

Nyt mä hauskutella raskin.
Tuossa tulee kuningaskin...
Tahdon oikein huvittaa...

(Kuningas, Forella, Roosa, Liila ja hoviväki saapuu. Sitten Florinna,Amundus, Cyprinus, Holofernes ja musta kissa.)

Kuningatar.

Liila, kutsu Florinnaa!
(Liila menee.)
Onko majesteetti maannut
Hyvin, samoin nousta saanut?

Kuningas.

Huonost’ oikein makasin,
Alinomaa uneksin
Prinssi Amunduksen murhaa.

Kuningatar.

Sep’ ei ollut mitään turhaa.
Unissani Florinna
Hänet hivusneulalla
Surmas, pisti sydämmeen
Tammen juureen nukkuneen.

Roosa(syrjään).

Oisko ihminen niin musta?

Kuningas.

Täss’ on pahaa kavallusta!

Roosa.

Ois mun rouvaks pyytänyt,
Varmaan eläisi hän nyt.

Kuningatar.

Mangipani sattui paikkaan.

Mangipani.

Niinpä kello yhden aikaan.

Kuningas.

Käsitä en mietteitänne.
(Florinna tulee.)
Florinna, voi tule tänne!
Jos nyt prinssi Amunduksen
Elossa saat tähän puistoon,
Annan naimalupauksen,
Rouvaks tulet, pane muistoon.

Florinna.

Oikein totta?

Kuningatar.

                    Olkoon niin!
Mitä sille tehtäisiin,
Joka hänet saatti paulaan?

Kuningas.

Sano itse!

Kuningatar.

                 Kahle kaulaan,
Torniin kiinni. Kätehen
Pannaan luuta likainen,
Niinimatto hartehille,
Pölkky jalkain ympärille.
Pelätiksi lintusille.

Amundus(tulee).

Aivan oikein tuomitsit,
Yhden seikan unhotit:
Itses syyhyn langetit.

Kuningatar.

Taivas, se on Amundus!

Amundus.

Olen itse Amundus.
Valtas murran, se on totta,
Kavala ja julma työs
Minut, linnuks muutti myös,
Tahdoit henkenikin ottaa,
Tahdoit pettää kuningasta,
Lopun tehdä Florinnasta.
Hän, tuo Kypron aamutähti,
Kärsi pilkkaa, hätää, tuskaa,
Vankeutta, vihan puskaa,
Kunnes taivaast’ apu lähti
Viatonta suojaamahan,
Rankaisemaan kaiken pahan.

Kuningas.

Torniin sinut pannaan kiin’,
Amundus ja Florinna
Tänään saavat toisensa,
Tahtoni on juuri niin:

Kuningatar.

Min’ en tahdo torniin tulla!
Sit’ ei salli kuningas.

Kuningas.

Toinen on nyt mieli mulla,
Min’ en kysy tahtoas.

Florinna(lankee polvilleen).

Armahtakaa, isä, ammoin
Hälle kaikki anteeks annoin!

Amundus.

Anteeks annan minäkin.

Kuningas.

Teidän vuoks hän armon saakoon,
Menköön ijäkseen maan pakoon.

Kaikki.

Päätös se on viisahin.

Kuningatar.

Puolellani Sysis on,
Hän tuo teille turmion.

Deoletus(kantaen mustaa kissaa).

Olkaa hyvä, katsokaa,
Tämä kissa, huomatkaa,
On se noita verraton,
Tää se rouva Sysis on.

Roosa.

Katso kuin sen silmät kiiluu,
Viha välkkyy, hirmu hiiluu!

Liila.

Sylkäisetkö Mirri hyvä?
Pahaa työtä lähestyvä
Ain’ on loppu sellaisen.

(Kuningatar menee ja kissa seuraa häntä.)

Kuningas.

Mangipani!

Mangipani.

Armon herra!

Kuningas.

Palkkaa saat nyt hiukan verran,
Poikan’, pääset hirtehen.

Kaikki.

Eläköhön kuningas!

Kuningas.

Forellahan halukas
Rouvaks oli tulemaan,
Ota Holofernes vaan,
Olkoon elämänne hupaa!

(Yhdistää heidän kätensä.)

Forella(Holofernekselle).

Sinä oitis mulle lupaa
Ett’ en huoli tehdä työtä,
Vaan saan nukkua ja syödä.

Holofernes.

Pantiks sormukseni suon,
Kun sä syöt, niin minä juon.

Kuningas.

Deoletus ministeri,
Cyprinus on kenraali.
Totuus vihdoin voiton peri.
Häät nyt tässä alkaapi.
Haltioiksi kruunataan
Nuori pari kaunoinen.
Hyvään loppuun saatetaan
Täten Lintu Sininen.

Lauletaan nuotilla: ”Minä seisoin korkealla vuorella.”

Florinna.

Sä mun kaunihin lintuni sininen,
Sua luokseni oottelen.
Kultakruunun sulle ma tarjoilen
Sekä puhtahan sydämen.

Kaikki.

Sydän puhdas ja ystävä armahin
Onpi kalliimpi kultaakin.
Eipä kruunua toista niin herttaista
Viattomuuden vertaista.

Me nyt laulamme, tanssimme illalla
Kypron kauniissa laaksossa.
Yli lehtojen, kukkien, nurmien
Lintu laulavi sininen.

(Esirippu laskee.)